Vaikka Tahiti on kooltaan verrattain vähäinen, tarjoaa se kuitenkin
matkustajalle paljon enemmän näkemisen arvoista kuin monet
laajuudestaan kuuluisat alueet. Sen pituus on 60 ja suurin leveys 40
km., mutta ikäänkuin korvaukseksi saaren yksinäisestä asemasta on rikas
luonto avoimin käsin jakanut tälle pienelle alueelle kauneutta kenties
enemmän kuin millekään muulle maanpaikalle. Eikä näitä kauneuksia
tarvitse etsiä päivämatkojen takaa, ne ovat kaikki käden ulottuvilla,
jokaisen nähtävinä, joka vain haluaa niitä katsella.
Tahitin kartalle on merkittynä viisikymmentä jokea ja puroa,
ja vaikka useat niistä ovat pieniä kätkeytyen miltei kokonaan
rehevän kasvullisuuden peittoon, tapaa siellä sellaisiakin, joille
viehättävyydessään saa hakea vertaista. Vesi ei niistä lopu koskaan,
sillä korkeat vuoret, joista korkein, Orohena, kohoaa 2237 metriä yli
merenpinnan, imevät pilvistä kosteutta ja ruokkivat puroja kuivanakin
aikana.
Vajaan kahdentoista kilometrin päässä Papeetesta kuohuu vuorenrotkossa
Lotin ylistämä Fautaua-putous. Ehdotin hyttitovereilleni kävelymatkaa
sinne, mutta he eivät olleet halukkaita kävelemään, vaan lupasivat
hankkia auton. Sanoin, ettei sinne pääse autolla, mutta he tiesivät
asian paremmin samoinkuin autonohjaajakin, joka lupasi saattaa meidät
putoukselle.
Alkumatkasta oli tie leveä ja tasainen kuin katu. Se kulki
paratiisimaisen puiston läpi korkeitten palmujen ja tummanvihreitten
leipäpuiden muodostamassa holvissa. Sitten se tapasi Fautaua joen,
seurasi sen kimaltelevaa vyötä, jonka yli kaartui rehevä lehtikatos
toisinaan peittäen joen uoman kokonaan. Tien toisella puolen kohosi
äkkijyrkkänä kauniskukkaisten pensaitten verhoama vuorenrinne ulottuen
toisin paikoin miltei joenrantaan ja jättäen tielle vain kapean uran
juurellaan.
Olimme kulkeneet ehkä kuusi kilometriä, kun saavuimme tasaiselle,
aukeammalle paikalle, jossa tie loppui suuren mangopuun alle.
Kuljettaja pysäytti auton ja sanoi, että olemme perillä. Menimme
jalan kuljettajan osoittamaan suuntaan satakunta metriä, mutta mitään
putousta emme löytäneet. Siellä oli laajempi patoamalla muodostunut
allas, josta Papeeten vesijohdot saivat alkunsa, ja altaasta lorisi
vesi puolen metrin korkuisena putouksena, mutta mikään Fautaua se ei
ollut. Lotin kylpypaikaksi tätä kuuluivat kutsuvan.
Menimme takaisin autolle ja tiukkasimme kuljettajalta oikeata
vesiputousta.
"Sinne on vielä 15 kilometriä tästä", sanoi hän, "eikä sinne pääse
autolla."
Tiesin hänen puhuvan palturia, sillä matkaa ei voinut putoukselle olla
pitemmälti kuin kaupunkiinkaan. Ehdotin, että menisimme loppumatkan
jalan, mutta ranskalaiset ovat kerta kaikkiaan sellaisia, että missä
autotie loppuu, siinä loppuu myös heidän retkeilyhalunsa. He päättivät
palata takaisin kaupunkiin, minä läksin yksinäni vaeltamaan pitkin
jokivarsipolkua yhä ylemmäs.
Polku nousi ensin loivasti, mutta pian se alkoi kohota jyrkemmin
ja ikäänkuin porrasmaisesti. Alkumatkasta näki tiepuolessa
tahitilaisasutusta, ja tiekin oli vielä kärryillä kuljettava, sitten
loppui asutus, laaksoa reunustavat vuoret lähenivät toisiaan ja laakso
muuttui hämäräksi. Vähänlaisesti lienee kulkijoita Fautaua-putoukselle,
sillä toisin paikoin hävisi polku tykkänään rehevän alikasvullisuuden
peittoon. Koetin nousta vuorenrinteelle arvellen siellä olevan
aukeampaa, mutta erehdyin. Kauempaa katsoen näyttivät vuoret pehmeän
nukkaisilta, ikäänkuin niitä olisi peittänyt tuskin polveen saakka
ulottuva pensaikko, jossa vaivatta voi kulkea, mutta kun nousi
vuorille, kohosikin eteen kolmen metrin korkuinen läpipääsemätön
pensasmuuri. Latvukset muodostivat yhtenäisen, laineellisen katoksen,
alemmat rungot ja oksat olivat lehdettömiä, mutta niin tiheäksi
verkoksi olivat ne kietoutuneet toisiinsa, ettei katseellakaan voinut
tunkeutua edes kymmentä metriä tähän viidakkoon. Siellä on äkkijyrkkiä
rotkoja ja ylipääsemättömiä kuiluja, joita ei etäämpää huomannut
ollenkaan, sillä vihreä lehtimatto verhosi syvänteet allensa. Rotkojen
paljaat kallioreunat olivat omituisen mustaa vuorilajia ikäänkuin
väkevän ruokamultakerroksen peittämiä, ja niiden laiteita verhosi
harmaantunut korallikerros. Se oli jäännöstä vuosituhansien takaiselta
ajalta, jolloin saarien yli vielä lainehti sininen meri.
Jouduin taas mangojen ja banaanien välissä luikertelevalle polulle.
Se poikkesi ränstynyttä siltaa myöten joen toiselle puolelle, palasi
taas takaisin ja miltei hävisi näkymättömiin miehenkorkuisten
saniaisten väliin. Laakso muuttui yhä kapeammaksi, tuuheitten puiden
alla oli hämärää, ja ilma helteisen kosteata kuin kasvihuoneessa.
Täällä vasta näki, kuinka rikas Tahitin luonto ja kasvillisuus
on, sillä näissä laaksoissa ei ole kuivaa aikaa ollenkaan. Mangot
ja alligaattoripäärynät — jotka viimemainitut muuten eivät maistu
miltään ilman suolaa ja pippuria — olivat täällä paljon suurempia kuin
Papeetessa.
Yhä jyrkemmin kohosi polku, kosken kohina kuului jo edestä, kiipesin
viimeisen penkereen yli, ja edessäni oli ylistetty Fautaua. Polku johti
kalliopaadelle, paaden alla oli kirkas suvanto, ja suvannon takana
kohisi hopeankimalteinen putous.
Fautaua ei lumoa valtavilla vesimassoilla tai päätähuimaavalla
voimalla, joka panee maan vapisemaan ja kalliot vavahtelemaan. Ei se
myöskään houkuttele kuten Imatra hyppäämään kuohuihinsa, jotta löytäisi
unohduksen murheilleen, sillä ne unohtuvat jo sitä katsellessa. Tai
houkuttelee se kylläkin puoleensa, mutta ei hukkumaan, vaan saamaan
virkistävän ryöppykylvyn helteisen kävelyn jälkeen. Sillä vuorilta
tuleva vesi on täällä viileätä ja vaikuttaa virkistävämmin kuin
laguunin lämpimät pintakerrokset, jossa useinkin hiki kihoaa otsalle
uidessa.
Ennen putousta kulkee joki aivan piilossa laakson pohjaa peittävien
tuuheitten puiden alla. Kuin mustasta onkalosta sukeltautuu se sitten
esille, hypähtää kallioportaalle ja putoaa siitä aivan vapaasti syvälle
suvantoon. Se välkkyy auringossa kuin elävä hopeanauha, mutta niin
korkea on putous, että vesipatsas särkyy ennen suvantoa, ja osa siitä
hajoaa usvamaisiksi pisaroiksi, jotka hienona sateena laskeutuvat
ympäröiville rinteille. Siksipä kasvullisuus siellä on rehevämpi
kuin missään muualla. Ikuisessa kosteudessa kasvavat sananjalat
jättiläiskokoisiksi, niiden lajirikkaus on hämmästyttävä samoinkuin
muidenkin kasvien. Ja siinä juuri on Fautaua-putouksen suurin
viehättäväisyys. Näyttää kuin olisi tämä laaksonpohja siirretty joltain
aikaisemmalta maapallon rehevämmältä kehityskaudelta nykyaikaan.
Mutta nälkä muistutti minulle, etten ollut nauttinut laivan lunchia
ollenkaan, ja Papeeteen oli 12 kilometriä. Läksin paluumatkalle, poimin
joen varresta mangoja ja banaaneja, ja unohdin pian nälkäni. Mutta
ihminen on luonnostaan ahnas eikä tyydy siihen, minkä jaksaa syödä,
vaan ottaisi vielä varastoonkin. Kyllähän Papeetessakin hedelmiä sai
niin paljon kuin halusi, mutta tuntui siltä, kuin ne olisivat olleet
jonkun yksityisomaisuutta, vaikkei niiden poimimista kukaan kieltänyt.
Näitä puita ei ainakaan kukaan omistanut, ne kuuluivat kaikille.
En osannut punoa palmunlehdestä koria, kuten tahitilaiset ja mietin,
mistä saisin soveliaan pussin. Housuista olisi tullut erinomanen
teinipussi, mutta en voinut aivan paitasillani mennä kaupunkiin.
Takkia ei minulla ollut ja niinpä riisuin paidan päältäni, sidoin
helman umpeen ja hedelmäkori oli valmis. Vain mangoja poimin, suuria,
kullankeltaisia, banaanit olivat jo liian jokapäiväisiä, niitä riippui
hyttimme katosta moniaita nippuja, ja niiden liikanainen syönti ei
ollut vatsalle hyväksi.
Joku voisi kenties luulla, että päästyäni kaupunkiin ihmiset olisivat
pysähtyneet katselemaan minua, paidatonta miestä. Mutta etelän
aurinko oli jo polttanut nahkani niin ruskeaksi, että hyvinkin kävin
puoliverisestä, ja sellaiseen ei siellä kiinnitetä mitään huomiota,
vaikka verhona ei olisi kuin kukkasellinen parea, lannevaate.
Vaikka Tahitissa muuten eletään melkein miten tahansa, on valkoihoisten
pukukysymys herättänyt järjestysviranomaisten huomiota. Alkuasukkaihin
nähden ei tietääkseni ole mitään määräyksiä annettu, sillä tahitilainen
ei omissa oloissaan paljasta itseään milloinkaan kokonaan. Uidessaankin
pitää hän päällään punaisen parean lanteittensa verhona, mutta ei
maalla ollessaankaan kaipaa sen suurempaa pukuvarastoa — paitsi
kaupungissa, Papeetessa.
Mutta saaren paratiisimainen luonto on houkutellut sinne valkoihoisia,
joiden tunnuslause on "palatkaamme luontoon", ja he ovat myös
pukeutumisessaan palanneet paratiisin aikaiselle kannalle. Kerrotaan
viranomaisten karkoittaneen joitakuita tällaisia luonnonihmisiä, mutta
vielä heitä siellä on. He ovat vetäytyneet vuorten piiloihin, jossa
viranomaisten määräykset eivät heitä hätyytä, ja yksinomaan hedelmiä
syöden elävät he siellä alkuihmisen tavoin. Joskus sellainen olio
kyllästyy yksinäisyyteensä, etsii jonkun rääsyn verhokseen ja laskeutuu
Papeeteen, jossa päiväkauden kiertelee katuja herättäen takkuisine
muotoineen kaupunkilaisten huomiota ja sitten taas palaa takaisin
viidakon suojaan.
Nämä pukumääräykset ovat varsin ymmärrettäviä, eivätkään ne koske kuin
verrattain vähäistä osaa ruumista, joten niistä ei luulisi koituvan
innokkaimmallekaan luonnonihmiselle haittaa. Japanissa sitävastoin
kuuluu pukupuritaanisuus nykyisin olevan sangen ankara. Eräs sikäläinen
sanomalehtimies kertoi, että yläruumiin julkisesti paljastaminen
rangaistaan siellä sakolla, joka tosin ei ole kovin suuri. Jos nainen
paljastaa kadulla toisen rintansa — paitsi lasta ruokkiessaan — maksaa
hän sakkoa 50 sen'iä eli 25 Amerikan senttiä. Molemmista rinnoista on
sakko kaksinkertainen eli yksi yen.
* * * * *
Monien muitten Etelämeren saarien tavoin on Tahitikin siinä
onnellisessa asemassa, ettei siellä ole käärmeitä ollenkaan. Ainoa
näillä seuduilla tavattava matelija on parin korttelin mittainen
vesikäärme, jonka varsin usein tapaa ulkoriutan matalassa vedessä.
Se on läpikuultava, kuin vedellä täytetty ja iljettävän näköinen.
Toiset sanovat sitä myrkylliseksi, mutta se on aivan vaaraton. Kehnon
uimakykynsä takia on se varustettu imulevyllä, ja senvuoksi se lähestyy
kaikkia liikkuvia esineitä saadakseen vapaan kyydin. Siitä johtuu kammo
tätä viatonta vesikäärmettä kohtaan, sillä eipä tuntuisi kovinkaan
mieluisalta, jos sellainen uimassa ollessa imeytyisi kiinni ruumiiseen.
Mutta paljon suurempaa huomiota on sekä alkuasukkaissa että valkoisissa
tiedemiehissä herättänyt Tahitin korvilla varustettu ankerias. —
Korkealla vuorilla, neljän huipun ympäröimänä on Vaihiria-järvi.
Se on kilometrin pituinen ja puolen levyinen, syntynyt vanhaan
kraatteriaukkoon. Vetensä sen täytyy saada maanalaisista lähteistä,
sillä ympäröiviltä vuorenhuipuilta ei arvatenkaan riitä vettä sen
tarpeisiin, se kun elättää useita alempana olevia pienempiä järviä.
Sen syvyyttä ei liene kukaan mitannut, alkuasukkaat sanovat sen olevan
pohjattoman. Täällä, järven mustissa onkaloissa elää tämä omituinen
ankerias, ainoa laatuaan koko maailmassa.
Tahitilaiset kertovat, että muinaisina aikoina, säälimättömien
heimosotien raivotessa voittajat raastoivat vankinsa tänne, leikkasivat
heiltä korvat ja heittivät ne järven rannassa olevaan rotkoon. Siitä
lähtien kasvoi ankeriaille korvat, tosin suuremmat kuin ihmisenkorvat,
ohuet, tummanharmaat nahansiekaleet ja ylä- sekä alakärjestään suipot.
Tahitilaiset eivät uskalla uida järvessä, sillä silloin nousee veden
mustista pimennoista oikein emäankerias ja vie uijan syvyyksiin.
Muitakin tarinoita liittyy tähän salaperäiseen järveen, mutta ne ovat
pitkiä juttuja ja pääasiassa lastenkamarissa kerrottavia.
* * * * *
Etelämaitten kansathan, kuten tiedämme, ovat alttiimpia kuin me
kaikelle salaperäiselle. Intialla on fakiirinsa ja salatieteitten
temppelinsä, villeillä Afrikan heimoilla taas noitansa, joiden
vaikutusvalta monasti ylittää heimopäällikönkin vallan. Samoin on
polyneesialaisilla omituinen "virkakunta", joka arvoitusta ei liene
vielä kukaan ratkaissut.
Se on tulenlumoojat, harvalukuinen, merkillisellä hypnoottisella
voimalla varustettu, kaiken kansan kunnioitusta nauttiva
tahitilaisluokka, johonka ei tuli tehoo ollenkaan. He saattavat
esimerkiksi pitää kättään palavassa tulessa ilman, että se mitenkään
vaikuttaa heihin, mutta heidän paras vetonumeronsa on kuitenkin
tulen-yli-kulku, s.o. käveleminen ja toisten kävelyttäminen hehkuvaksi
kuumennetun kivikentän yli.
Moni ehkä nyt arvelee, että tästä tulee satuja, mutta heitä pyydän
vain muistelemaan, kuinka Daniel ja ne kolme muuta miestä kävelivät
tulisessa pätsissä monta vuorokautta, eikä hiuskarvaakaan heidän
päässään kärventynyt. Kun se tarina on uskottava ja kaikkialla myös
uskottu, niin yhtä totuudenmukainen on tämäkin kertomus näistä Tahitin
tulenlumoojista.
Itse en saanut sitä nähdä, niin mielelläni kuin halusinkin. Tahitin
katooliset papit ovat katsoneet tällaiset järjellekäsittämättömät kyvyt
pakanamallisiksi ja kieltäneet koko seremonioitten toimittamisen ja
pitämisen. Kun he eivät itse kykene pitämään sormissaan tulitikkuakaan
siihen asti, että se olisi palanut loppuun, sitä vähemmin kykenevät
he kävelemään hehkuvien kivien päällä. Ja jos joku toinen sen tekee,
niin heidän auktoriteettinsa kärsii, ja monopooli on uskonnon nojalla
lakkautettava.
Kyselin Papeetessa melkein jokaiselta, missä voisi saada ottaa osaa
tällaiseen tulenjuhlaan, mutta nuoremmasta polvesta ei kukaan ollut
edes nähnytkään tulenlumojaa. Mutta sitten tapasin erään — tai
oikeastaan kaksikin ranskalaista virkamiestä, jotka olivat Tahitissa
viettäneet lähemmäs kolmisenkymmentä vuotta ja itse kulkeneet tämän
kivikiukaan yli.
Toinen heistä matkusti samalla laivalla Eurooppaan, ja hän kertoi
yksityiskohtaisesti koko toimituksen.
UMUTI on tulijuhlan nimi, se tapahtuu syrjäisessä paikassa, ja vain
suupuheitten kautta saa siitä tiedon. Tämä tropiikissa vanhettunut
virkamies esitti kaiken elävästi niin puhein kuin elein, että minä vain
kuivasti kertomalla voin todistaa hänen elävän kuvauksensa.
Pimeänä iltana, jolloin Tahitin ikuinen yövartija, usvamainen
pilvivaippa verhosi sen vuorenhuippuja ja valui laaksoja pitkin
palmurannoille tuoden virkistävää viileyttä päivän helteestä
uupuneelle, saapui ystävämme virkamiehen luo tahitilaistyttö
ilmoittaen, että nyt saisi nähdä UMUTIn jos haluttaa. Kiviä on
kuumennettu jo toista vuorokautta, ja nyt ne ovat valmiina juhlaa
varten. Matkalle olisi lähdettävä nyt heti, sillä näytös alkaa tunnin
päästä.
Tämä virkamies oli nimittäin aikaisemmin salaisesti ilmoittanut
haluavansa nähdä tulenjuhlan, ja siksi hänelle tämä sana saatettiin.
Hän olikin heti valmis lähtöön. Kuljettiin pimeässä vuorelle, kapeita,
mangojen ja leipäpuitten varjostamia polkuja pitkin ja saavuttiin
aukealle kentälle, jonne jo oli kerääntynyt runsaasti alkuasukkaita.
Mutta heidän joukossaan näkyi myös kaksi katoolista pappia, jotka
kiusaus oli houkutellut katsomaan tätä merkillistä näytelmää.
Keskellä aukeamaa oli yli kuusi metriä laaja kuoppa täytettynä hehkuvan
valkoisilla kivillä. Niitä oli päiväkaupalla siinä kuumennettu, ja
rovion hiilet kuumoittivat vielä kivien alta.
Kohta saapui TAHUA, tulenlumooja. Hän oli keski-ikäinen mies puettuna
polviin saakka ulottuvaan valkoiseen pareaan, avojaloin, ja kädessään
kantoi hän melkoista oksaa, joka oli leikattu tea-puusta. O'Brien sanoo
sitä kyllä kirjassaan ti-puuksi, mutta ranskalaiset lausuvat sen tea.
Ilman tea-puun oksaa ei toimitus menesty.
TAHUA astui nyt hehkuvan kivikiukaan ääreen ja teki sitä kohti muutamia
kohteliaita kumarruksia samalla kolmeen kertaan koskettaen kiviä
oksalla. Senjälkeen astui hän kuumuudesta valkeille kiville, ja katse
suunnattuna suoraan eteenpäin kulki kivialttarin yli ilman, että
hehkuvat kivet häntä yhtään vahingoittivat. Sitten palasi hän takaisin
lähtöpaikkaansa ja viittasi kädellään yleisöä seuraamaan mukanaan
uudelle retkelle.
Miltei kaikki läsnäolijat olivat riisuneet kengät jaloistaan — sillä
kenkäjalkaiset eivät saaneet ottaa osaa seremoniaan — ja nyt he
avojaloin seurasivat TAHUAa kiukaalle. Täytyi katsoa suoraan eteensä
TAHUAn selkään — jos se oli mahdollista monen edelläkävijän lävitse —
ja astua joka askel vakavasti.
Tämän kävelemisen matkatoverimme ranskalainen virkamies esitti
laivankannella loistavasti noin joka toinen päivä kaksikuisen matkamme
varrella muitten ja erikoisesti ulkolaisten matkustajien pyynnöstä. Hän
otti samanlaisen asennon kuin TAHUA, teki kumarrukset ja kädenliikkeet
moitteettomasti ja asteli sitten punaisissa tohveleissaan arviolta
kymmenen metriä juuri siten kuin tehtiin UMUTIssakin, varmoin askelin
ja katse suunnattuna suoraan eteenpäin. Hän kertoi kolme kertaa
olleensa mukana tällaisessa tulenjuhlassa ja joka kerta kävelleensä
TAHUAn jälessä yli hehkuvien kivien avojaloin, mutta kivet olivat
tuntuneet aivan kylmiltä. Kasvoihin ja käsiin oli kiukaasta kuitenkin
huokunut polttava kuumuus aivankuin palkeitten puhaltamana, ja niin
kuumia kivet olivat, että jos niille viskasi risun, syttyi se hetken
kuluttua palamaan.
Näitten tulenlumoojien salaisuutta ei ole vielä voitu ratkaista, ja
siksipä katooliset papit ovatkin kieltäneet tulenjuhlien vieton. Eikä
TAHUAa enää Tahitilta löydäkään, he ovat siirtyneet Raiateaan, Mooreaan
ja muille rauhallisemmille Polyneesian saariryhmille.