Polyneesialainen rotu on kaikista värillisistä roduista jaloin.
Puhutaan javalaisista kaunottarista, mutta ne ovat marakatteja
tahitilaisten rinnalla. Kyllähän javalaisissakin tapaa piirteitä,
mutta yleensä he ovat kuin laudalla nenälle lyötyjä, naama litistynyt,
ja senvuoksi javalainen kaunotar aina jossain määrin muistuttaa
orangutangia, — se johtuu nähtävästi yhteisistä asuinpaikoista.
Mutta tahitilainen on muodoltaan sellainen, jonka kaltaiseksi Jumala
minun käsittääkseni aikoi luoda kaikki ihmiset, vaikka erilaiset
olosuhteet ovat sitten kolhineet toisia enemmän tai vähemmän, ja
vain tahitilaiset paratiisimaisessa olossaan ovat kyenneet tähän
asti säilymään alkuperäisinä. Kookas, voimakas, täyteläinen ruumis,
säännölliset kasvonpiirteet, itsetiedottoman ylväs ryhti ja pehmeän
joustavat liikkeet tekevät tahitilaisesta miehestä mieluisan
katseltavan. Heidän esiintymisensä on vapaata, ei etsittyä eikä
pakotettua, vaan se kuuluu heidän hymyilevään olemukseensa.
Naiset ovat myös tavallista keskimittaa kookkaampia silti kuitenkaan
vaikuttamatta millään tavoin kömpelöillä, sillä sulavat liikkeet,
sopusuhtainen ruumis, jota eivät korsetit ja terveysliivit ole päässeet
kulauttelemaan, antavat heille junomaisen leiman. Tukka tumma,
silmät samoin, sieramet hiukan laajentuneet, huulet voimakkaat, ei
liian paksut, mutta hekumalliset. Keimailemisen taito puuttuu heiltä
kokonaan, eivätkä he odota, että heitä kositaan, he tekevät sen itse
suoraan ja mutkattomasti.
Tuntuu omituiselta, että eri henkilöitten arvostelut tahitilaisten
luonteesta eroavat toisistaan siinä määrin, että luulisi kysymyksessä
olevan kaksi toisilleen aivan vierasta kansaa. Muutamat kuvailevat
tahitilaisia maailman ystävällisimmäksi, rakastettavimmaksi,
vierasvaraisimmaksi ja luotettavimmaksi kansaksi, ja viranomaisten
lausunnon mukaan oli varkaus — ainakin ennen — Tahitissa aivan
tuntematon. Toiset taas väittävät, että tahitilaiset ovat petollisia,
kieroja ja laiskoja, joita ainoastaan potkimalla tai lahjomalla saa
työhön, ja jotka ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia jotakuta kohtaan
vain niin kauan, kun tällä on rahaa.
Minä näin tahitilaisia miehiä sekä lastaustöissä että kalastamassa,
mutta nauraen he tekivät kumpaakin, eivätkä näyttäneet kovinkaan
vaivaantuneilta. Uuden Caledonian ja Hebridien kanakit ovat voimakasta
väkeä, mutta heitä vaati olla aina kaksi nostamassa yhtä koprasäkkiä.
Tahitilainen ei koskaan odottanut toisen apua, vaan heitteli niitä
yksinään kuin leikiten.
Voi olla totta, että tahitilainen on haluton työntekoon, mutta harvassa
tapaa muuallakaan sellaisia ihmisiä; jotka raatavat toisten edestä
ilman, että nälkä tai muut elämän tarpeet heitä siihen pakottavat.
Eivät eurooppalaisetkaan tee siellä muuta kuin aivan välttämättömän.
Kun farmi on saatu istutetuksi, kasvaa se itsestään, eikä omistajan
tarvitse muuta kuin korjata satoa. Sillä maaemo on Tahitissa ehtymätön,
ja se antaa alkuasukkaalle melkein minkään tekemättä kaiken, mitä
hän tarvitsee. Leipäpuita ja mangoja kasvaa villinä joka laaksossa.
Leipäpuun hedelmän valkoinen liha on kuin kankeata taikinaa, jota voi
leipoa. Sellaisenaan se ei sovellu syötäväksi, mutta keitettynä tai
paistettuna muuttuu se väriltään kellertäväksi ja on maukkaampaa sekä
terveellisempää kuin minkään leipurin valmistama viljaleipä. Hedelmässä
ei ole siemeniä ollenkaan, eikä kukaan tiedä, mistä ne kasvavat, mutta
niitä kasvaa kuitenkin.
Banaaneja on Tahitilla kymmenkunnan eri lajia, villejä ja viljeltyjä.
On pieniä, sormenmittaisia ja erinomaisen makeita, on punaisia,
joita ei voi syödä keittämättä tai paistamatta, on vihreitä lyhyviä
ja pitkiä, aina parin korttelin mittaisia, sitten on sellaisia,
joissa on kovat, mustat "siemenet" ja vielä muunkinlaisia, aina
itsekunkin maun ja valinnan mukaan. Papayat, kokospähkinät, suuret
alligaattoripäärynät, ananasit ja appelsiinit lisäävät tahitilaisen
ruokalistan lajirunsautta, eikä hänen ateriaansa varten tarvitse tehdä
muuta kuin kohottaa kätensä poimiakseen. Jos hän haluaa kalaa meloo hän
kajakillaan koralliriutalle, ja parissa tunnissa keihästää hän sieltä
monen päivän tarpeen. — Minkätakia tahitilainen siis tekisi työtä!
Erinomaisen tasaisen ilmaston, runsaan sademäärän ja lihavan maaperän
takia kasvaa täällä kokospähkinään paksumpi liha kuin Uudella
Caledonialla tai Hebrideillä. Siellä menee yhteen koprakiloon kuusi
pähkinää, täällä vain neljä. Siksipä kokosviljelys onkin täällä
tuottavinta. Mutta myös vanilja antaa runsaan sadon samoinkuin
maapähkinä, joita molempia viljellään vientiä varten. Etäisen aseman
takia on hedelmien vienti Tahitista mahdotonta, niinpaljon kuin siellä
niitä jääkin pahenemaan kuluttajien puutteessa.
Mutta jos tämä saariryhmä onkin luonnon antimilla näin runsaasti
siunattu, ei sieltä puutu vitsauksiakaan. Tropiikeissa tavattava
elefanttitauti on täällä sangen yleinen eikä lepra eli spitaali ole
mikään harvinaisuus. Euroopassahan esiintyy myös elefanttitautia,
mutta tämä ei ole samanlaista kuin eurooppalainen. Sen mukaan kuin
minulle selitettiin, aiheutuu tämä jostakin basillista, joka puroista
ja lätäköistä juodessa joutuu veden mukana ruumiiseen tai myös uimassa
ollessa naarmujen tai avonaisten haavojen kautta suoraan vereen. Se ei
vaivaa luustoa millään tavoin eikä kasvata rustoa, vaan asuu ainoastaan
raajojen lihaksissa ja turvottaa kädet tai jalat tai sukupuolielimet
aivan muodottomiksi. Näin sellaisia, joiden ranteet olivat
läpimitaltaan noin 8 tuumaa ja toisia, joiden jalat nilkasta saakka
olivat turvonneet kuin pölkyt, ja varpaat pistivät tästä pökkelöstä
esiin aivan kuin elefantin jalassa.
Mitään tautia vastustavaa lääkettä ei ole vielä keksitty, mutta siitä
huolimatta näyttää, ettei siihen kiinnitetä suurtakaan huomiota,
— kuuman ilmanalan aiheuttamaa leväperäisyyttä. Istuin erään
englantilaisen kokosfarmarin kanssa laivankannella ja keskustelimme
tästä taudista. Hän oli toistakymmentä vuotta asunut Raiateassa ja
väitti kiven kovaan, ettei elefanttitauti tartu valkoihoiseen. Lähellä
meitä istui eräs valkoihoinen rouva, jonka molemmat jalat olivat kuin
sahapölkyt. Kehoitin englantilaista katsomaan sinnepäin ja kysyin,
mahtavatko ne jalat olla vallan terveet. Hän ihmetteli ja sanoi vasta
ensikertaa näkevänsä taudin eurooppalaisessa. Minä mainitsin lyhyellä
aikaa kerinneeni nähdä neljä samanlaista tapausta, mutta englantilainen
selitti sitten, ettei hän liiku farmiltaan minnekään paitsi silloin,
kun tulee tuomaan kopraa Papeeteen, kuten nyt, ja Papeetessa viettää
hän hotellissa ja klubilla ne päivät, jotka siellä viipyy.
Elefanttitauti on kanssaihmisille vaaraton, sillä se ei tiettävästi
tartu, ja siitäkin sanotaan valkoihoisen pääsevän, jos heti taudin
alussa matkustaa kylmään ilmanalaan. Mutta sitten ei ole enää asiaa
tropiikkeihin, sillä tauti uusiintuu siellä. Spitaalista sitävastoin
ei saastutettu parane koskaan, vaan tauti jäytää ruumiinosan toisensa
jälkeen pois, minkään lääketaidon voimatta sitä estää. Japanilaiset
sanovat, että spitaali ei tartu, ja siksi spitaaliset käyvätkin siellä
aivan vapaina. Amerikkalaiset ja ranskalaiset taas väittävät, että
tauti tarttuu pienimmästäkin kosketuksesta, ja senvuoksi on Tahitille
rakennettu sairaala, jonne kaikki saastutetut ympäröiviltäkin saarilta
kerätään, ellei hyvällä, niin väkipakolla.
Jouduin eräänä päivänä tämän spitaalisiirtolan lähitienoille ja päätin
mennä sitä lähemmin katsomaan. Ensi silmäyksellä luulisi sitä pieneksi
siistiksi kyläksi, kuten se itse asiassa onkin, mutta ympäröivä aita
estää kulkijalta sinne pääsyn, ja vain ulkopuolelta saa seurata
asukkaiden elämää. Heillä on siellä farmit, pienet maapalat, joihin
istuttavat hedelmäpuita ja palmuja askaroiden kuten muutkin ihmiset,
mutta kaiken aikaa jäytää tauti ruumista, ja jäsen toisensa jälkeen
putoaa pois ilman, että potilas tuntee mitään kipuja.
Pysähdyin portin kohdalle pienen rakennuksen eteen. Siinä saavat
sairaitten omaiset joka päivä parin tunnin aikana kohdata sairaita,
mutta välillä on rautalankaverkko, joka estää terveitä pääsemästä
kosketuksiin heidän kanssaan. Portin luo tuli muutamia alkuasukaspoikia
ihmettelemään minua. Toisissa en huomannut minkäänlaista merkkiä
taudista, mutta sitten näin erään, jolta oli alaleuka kokonaan poissa.
Hän ei voinut syödä ollenkaan muuten kuin hopeaputken avulla, joka
oli kiinnitetty ruokatorven päähän. Muutamilta olivat sormet tai
varpaat poissa ja erään pää oli siteissä ettei näkynyt kuin silmät ja
suu. Kauempana nilkutti eräs kainalosauvojen avulla jalka kääreessä.
Vartija kertoi, että häneltä oli toinen pohelihas pudonnut kokonaan
pois, jotta paljas luu oli näkyvissä. Ne olivat kamalia katseltavia,
ja kolkko on sinne joutuneen kohtalo. Sieltä ei ole mitään poispääsyn
mahdollisuutta, kuin elävänä haudattuna saa vaeltaa aitauksen sisällä,
kunnes ruumis on lohkeillut muodottomaksi, ja armias kuolema tuo
vapautuksen.
Suomen konsuli Sydneyssä oli kertonut, että Papeetessa on eräs
suomalainen, Olson, joka on tullut mielipuoleksi, ja kehoittanut
minua käymään katsomassa häntä. Hotelli Tahitin isännältä tiedustelin
mielisairaalaa ja sanoin haluavani tavata erästä suomalaista
mielipuolta siellä. Hotellin isäntä tunsikin hänet, mutta sanoi hänen
olevan jossain maaseudulla farmitöissä, joten en voi häntä nyt tavata.
Menin senjälkeen kahvilan puolelle istumaan, mutta hetken kuluttua
tultiin minua kutsumaan hotellin toimistoon. Siellä osoitettiin minulle
erästä tahitilaispoikaa ja sanottiin, että siinä olisi nyt yksi hullu.
Kysyin, oliko tämä se Olson. "Ei se Olson ole, mutta hullu hän on joka
tapauksessa", vastattiin. Sanoin, etten minä sentään kaikkia hulluja
halua katsella, eikä pääasia ole, että mies on hullu, kunhan se vaan
on Olson ja suomalainen. Pahoittelivat etten ollut tyytyväinen heidän
toimitukseensa.
* * * * *
Ranskalaiset eivät näytä olevan erikoisemmin innostuneita
kävelymatkoihin tai vähänkin tavallisuudesta poikkeaviin retkiin.
Hyttitovereitteni kanssa läksin joka aamu laivasta kävelylle
katselemaan ympäristöä, mutta hetken kuluttua sain retkeillä yksinäni.
Papeeten katuja he jaksoivat kyllä mitellä tuntimäärin, mutta kun
siellä ei ollut muuta nähtävää kuin kiinalaiset kaupat, ehdotin, että
lähtisimme maaseudulle. Kaupungin laidassa he tavallisesti kääntyivät
takaisin ja sanoivat, ettei sinne kannata mennä, kun ei siellä ole
talojakaan. Niin kiertelin yksinäni meren rannoilla ja laaksoissa,
poimin simpukoita, söin mangoja ja banaaneja ja helteen tullen
pistäysin kirkasvetisessä puronpoukamassa uimassa.
Olin kuullut, että Tahitin koralliriuttojen merenpohjaeläimistö
on maailman lajirikkain ja halusin nähdä sen omin silmin. Kun ei
hyttitovereistani ollut lähtijöiksi, — he varsin kauhistuivat
kuullessaan minun aikovan sinne kajakilla — päätin mennä yksinäni.
Kajakin saanti näytti kuitenkin aluksi vaikealta. Kyselin sellaista
kauppiailta ja muilta henkilöiltä, jotka tunsivat seudun, mutta he
eivät voineet hankkia. Sitten muistin Oskari Nordmanin, puoliverisen,
jonka isä oli ruotsalainen merimies. Hän pitää Papeetessa hotellia,
kahvilaa, speditioniliikettä, useita vuokra-autoja ja on samalla
Tanskan konsuli. Ajattelin, että hän ainakin voi neuvoa, mistä saan
haluamani kajakin. Mutta ei, — hän sanoi, että sellaista on mahdoton
saada. Kalastajat tarvitsevat itse, eivätkä lainaa, ja hän taas
ei tiedä ketään tuttua papeetelaista, jolla olisi minkäänlaista
veneentapaista, hänellä itselläänkään ei ole.
Perin pieni tuntui tosiaan olevan Tahitin valkoihoisten harrastus merta
kohtaan. Ei ole kumma, että he muutamia vuosia sitten olivat kuolla
nälkään, kun kalastajat tekivät lakon kuvernöörin määräämien alhaisten
kalanhintojen takia. Heissä ei ollut miestä lähteä kalastamaan
kilometrin päässä olevalle riutalle, vaan istuivat he murehtien
hotelleissa ja klubeissa. Kiireet eivät kylläkään estäneet, sillä
Tahitissa ei ole mitään muuta niin paljon kuin aikaa.
Vähänlaisesti papeetelaiset myös tuntevat pientä saartaan, sillä minä
sain kajakin heti ensimäiseltä kalastajalta. Noin kilometrin päässä
kaupungista näin rannassa erään tahitilaismajan edessä suuren kasan
koralleja ja menin niitä ihmettelemään. Ne olivat kaikki mitä ihanimpia
taideteoksia. Toiset muistuttivat mahdottoman suurta kukkavihkoa,
toiset taas olivat matemaattisen säännöllisesti haaraantuneiden puiden
kaltaisia, joissa ei yksikään oksa häirinnyt toistaan eikä kasvanut
millimetrin vertaa yhteisestä latvuksesta toisensa edelle. Ihmeellisin
oli kuitenkin eräs puutarhapöytää muistuttava koralli. Siinä oli
keskellä tukeva, puolen metrin korkuinen jalka, ja pyöreä pöytälevy
oli toista metriä läpimitaten ja kaksi tuumaa paksu. Mutta levy ei
ollut tasainen, vaan kohosi kierteisesti keskusakselin ympäri niinkuin
äärettömän suuri ja tiheäkierteinen korkkiruuvi. Neljä kierrosta eli
levyä oli päällekkäin, kukin aina korttelin etäisyydellä toisestaan,
ja tämän yhtenäisen levyn pinnasta kasvoi tuuman pituisia, hohtavan
valkoisia korallipuikkoja vieri vieressä. Sellaisen koristuksen
kehtaisi asettaa vaikka minkälaiseen salonkiin.
Kalastaja tuli majastaan luokseni ja selitti vievänsä korallit
Papeeteen erääseen kuriositeettikauppaan, jonne ovat pyytäneet
niitä hankkimaan. En käsitä, kuinka hän oli pienellä kajakillaan
saanut kuljetetuksi korallit ulkoriutalta, sillä se pöytäkin painoi
mahdottoman paljon; ja niitä oli varovaisesti kuljetettava, enkä koko
rannalla nähnyt kajakkia suurempaa alusta. Niitä oli rannalle vedettynä
kolme, ja kysyin, eikö hän lainaisi minulle yhtä käydäkseni riutalla.
"Kyllä se joutaa", vastasi kalastaja, hän on juuri itsekin lähdössä
sinne.
Työnsimme kajakit veteen ja meloimme yli tyynen laguunin riutalle,
jonka pauhina lähemmäs tultua kasvoi ukkosentapaiseksi jylinäksi.
Tuntui vain heikko tuulenhenki, mutta merellä liikkuivat ikuiset
mainingit. Riuttaa lähestyessään saivat ne teräväharjaisen aallon
muodon, nousivat parin metrin korkuisiksi ja kohisten syöksyivät
koralliseinää vasten lennättäen pärskeet yli riutan laguuniin.
Riutan selkä oli parikymmentä metriä leveä, aivan tasainen ja täynnä
lukemattomia koloja, joissa jokaisessa oli oma asukkaansa, limaeläimiä,
pieniä mustekaloja ja monen monituisen laatuisia äyriäisiä. Se oli
niin matala, että laineet huuhtelivat sen pintaa alituiseen muodostaen
laguunin puoleiselle sivulle pieniä puroja. Korallipohja laskeutui
täällä loivasti, ja kirkkaan veden läpi saattoi seurata vilkasta elämää
korallitarhassa. Olin Batavian akvaariumissa nähnyt runsaan valikoiman
Etelämeren kaloja, mutta siellä ne olivat suljettuina lasiseinien
sisään vaikuttaen keinotekoisilta ja epätodellisia. Täällä sai niitä
katsella omissa oloissaan, ja lajirikkaus oli paljon runsaampi. Niitä
oli kaiken värisiä, oli kiiltelevän punaisesta kirkkaan siniseen,
oli juovikkaita kuin tiikeri, oli täplikkäitä, ja muodot vaihtelivat
nopealiikkeisestä sukkulasta kömpelönnäköisiin, lyhytruumiisiin
paksupäihin. Ne pujahtelivat korallien muodostamiin holvikäytäviin ja
onkaloihin ja pyörähtelivät ihmetellen kajakkien ympärillä. Jos olivat
korallit olleet kauniita maalle nostettuina, vielä ihmeellisemmiltä ne
näyttivät kuulakkaassa vedessä. Niitä oli sekä punaisia että valkoisia,
toiset äärettömän ohuvia, miltei hapsimaisia ja aivan kasvien näköisiä,
toiset taas kallionjärkälettä muistuttavia. Meritähdet, merivuokot
ja merisiilit lisäsivät tämän vedenalaisen maiseman viehättävyyttä
väreillään ja muodoillaan. Meritähtiä näin mahdottoman suuriakin,
toiset olivat hehkuvan punaisia, ja eräs laji niin hauras, että se
vähimmästäkin kosketuksesta hajosi kappaleiksi. Merisiilejä oli myös
useita eri lajeja, muutamat aivan suuren mykerökukan muotoisia.
Keskiosa tumman sinipunainen "hedekukkina" ruskeahkoja, laidoille päin
yhä piteneviä, tylppäpäisiä piikkejä. Toiset taas olivat harmaita ja
niiden piikit teräviä ja hauraita. Niitä teräväpiikkisiä ei ollut hyvä
käsin kosketella, sillä piikit olivat myrkyllisiä, ja eläin saattoi
liikutella kutakin piikkiä aivan mielensä mukaan. Kalakeihäälläni
muutamia niistä sain poimituksi kanoottiini, ja nyt ne soveltuvat hyvin
hyllynkoristeiksi.
Simpukoiden paljous ja lajirikkaus oli yllättävä. Uuden Caledonian
koralliriutoilla olin jo mielestäni löytänyt ne lajit, mitä näissä
vesissä voi tavata, mutta täällä oli kuin aivan uusi sukukunta. Niitä
oli aivan pienistä, riissiryynin kokoisista lähes metrin läpimittaisiin
saakka. Niiden muodot ja värit vaihtelivat yksinkertaisimmista mustista
latuskoista mitä monimutkaisimpiin ja loistavanvärisiin taideteoksiin.
Suurimmat olivat kaksiosaisia kuten meidän vesissämme tavattavat
näkinkengät, mutta niiden kuoret olivat kuperampia, maljan muotoisia
ja reunat poimuttuneet ikäänkuin hampaiksi, jotka tiiviisti sopivat
vastaisessa kuoressa oleviin syvänteihin. Kuoren sisällä oleva simpukka
on väriyhdistelmien mestarinäyte, eikä sen loistavuutta kykene sanoin
selittämään.
Korallien välissä niitä näki toisin paikoin aivan vieri vieressä.
Jos niitä häiritsi, sulkeutuivat ne silmänräpäyksessä kuin loukku.
Tällaisen simpukan lihaksissa on ääretön voima, ja saa olla hyvät
aseet, jos mielii saada sen auki. Jokainen, joka on avannut pieniä
jokisimpukoita, ja tuntenut niiden lihaksien puristuksen, käsittää,
mikä voima piilee tällaisessa puolenmetrisessä otuksessa. Ne voivat
kasvaa aina neljän jalan mittaisiksi, ja onneton on se helmenpyytäjä,
joka sukeltaessaan sattuu astumaan tällaiseen simpukkaan. Siinä pysyy
varmemmin kuin sudenraudoissa, eikä monen sukeltajan katoamista voida
selittää muuten kuin että he ovat tarttuneet tällaiseen loukkuun.
Kaikkien moninaisten simpukkalaatujen joukossa on nautilus yksi
ihanimmista. Se on kiehkuramainen, läpimitaltaan parikymmentä
sentimetriä, valkoisen ja ruskean juovainen ja kiehkuran uloin osa
hopeanhohtoinen. Kiehkuran sisäosassa olevan ilmakammion avulla voi
nautilus kohota vedenpinnalle, jossa se nostaa vaippansa purjeeksi
ja matkustaa riutalta toiselle. Jos vaara uhkaa, laskee se nopeasti
purjeen ja painuu syvyyksiin.
Hauska ja mielenkiintoinen koralliriutan nähtävyys on myös erakkorapu.
Niitä on pienistä, parin sentin pituisista aina hummerin kokoisiin
saakka, ja pitkine raajoineen ovat ne pelottavan näköisiä. Niiden
takaruumis on vailla panssaria, ja sen suojaksi ne etsivät hyljätyn
simpukankuoren tai ottavat myös väkisin tappamalla sen oikean?
asukkaan. Kuoren lokeroihin pujottavat ne turvattoman takapuolensa,
ja vain panssaroitu eturuumis on näkyvissä, mutta vaaran uhatessa
vetäytyvät salamannopeasti kokonaan kuoren sisään ja sulkevat
saksillaan käytävän suun, jotta näyttää aivan kuin siellä olisi
simpukka. Kun kuori tulee liian ahtaaksi, jättävät ne sen ja etsivät
suuremman. Niin pettävän yhdennäköisesti ne osaavat jäljitellä simpukan
lukkoa, että minä aluksi Uudessa Caledoniassa lähemmin tarkastelematta
poimin niitä simpukoina. Vasta hotellissa, kun olivat jonkun aikaa
olleet rauhassa, alkoivat ne juoksennella pitkin lattiaa raahaten
kuorta selässään. Ollessaan kuoreen sulkeutuneina eivät ne näe
mitään, ja vähän väliä täytyy tietysti kurkistaa, miltä ulkomaailma
näyttää. Ensin tulevat esille sakset, sitten neljä paria moninivelisiä
jalkoja ja vasta senjälkeen voi se työntää piilostaan pitkävartiset
liikkuvat silmänsä, jotka kuoren sisällä ovat limittäin uurnissaan
kuin linkkuveitsen terät. Jos jotain vaarallista näkyy, vetäytyy se
vilauksessa takaisin kuoreensa, mutta vain hetkeksi, uteliaisuus
vaatii hetken kuluttua katsomaan uudelleen. Väkipakolla ei erakkorapua
saa pois kuorestaan, se antaa mieluummin vetää itsensä poikki kuin
hellittää takaruumiinsa otteen. Keittämällä ei myöskään saa kuorta
puhtaaksi, sillä silloinkin jää pyrstö onkaloihin ja rupeaa tuoksumaan.
Minä keksin niille katalan keinon: pidin kuoren huippua hetken aikaa
kynttilänliekin yläpuolella. Kun häntäpäätä alkoi polttaa, käveli rapu
nopeasti ulos kuoresta vieden pyrstönsäkin mennessään.
Ihanat ovat koralliriutan asukkaiden olinpaikat, kuin ikuisesti
kukkivissa puutarhoissa vaeltavat ne siellä, ja milteipä kademielin
katselee ihminen tätä tuhlaten käytettyä kauneutta. Tekisi mieli
muuttaa kappale siitä maan päälle kaikkien katseltavaksi, mutta se
on luotu vain vettä varten eikä se siedä ilmaa. Niinpian kun koralli
kasvaa yli vedenpinnan, kuolee se ja muuttuu likaisenruskeaksi.
Kaikissa taivaankaarenväreissä välähtelevä kala menettää kajakkiin
nostettuna loistonsa eikä herätä mielenkiintoa muuta kuin nälkäisessä.
Vain laguunin suolaisessa vedessä ja hohtavissa korallipylvästöissä ne
viihtyvät ja loistavat, kaikki muu on niille turmioksi.
Sillä aikaa kun minä tutkin koralliriutan salaisuuksia, keihästeli
tahitilainen kaloja, jotka uskaltautuivat hänen kajakkinsa lähelle.
Taitavasti hän käyttelikin kolmepiikkistään, ja useimmiten kun hän
iski, päristeli kala myös piikeissä. Ne eivät olleet suuria, vain
runsaan korttelin mittaisia, mutta hän sanoi, että jos lähden yöllä
mukaansa tuulastamaan, niin saan nähdä oikein petojakin. Vuoksen
aikana, jolloin koko riutta on veden peitossa, kuljetaan kahlaamalla
pitkin riutanselkää ja keihästetään soihtujen sokaisemia kaloja, ja
silloin saalis on runsas.
Muuten ei tahitilainen mielellään mene mereen, vaan etsii uidakseen
tyynen puron poukaman tai suvantopaikan. Se ei johdu haikalojen
pelosta, sillä vaikka ne tulevat täällä laguuniin, ei niiden sanota
ahdistavan ihmistä, kalaruokaa on siellä enemmän kuin tarpeeksi.
Tahitilaiset kuulemma väittävät, ettei suolaisessa vedessä uiminen ole
ruumiille terveellistä. —
Lännempänä sijaitsevien saariryhmien asukkaat elävät sitävastoin
meressä yhtä hyvin kuin maalla, väittää ainakin O'Brien'in mukaan
eräs merikapteeni, joka kuljetti laivaa Fidjin ja Samoan välillä.
Hänen oli jätettävä postia välillä olevalle Niaufou-saarelle, joka
kuuluu Tonga-ryhmään. Posti supistui tavallisesti muutamaan kirjeeseen
ja sanomalehteen, jotka hän sulki tiiviiseen peltiastiaan ja heitti
mereen Niaufoun postimestarille, joka uiden oli tullut kolmen
meripenikulman päähän sitä noutamaan. Usein oli hänellä seuranaan
kolme- tai neljäkymmentä saarelaista, kaikilla kainalon alla puupölkky
sekä kalastustarpeet mukanaan, eivätkä hait heitä ahdistaneet, vaikka
niitä oli runsaasti. Puheitten mukaan he saattoivat nukkuakin pölkkynsä
varassa.
Haikaloja ei näe silloin, kun niitä katselisi mielellään, mutta silloin
ne ilmestyvät, kun niitä ei toivoisi. Emme olleet nähneet yhtään haita
vielä laguunissa ja luulimme, etteivät ne sinne tulekaan. Senvuoksi
eräänä varhaisena aamuna loittonimme kauas laivasta ja kelluimme
selällämme sileillä mainingeilla. Äkkiä kuulin huudon ja näin erään
minua lähellä olevan merimiehen osoittavan riutalle päin. Siellä
viilsi kaksi hain selkäevää pitkin vedenpintaa, tosin vielä kaukana
meistä, mutta me olimme myös kaukana laivasta. Käännyimme kiiruusti
paluumatkalle, ja silloin näimme kolmannen — meidän ja laivan välillä.
Minun pitkä tukkani nousi aivan pystyyn, ja katselin vain, kenenkä
kimppuun se hyökkäisi. Sanotaan, että jos huutaa kovasti ja loiskuttaa
vettä käsillään, niin hai säikähtää eikä tule päälle. Me emme ehtineet
tehdä kumpaakaan, sillä peto ei näyttänyt välittävän meistä ollenkaan,
vaan ui rauhallisesti omaa suuntaansa ja hävisi niemen taakse. Mutta
sen jälkeen emme enää poistuneet laivan lähettyviltä.
Tahitilaisten merenpelkoon luulen kuitenkin vaikuttavan erään toisenkin
seikan. Kaikissa rantavesissä piileskelee nimittäin kivien välissä ja
pohjakoloissa eräänlaatuisia kaloja, joiden selässä on myrkyllinen
piikki. Tämän piikin aiheuttaman pistoksen sanotaan olevan miltei
yhtä vaarallisen kuin käärmeenpureman, ja siksi ihmiset karttavat
liikkumasta avojaloin meressä.
Me uimme joka päivä joko laivasta tai laiturilta käsin, jossa vesi
oli syvää. Pari kertaa olin käynyt hiekkarannaltakin uimassa,
sillä en tiennyt näistä myrkkykaloista mitään. Eräänä päivänä
jouduin merenrantaa kävellessäni pienen joen suuhun. Vesi oli
siinä vilpoisempaa kuin meressä, se houkutteli puoleensa, ja kohta
pulikoin hiekkapohjaisessa poukamassa. Rantaa reunusti kivikkosärkkä,
jossa vettä oli vain vyötäisiä myöten, ja päätin mennä särkän yli
syvemmälle vedelle. Pääsin jo särkän laitaan, kun kuulin huutoja
takanani. Puitten varjosta juoksi mies ja huutaen sekä viittoillen
kehoitti minua palaamaan takaisin. Päästyäni rantaan selitti hän,
että tämä on kaikkein vaarallisin uimapaikka, sillä kivisärkkä on
täynnään myrkkypiikkisiä kaloja, joiden pistos vaikkei nyt juuri
tappaisikaan, niin saattaa miehen kuitenkin moneksi päiväksi mihinkään
kykenemättömäksi. Tämän kivisärkän suojaan, kertoi hän, kerääntyy
mahdottomasti pientä kalaa, ja niiden jälessä seuraavat myrkkypiikkiset
kalat. Todistaakseen sanansa astui hän muutaman askeleen veteen ja
kourasi kahmalollisen pohjahietaa, jonka toi rantaan. Hiekka aivan
kuhisi harmaanruskeata, tuuman mittaista kalanpoikasta, niitä oli siinä
kahmalollisessa ainakin viisikymmentä kappaletta.
Kysyin sitten, mistä hän oli minut huomannut ja minne hän on matkalla.
Mies sanoi asuvansa tässä ja osoitti suurien mangopuitten ohi, jossa
nyt vasta huomasin banaanien ympäröimän pienen, keltaisen rakennuksen.
Hän oli ranskalainen farmari, ja ranta sekä maa-alue ympärillämme
hänen farmiaan. Sitten kutsui hän minut huoneeseensa, tarjosi papayaa
ja kokosmaitoa, jotka molemmat maistuivat pitkän kävelyn jälkeen
erinomaisilta.
Tiedustelin häneltä farminsa laajuutta ja sain kuulla sen olevan neljä
hehtaaria. Lausuin ihmetykseni niin pienen farmin suhteen ja kysyin,
elättääkö sellainen maapala. Hän sanoi, ettei Tahitissa sen suurempia
viljelmiä ole kuin harvassa, tavallisin plantaashin koko on yhdestä
neljään hehtaariin. Kymmenen hehtaarin farmia kutsutaan jo suureksi.
Tällaisella neljän hehtaarin farmilla tulee hyvin toimeen, hän viljelee
siinä kokosta ja vaniljaa myytäväksi sekä hedelmiä omiksi tarpeiksi, ja
kalaa saa yhdellä verkonheitolla aina päivän tarpeen.
Hän arveli, että nyt olisi hyvä kalastus-aika ja kysyi, olenko nähnyt
koskaan kalastettavan heittoverkolla. Sanoin vähin opetelleeni sen
heittoa, mutta en ollut vielä varma, saanko joka kerralla sen putoamaan
kauniiseen ympyrään. Niin otimme verkon seinältä ja läksimme rantaan;
mies ei nähtävästi uskonut, että minä osaisin heittää.
Heittoverkko on kudottu pitkän haavin muotoiseksi, suun laajuus pari
syltä läpimitaten ja reunustettu lyijykuulilla, jotka saavat sen
nopeasti painumaan pohjaan, joten kalat jäävät haavin sisäpuolelle ja
tunkeutuvat sen silmukoihin.
Vesi oli nousemassa, ja sen mukana tuli sardiiniparvia lähelle rantaa
syömään pientä pohjakalaa. Ne olivat kuitenkin arkoja, joten vain
kauempaa saattoi tarkastella, missä ne liikkuivat. Sitten oli nopeasti
juostava veteen ja samalla heitettävä verkko parven kohdalle.
Minä tein ensimäisen yrityksen juuri kun suuri aalto tuli kohisten
rantaan ja sekotti kaloilta näön. Heitto onnistui hyvin, ja verkon
silmistä poimimme kilon verran kiiltäväpintaisia sardiineja. Odotimme,
kunnes toinen parvi tuli kohdalle, ja sitten heitti farmari samalla
tuloksella. Kymmenisen kertaa heitimme, ja silloin meillä oli suuri
kasa kaloja rannassa. En koskaan olisi luullut, että meri antaa niin
runsaasti ja niin vähällä vaivalla.
Farmari vaati minua ottamaan kalat mukaani, mutta minä sanoin asuvani
täysihoidossa laivassa. Hän kuitenkin teki palmun lehtiruodosta riipan
ja alkoi pujotella kaloja siihen sanoen, että ne kuitenkin pahenevat,
sillä hän ei voi käyttää kuin yhden kilon. Kun ei vastaväitteistä
ollut apua, otin kaksi metrin pituista kalariippaa kantaakseni kuuden
kilometrin matkan laivalle, jonka keulakeittiössä ne sitten paistoimme
ja söimme aamupuoleen yötä, kun nälkäisinä tulimme Mariposa-kahvilan
tanssiaisista.