Olimme jo sivuuttaneet Madeiran — jopa nauttineetkin sitä — ja se
kimeä-ääninen ranskalainen virkamies oli myynyt viimeisetkin Tahitilta
tuomansa helmet. Sitten oli yökaudet pelattu noppaa parturin kanssa
toisen luokan ruokailusalongissa, mutta onni ei ollut hänelle vieläkään
myötäinen. Hän hävisi järjestään joka centimen ja oli senjälkeen hyvin
murheellinen.
Toiset matkustajat sensijaan olivat tavallista iloisempia, sillä
lähestyihän matkamme loppuaan, ja kaksikuukautinen vankeutemme
päättyisi ihanaan Marseilleen, josta jokaisella olisi vapaa tie
kaikkiin ilmansuuntiin. Muilla, paitsi tällä kimeä-äänisellä
ranskalaisella, jolla ei ollut enää rahaa, millä matkustaa.
Ensiluokan matkustajatkin tulivat meidän halvempiarvoisten kanssa
tuttavallisemmiksi ja lähestyessämme Afrikan mannerta ryntäsivät
he eräänä yönä kaikkein kevyimmin puettuina meidän kerrokseemme —
ainoastaan miehet, ei naiset — ja panivat toimeen juhlan, jolloin
laivan koko samppanjavarasto tyhjeni.
Olimme kaikin jalkeilla vielä ennen auringonnousua, juuri silloin,
kun itäinen taivaanranta alkaa kajastaa. Se on näillä vesillä kaunis,
ja niinpä nousimme etukannelle katselemaan päivänpyörän pulpahdusta
merestä.
Ja silloin kohosi merestä taivaankajastusta vastaan selvästi piirtyvä
vuorijono, kaunis, pohjaltaan tummanvärinen, mutta pinnaltaan
kimaltelevan kullanhohtoinen. Se oli Marokon rantavuoristoa, ja
kaikilta pääsi helpoituksen huoahdus, kun taas olimme mantereen
lähettyvillä; pianhan keinuisimme jo Välimeren laineilla.
Mutta kun aurinko nousi, hävisivät vuoret näköpiiristä ja edessämme
aukeni taas Atlannin sinivihreä ulappa yhtä tyhjänä ja elottomana kuin
viimeistenkin viikkojen aikana, sillä tällä puolen kravun kääntöpiirin
eivät lentokalaparvetkaan enää tuo vaihtelua näköalaan. Se aamullinen
vuorten kajastus olikin ollut vain näköhäiriö, kangastus, ei suinkaan
samppanjan aiheuttama, vaan tavallinen näillä seuduin, petollisen,
kaukaa tulleen erämaahiekan aikaansaama.
Vasta aamupäivällä saimme vuoret uudelleen näkyviimme ja kohta
oltiin Gibraltarissa. Totesimme vain, että Euroopan ja Afrikan
välinen kulkuväylä oli vielä kunnossa, matta sitä ihmettelimme, miksi
englantilaiset olivat vahtiporttinsa Välimerenpuoleisen vuorensivun
tehneet kelkkamäeksi. Se oli nimittäin hiottu aivan sileäksi
sementillä, ja se laskeutui huipulta saakka yhtä suoraan mereen.
Nähtävästi oli se tehty liiallisten kiipeilijäluonteiden nousun
ehkäisemiseksi, ja soveltui siihen erikoisen hyvin. Ja se oli mielestäni
oikein tehty. — Sellaisia pitäisi meillä täällä Suomessakin rakentaa
hyvin moneen paikkaan.
Lunta emme tällä rinteellä nähneet, joka seikka olikin
maantieteellisesti oikein. Mutta Sierra Nevada esiintyi seuraavana
aamuna nimensä mukaisena. Sen rinteitä peitti valkohohtoinen lumivaippa
aina alarinteille saakka, jota seikkaa ihmettelimme. Emme tienneet
silloin vielä, että Etelä-Eurooppaa kohtaisi tai oli kohtaamassa ankara
talvi, ja sen oireet tuntuivat jo täällä Espanjan eteläisimmässä
kolkassa.
Muuten maantieteen opetuksen suhteen haluaisin sanoa pari sanaa.
Minä olin koulussa aina saanut sen käsityksen, että esimerkiksi
sellaiset kaupungit kuin Cartagena ja Alicante ovat joitain tärkeitä
tekijöitä maailmassa. Mutta kun sinne pääsee, niin huomaakin
idättäneensä mielessään tarpeetonta kunnioitusta näitä vuorten
väliin puristautuneita asutusryhmiä kohtaan, ja pettymys tällaisissa
tapauksissa on katsojan silmissä epäedullista asianomaiselle maalle.
Tosihan on, että rannikkomatkustaja ei tiedä, minkä arvoisia ne ovat
vuortentakaisen kaupan välittäjinä, mutta itse kaupungit tekivät
ohimenevään matkustajaan perin pienen vaikutuksen — taikka oikeastaan
eivät tehneet mitään vaikutusta. Tai lieneekö asia niin, että minä
katsoin näitä kauppapaikkoja mukamas suurenmaailmanmiehen silmillä ja
vähäksyin näkemiäni. Laskettakoon tämä juttu sitten minun viakseni.
Välimeri oli kuitenkin meitä kohtaan ystävällinen ja näytti ihaninta
muotoaan. Balearit vallan riippuivat rasvatyynellä merellä, irrallaan
ilmassa, ja matkustajien mieliala nousi aina yhä korkeammalle, mitä
lähemmäs Marseillea tulimme.
Kaikkien muitten paitsi meidän kolmannenluokanmatkustajien, sillä
me jouduimme nyt kaikkien laivan viranomaisten syntipukeiksi.
Laivalääkärikin heräsi eloon kaksikuisen uneliaisuutensa jälkeen,
ja nyt hän ilmoitti, että kaikki kolmannen luokan matkustajat on
rokotettava. Hän oli nimittäin kuullut, että isoarokkoa oli liikkeellä
Panaman tai Länsi-Intian seuduilla silloin, kun sivuutimme ne, ja nyt
päätti hän tehdä sellaisen vedon, joka vapauttaisi hänet edesvastuusta,
jos maihintultua jotain sairautta matkustajissa havaittaisiin. Niinpä
meidät eräänä varhaisena aamuna kirjeellisesti määrättiin saapumaan
laivan sairaalaan, jossa operatsiooni tapahtuisi.
Me olimme asiasta kuitenkin eri mieltä kuin lääkäri. Kolmannen luokan
matkustajista ei kukaan ollut sairastunut koko matkalla, jotavastoin
kaksi toisen luokan matkustajaa makasi vielä paraikaa sairashytissä, ja
lääkäri sanoi heissä olevan tulirokon. Marseillen satamassa eräs toinen
lääkäri kyllä totesi, että heissä oli vain tavallinen kuume, mutta
matkalla uskottiin laivalääkäriä, ja potilaita hoidettiin sen mukaan.
Katsoimme siis, ettei terveitä kolmannenluokan matkustajia kannattanut
rokottaa, vaan mieluumminkin toisen luokan asukkaita, koska heissä
taudit näyttivät paremmin viihtyvän. Emmekä siis menneet vastaanotolle
vaan lähetimme laivan lääkärille kirjallisen vastineen, jossa lausuimme
halveksumisemme sen johdosta, että meitä tasavallan kansalaisia näin
hävittömästi kohdellaan ja ilmoitimme kieltäytyvämme rokotuksesta,
paitsi siinä tapauksessa, että myös toisen luokan matkustajat
rokotetaan ynnä laivalääkäri itse, joka juuri eniten on seurustellut
sairaitten kanssa.
Minä sanelin sanamuodon englanniksi, uus-caledonialainen farmari
käänsi sen ranskaksi uus-hebridiläiselle mekanikolle, joka tämän
mielenilmaisumme sitten kirjoitti paperille ranskankielellä.
Itävaltalainen von Kratzer, joka heräsi vasta myöhemmin, tutki
sitten tämän paperimme ja sanoi, että se on kirjoitettu huonolla
ranskankielellä ja siinä on objektivirheitä, mutta kun aikaa ei ollut
uudenkaan manifestin tekoon, päätimme lähettää sen sellaisenaan, ja
minä kirjoitin ensimäiseksi nimeni sen alle.
Muutamat matkustajat vähän epäröivät kirjoittaa nimeänsä, mutta sitten
pidimme heille esitelmän siitä, mikä tämän toimituksen tarkoitus
oikeastaan on. Kuvailimme, kuinka jossain Kiinassa ikäloppuihin
pässeihin istutetaan isorokkobasilli, tautia kehitetään huippukohtaansa
saakka, sitten vielä mädätetään tämä pässinnahka, jotta siihen oikein
kehittyisi basilleja. Senjälkeen raavitaan rokkorakkuloista iljettävä
visva pois pulloihin, ja tätä visvaa nyt aiotaan istuttaa meihin
terveisiin ihmisiin.
En tiedä tarkkaan, oliko tämä esitelmä tieteellisesti aivan pätevä,
mutta vaikutuksensa se teki, ja kaikki kirjoittivat nimensä adressimme
alle. Algerilainen Muhamed kyllä epäili ja kutsui minut kahdenkeskiseen
keskusteluun. Hän sanoi, että kyllähän ranskalaiset aina pärjäävät,
mutta toista se on meidän ulkomaalaisten ja kolonistien; meidät he
voivat lyödä tyrmään milloin tahansa. Hänellä ei nyt näin vuoden
vaihteessa olisi aikaa istua vankilassa, varsinkin kun siellä kotona
Suk Arrhasissa odottaa kaunis ja lihava puoliso, jota hän ei ole
tavannut pariin vuoteen. Jos nyt tämän nimenkirjoituksen takia
heitetään vankilaan, niin hän myöhästyy seuraavasta laivasta, ja monta
hyvää päivää menee häneltä hukkaan.
Vakuutin hänen varmasti ehtivän ensimäiseen Tunisin laivaan — jonka
paikan kautta hänen piti matkustaa — ja niin kirjoitti hänkin
arabiankielisillä puukstaaveilla nimensä tärkeän paperimme alle, ja se
lähetettiin laivan lääkärille.
Ja tepsihän tällainen tokumentti, — toistaiseksi, sillä rokotuksesta
ei sen jälkeen puhuttu enää mitään. Mutta kaiken lopuksi sain minä
kuitenkin syyn tästä niskoilleni. Sentakia juuri, että nimeni oli ollut
ensimäisenä listalla. Lääkäri sanoi, että saisimme olla laivassa siksi,
kunnes Marseillen kaupungin lääkäri määräisi, onko meidät rokotettava
tai ei.
Koleana lauantai-iltana kohosivat Marseillen tulet merestä näkyviimme.
Satamaan emme enää päässeet, vaan saimme jäädä historiallisen, Monte
Criston Kreivistä tuntemamme Ifi-saaren luo ankkuriin yöksi. Tavallinen
matkustajalaiva olisi kait päässyt suoraan satamaankin, mutta näitä
tropiikeista tulevia laivoja kohdellaan hiukan toisin. Lastin mukana
seuraa sieltä — paitsi matkustajia — niin paljon rottia, russakoita ja
muuta kuonaa, että kaupunki ei voinut niitä ottaa vastaan, ja siksi
lähetettiin laivat aina uloimpaan satamannokkaan jonkun matkan päähän
laiturista senjälkeen kun matkustajat oli heitetty maihin.
Aamuvarhaisella kyllä pääsimmekin jo sinne maihinnousupaikkaan, ja
laivaan tunkeutui sakeanaan erinäisten välitystoimistojen agentteja,
jotka nopeasti järjestivät meidän matkatavaramme kasoihin, eräät
paikallisjunille meneviksi, toiset taas Pariisiin ja muutamat itäänpäin.
Siinä kiireessä tuli se kimeä-ääninen ranskalainenkin luokseni ja
kyseli minulta neuvoja raha-asioiden suhteen. Hän kun oli matkalla
pelannut koko omaisuutensa ynnä kahdenkymmenenvuoden aikana Tahitilla
keräämänsä helmet, ja nyt hän oli aivan aukinainen mies. Rahaa
tarvitsisi, sillä hänellä ei ollut minkäänlaista tähän ilmastoon
soveltuvaa vaatekappaletta — ainoastaan valkoinen tropiikin puku —
mutta kun päivä oli sunnuntai, ei hän voinut sähköteitse Pariisista
tilaamiaan rahoja saada pankista ennenkuin huomenna. — Sitäpaitsi hän
ei ollut oikeastaan niitä vielä tilannutkaan, kun emme olleet päässeet
vielä maihinkaan, joten hän ei ollut kyennyt sähköttämään.
Asiaa pohtiaksemme menimme toisen luokan ruokailusalonkiin,
johon minun viimeisillä Länsi-Intian kolikoillani tilasimme
jotain lämmittävää ja sitten aloimme yksityiskohtaisemmin miettiä
maihinnousumahdollisuuksiamme.
Ulkona vihmoi kalseita lumenhiutaleita, ja pohjatuuli porotteli pitkin
laajaa satamaa. Ei edes kannellekaan sietänyt mennä neliniitisessä
tahitilaispuvussa ja pandanushatussa, sillä sellainen puku ei
suojannut enempää kuin tavallinen paita. Mutta paitsi monessa liemessä
ryvettynyttä ruskeata pukuani oli minulla kuitenkin pantterinnahka
ja jonkunlainen kashmirilainen matto, jota olin Himalajalla sekä
Sumatralla käyttänyt yöllisenä peitteenäni, ja niistä päätimme tehdä
tälle matkatoverilleni puvun.
Pantterinnahasta laitoimme ensiksikin jonkunlaisen turbaanin ja matosta
sitten roomalaisen Caesarin toogaa muistuttavan vaatekappaleen ja niin
katsoimme hänen voivan umpinaisessa autossa ajaa aseman lähellä olevaan
hotelliin, jonka tunsin, — ja jossa minut myös tunnettiin, joten siellä
kaiken todennäköisyyden mukaan hänellekin oli varma kortteeri ainakin
viikoksi.
Hän, tämä kimeä-ääninen ranskalainen virkamies matkusti toisessa
luokassa, ja siksi hän pääsi myös ennen minua maihin, ja hävisi
heti tullitarkastuksen jälkeen. Mutta meitä, raukkoja kolmannen
luokan matkustajia piinattiin laivassa aina siksi kunnes kaupungin
lääkäri saapuisi tarkastamaan, olisimmeko rokotuksen tarpeessa, vai
pääsisimmekö sitä ilman. Laivalääkäri kyllä pariin otteeseen lähetti
meille sanan, että jos olisimme kilttejä ja tulisimme rokotettaviksi,
niin pääsisimme heti maihin, mutta me olimme puolestamme itsepäisiä ja
sanoimme, että saavat viedä meidät takaisin Tahitille, meillä on mukava
olo täällä laivassa. Laivalääkärin rokotukseen emme missään tapauksessa
suostu.
Kaupunginlääkäri oli nukkunut pitkään, eikä häntä monista puhelimitse
annetuista kehoituksista huolimatta kuulunut. Meille tuli aika pitkäksi
laivalla, ja samoin lie tullut laivalääkärillekin, koska hän kerran
kannella tavatessamme kysyi, emmekö voisi asiaa sopia keskenämme. —
Hän näetten ei myöskään päässyt laivasta pois ennenkuin viimeinen
matkustaja oli sieltä lähtenyt.
Minä puolestani olin valmis sovintoon ja sanoin, että otetaan auto ja
ajetaan krouviin, mutta kun hän taas puhui jotain rokotuksesta, niin
minä käänsin hänelle selkäni ja sanoin, että minulla on aikaa odotella
isonrokon puhkeamista vaikka ensi kevääseen, ja siihen katkesivat taas
diplomaattiset suhteemme.
Yksi kuitenkin oli, jonka hermot pettivät, ja se oli algierilainen
hyttitoverimme Muhamed. Hän livahti siinä jossain välissä joukostamme,
meni ja pyysi laivalääkäriltä anteeksi huonoa käytöstään ja antautui
rokotettavaksi. Siksipä tapasinkin hänet tullikamarin edustalla
silloin, kun meidän muitten piti vielä olla karanteenissa laivassa.
Joku ihmettelee, kuinka minä olin siellä tullikamarin edustalla,
mutta kun styyrpuurin akterista oli niin mukava hypätä laiturille, en
malttanut mieltäni, vaan menin valvomaan tavaroitteni tullausta.. Ne
olin nimittäin lähettänyt jo etukäteen sinne, toimitettavaksi Pariisin
pikajunaan. Minut kuitenkin kuljetettiin takaisin laivaan kahden miehen
voimalla — tosin ilman, että tein minkäänlaista vastarintaa.
Hetken kuluttua tuli kuitenkin se tavarainkuljettaja taas laivaan
sanoen, että hänen täytyy saada kapsäkkieni avaimet, sillä tullilaitos
suljetaan nyt juuri — olihan Joulun aaton-aatto — ja heidän autonsa
lähtee aivan kohta asemalle. Kun niitä laivan publikaanejakaan ei
silloin sattunut olemaan siinä pääportaitten lähettyvillä, seurasin
häntä uudelleen sadan metrin päässä olevaan tullikamariin, jossa annoin
yksinkertaisen määräyksen, että tavarani ovat kannettavat autoon ja
ajettavat suoraan asemalle. — Niitä oli muuten yksitoista kollia ja
pitkä paketti austraalialaisia keihäitä. —
Olin juuri selittämässä, että ne ovat transkontinentaalista tavaraa,
johon ei ranskalaisen tullin ole syytä puuttua, mutta silloin oli minut
taas äkätty laivasta ja toiseen otteeseen minut vietiin sinne takaisin.
Tarkoitukseni oli kyllä lähettää tavarani transitona, mutta kiireessä
en tätä sanaa muistanut, ja niin koettelin vielä lähtiessäni vakuuttaa
tullimiehille, että tavara on transkontinentaalista.
Tulin taas laivalle ja samalla tuli sinne myös lääkäri kaupungilta.
Koko kolmannen luokan odottava matkustajajoukko aivan pihisi kiukusta,
kun meidät kutsuttiin laivan sairaalahyttiin.
Kukaan ei voi kuvitella sitä sanatulvaa, mikä selvien syytöksien
muodossa valui laivalääkärin yli. Kaikki huusivat yhtäaikaa, ja kun
toiset lopulta väsyivät kaupunginlääkärin rauhoittavien kädenliikkeiden
vaikutuksesta, puhui vielä se uus-caledonialainen mekaanikko —
syntyjään ranskalainen — pitkään siitä, kuinka hyttikunnastamme
jo matkamme alussa, Uusilla Hebrideillä, olisi varmasti kaksi
sortunut kuumeeseen, ellei tämä muukalainen — hän osoitti minua —
olisi sikäläisestä sotilassairaalasta hankkinut heille lääkkeitä,
laivalääkäri kun suhtautui aivan passiivisesti heidän tautiinsa. Hän
sanoi, että on häpeä koko Ranskan kansalle, että ulkolaisia matkustajia
kuljettavissa laivoissa on tällaisia nulikoita lääkäreinä. Laivalääkäri
yritti kyllä joskus sanoa jotakin, mutta hänen äänensä tukahtui toisten
sanatulvaan, ja sitten hän istuikin kasvoiltaan tulipunaisena pöytänsä
ääreen selkä meihin päin.
Tämän jälkeen tuli kaupunginlääkäri luokseni ja sanoi, että olisi
koetettava välttää suurempaa skandaalia ja pidettävä yllä sekä
laivayhtiön että laivalääkärin mainetta, ja sentakia laivalääkärin
toivomus rokotuksen suhteen on otettava huomioon. Mutta samalla hän
vilkautti minulle silmää, ja silloin minä huomasin taas olevani
Ranskassa.
Sillä tämän silmänvilkutuksen johdosta me alistuimme rokotukseen.
Ja minkälainen tämä toimitus oli! Kaupunginlääkäri sen omakätisesti
toimitti, käänsi selkänsä laivalääkäriin päin, joka istui hytin
perällä, ja oli sitten raaputtavinaan veitsellä haavan käsivarteen.
Sanoin "oli raaputtavinaan", sillä minkäänlaista haavaa ei hän siihen
tehnyt. Sitten puikolla tipahutettiin pisara rokotusainetta iholle,
jonka jälkeen lääkäri salavihkaa viittasi kädellään, että pyyhkäiskää
se äkisti pois, — jonka tietysti arvelematta teimmekin.
Näin oli siis laivalääkäri saanut tahtonsa läpi ja oli hirveästi
mielissään, kun kaupunginlääkäri ei ollut hänen arvovaltaansa millään
tavoin loukannut, ja niin me saimme lähteä maihin.
Mutta ennenkuin lähdimme laivasta kuulimme vielä erään laivalääkäriä
koskevan jutun, josta asianomaiset uhkasivat tehdä välikysymyksen
laivayhtiön pääkonttoriin. Kuten tiedämme, matkusti mukana useita
risteilijä CASSIOPEEn alipäällystöä sekä matruuseja. Heistä sairastui
laivassa ennen Marseilleen tuloamme viisi tropiikissa saamaansa
katalaan tautiin, ja he luonnollisesti turvautuivat laivalääkäriin,
maanmieheensä. Hän kuitenkin suhtautui asiaan peräti tympeästi, sanoi
taudin olevan vain jonkunlaista ihottumaa eikä antanut potilaille
minkäänlaista hoitoa enempää kuin lääkkeitäkään koko kaksikuisen
matkan varrella. Vasta Marseillessa kaupunginlääkäri totesi taudin
laadun, ja kun minä läksin laivasta, jäivät he vielä sinne laatimaan
syytöskirjelmää laivakomppanialle kelvotonta laivalääkäriä vastaan.
* * * * *
Oli juuri sunnuntaipäivä ja Joulun aaton-aatto, ja minullakin oli kiire
päästä näkemään Marseillen joulumarkkinoita. Tavarani, monet kollini
olivat vielä tullaamatta suuressa kuorma-autossa, ja annoin määräyksen
ajajalle päästellä kaupunkiin. Mutta silloin minut napattiin kolmannen
kerran. Se oli tullimies, joka selitti, että tavarat on sittenkin
tullattava, koska minulla ei ole asianomaisia papereita transitoa
varten. Vähän aikaa mietin, kuinka tilanteesta selviytyisin, sitte
työnsin viisifrangisen tullimiehen kouraan, — ja tie oli selvä. Olin
kyllä kokenut samanlaisia tapauksia jossain muualla, etelässä — ja
tietysti myös itäisessä naapurimaassamme, — mutta näin helposti en
sentään ollut uskonut Marseillen tullista selviytyväni. Mutta onhan
matkustajalla lupa koettaa kaikkia luvallisia keinoja, ellei yksi
auta, auttaa toinen. Ja mikäli jälestäpäin Pariisissa kuulin, olisi
tavaroistani virallisesti käsiteltynä mennyt tullia maksamani määrä
satakertaisena.
Nyt me ajaa hurauttelimme läpi kaupungin asemalle, järjestimme
tavaramme taas uusiin toimistoihin edelleen vietäviksi ja sitten
läksimme jouluostoksille. Olen jo pariin kertaan sanonut, että oli
sunnuntaipäivä, mutta se ei kaupantekoa haitannut; olihan nyt joulu
ja jokaisen kauppiaan piti ansaita. Kaikki suuretkin liikkeet olivat
avoinna, ja niissä kuhisi väkeä mustanaan, mutta heidän kanssaan
konkurreerasivat sadat ja tuhannet — kokonainen legio — katukauppiaita,
jotka möivät tavaraansa käsivarsiltaan katukäytävillä ja melkeinpä
keskikaduillekin pystyttämiltään pöydiltä tai kioskeista. Heillä oli
tavaraa niin monenlaista, että ihmetyttämään tuppasi, — mutta onhan
Marseille merikaupunki, suurkaupunki lisäksi, jolla on suorat yhteydet
kaikkiin maailman ääriin.
Ja sitten joulukuuset, niitä oli se asemalta tuleva, katu aivan
metsänään. Taikka oikeastaan joulumännyt, sillä kuusia näki vain
peräti harvassa, enimmäkseen mäntyjä ja punamarjaisia olivipuun oksia,
useinkin harvalehtisiä rääpäleitä. Eivät ne sovellu meikäläisen
joulutunnelmaan, siihen vaatii olla tuuheaoksainen kuusi, johon voi
ripustaa paljon kynttilöitä, omenoita ja kirjavia karamellejä. Ja
ulkona sitten metrinkorkuinen luminietos, johon nämä kynttilöiden tulet
akkunan läpi somasti kajastavat.
Nyt me kuljimme siellä katuja pitkin ilman palttoota — sillä sen
olimme jättäneet Pariisiin — muutamia harvoja lumihiutaleita pyöri
ilmassa, ilkeä viima puhalteli pitkin katuja, ja kaiken yli kohisi
katukauppiaitten kirkuva melu. Emme päässeet oikein, joulumielelle ja
siksi poikkesimme tuttuun krouviin syömään pari joulumakkaraa, jonka
jälkeen kiiruhdimme asemalle.
Ja kohta nukahdimme Pariisin pikajunassa — matkalla kohti pohjoisempia
seutuja, ja ylistetty etelä oli enää vain muisto mielessämme.