Tahitilaiset samoinkuin muutkin polyneesialaiset ovat aikojen kuluessa
asuneet Intiassa. Sieltä he toisten kansojen painostuksesta siirtyivät
Malajin saaristoon, mutta vieraitten rotujen yhä lisääntyessä jättivät
ensimäisen vuosisadan lopulla senkin muuttaen yhä kaukaisemmille
saarille nykyisille asuinpaikoilleen. Ne olivat silloin vielä
asumattomia, ja he antoivat niille aasialaisia nimityksiä. Siksipä
onkin Polyneesian saaristossa runsaasti samoja paikannimiä kuin
Javalla, Borneossa ja Malakan niemimaalla.
Tehtyään 1770- ja 1870-luvulla useita retkiä Tahitiin palasi kapteeni
James Cook Eurooppaan ja kuvaili sitä ihanimmaksi paikaksi maapallolla.
Boungainvillen kertomukset innostuttivat ranskalaisia niin, että
senaikaisten tietojen mukaan "koko Ranska halusi muuttaa Tahitiin." Yhä
uusia tietoja saapui tästä maallisesta paratiisista, kuinka ihmiset
siellä elävät vielä henkisessä pimeydessä, mutta ovat kauneinta kansaa
maan päällä eivätkä kavahda alastomuuttaan. Silloin englantilaiset
lähetyssaarnaajatkin innostuivat ja lähtivät sinne joukolla viemään
sananrieskaa ja housuja.
Jumalansanaa voidaan kuitenkin levittää monella eri tavalla, ja uuden
uskonnon tuojat selittivät tahitilaisille selkääkarmivia juttuja. He
kuulivat ensiksikin, että kaikki heidän esi-isänsä ovat ikuisesti
palavassa paistinuunissa ja saivat kuulla syynkin siihen, jonkavuoksi
sanoivat lähetyssaarnaajille:
"Jos teidän ensimäiset ihmisenne söivät pyhän puun hedelmiä, niin
heitä olisi pitänyt rangaista, ja jos heidän lapsensa tappoivat
teidän jumalanne pojan, niin heitä olisi pitänyt rangaista, miksi te
kiusaatte meitä näillä asioilla. Me emme ole tappaneet teitä, ja meidän
ensimäiset ihmisemme kunnioittivat kaikkia pyhiä puita."
Kaksitoista vuotta lähetyssaarnaajat tekivät käännytystyötä, istuttivat
lähetysaseman ympärille rehevän puutarhan ja toivoivat lopullista
voittoa. Mutta sitten puhkesi heimojen välinen sota, ja yhdessä
päivässä olivat kahdentoista vuoden työn hedelmät hävitetyt maan
tasalle. Lähetyssaarnaajien henki säilyi, sillä tahitilaiset eivät
olleet verenhimoisia, mutta lähetystyönsä he antoivat ylen sillä kertaa.
Kuten kaikilla Etelämeren saarilla, häviää Tahitissakin alkuasukasrotu
nopeasti sukupuuttoon. Kapteeni Cookin tietojen mukaan oli siellä
valkoihoisten saapuessa 60 tai 70 tuhatta alkuasukasta, nyt heitä
lasketaan olevan vajaa 2000. Vaikka Cookin numerot olisivatkin
jonkun verran liioiteltuja, on 150 vuodessa tapahtunut vähennys
hirvittävä ja osoittaa, että muutaman vuosikymmenen perästä emme
enää saa nähdä alkuperäistä tahitilaista. Keskenäiset heimosodat ja
taistelut ranskalaisia vastaan vähensivät heitä alkuaikoina, myöhemmin
korjasivat Ameriikasta ja Euroopasta saapuneet taudit runsaita satoja.
Tahitilaiset olivat ennen maailman terveintä kansaa; he söivät
kalaa, leipäpuun hedelmiä, banaaneja, mangoja ja joivat kokosmaitoa,
ja muut taudit paitsi elefanttitauti olivat heille tuntemattomia.
Eurooppalaiset toivat heille vaatteita, rommia ja olutta, kiinalaiset
totuttivat heidät epäterveellisiin ruokalajeihin, rotu heikontui eikä
voinut kestää valkoihoisten tuomia kultiveerattuja tauteja, vaan sortui
joukottain. Tahitilainen sulautuu sitäpaitsi sitäpaitsi helposti muihin
kansallisuuksiin, ja nykyjään onkin siellä enemmän hybridejä kuin
alkuperäisiä tahitilaisia.
Kaiken muun lisäksi vähensi maailmansotakin vielä tahitilaisia.
Heidän epätoivoiset taistelunsa ranskalaisia vastaan olivat vielä
tuoreessa muistossa, mutta nyt kun Ranska oli vaarassa, sanoivat
he tahitilaisille, että heitetään pois vanhat vihat, tulkaa tekin
rökittämään germaaneja, ja sen enempää kysymättä vietiin tahitilaiset
selvittämään eurooppalaisten keskinäisiä riitoja. Eivät he saksalaista
millään tavoin vihanneet eikä heillä ollut sodassa mitään voitettavana,
mutta he tappelivat käskyn mukaan ja kaatuivat. Palkinnoksi
uskollisesta avunannosta on heille Papeeteen Avenue Bruat'ille
pystytetty kuvernöörin toimesta muistopatsas.
Patsas on muuten varsin onnistunut, ainakin alaosaltaan, mutta
yläosasta papeetelaiset eivät kuulu pitävän, koska patsaan sivussa
oleva nainen näyttää ojentavan kukkavihkoa kukon hännän alle. Patsas
näytti nimittäin liian alastomalta ilman yläkoristusta, ja niin pantiin
sinne ranskalaisten symbooli, Gallian kukko, kiekumaan voittoa ja
esikuvallisesti osoittamaan, kuinka Ranska kukon siivillä suojelee
tahitilaisia. Minunkin mielestäni oli se oudompi kuin ennen näkemäni
sankaripatsaat, ja kun ei ollut filmejä saatavissa, ikuistin sen
taitoni mukaan kynällä, jotta toisetkin voisivat sitä katsella.
Kirjoitus patsaassa on asiallinen. Paitsi kaatuneitten nimiluetteloa
ja kuvernöörin nimeä on siinä vain lyhyesti sanottu: "Kuolivat
Ranskan puolesta 1914-1918." Sodasta ei tosin ole mainittu mitään,
eikä myöskään ole kuoleman syytä selvitetty, mutta "Ranskan puolesta"
selvittää kaiken.
Muistuu tässä mieleeni Austraalian sankaripatsaat, sillä
austraalialaisilla näkyy sodassa olleen paljon edesvastuullisempi
tehtävä ja paljon enemmän puolustettavana kuin tahitilaisilla. Siellä
nimittäin lukee sankaripatsaitten kyljessä, jotta he kaatuivat ja
kuolivat: 1:ksi Jumalan, 2:ksi Kuninkaan ja 3:ksi Maan puolesta. Maa
on vasta kolmannella sijalla, sillä sitähän austraalialaiset eivät
tarvinneet, eikä heidän maansa ollut millään tavoin uhattuna. Mutta
sitävastoin saa jälkimaailma sen käsityksen, että Jumala on ollut
suuressa vaarassa ja Englannin kuningas vähän pienemmässä, ja tämä
selvittää myös senkin seikan, että austraalialaiset olivat niin auliita
ryhtymään sotaan, ennenkuin Englanti oli sodanjulistuksenakaan antanut.
* * * * *
Tuskin on kulunut pari vuosikymmentä siitä ajasta, jolloin lapsenmurhat
eivät olleet mitään harvinaisia tapauksia tahitilaisten keskuudessa,
sillä mukavuutta rakastavina he halusivat nopeasti vapautua kaikesta,
mikä aiheutti vähänkin vaivannäköä. Nyt on asia toisin. He ovat
nähtävästi huomanneet, että rotu kulkee sukupuuttoaan kohti, ja
kansallistunto sekä rodun säilyttämisvaisto ovat heränneet. Lapset ovat
nykyisin sangen haluttuja, eikä sillä ole väliä, kuka on isä, kunhan
äiti vain on tahitilainen. Valkoinen mies saakin siellä helposti vaimon
ja saapa kiinalainenkin, vaikka viimemainitut alkuaikoinaan olivatkin
vihattuja ja halveksittuja. Naista, joka seurusteli kiinalaisen kanssa,
osoitettiin sormella. Mutta kiinalaisella oli rahaa ja silkkiä, ja ne
seikat muuttivat mielipiteet.
Valkoihoisesta ja tahitilaisesta tulee sangen kaunis sekoitus,
jotavastoin kiinalaisen ja tahitilaisen jälkeläinen on perin
ikävännäköinen katseltava. Sillä on tahitilaisen ihonväri ja nenä,
mutta vinot silmät ovat jääneet perinnöksi kiinalaiselta, ja se seikka
pilaa koko tekeleen. Kumpiakin hybridejä tapaa lukuisasti Papeetessa,
jälkimäisiä kuitenkin harvassa.
Jokainen siellä asuva valkoihoinen ottaa itselleen tahitilaisvaimon.
Ellei saa mieleistään Tahitista, matkustaa hän läheisille saarille,
joissa aina on tulijoita. Varsinkin eräs Naissaareksi kutsuttu on
kuuluisa kauniista sukupuolestaan. Minkäänlainen vihkimistoimitus ei
tule kysymykseen, siellä mennään vain muuten naimisiin. Kun valkoinen
lähtee pois, jättää hän rouvansa sinne, vain ehkä yksi sadasta ottaa
hänet mukaansa. Ja vaikka olisi miten tarkkaan vihittykin, kieltää
Yhdysvaltojen laki tuomasta maahan värillistä rouvaa. Ranskalaiset
sitävastoin saavat viedä maahansa vaikka minkävärisen.
* * * * *
Ranskalainen on huono liikemies, ja siksipä kiinalaiset ovat saaneet
Tahitissa — kuten monessa muussakin Tyynenmeren liikepaikassa — vankan
jalansijan. Tahitin 12 tuhannesta asukkaasta on 4000 kiinalaista, 2000
tahitilaista, loput valkoihoisia ja sekarotuisia, puolet kumpiakin.
Papeetessa ei ole kuin joku harva ranskalainen kauppa, kaikki suurimmat
liikehuoneet ovat kiinalaisten käsissä. Ranskalaisen kauppa on auki
kello seitsemästä seitsemään, kiinalaisen seitsemästä kahdeksaan tai
puoli yhdeksään, ja kiinalainen tekee viimeisellä tunnilla eniten
kauppaa. Ranskalainen sulkee kauppansa pariisilaisen tavan mukaan
kahdeksi tunniksi keskipäivällä, kiinalainen ei pidä päivällisaikaa
ollenkaan, vaan tekee kauppaa. Pyhäin Miesten päivä oli ranskalaisten
sapatti, ja heidän kauppansa silloin suljetut, mutta kiinalaiset
välittivät viis ranskalaisten sapatista ja pitivät kauppansa auki.
Silloin tuli juuri ameriikkalainen laiva satamaan, tarvitsi tavaraa ja
osti kiinalaiselta.
En tunne tarkemmin Tahitin valkoihoisia kauppiaita, mutta parin
niinsanotun liikemiehen kanssa tulin jonkunverran seurustelleeksi ja
näkemäni perusteella sain sen käsityksen, etteivät he suurestikaan
poikkea javalaisista valkoisen rodun edustajista, eikä heidän sanaansa
ole luottamista sen jälkeen, kun se on tullut sanotuksi.
Toinen näistä liikemiehistä oli van der B., belgialainen
kansallisuudeltaan. Hän ilmestyi laivan ruokailusalonkiin, tunsi
siellä erään matkustajista ja esittäytyi meille toisille. Erinomaisen
sulavaliikkeinen ja -puheinen sekä kohtelias. Hän pyysi meitä kanssaan
Concordia-klubille juomaan lasin olutta, johon suostuimme. Klubi
sijaitsi ränsistyneen lautarakennuksen toisessa kerroksessa, ja
käsitti se putkantapaisen baarin sekä suuremman huoneen, jossa oli
biljaardipöytä ja kaksi muuta pöytää. Toisen ääressä istui olutta
juomassa vormupukuisia ranskalaisia virastohenkilöitä ja eräs rouva,
me valtasimme toisen pöydän. Nautittuamme pari lasia olutta läksimme
kaupungille tehdäksemme pieniä ostoksia, ja van der B. maksoi
lähtiessämme laskun; ei tullut kysymykseenkään, että me olisimme
maksaneet, mehän olimme hänen vieraitaan, selitti hän. Rahaa miehellä
näyttikin olevan runsaasti.
Kuljimme sitten kaupasta toiseen ostellen pientä romua ja
muistoesineitä. Van der B. osti myös, mutta hän aina vuoron perään
puhutteli meitä itse kutakin ja pyysi maksamaan hänen ostoksensa;
hän suorittaa heti, kun päästään kadulle. Näin oli hän parin tunnin
kuluttua velkaa meille jokaiselle. Viimeisessä kaupassa pyysi hän
minun maksamaan kiinalaisen päivänvarjon, joka miellytti häntä, mutta
minä en suostunut. Kun hetken kuluttua poistuimme, oli van der B.
jo kiiruhtanut toiseen kadunkulmaan, kainalossaan päivänvarjo, jota
turhaan koetti peittää takkinsa alle, sillä kiinalainen oli huomannut
kähvellyksen ja seurasi mukanamme ottaen varjon pois. — Mutta vaikka
mies oli joutunut kiinni itse teossa, ja joukko yleisöä kiinalaisen
kovaäänisen puheen johdosta oli kerääntynyt katselemaan katukohtausta,
ei hän millään tavoin osoittanut häpeävänsä tekoaan, vaan kutsui meidät
läheiseen kahvilaan, jossa tilasi jokaiselle lasin absinttia. Hän kävi
vähän väliä tarjoilupuolella puhuttelemassa tyttöjä, ja sille tielleen
hän hävisikin jättäen meidät maksamaan hänenkin lasinsa.
Seuraavana päivänä tapasimme miehen Mariposa-kahvilassa, ja pyysimme
hänen suorittamaan eiliset ostoksensa, mutta hän röyhkeästi väitti
eilen maksaneensa kaikki. Hänellä oli nyt niin kiire, ettei joutanut
keskustelemaan, mutta hän tulee heti takaisin, ja niin sanoen pujahti
hän kadulle sen koommin enää palaamatta. Kiireessä oli hän kuitenkin
unohtanut uuden panamahattunsa sekä pitkän korallinauhan kahvilaan.
Me otimme ne mukaamme laivalle ja möimme huutokaupalla. Rahat jaoimme
keskenämme ja pääsimme kutakuinkin omillemme.
Tulin myös tuttavaksi ranskalaisen tullivirkailija Vernon kanssa.
Hän oli erinomaisen ystävällinen ja kutsui minut seuraavaksi
päiväksi kello 11 Mariposaan. Menin sinne ja odottelin tunnin, mutta
häntä ei kuulunut. Iltapäivällä tapasin hänet kadulla, ja kovasti
anteeksipyytäen hän selitti, ettei voinutkaan aamulla saapua kysyen,
voisinko tulla huomenna samaan aikaan. Menin taas ja taas odottelin
tunnin, mutta turhaan. Vielä kolmannen kerran menin häntä pyynnöstään
tapaamaan, mutta ei hän tullut silloinkaan. Senjälkeen en katsonut
velvollisuudekseni tuntea häntä, kun hän viimeisenä päivänä tuli
laivalle ja tarjosi kättään jäähyväisiksi.
Jotkut käsitteet ovat sikäläisillä ihmisillä toisenlaiset kuin mihin
minä olin tottunut; taikka asia lienee niin, että troopillinen ilmasto
tekee ihmisestä itsekkään, — ainakin oli tehnyt hyttitoveristani
ranskalaisesta leipurimestarista.
Palasin ehtoopuolella pitkältä kävelymatkalta takaisin Papeeteen ja
poikkesin erääseen kahvilaan saamaan virkistystä. Kansaa tuli ja meni,
enimmäkseen ulkolaisten laivojen matkustajia ja miehistöä, mutta
myös tahitilaisia, pääasiassa naisia. Maan tavan mukaan istahti eräs
neitonen ujostelematta pöytääni, ja kun hän oli janoisen näköinen,
tilasin hänellekin pullon olutta. Hetken kuluttua ilmestyi siihen myös
hyttitoverini leipurimestari pyytäen saada tehdä meille seuraa, johon
suostuimme. Kun olin väsynyt, maksoin jonkun ajan kuluttua laskuni ja
läksin laivalle nukkumaan toisten jäädessä vielä kahvilaan.
Vasta aamupuoleen palasi leipurimestari ja nukkui aina lunchiin saakka.
Herättyään karhusi hän minulta ensi töikseen viittäkymmentä frangia.
Kysyin, mistä tämä johtuisi ja sain kuulla, että mestari oli tytön
takia hävittänyt niin paljon rahaa. Lausuin ihmettelyni tällaisen
vaatimuksen suhteen, mutta leipuri ilmoitti yksinkertaisesti, että
tyttö oli minun, ja mitä hän on menettänyt tytön takia, saan minä
maksaa. Selitin hänelle omat mielipiteeni tämänkaltaisten menoerien
suhteen ja lisäsin, ettei tyttö ollut minun enemmän kuin hänenkään,
mutta jos hän välttämättä tahtoo panna tytön minun nimiini, niin siinä
tapauksessa hän saa maksaa minulle vuokraa tytöstä. Jonka jälkeen
leipurimestari ei enää uudistanut vaatimustaan.