Lähdettyämme Tahitilta sulautuivat matkustajat nopeasti toisiinsa,
tarkoitan seurustelun ja keskenäisen ymmärtämyksen kannalta katsottuna.
Olihan edessämme kaksikuinen matka, ja yksin sitä ei kukaan tee
mielellään, vaan hankkii tuttavuuksia niinpaljon kuin kerkiää. Ja
minäkin, joka koko elämäni olen ollut noin vain kuin päältäkatsojana
enkä erikoisen hanakka uusien tuttavuuksien tekoon, sain heti ensi
päivänä yksitoista uutta ystävää. Ystäviksi he ainakin itseänsä
toivottivat, ja tosi on, että laivalla ystävyyssuhteet solmitaan
paljon nopeammin kuin kuivalla maalla, ja muutamankin päivän
kestävää laivatuttavuutta muistelee paljon pitempään kuin jossain
muissa olosuhteissa solmittua. Sillä vesi vetää yhteen ja tekee
vieraimmistakin ystävykset.
Paitsi ei yhdestä. Se oli juuri se ranskalainen paakari, joka kerran
nukkuessani tuli kopeloimaan sänkyni alla olevaa kapsäkkiä. Häntä minä
kopautin nyrkilläni nokalle, eikä hän senjälkeen olisi tullut enää
ystäväkseni millään. Kulki sitten kuin jukuripää sonni ja murjotti eikä
edes Marseillessa jättänyt minulle jäähyväisiä, vaikka minä varsin
pahuuttani pyysin.
Mutta ensi sijassa kuitenkin veti huomiomme puoleensa suuri meri ja
elämä siellä. Kuljimmehan sellaisella ulapalla, jonka yli moni ihminen
kulkee vain kerran elämässään, ja kaikki eivät sitäkään. Siksipä aluksi
hiukan meren elämästä.
Eläimistö on Tyynessä meressä paljon runsaampi kuin Intianmeressä.
Suuria valaita näimme usein, satapäisiä delfiiniparvia samoin.
Lentokaloja pyrähteli alituiseen laivan ympärillä joko yksitellen
tai parvittain. Avomerellä ne olivat pieniä, pääskysen kokoisia — ja
näköisiäkin, mutta Uuden Caledonian koralliriutoilla olin nähnyt aina
kahden korttelin mittaisia, kauniita, oranssinvärisiä. Olin lukenut,
että ne voivat lentää ainoastaan lyhyviä matkoja aallonharjalta
hypäten, mutta useamman kerran näimme niiden lentävän aina 300-400
metriä ja välillä muuttavan parikin kertaa suuntaa. Sitäpaitsi
saattoivat ne lentäessään kohota ja laskeutua mielensä mukaan.
Laivan jälessä viiletti aina kaksi uistinta. Harvoin niihin kala
tarttui, kenties kaksi viikossa, mutta ne olivat suuria, kahden metrin
pituisia, ja niitten liha oli maukasta. Satamissa oltaessa onkivat
merimiehet laivan kupeelta ja silloin tällöin onnistuivat vetämään
pyristelevän kalan kannelle. Eri syvyyksistä tuli aina erilaisia
kaloja, muutamat varsin omituisia. Eräällä, peilet-nimisellä oli pään
yläpuolella soikea imulevy, jolla se saattoi tarttua hain tai valaan
ruumiiseen ja saada ilmaisen kyydin. Niin voimakas oli tämän imulevyn
ote, että kerran koettaessani äkkinykäyksellä irroittaa kalaa laivan
kannesta, johon se oli tarttunut, pää ratkesi irti ruumiista jääden
kannelle.
* * * * *
Matkalla saimme myös tutustua ranskalaisten navigatsiooniin eli
purjehdustaitoon. Marquesas-saarilta lähtiessämme vedettiin laivan
suurelle kartalle suora viiva Marquesas-saarilta Panamalle ja
matkustajille sanottiin, että siinä on nyt linja, jota pitkin
kuljetaan. Joka päivä, laivan pillin törähyttäessä puolipäivähetken
lyöneen, määräsi kapteeni koneillaan leveys- ja pituusasteen, ja
asemamme merkittiin kartalla olevalle linjalle minuutin tarkkuudella,
joten jokainen saattoi seurata matkan edistymistä.
Kuudentena päivänä lähestyi eräs englantilainen nopeampikulkuinen
laiva länsiluoteesta. Sen suunta oli noin 30 astetta meidän suuntaamme
eteläisempi, ja ennen puoltapäivää se sivuutti meidät aivan läheltä,
joten kapteenit saattoivat vaihtaa tiedonantoja.
Kun sitten iltapäivällä kartta taas ilmestyi paikalleen, oli suora
linja Panamalle pyyhitty pois, ja tilalle tullut murtoviiva, joka
poikkesi aikaisemmasta suunnastamme melkoisesti pohjoiseen ja
vasta päiväntasaajan toisella puolen Germaine-matalikon kohdalla
kääntyi Panamalle. — Muuten sivumennen mainittuna tämä matalikko
sijaitsee siellä jossain 10:nnen pohjoisen leveyden ja 10:nnen
läntisen pituusasteen tienoilla. Sitä ei ole vielä uusimpiinkaan
maantiesellisiin karttoihin merkitty, sillä vasta alun toistakymmentä
vuotta sitten se keksittiin. Vuonna 1918 Germaine-nimisen laivan
kapteeni, kulkiessaan paikan yli, huomasi veden siinä olevan
vaaleampaa kuin muualla. Hän alkoi tutkia asiaa, luotasi ja tapasi
pohjan jo 20 metrin syvyydessä. Matalikko on sangen laaja, suurempi
kuin Marquesas-saariryhmä ja sanottuun ajankohtaan saakka tuntematon
navigaattoreillekin. Se on korallisaari, hiljakseen merestä kasvanut,
ja kaikkialla sen ympärillä on veden syvyys ainakin kolme kilometriä.
Tälle matalikolle siis nyt meidän laivakartassamme vedettiin
suuntaviiva, joten me tulimme kulkemaan Panamalle mutkan kautta. Kaikki
edellisten päivien asemapaikat oli kartalta pyyhitty pois ja merkitty
uudelleen tälle murtoviivalle. Uteliaat matkustajat tiedustelivat,
mikä tämmöisen suunnanmuutoksen on aiheuttanut ja saivat kuulla,
että "satunnaisten merivirtojen" takia on sitä täytynyt muuttaa.
Heidän mielessään kyti kuitenkin varsin todennäköinen ajatus, että
tapaamaltamme englantilaiselta laivalta olimme saaneet oikeat leveys-
ja pituusasteet, ja niiden perusteella oli karttakin korjattu. Viisi
päivää olimme joka tapauksessa kulkeneet vallan hornassa, ja viidennen
päivän virhe eli poikkeus oli yli 200 kilometriä eli runsaasti kaksi
kertaa Suomenlahden leveys. Muutamat nokkaviisaat kyselivät vielä,
minkälaisilla koneilla ne jokapäiväiset asteelleen ja minuutilleen
tarkat asemamääräykset oli tehty, mutta kapteeni sulkeutui hyttiinsä
eikä antanut mitään vastausta. — Tämän johdosta jäi usean matkustajan
mieleen kalvava epäilys, tokko löydämme Panamaa ollenkaan.
Seuraavana iltana kuljimme päiväntasaajan poikki. Edellisellä kerralla
tullessani sen yli olin ollut nukkumassa enkä nähnyt koko tasaajaa,
nyt istuimme kannella odottamassa hetkeä, jolloin sivuuttaisimme tämän
maantieteellisesti tärkeän viivan. Joku arveli, että sen näkee jo
pitkälle, se kun kuuleman mukaan on sähkölampuilla valaistu, toiset
taas näkyivät pelkäävän, ettemme pääsisi kunnolla sen yli, kun laivamme
oli täydessä lastissa.
Sähköjohdot lienevät kuitenkin olleet epäkunnossa, sillä tasaaja
oli aivan pimeänä, ja luultavasti oli siellä myös nousuvesi, koska
emme laivan kölissä tunteneet minkäänlaista täräystä, jonka vanhat
merimiehet sanovat ainakin laskuveden aikana olevan selvästi
havaittavissa. Tuulikartan mukaan olimme nyt aivan tyynellä alueella,
mutta kun maa päiväntasaajan kohdalla pyörii hirvittävästi nopeammin
kuin muualla, liikehtivät ilmakerrokset siellä levottomasti, ja
seuraavaksi päiväksi saimme oikean myrskyn, joka yhtenään kastoi
yläkannenkin, jotta siellä ei voinut liikkua ollenkaan. Saimme lisäksi
langattoman tiedoituksen englantilaisen VESTRIS-laivan haaksirikosta,
ja moni matkustaja vietti levottoman yön. Minä nukuin verrattain
rauhallisesti, sillä tiesin, että henkivakuutusmaksut olivat tulleet
ajallaan suoritetuiksi.
Mutta päiväntasaajalla teimme varsin tärkeän havainnon. Kuljimme
ensimäisellä pohjoisella leveysasteella, ja auringon olisi puolenpäivän
aikaan pitänyt paistaa jokseenkin keskitaivaalta, mutta se paistoikin
huomattavasti viistoon etelästä. Mielestämme oli sen asento Tahitissa
ollut lähempänä taivaan keskinapaa kuin täällä. — Asian tutkimiseksi
olisi lähetettävä retkikunta ottamaan selvän, olimmeko me ollenkaan
päiväntasaajalla, vai kävivätkö kellomme väärin, tai onko aurinko
sitten heilahtanut etelämmäksi. Jos niin tosiaan on asian laita,
saattaa siitä olla murheelliset seuraukset koko pohjoiselle
pallonpuoliskolle, ja vika on kiiruimmiten korjattava. Meillä ei ollut
siihen tällä kertaa aikaa, sillä teimme seitsemän solmua tunnissa.
* * * * *
Vaihtelun vuoksi määräsi laivan päällystö pidettäväksi harjoituksen
pelastusvöillä. Eräänä aamuna näimme ruokasalin ovessa ilmoituksen,
jossa sanottiin, että kello 4 (tarkoitti klo 16) puhalletaan
hälyytysmerkki, ja kaikkien on pelastusvöineen kiiruhdettava sille
ja sille kannenosalle. Myös kolmannen luokan matkustajille oli näin
ilmoitettu, mutta tiedättekö, missä kolmannen luokan julkipano oli?
Se oli W.C:n seinässä. Eivät keksineet julkisempaan paikkaa heille.
Ei se kyllä mikään W.C. ollut, olihan vain pimeä putka, jonka
lattialla lainehti tavallisesti parin tuuman paksuiselta miehistön
pesuhuoneesta tullutta likavettä, eikä siellä kukaan käynyt kuin
äärimmäisessä hädässä, mutta laivan päällystö arveli sen sopivimmaksi
ilmoituspaikaksi.
Kun hälyytyssireeni alkoi ulvoa, riensimme kaikki määrätylle paikalle.
Siellä pidettiin nimenhuuto ja sanottiin, että jos laiva rupeaa
uppoamaan, niin pitäisi tulla tälle samalle kannelle. Senjälkeen saimme
poistua.
* * * * *
Kulkiessamme aina itäänpäin jouduimme ajastamme edelle. Tullessamme
180:nnen pituusasteen poikki, oli eroitus eurooppalaisesta ajasta
täsmälleen yksi vuorokausi. Senvuoksi emme siirtyneetkään heti
seuraavaan päivään vaan elimme sanotun päivän, 22:n lokakuuta,
kaksi kertaa. Näin olimme eurooppalaisen ajanlaskun tasalla, paitsi
että Euroopan keskipäivä oli 12 tuntia ennen meidän keskipäiväämme.
Päästäksemme siinäkin tasoihin oli meidän sikäli kuin matka edistyi
siirrettävä aikaamme yhdellä tunnilla jokaista tuhatta kuljettua
meripenikulmaa kohti.
Alkumatkasta tämä siirto teki noin 15 minuuttia vuorokautta kohti,
sillä kuljimme kymmenen solmun nopeudella, mutta jätettyämme saariston
väheni vauhti päivä päivältä, kunnes Tyynenmeren keskellä huomasimme
tekevämme vain seitsemän solmua tunnissa eli saman verran kuin
kohtalainen perämoottori. Tiedustelimme syytä nopeuden vähenemiseen,
ja meille sanottiin laivan pohjan olevan niin törkyisen, että siitä
aiheutunut kitka hidastuttaa kulkua kolmella solmulla. Me kuitenkin,
jotka olimme Uudesta Caledoniasta saakka seuranneet mukana, muistimme
laivan Tahitiin tullessaan tehneen kymmenen solmua, emmekä uskoneet
tätä selitystä.
Aikaa myöten pääsimme perille tämänkin seikan syistä. Kymmenen solmun
nopeudella olisimme näet ehtineet Marseilleen viikkoa ennen joulua,
jossa tapauksessa laivan olisi muutaman pysähdyspäivän jälkeen täytynyt
jatkaa matkaansa Dunkirkiin. Laivan päällystö halusi kuitenkin viettää
joulun Marseillessa, ja nyt oli nopeus järjestettävä siten, että
joudumme sinne juuri joulunaattona. Viikon viipyminen ja sataisen
matkustajajoukon ylimääräinen syöttäminen ei merkinnyt mitään enempää
kuin sekään, että marseillelaisia lukuunottamatta kaikki matkustajat
saivat viettää joulunsa joko hotellissa tai junassa; pääasia oli laivan
päällystön mukavuus.
Hiljaisesta vauhdista huolimatta täytyi laivan kuitenkin ansaita, ja
jokaisesta mahdollisesta matkustajasta pidettiin tiukasti kiinni.
Papeetessa nousi laivaan eräs itävaltalainen kirjailija aikomuksella
siirtyä Panamalla nopeampikulkuiseen laivaan ehtiäkseen jouluksi
kotiinsa. Mutta hänelle myytiin lippu Panamalle saakka ainoastaan sillä
ehdolla, että hän jätti laivan kassaan koko matkaa vastaavan rahasumman
jonkunlaiseksi takuurahaksi. Jos hän jäi Panamalla pois laivasta,
menetti hän takuurahan, jos hän jatkoi Marseilleen saakka, maksettiin
se takaisin. Tämä ei ole enää reklaamintekoa, vaan kiristystä.
* * * * *
Päiväntasaajan liepeillä oli moniaita kuumia päiviä, jolloin ei
tuntunut tuulen henkäystäkään. Punaisena pallona pulpahti aurinko
aamuisin merestä suoraan edessämme, kiersi hehkuen ylitsemme ja
läntisen taivaanrannan tavoitettuaan yhtä punaisena ja yhtä äkisti
pujahti taas horisontin alle. Veden pinnassa ei värettäkään, vain
Tyynenmeren ikuiset, loivat mainingit hiljalleen kohottelivat laivaa.
Matkustajilta oli hävinnyt pelihalu ja keskustelemisen taito
päivänaikaan. Seurustelusalongit olivat tyhjinä, hehkuva kansi samoin,
kaikki nukkuivat hyteissään aamiaisesta päivälliseen, sillä vaatetta
ei voinut pitää juuri nimeksikään eikä vallan syntymäpuvussa saattanut
mennä kannelle loikoilemaan.
Mutta Malakan niemimaalta kotoisin olevia kiinalaispoikia ei helle
rasittanut, he olivat virkkuja. Kuljeskelivat käytävissä, kurkistelivat
matkustajien hytteihin, pelasivat noppaa salongeissa ja tulivat päivä
päivältä röyhkeämmiksi eivätkä viitsineet hoitaa tehtäviään.
Makailin puolitorkuksissa sängyssäni, kun käytävästä seinän takaa alkaa
kuulua kovaäänistä riitelemistä. Se on toisen luokan steward, joka
koettaa saada apulaistaan hommiin. Kuuluu pientä nujakkaakin, taisivat
ottaa yhteen, ja silloin nousen sängystäni ja kurkistan nurkan takaa
käytävään. Kiinalainen pujahtaa keittiöön, palaa sieltä heti takaisin
kädessään puolen metrin pituinen tikarimainen lihaveitsi ja hyökkää
stewardin kimppuun. Tämä livahtaa hyttiinsä, sulkee oven jälessään ja
kiinalainen jää neuvottomana käytävään. Juuri silloin tulee käytävän
toisesta haarasta Tahitista kotiutuva ranskalainen poliisikomisaario
vaimonsa kanssa, ja nyt kiinalainen puukko ojossa komisaarion päälle.
Ennenkuin tämä kerkisi käsittää tilannetta, oli kiinalainen jo
lyönyt häntä kerran käsivarteen. Toisen iskun komissario pareerasi
potkaisemalla, ja kun kiinalainen yritti kolmatta iskua, olin minä
parilla harppauksella paikalla; sain hyvän otteen kiinalaiseen pitkästä
tukasta ja riipasin hänet pitkin pituuttaan käytävälle. Kaatuessaan löi
hän päänsä erään hytin messinkisen kynnyksen terävään reunaan — taisin
vielä kolauttaa pari kertaa lisäksi — ja se riitti sillä kertaa.
Laivan konstaapeli tuli myös paikalle, työnsi kiinalaisen keittiöön ja
käski pysymään siellä, kunnes hän on ilmoittanut asian kapteenille.
Kaikki matkustajat olivat myös heränneet, ja käytävät olivat tupaten
täynnä väkeä, mutta nyt menimme taas hytteihimme, sillä luulimme rauhan
palautuneen.
Steward aikoi myös mennä kapteenin puheille, avasi varovasti hyttinsä
oven ja tuli käytävään. Tätä oli kiinalainen keittiössä odottanutkin.
Hän hypähti äkisti käytävään ja lähetti täysinäisen vesikarahvin kohti
stewardin päätä. Särähtäen särkyi pullo tuhansiksi sirpaleiksi käytävän
rautaseinään, mutta vain pari tuumaa oli heitto mennyt ohi maalistaan.
Nyt tuli konstaapeli uudelleen ja vei kiinalaisen kapteenin luo
kuulemaan tuomiotaan.
Minkä rangaistuksen mahtoi kiinalainen saada tällaisesta
esiintymisestään? Toiset olivat sitä mieltä, että olisi viisainta
heittää hänet suoraa päätä mereen, toiset taas arvelivat, että hänet
pannaan ruumaan koprasäkkien joukkoon ja ensimäisessä satamassa
jätetään laivasta. Päivällisen aikaan sitten kuulimme: kapteeni
oli määrännyt kiinalaisen pidätettäväksi virantoimituksesta kahden
vuorokauden ajan. Toisin sanoen siis: kiinalainen sai tästä
rötöksestään kaksi vuorokautta vapaata, kaksi lomapäivää. Emme olleet
uskoa korviamme, mutta täytyihän lopulta uskoa, kun näimme kiinalaisen
kaksi päivää herrastelevan toisen luokan kannella side päässä kuin
marttyyri ainakin.
Kuulimme sitten, ettei kapteeni uskalla rangaista kiinalaisia, koska
toiset saattaisivat sitten ruveta rötöstelemään. — Mutta siitä lähtien
putosivat kapteenin osakkeet silmissämme ainakin viidelläkymmenellä
prosentilla.
* * * * *
Laivassa matkusti myös eräs Guadeloupen ranskalaisia,
vanhemmanpuoleinen mies jo. Hän oli kierosilmäinen, ja toinen puoli
nenää oli poissa, joten hän pihisi aina kuin höyrypannu. Sitäpaitsi
oli hänellä elefanttitauti hyvällä alulla varsin pahassa paikassa,
joten näytti siltä, kuin olisi hän piilottanut housuihinsa potkupallon.
Kenties olisi hän painunut hiljaiseen unhoon toisten matkustajien
joukkoon, mutta matkatoverinsa, toisella vuodella olevan tyttölapsen
takia heräsi usean mielenkiinto heitä kohtaan varsinkin öisin, jolloin
tyttö kirkumisellaan piti laivan koko sen sivustan valveilla. He
asuivat meidän hyttiämme vastapäätä, ja kun ei ovia koskaan pidetty
suljettuina, saatoimme vapaasti seurata heidän elämäänsä.
Tietysti kyselimme mieheltä, oliko tyttö hänen sekä muutakin
asiallista, mutta hän ei vastannut suoraan, vaan sanoi, että se on
Caledoniasta. Eräältä noumealaiselta matkustajalta saimme sitten
kuulla miehen traagillisen kohtalon. Hän oli ollut joitain vuosia
Uusilla Hebrideillä ja Uudessa Caledoniassa ja vanhoilla päivillään
vielä rakastunut. Seurauksena oli sanottu tyttölapsi. Morsiamella
ei ollut mitään vakituista asuinpaikkaa, joten hän tyttönsä kanssa
asui rakastettunsa farmilla. Rakkaus lienee kuitenkin sammunut miehen
puolelta, sillä hän möi pienen farminsa ja valmistautui lähtemään
isiensä maalle Guadeloupeen. Morsian aavisti, että hänelle jää risti
yksin kannettavaksi, ja niin hän kolme viikkoa ennen laivan lähtöä
hävisi jäljettömiin jättäen tytön syntymämajaansa isän hoiviin.
Etsiskelyistä huolimatta ei morsianta löytynyt, sillä Caledoniassa
on hyviä piilopaikkoja, eikä kukaan noumealainen ottanut tyttöä
kasvatikseen, ja niin sai mies ottaa leikkitoverin matkalleen. Nyt hän
vei sen tuliaisiksi sisarelleen, jonka sanoi asuvan Guadeloupessa.
Miehen luonteeseen kuului ääretön siivottomuus. Paitaa hän ei muuttanut
koko matkalla eikä kukaan nähnyt hänen milloinkaan peseytyvän. Lapsen
vaatteita ei tarvinnut useasti muuttaa, sillä se oli alasti miltei
koko matkan. Tulitikut, tupakanpätkät, banaaninkuoret ja muut jätteet
nakkeli mies lattialle, ja kun ei hyttejä laivan puolesta lakaistu
milloinkaan, muistutti hänen sänkynsä edusta siankarsinaa. Hytin toiset
asukkaat koettivat äänekkäällä riidalla saada häntä siivollisuuden
tielle, mutta turhaan, hän pihisi vain itsekseen ja korjaili housujaan.
Päivät päästään sai lapsi rypeä likaisella etukannella ja noukkia
suuhunsa, mitä merimiehet olivat sinne nakelleet.
Laivan naispuolisissa matkustajissa heräsi tietysti säälintunne tätä
pientä matkustajaa kohtaan, ja miltei joka päivä toivat he sille
hedelmiä ja leivoksia. Mies otti lahjat vastaan, kiitti kauniisti
ja meni sitten hyttiinsä, jossa antoi lapselle vedellä sekoitettua
kondensimaitoa ja söi itse rouvien antimet. Sillä hänellä näytti
olevan aina nälkä, ja hän söi alituiseen, vaikkei ruoka häneen mitään
vaikuttanut. Mutta kenties se elefanttitauti vaati lisää turvottamista.
Eräs naismatkustajista jäi Papeeteen ja lähtiessään toi pikkutytölle
parikiloisen peltirasian keksiä sekä puolisen kiloa voita. Mies
oli tytön kanssa silloin kaupungilla, joten rouva jätti tavarat
meidän hyttiimme, pyysi antamaan heille ja neuvoi, että voita olisi
sulatettava tytön maitoon, sillä vedellä sekoitettu kondenssimaito on
liian heikkoa niin suurelle lapselle.
Miehen palattua annoimme hänelle paketit ja neuvoimme juuri kuten
rouva oli puhunut. Mutta mitäs teki mies? Kahdessa päivässä ahmi hän
suuhunsa keksit, ja saman tien meni voi. Tyttö taisi saada yhden keksin
ja voista ei hiventäkään. Pian saivat naismatkustajat kuulla tästä, ja
sitten loppui lahjojen tulo tykkänään.
Siivottoman luonteensa takia oli mies saanut muitakin tauteja. Molemmat
säärensä olivat täynnään ruvettumia, ja niitä hän hieroi ja kaiveli
alituiseen, hoidellen sitten taas pesemättömin käsin lasta. Kuukauden
kuluttua oli tytön jalassa samanlainen ruvettuma. Se kasvoi yhä
suuremmaksi, mutta mies ei turvautunut lääkäriin, ennenkuin toiset
matkustajat pakottivat hänet siihen. Laivalääkäri kääräsi siteen
jalan ympäri ja sanoi, että hyvä on. Iltapäivällä oli side jo valunut
nilkkaan ja turvonnut jalka etukannen liasta aivan mustana. Parin
päivän kuluttua sai tyttö kovan kuumeen, ja taas oli turvauduttava
lääkärin apuun. Tällä kertaa hän antoi kiniiniä, sen enemmälti
selittämättä, miten sitä oli otettava. Ja niin pisteli mies katkeria
kiniinitabletteja kuiviltaan kuin karamellejä tytön suuhun saaden
hänet huutamaan kuin tulessa, sillä tyttö pureksi tabletit hienoksi
ymmärtämättä niitä niellä. Näin tämän ja käskin sekoittamaan kiniinin
sokeroituun maitoon, mutta mies sanoi, että niin hänkin on tottunut
sitä syömään. Sanoin, että hänen suunsa voi olla tuohesta, mutta lapsen
suuta kiniini kirvelee, mutta ei hoitotapaan tullut mitään muutosta.
Viimeisinä viikkoina oli tyttö jo niin heikkona, ettei jaksanut enää
huutaakaan, ja kun tulimme Guadeloupeen, oli hän enemmän kuolleen kuin
elävän näköinen.
* * * * *
Yksi ainoa värillinen oli joukossamme, nuori, ruskeahipiäinen
tahitilaisnainen, hintelä ja kirkaskatseinen. Hän nousi laivaan
Papeetessa, ja asettautui asumaan juuri hyttini vastapäätä, yksinään
kahden hengen kabinettiin. Hänen historiansa ja tarinansa kuulin heti
ensi päivänä.
Niin kerrottiin, että hän oli Tahitilla mennyt naimisiin jonkun
ranskalaisen kanssa. Tämä mies oli ollut ritarillisempi kuin
useimmat muut sikäläiset valkoihoiset ylkämiehet, koska oli ottanut
perillisensäkin hoiviinsa, ja lähettänyt hänet kotimaahansa, lähemmin
sanottuna Nizzaan setänsä luokse. Nyt oli rouvalle tullut palava halu
saada nähdä poikaansa, ja siksi hän oli lähtenyt tälle puolisen vuotta
kestävälle matkalle, miehen jäädessä hoitamaan tointaan Papeetessa.
Tiesin kyllä, että tahitilaisen sydän on tunteille laaja, mutta vallan
kestikievariksi sitä en sentään uskonut, ennenkuin parin kuukauden
aikana sain katsella tämän rouvan elämäntapoja. Olin makuupaikakseni
valinnut hyttimme ovenpielessä sijaitsevan sängyn ja kun yökaudet
istuin sänkyni laidalla kirjoittelemassa, tulin luonnollisesti
nähneeksi, ketkä naapurihytissä vierailivat yön hiljaisina hetkinä,
jolloin kirkastähtinen Etelänristi aste asteelta alkoi painua yhä
lähemmäs kaakkoista taivaanrantaa.
Papeetesta lähtiessämme oli seitsentoistavuotiaana rouvallamme ollut
seuralaisena ja myös ikäänkuin jonkunlaisena holhoojana kimeä-ääninen
ranskalainen, joka useista yrityksistään huolimatta ei saanut asuntoaan
laivan sille sivustalle, jossa rouvan hytti oli. Uskollisesti seurasi
hän kuitenkin rouvaa aina ja melkein kaikkialle, kunnes päiväntasaajan
seutuvilla äityi pelaamaan noppaa stewardin ja parturin kanssa. Silloin
hän unohti oletetun holhoojavelvollisuutensa, pelasi yöt, makasi
päivät, hävisi kaikki rahansa, ja silloin rouva teki nopeasti uusia
tuttavuuksia.
Taikka hänen ei tarvinnut niitä tehdä, niitä tuli hänelle muutenkin
aivan satamalla. Päivisin istuimme kaikki joukolla aurinkoteltan alla
kannella, mutta niinpian kuin päivällinen oli nautittu, hävisi hän
hyttiinsä ja alotti vastaanoton.
Yksi kerrallaan pääsi vain sisään, ja hytin ovi pidettiin aina
visusti suljettuna, kunnes vierailu oli päättynyt. Useimmat laivan
upseerit sekä suuri joukko ensimäisen ja toisen luokan matkustajista
kunnioittivat näinä yön hetkinä käynnillään tätä tahitilaisrouvan
hyttiä. Sillä aikaa kun viereisissä hyteissä nautittiin unen lahjasta,
oli tämä ikäänkuin joku perpetuum mobile, ikiliikkuja, joka pyöri
itsestään.
Kello neljään aamulla nämä käynnit kestivät, sitte lähti rouva kannelle
jalottelemaan. Minä kun istuin kaiket yöt juuri siinä ovenpielessä
nakuttelemassa kirjoituskonettani, tulin tahtomattanikin seuranneeksi
tätä liikennettä. Näin kuinka komeapukuinen, kultarantuinen laivan
upseeri, joka ei päivällä tuntenutkaan minua, tuli rouvan oven taakse
ja nyökäytti minulle ohimennen ystävällisesti hymyillen päätään.
Hän sattuikin tulemaan liian aikaiseen, sillä ovi oli suljettu eikä
avautunut naputuksista eikä kauniista kuiskutuksistakaan. Sehän oli
nyt selvä merkki, ettei oteta vastaan, ja otaksuin hänen lähtevän
pois. Mutta mitäs vielä. Hän jäi ovelle odottelemaan, kunnes hänenkin
vuoronsa tulisi.
Puolikin tuntia saattoi hän seisoa siinä korva oven raossa aina parin
minuutin kuluttua taas uudelleen koputellen ja kuiskutellen, iski
minulle silmää siinä välillä ja hymyili imelästi. Ja maksoihan toki
odotus lopulta palkkansa, ovi avautui, edellinen kävijä tuli ulos ja
odottaja otettiin avosylin vastaan, jonka jälkeen haka taas sulkeutui.
Mutta ei minun luonnollani olisi siinä toisen katseltavana tiimoja
odoteltu. Minä olisin joko potkaissut oven sisään taikka sitten
lähtenyt tykkänään pois. Mutta ranskalaisilla taitaa olla toisenlaiset
tavat ja toisenlainen häpy.
Ja tahitilaisrouva tuli aamiaispöytään yhtä viehkeänä kuin konsaan
kotimaassaan.
Mutta tällaista saattaa tapahtua vain ranskalaisessa laivassa. Olen
varma siitä, että minkä hyvänsä vastaavanlaisen englantilaisen linjan
laivassa asianomainen vihellettäisiin ulos ruokailusalongista ja
jätettäisiin ensimäiseen satamaan.