"Kyllä Marquesas-saarillakin olisi hyvin elänyt, mutta minä olen
luonteeltani sellainen, etten pysy kovin kauan yhdessä kohden", sanoi
sweitsiläinen farmari ikäänkuin jatkoksi illalla aloittamallemme
keskustelulle. "Nyt olen kohta kymmenen vuotta ollut tuolla
Houahine-saarella, jonka sivuutimme eilen, ja maa siellä antaa
runsaasti, mutta kun sitten tulee syklooni, saa sen jälkiä potea
vuosikaupalla."
Olin paennut hytin tukahuttavaa kuumuutta yläkannelle ja tavannut
karttakaapin luona tämän kokosfarmarin, joka hänkään ei saanut unen
päästä kiinni, vaan vaelteli pitkin laivaa alusvaatteissaan kuten
minä. Laivamme kulki Seurasaarien ryhmässä, asemamme sillä hetkellä:
pituus 1510 läntistä, leveys 170 eteläistä ja suuntanamme Tahiti, tuo
ylistetty, salaperäinen, paratiisimainen saari, josta ei kukaan vielä
ole lähtenyt päättämättä mielessään palata sinne takaisin ensi tilassa
— paitsi kenties Ivan Stjoganoff, jonka O'Brien kertoo tympeentyneen
Tahitissa oloonsa ja päättäneen matkustaa Itävaltaan professori Eugen
Steinachin puheille.
Minä tein kuitenkin vasta ensimmäistä matkaani tälle Pierre Lotin
ja monen muun ihannoimalle korallisaarelle, ja mieleni oli täynnä
kauniin kirjavia kuvia, sillä olin lukenut kaikki Tahitia koskevat
kirjat, jotka olin saanut käsiini ja tiesin Tahitista enemmän kuin
moni vuosikausia siellä viettänyt kolonisti, kuten jälestäpäin
tulin huomaamaan. Siksipä ei unikaan painanut silmäluomiani, vaikka
ohjaushytin kimakkaääninen kello oli ilmoittanut neljännen aamutunnin
jo alkaneen. Täysikuu loimotti pitkille sileäpintaisille mainingeille,
jotka saivat laivan hiljalleen huojumaan, ja joka heilahduksella
jämähti jossain alakannella lukitsematta jätetty rautainen ovi kuin
moukarin isku alasimeen. Etsimme sweitsiläisen kanssa nojatuolit ja
istuimme kaidepuun ääreen katselemaan hopealta välkähtelevää ulappaa.
Sweitsiläinen jatkoi juttuaan:
"Ei mikään elätä niin hyvin ja niin vähällä vaivalla kuin
kokosviljelys, jos vain ehtii päästä nauttimaan siitä täysiä satoja
sykloonien väliaikana, että jaksaa kestää vauriot. Sillä syklooni
kuitenkin tulee ennemmin tai myöhemmin. Saattaa kulua 20 ja 25 vuotta
niitten välillä, mutta sitte sen tulo on yhtä varma kuin päivän
nousu. Minä sain Nouahineen farmista vuosittain 20 tonnia kopraa ja
elin hyvin, sillä koprasta maksetaan 2 frangia 20 centimeä kilolta.
Viimeinen syklooni oli ollut 1906 ja täsmälleen kahdenkymmenen vuoden
päästä, 1926 tuli se uudelleen ja vei kaikki. Muutamassa tunnissa
kaatoi se minulta 1500 kokospalmua, jälellejääneistä vajaasta
kuudestasadasta repi se lehdet tyystin pois, ettei jäänyt kuin tyhjä
runko. Kaksi vuotta meni, ettei tullut yhtään kiloa kopraa, tämä vuosi
antaa jo vähän. Mutta viime toukokuussa kävi taasen myrsky, ja se oli
hurricane, tasainen eikä tempoileva ja pyörittävä, kuten syklooni, ja
sen vahingot olivat vähäiset. Toivottavasti saamme nyt olla taas 20
vuotta rauhassa."
Pyysin hänen kertomaan enemmälti tästä viimeisestä sykloonista, ja hän
jatkoi:
"Se alkoi yöllä kolmen korvissa, mutta sade, joka aina seuraa
sykloonia, tuli vasta viiden tienoissa. Minun rakennukseni oli tehty
sementtipylväitten varaan, ja luulin sen kestävän, mutta puoli kuudelta
tuulenpuuska nosti sen kuin lentokoneen, enkä sen jälkeen nähnyt siitä
lastuakaan. Vain sementtipylväät ja lattia jäivät jälelle. Palmut
taittuivat kuin tulitikut. Ne ovat notkeita, ja tasaisella tuulella
kokospalmu saattaa taipua miltei maata myöten kuitenkaan katkeamatta,
mutta syklooni repäisee äkkiä ja leikkaa kuin sahalla heittäen puun
montakymmentä metriä kannosta. Meillä ei ollut muuta turvaa kuin
ryömiä pakoon lattian alle, jonne kylmä vesi valui virtanaan, sillä
sykloonisade on kylmää."
"Seitsemän aikaan sykloonin suunta muuttui, joka on harvinainen ilmiö.
Nyt kärsivät nekin rakennukset ja viljelykset, jotka tähän saakka
olivat säilyneet. Raiateassa sortuivat miltei kaikki talot, vesi
nousi tavattomasti, ankkurissa olleet saaristolaislaivat tempoutuivat
irti ja ajautuivat kauas maalle. Papeetessa sortui niinikään paljon
rakennuksia, ja raunioitten sekä kaatuneitten puiden alta kerättiin 60
kuollutta. Kaikilla muilla saarilla oli hävitys yhtä suuri. Kahdeksan
tuntia kesti tätä hävitystä, ja ilma oli aivan pimeänä. Sitten myrsky
asettui äkkiä tyveneksi, pilvet hajaantuivat kuin pyyhkäisemällä,
aurinko paistoi kirkkaasti, ja jokainen saattoi ruveta tarkastelemaan,
mitä omaisuudestaan oli jälellä. Monien ei tarvinnut tehdä sitäkään,
sillä heiltä oli mennyt kaikki. — Se oli surullinen vuosi näillä
saarilla, ja sen jäljet tuntuvat vieläkin."
Kokosfarmari lopetti ja alkoi tarkastella pimeälle taivaanrannalle,
jossa näkyi kuin tummempi juova.
"Tuolla on Moorea", sanoi hän juovaa osoittaen, "ja suoraan edessä tuon
paksun pilven alla on Tahiti."
Läksimme keulaan paremmin nähdäksemme, sillä etukannen aurinkoteltta
pimitti näköalan. Koko etukansi oli täynnä ananasnippuja, nukkuvia
polyneesialaisia ja joitain valkoisia farmareita, jotka edellisenä
päivänä olimme saaneet laivaan Raiateassa. Ananasin ihana, pihkainen
tuoksu täytti etukannen kompuroidessamme pimeässä nukkuvien välitse
äärimmäiseen keulaan, jonne yöpuultaan oli jo kerääntynyt toisiakin
matkustajia ihailemaan valtavan kaunista näkyä.
Se oli tosiaan katsomisen arvoinen. Viistoon oikealla kohosi Moorea
synkän varjokuvan tavoin ulapasta. Se on korkea saari, ja jyrkästi
laskeutuvat harjanteet ovat teräväreunaisia. Niitten toinen syrjä sai
kuutamossa harmaanvihertävän värin varjopuolen laaksojen jäädessä
sysimustaan pimeyteen. Mutta suoraan edessä oli paksu pilvenlonkare,
jonka reunoille kuu valoi kirkkaan hopeisen päärmeen. Sen tummemmasta
alaosasta ikäänkuin riippui korkeaselkäinen saari juuri yhtä pitkä kuin
pilvenlonkare. Saari oli Tahiti, ja pilvi sen jokaöinen seuralainen.
Olkoonpa päivä miten kirkas tahansa ja pilvetön taivaanrantaa myöten,
kun auringonlaskun aika lähestyy, kerääntyy saaren yläpuolelle pilvi,
joka pehmeästi verhoo sen korkeimmat huiput ja uskollisesti vartioi
saarta kunnes auringon kerä taas kohoaa itäisiltä mainingeilta. Se on
tahitilaisille siunauksellinen pilvi, sillä polttavan kuuman päivän
jälkeen huokuu se vuorien viileyttä laaksoihin, hälventää helteen,
levittää kukkien tuoksua joka soppeen ja tekee yöt niin hurmaavan
lauhkeiksi, ihmiset niin rakkaudenherkiksi, että unohtaa yön olevan
nukkumista varten.
Aurinko nousi, heikko kaakkoistuuli heräsi, pilvi haihtui, ja saaren
muodot kävivät selvemmiksi. Se oli vielä etäällä, mutta tunnin kuluttua
näkyivät jo koralliriutan ikuiset hyrskyt, ja niitten takana Papeeten
kirkontornin punainen katto. Hiljensimme vauhtia ottaaksemme luotsin
vastaantulevasta moottoriveneestä ja hiljalleen soluimme tyveneen
laguuniin. Vielä pysähdyimme lääkärintarkastusta varten, — siinä
ei kylläkään ketään tarkastettu — sitten laskimme laituriin, jonka
peltikattoiset suojat olivat ääriään myöten täynnä koprasäkkejä.
"Viikon pysähdys", ilmoitti purseri, "matkustajat voivat huvitella
maissa sen aikaa, kun otamme lastia". Eikä kehoitusta tarvinnut
toistaa, sillä tuskin oli laskuporras koskettanut laituriin, kun
jokainen hytti jäi "kylmille" asukkaiden kiiruhtaessa Papeeten
puutarhoihin tai meren rantaan tai laaksojen solisevien purojen
varsille.
Papeete on Tahitin pääkaupunki, ja se on samalla Etelämeren
korallisaarien pääkaupunki, sillä se sijaitsee Tyynenmeren keskellä,
jokseenkin saman matkan päässä Austraaliasta, Ameriikasta ja
Hawajista. Tähän virkaansa nähden on se tosin kooltaan vaatimaton,
noin puolitoista kilometriä pitkä ja 300-500 metriä leveä, siellä on
kolme pitkää katua sekä 15 niitä yhdistävää poikkikatua, mutta sillä on
suuren kaupungin tavat — ainakin hotelleissa ja kahviloissa.
Mereltä katsoen ei Papeetesta näe muuta kuin reunimmaiset talot ja
kirkkojen tornit, kaikki muu häipyy tummanvihreän lehtikatoksen alle
kuin leikkimajat puutarhassa. Sillä joka taloon kuuluu verrattain
suuri puutarha hedelmäpuineen ja palmuineen, tuuhealatvaiset mangot,
leipäpuut ja monet muut minulle tuntemattomat puulajit reunustavat
katuja, joka aidanraosta tunkee kadulle kukkiva pensas tai banaanin
valtava lehti, kaikkialla näkee vain vihreyttä ja väriä. Katujen suunta
on niinkuin kuvalehtien sokkelokuvien käytävien, eivätkä ne nähtävästi
ole rakennetut minkään erikoisen arkkitehdin piirustusten mukaan —
tai on se sitten ollut perin ultramoderni piirustaja — mutta tämä
rakennusjärjestys mielestäni soveltuu niin hyvin Papeeten luonteeseen.
Englantilaiset eivät kuulemma pidä siitä, ja O'Brien siteeraa erään
lontoolaisen osakekauppiaan arvostelun Papeetesta:
"Annan sanani", sanoi osakekauppias, "että jos me englantilaiset
omistaisimme tämän paikan, niin totisesti tehtäisiin siivous.
Rakentaisimme vankasti ja terveydellisesti ja alkuasukaspölhöille
antaisimme suorat ohjeet, joiden mukaan elää."
Kyllähän on totta, että yhtä ja toista olisi Papeetessa siivottava,
mutta sitä minä vain ihmettelen, miksi eivät englantilaiset ole tehneet
samanlaista siivousta esimerkiksi Delhissä tai Benaresissa tai Agrassa
tai Calcutassa, sillä tuhannesti mieluummin minä asun Papeetessa kuin
noitten mainittujen kaupunkien alkuasukaspesissä.
Mutta niinhän se on, että rikan näkee toisen silmässä paljon
helpoimmin kuin omassaan, ja pohjimmaisen syyn englantilaisten
ankaroihin arvosteluihin luulen arvaavani. He väittävät näet kapteeni
Cookin ensimäisenä löytäneen Tahitin, ja sen mukaan pitäisi sen
kuulua Englannille. Saarella oli kuitenkin sitä ennen jo käynyt
sekä espanjalaisia että ranskalaisia, ja viimemainitut sinne
nostivatkin sitten lippunsa, vaikka Cook ilmoitti sen löytäneensä,
ja tämä seikka tuntuu vielä kivistävän. Siitä kenties myös johtuu,
että kun englantilaisia merimiehiä sattuu saarelle, katsovat he
velvollisuudekseen aikaansaada mahdollisimman paljon häiriötä, he
kutsuvat ranskalaisia sammakonsyöjiksi ja räyhäävät tavalla, jota eivät
voisi tehdä missään omassa siirtomaassaan.
Muuten luulen huomanneeni, että englantilaisen mielipiteen mukaan
eivät ketkään toiset saisi omistaa siirtomaita kuin he; he ovat näet
experttejä siirtomaiden hoidossa, — ja he ovat tottuneet niin kauan
elämään siirtomaiden loisina.