Silloin oli Papeeten satamassa paljon laivoja, ja liike vilkkaampaa
kuin pitkiin aikoihin. Ranskalaiset Panama-linjan laivat käyvät siellä
tavallisesti vain joka toinen kuukausi ja San Franciscon laivat kerran
kuussa, mutta väliaikoina on aivan hiljaista.
Nyt oli satamassa eloa. Ranskalainen ristelijä CASSIOPEE antoi koko
laguunille virallisen leiman, sen lähellä oli useita lähisaarten
kaksimastoisia moottorilaivoja tuomassa kopralastia, laiturin kupeessa
ANTINOUS sekä samankokoinen Noumean linjan VILLE DE VERDUN, ulompana
laguunissa nelimastoinen purjelaiva BRETAGNE ja kolmantena päivänä
siellä ollessamme saapuivat Byrdin etelänaparetkikunnan laivat ELEANOR
BOLING ja CITY OF NEW YORK. Sellaista laivojen paljoutta eivät
tahitilaiset olleet nähneet pitkiin aikoihin.
Tosin kyllä eivät ranskalaiset alukset herätä niin suurta mielenkiintoa
kuin amerikkalaiset, sillä ne ovat liian kotoisia ja ihmiset niissä
liian tasaisia ja jokapäiväisiä. Amerikkalaisilla sitävastoin on
repäisevämmät otteet, he halveksivat ranskalaista järjestystä kuten
tahitilaispatriootit, ja he järjestävät katutappeluja, joihin jokainen
saa vapaaehtoisesti ja ilman maksua ottaa osaa. Siksipä San Franciscon
postilaivojen saapuessa koko Papeete onkin jalkeilla, ja päivät kuluvat
kuin juhlassa.
Niinpä nytkin etelänaparetkikunnan laivojen tultua kaupunki ikäänkuin
heräsi hiljaisesta uneliaisuudestaan, ja katuelämä sai vilkkautta.
Pimeän tullen Quai de Commerçe kuhisi mustanaan väkeä, joukossa
runsaasti amerikkalaisia merimiehiä verhonaan hihaton verkkopaita,
housut ja kengät, ja esiintymisensä äänekästä ja härnäävän ylimielistä.
Minä olin menossa Tonyn kabarettiin, jonne joukko CASSIOPEEn
matruuseja oli kutsunut meidän hyttikuntamme viettämään muutamien
täysinpalvelleitten läksiäisjuhlaa. He näet pääsivät palaamaan takaisin
kotimaahansa ANTINOUS-laivalla, jolla mekin matkustimme.
Rue de la Petite Polognen kulmauksessa tungeskeli ihmisiä tavallista
tiheämmässä, ja pysähdyin katselemaan, mitä oli tekeillä. Muutamat
amerikkalaiset merimiehet räyhäsivät siinä tavallista kovaäänisemmin
eivätkä vankkatekoisen puoliverisen poliisin kehoituksista huolimatta
poistuneet, vaan näytti siltä, kuin olisivat he tahallaan aina
asettuneet poliisin tielle. Hän työnteli heitä syrjään aluksi
leppeämmin, sitten kovakouraisemmin, kunnes eräs kookas roikale
hyökkäsi hänen päälleen nyrkit ojossa. Poliisi hypähti syrjään ja
iski sieltä miestä leukapieleen, jotta tämä tuupertui kadulle. Mutta
samalla oli hänellä viisi amerikkalaista vastassaan. He lähestyivät
puolikaaressa ja hyökkäilivät vuoron perään saamatta kuitenkaan
mitään aikaan. Sillä tämä puoliverinen poliisi osasi nyrkkeillä. Hän
perääntyi aina tarpeen tullen, mutta teki sitten äkkinäisen syöksyn,
ja joka kerta kun hänen nyrkkinsä sattui, kaatui myös mies. Eivät
amerikkalaisetkaan ensi kertaa käytelleet nyrkkejään, mutta he olivat
ylöttömästi humalassa ja kömpelöitä.
Poliisilla oli pilli, mutta hän ei turvautunut siihen pyytääkseen apua,
sillä hän oli päättänyt yksin selvittää tämän jupakan. Mutta sitten
saivat räyhääjät apuväkeä. Suurempi joukko amerikkalaisia matruuseja
saapui paikalle, ja eräs iski salakavalasti poliisia takaapäin,
jotta tämä kaatui. Se oli merkki yleiseen tappeluun. Tahitilaiset
kävivät maanmiehensä avuksi, ja kohta oli koko kihisevä massa yhtenä
tappelevana rykelmänä. Se liikkui hitaasti yhden katuvälin laiturille
päin, palasi takaisin Quai de Commerçen kulmaan, ja jälelle jäi
pitkin matkaa kaatuneita, jotka vähitellen kompuroivat jaloilleen ja
liittyivät taas tappelevaan joukkoon. Aseina käytettiin vain nyrkkejä
ja joskus potkittiinkin, eivätkä kaikki tienneet, ketä vastaan
tappelivatkaan, kunhan vain saivat lyödä. Tappelevien lukumäärää oli
vaikea määritellä, he kun olivat aina liikkeessä, mutta arviolta otti
kahakkaan osaa noin sata henkeä. Minä en aktiivisesti puuttunut siihen,
muuten vain olin innostunut ja joskus hihkasin. Tuon tuostakin syöksyi
tahitilaistyttö keskelle tappelun melskettä ja käsipuolesta nykien
kiskoi sieltä pois kultasensa, joka vastahakoisesti salli saattaa
itsensä viereiseen kahvilaan.
Poliisejakin oli jo kerääntynyt paikalle enemmälti, pillit vinkuivat,
ja amerikkalaisista laivoista tuli selvempiä miehiä, jotka ottivat
mukaansa muutamia pahimmin mukiloituja matruusejaan. Näytti seuraavan
jonkunlainen aselepo, enkä jäänyt enää katselemaan, vaan poikkesin
Tonyn Kabarettiin, joka oli juuri kohdallani.
Ettei syntyisi väärää käsitystä tämän paikan suhteen, täytyy
mainitakseni, että nimi on jossain määrin harhaanjohtava. Minkäänlaista
kabarettiohjelmaa ei siellä esitetty, vaan sai jokainen itse pitää
huolen ohjelmasta. Se oli vähäläntä kahvilantapainen sisältäen
pienehkön tarjoiluhuoneen sekä kaksi verhoilla eristettyä pilttuuta
pöytineen ja tuoleineen. Omistaja oli kuullut, että Pariisissa on
kabaretteja, ja niin oli hän ristinyt tämänkin kabaretiksi tietämättä
nimen merkitystä.
Läksiäisjuhlat olivat siellä jo täydessä vauhdissa. Pienet pöydät oli
siirretty puolikaareen, ja sen ympärillä istui CASSIOPEEn valkopukuisia
matruuseja ja alipäällystöä, joukko ANTINOUS'en matkustajia ja
henkilökuntaa sekä ruskeapintaisia tahitilaistyttöjä, kaikki sekaisin
ilman arvoeroituksia, sillä niitä ei siellä tunneta. Tahitilaiselle on
samantekevää, onko miehellä käsivarressa kultanauhoja tai ei, hänelle
ovat valkoihoiset kaikki samanarvoisia. — Tämä seikka kuuluu kovasti
loukkaavan englantilaisia Tahitissakävijöitä.
Minulle osoitettiin paikka erään kookkaan, sinipukuisen neitosen
vieressä, hän täytti lasini ja kilisti kanssani. Huuto ja melu oli niin
äänekästä, ettei kuullut vierustoverinsa puhetta.
Sitten seurasi silentium. Eräs matruuseista nousi tuolille ja esitti
humoreskin oikeilla näyttelijän eleillä. Senjälkeen saimme kuulla
pianonsoittoa, useita yksinlauluja, välillä jonohuutoa, taas lausuntoa
ja niin poispäin aina loppumattomiin. Lasit täyttyivät ja tyhjenivät,
toiset joivat olutta toiset viiniä, useimmat kuitenkin olutta, sillä
päivä oli ollut kuuma, ja kaikkia janotti. Tahitilaistytöt joivat
lasinsa aina kerrallaan pohjaan eivätkä jääneet miehistä jälelle.
Anina oli vieressäni istuvan tytön nimi. Hän ei ollut puhdasverinen
tahitilainen, vaan hän kertoi isänsä olleen amerikkalaisen. Siksipä
olikin ihonsa vaaleampi kuin toisten, tukkansa hiukan ruskeahko,
eivätkä huulensa olleet niin turpeat kuin tummempipintaisen
ystävättärensä. Miltei läpinäkyvä vaaleansininen pukunsa alkoi
kainaloitten alta ja ulottui yläpuolelle polvien, ja sitä kannatti
olkapäiden yli kulkevat kantimet.
Anina puhui melko sujuvasti englantia, joten saatoimme rauhassa
keskustella, sillä läsnäolleista miehistä ei sitä ymmärtänyt kuin kaksi
matkustajaa, eikä vallitsevassa hälinässä puheemme ulottunut heidän
korviinsa. Ensi töikseen, kuultuaan, etten minä ole ranskalainen,
ilmoitti Anina, ettei hän pidä ollenkaan ranskalaisista, ja että
amerikkalaiset ovat paljon reilumpaa väkeä. Sanoin ymmärtäväni kyllä
hänen mielipiteensä, koska isänsä oli amerikkalainen, mutta hän
sanoi, ettei se johdu yksinomaan siitäkään, vaan tuntee hän muutenkin
antipatiaa ranskalaisia kohtaan.
Hän puhui heistä pitemmältikin, ja minä ihmettelin, sillä olin
luullut tulleeni vallan kevytkenkäisten pariin, ja tämä jutteli kuin
ajatteleva ihminen. Hänen järjenjuoksunsa oli selvä, sanansa nasevat
ja peittelemättömät. Tahitissa muuten puhutaan asiat paljon suoremmin
kuin muualla maailmassa, ja mitä viattomimmalla naamalla kertoivat
tytöt juttuja, joista muualla visusti vaietaan. Valkoihoiset ovat
heille ne opettaneet, eivätkä he siis ymmärrä, että niissä olisi mitään
kainostelemista.
Yhä lisää väkeä tunki kabarettiin, ja huone kävi liian pieneksi.
Päätimme lähteä Mariposa-kahvilaan, siellä on tilava sali, jossa voi
tanssiakin. Kabaretti jäi aivan tyhjäksi.
Täysikuu loisti keskitaivaalta, yli tyvenen laguunin kuului maininkien
kaukainen kohina koralliriutalta, kukkien tuoksun kyllästämä ihana
viileys virtasi vuorilta kaupunkiin, eivätkä ihmiset olleet vielä
malttaneet mennä levolle. Petite Polognen kulmassa näkyivät muutamat
vielä tappelevan, mutta yleensä oli rauha jo palautettu. Katuvarsilla
seisoskeli avojalkaisia, kikattelevia tyttöryhmiä leveälierinen
pandanushattu takaraivolla ja hajasäärin, kuten merimiehet. Kaikilla
oli päässä kukkaseppele tai yksityisiä kukkia pistettynä tukkaan tai
korvan taakse.
Mariposa täyttyi nopeasti ääriään myöten, samppanjapullojen korkit
paukahtelivat, lasit kilisivät ja gramofooni soitti tangoa.
Tarjoiluhuone oli kaksiosainen, toinen osa ilman pöytiä ja tuoleja ja
aivan heikosti valaistu, se oli tanssijoita varten. Tytöt tanssivat
usein keskenään pöytien välissä, ja elleivät miehet pyytäneet heitä
tanssimaan, pyysivät he itse miehiä, häviten sitten saaliineen sinne
pimeämmälle puolelle. Yleensä oli tanssihalu suuri, ja keskustelu niin
äänekästä, ettei toisin ajoin kuullut musiikkia ollenkaan.
Anina liittyi taas meidän pöytäkuntaamme, heitti täysinäisen
samppanjalasinsa lattialle ja vaati Pernoud'ia, jota me nautimme. Hän
toi minulle tiare-kukista tehdyn seppeleen sanoen, että äitinsä lähetti
sen. Kysyin, missä hän oli äitinsä tavannut, ja hän osoitti huoneen
toiselle puolen, jossa matruusien ympäröimänä istui kookas, vielä
varsin nuorelta näyttävä nainen kohottaen lasiaan yli hälisevän joukon.
— Tämäpä oli — äiti ja tytär samoissa lysteissä — ja samoilla asioilla.
Hetken kuluttua sammuivat sähkövalot, ja tuli ääretön sekamelska. Se
oli manööveri suuremman tunteellisuuden aikaansaamiseksi, sillä nyt
sytytettiin ainoastaan pienet huoneen seinillä olevat öljytuikut,
joiden lepattavassa, punertavassa valossa kirjava seurue muuttui kuin
näytelmässä.
Anina imi jääveteen sekoitettua absinttia kuin olutta ja tuli
hentomieliseksi puhellen hempeitä sanoja puoleen ja toiseen. Sitten
alkoi hän taas sättiä ranskalaisia. Tulin kysyneeksi, mitä kaikki
Papeeten tytöt tekevät, ja hän sanoi, että he rakastavat, jonka jälkeen
sain kuulla heidän surullisen tarinansa ensimäisestä rakkaudesta
lähtien.
Tahitilaistyttö on luotu vain rakkautta varten, se on aikojen alusta
ollut niin määrätty, ja niin se on vieläkin. Hänellä ei ole mitään
mahdollisuuksia työntekoon, kuten valkoisella sisarellaan, ja tuskinpa
hänellä olisi siihen haluakaan. Tahitissa ei ole konekirjoittajattaren
tai konttorineidin tai kauppa-apulaisen tai yksityissihteerin paikkoja
tarjolla, kuten muussa maailmassa. Ei siellä myöskään tarvita maatyön
tekijöitä, sillä maa kantaa hedelmiä ilman työntekoakin enemmän kuin
voidaan kuluttaa. Jälelle jää siis vain rakkaus.
Kun tahitilaistyttö on varttunut siihen ikään, että hän alkaa ajatella
ja tuntea, polttaa hänen suonissaan ääretön rakkaudenkaipuu, — se on
veressä. Hän ei tahdo jäädä vanhaksipiiaksi, vaan hän etsii miestä,
jolle voi tunteitaan tuhlata. Tulee sitten valkoisen miehen laiva
satamaan, matruuseja purkautuu maihin, ja tahitilaistyttö rakastuu
helposti valkoihoiseen. Hän löytää pian joukosta omansa, päivät kuluvat
kuin unessa, ja kun laiva taas kääntää keulansa ulapalle, jää tyttö
odottamaan toista laivaa, sillä hän tietää, että samaa sulhoaan hän
tuskin koskaan enää tapaa. Mutta hän on tyytyväinen, sillä hänellä on
laaja sydän, ja hän voi rakastaa useampaakin.
Mutta jonkun ajan kuluttua, kun laiva jo halkoilee vieraita vesiä,
huomaa tyttö, että matruusi on antanut hänelle muutakin kuin
rakkautta. Hän turvautuu lääkäriin, hänet lähetetään sairaalaan ja
parannetaan ilman maksua, mutta siitä hetkestä lähtien on hän myyty.
Hänet merkitään poliisilaitoksen korteille määräyksellä saapua joka
viides päivä ilmoittautumaan. Jos hän laiminlyö sen, suljetaan hänet
määräajaksi vankilaan, ellei voi maksaa korkeata sakkoa. Hän ei ole
koskaan ennen tarvinnut rahaa, nyt on raha hänen vapautensa hinta,
hän oppii tuntemaan sen arvon ja tietää, miten sitä on ansaittava,
ja hänestä tulee, hänestä on tehty vasten tahtoaan rahanalainen
kauppatavara. Ennen hän rakasti rakkaudesta, nyt hän rakastaa rahasta.
Anina osoitti erästä nuorta tyttöä, joka paraikaa tyhjensi
samppanjalasia pitkä tukkansa riippuen valtoimenaan yli tuolin
selkänojan.
"Siinä on yksi viimeisimpiä", sanoi hän. "Tuli Mooreasta tänne,
rakastui erääseen CASSIOPEEn matruusiin, seuraavalla viikolla vietiin
sairaalaan, ja nyt hän on kortilla, niinkuin kaikki toiset. Hän on
vasta kolmentoista vuotias."
Mutta tahitilainen on fatalisti sekä flegmaattinen, hän ei ole
tottunut murehtimaan huomisesta päivästä, vaan hän tanssii ja nauraa
ja rakastaa eikä ajattele sen pitemmälti elämän vaivoja. Sillä Tahitin
kuulaankirkas laguuni, sen palmurannat ja tummien mangojen varjostamat
laaksopolut eivät ole tehty surevia varten.
Mariposan ylväsryhtinen Tetuanui tuli luokseni ja kysyi, enkö
minä tanssi ollenkaan, — kaikki toiset ovat niin pieniä, ettei
heidän kanssaan viitsi tanssia. Sanoin mielelläni palvelevani
häntä, mutta pyysin varomaan paljaita varpaitaan, sillä minä olen
kömpelö jaloistani. Tetuanui nouti tarjoilupöydän takaa valkoiset
kanvaskenkänsä, kiersi gramofoonin soittamaan foxtrottia, ja sitten me
tanssimme levyn molemmat puolet aivan tarkkaan. Kun palasin takaisin
pöytääni, oli Anina nukahtanut pöydänkulmalle pää käsien varassa, ja
jasmiiniseppele oli valahtanut toiselle korvalliselle. Koettaessani
korjata sitä suoraan asentoon heräsi hän ja sanoi, että se kabaretin
olut raukasee, hän tahtoo lisää absinttia.
Risteilijä CASSIOPEE oli ankkuroituna aivan Mariposan edustalle
lähellä rantaa. Kun kahvilan suljettua tulimme laiturille, näimme
erään puun juurella tumman esineen ja menimme sitä lähemmin
tarkastamaan. Ruohikossa makasi suullaan tahitilaistyttö itkien,
jotta koko ruumis hytkähteli. Puhuttelimme häntä, mutta hän alkoi
itkeä vallan huutamalla. Nostimme hänet senjälkeen pystyyn ja saimme
puheestaan senverran selkoa, että hänen sulhasensa oli mennyt
veneellä risteilijälle eikä ottanut häntä mukaansa. Selitimme, ettei
sinne naisia päästetä, mutta silloin hän riistäytyi irti ja hyppäsi
laiturilta mereen alkaen uida risteilijää kohti. Eräs matruuseista
hyppäsi jälestään ja toi hänet maihin, ja silloin oli mielensä jo
nähtävästi muuttunut, sillä hän nauraa kikatti matruusin kainalossa
kuin ei olisi murhetta koskaan ollutkaan.
Joukkoomme liittyi myös muutamia Byrdin etelänaparetkikunnan miehiä,
joista jotkut puhuivat keskenään ruotsia. Kysyin, onko paljonkin
skandinaaveja matkassaan, ja kuulin, että vain kolme ruotsalaista on
eksynyt amerikkalaisten joukkoon. Eräällä oli poski kuin laskiaispulla,
ja tiedustelin, onko hänellä hammassärkyä. Hän muljautti minuun ensin
pahasti, mutta kertoi sitten ottaneensa tehokkaasti osaa illalliseen
tappeluun ja siinä saaneensa kuhmun.
Seuraavan päivän aikoivat amerikkalaiset alottaa yhtä repäsevästi
kuin olivat edellisen lopettaneet. Jo varhaisesta aamusta lähtien
hoippuroi heitä kaduilla huudellen ruokottomuuksia vastaantulijoille
ja nähtävästi koettaen haastaa riitaa. Oli juhlapäivä, ja jotkut
kahvilat aamupäivällä suljettuja, mutta se oli loukkaus amerikkalaista
kohtaan, hänelle täytyy kaikkien ovien olla avoinna. Kolme miestä
yritti ovea särkemällä tunkeutua erääseen kahvilaan, mutta tällä
kertaa toimivat poliisit ripeämmin kuin edellisenä iltana. He eivät
enää ruvenneet nyrkkeilemään, vaan kytkivät räyhääjät käsirautoihin ja
veivät telkien taakse. Asiasta seurasi noottien vaihto amerikkalaisen
laivan päällystön ja Papeeten järjestysvallan välillä. Kapteeni vaati
miehiään laskettavaksi vapaiksi, mutta järjestysvalta lupasi pitää
heidät telkien takana siksi, kunnes laiva lähtee, ja ilmoitti lisäksi,
että sinne mahtuu enemmänkin, jos on halukkaita. Tällä toimenpiteellä
oli rauhoittava vaikutus amerikkalaisiin, sillä sinä päivänä ei enempiä
häiriöitä enää sattunut.
Aika kului Tahitissa nopeasti, päivät vierähtivät vilauksina, ja yön
hetkinä unohti nukkumisen. Viimeinenkin koprasäkki oli siirtynyt
laiturilta laivan ruumaan, ja lähtöhetki oli käsissä. Papeetesta saimme
paljon matkustajia, ja heitä sekä meitä muitakin saattamaan oli miltei
koko Papeete kerääntynyt laiturille. Muutamat CASSIOPEEn matruusit
olivat niin kiintyneet lähteviin tovereihinsa, etteivät malttaneet
jättää laivaa, vaikka laskusilta oli jo vedetty pois laiturilta.
Vasta kun välimatka laiturista yhä suureni, hyppäsivät he pää edellä
kymmenen metriä korkealta laivankaiteelta mereen ja uivat rantaan. Pari
lähtevää matruusia halusi heitä saattaa viimeiseen saakka ja hyppäsi
myös mereen. Eräs suurisuinen ANTINOUS'n matruusi tahtoi näyttää,
että hänkin voi tehdä saman tempun ja hyppäsi niinikään mereen, mutta
putosi selälleen ja sai pahan täräyksen. Vähissä voimin hänet sitten
kiskottiin köydellä laivan kannelle, toiset kiipesivät itse.
Niin pitkälle kuin ääni kantoi, huutelivat lähtijät kuorossa
jäähyväisiään, joihin väkijoukko laiturilla kuorossa vastasi.
Lähestyessämme koralliriutan porttia hukkuivat ihmisäänet maininkien
kohinaan, ja Papeete painui matalaksi juovaksi lahden perukassa.
Aurinko lähenteli taivaanrantaa punaten Tahitin yövartijan,
pumpulireunaisen pilven, joka jo verhosi vuorten huiput ja hiljalleen
hiipi laaksoja pitkin yhä alemmaksi peittäen kaikki utuiseen hämärään.
Tahiti oli meille enää vain utuinen muisto.
Avomerelle tultua rauhoittuivat levottomammatkin matkustajat.
Vastatulleet etsivät hyttejään, entiset tarkastelivat, minkälaisia
uudet tulokkaat olivat. Muutamien ei onnistunut löytää hyttiään
ollenkaan, ja etsintämatkallaan nukahti eräs uimassa olleista
sotamatruuseista etukannen ja yläkannen väliselle jyrkälle portaalle.
Sitten tuli suurempi laine, heilautti laivaa, ja nukkuja putosi
ruumanluukulle silti kuitenkaan heräämättä. Vapautuminen sotalaitoksen
ikeestä näet raukasi jäseniä. Ruumanluukulla hän nukkui koko yön.
Toisen luokan steward oli tehnyt hyvän afäärin. Hän oli Papeetessa
myynyt suurella voitolla laivan olutvaraston. Se oli kyllä aijottu
matkustajien mahdollista tarvetta varten, mutta kun matkustajat olivat
maissa, unohti hän heidät ja voitonhimo houkutteli. Hyvästä mielestä
oli pidetty hiukan harjaisiakin, ja vaikka hän muuten oli hyvin arvonsa
tunteva herra, kulki hän nyt hytistä toiseen puhellen kaikkien kanssa,
kaatuili väliin käytävissä ja unohti koko tärkeytensä, kunnes lopulta
sortui omaan hyttiinsä uneksimaan uusista kaupoista.
Taivas oli vetäytynyt pilveen ja vihmoi vettä, Etelämeren saarien kesä,
sadeaika oli alkanut. Mekin menimme hyttiimme uneksimaan Pohjolan
talvesta, jonne oli vielä kymmenentuhatta meripenikulmaa silkkaa vettä.