Uusien Hebridien saariryhmä Etelämeressä on ranskalainen alusmaa ja
on sellaiseksi tunnustettu jo yhden vuosisadan ajan, mutta Ranska
on antanut, niinkuin sananlaskussa sanotaan, pikkusormen pois. En
tiedä, mitkä seikat ovat siihen vaikuttaneet, mutta nyt on siellä
paitsi ranskalaista kuvernööriä, myös englantilainen. Heillä on yhtä
suuri valta kummallakin, ja arvatenkaan he eivät voi yhteisistä
asioista keskustellessaan päästä yksimielisyyteen, koska presidentiksi
on valittu aivan puolueeton espanjalainen. Nämä kolme muodostavat
korkeimman hallintoelimen ja jakavat kanakeille oikeutta. Saarilla
asuvat ranskalaiset valkoihoiset kääntyvät asioissaan ranskalaisen
kuvernöörin, englantilaiset omansa puoleen.
Mutta myös ulkomaailman täytyy jollain tavoin huomata, että Uusilla
Hebrideillä on englantilaisillakin sananvalta. Siellä asuu kaiken
kaikkiaan satakunta englantilaista, mutta heitä varten on painettu
omat postimerkit. Ne ovat muuten samanlaisia kuin ranskalaiset, joten
siis merkkien taiteellisesta asusta ei ole tullut riitaa, mutta teksti
niissä on englanninkielinen.
Tähän n saariryhmään kuuluu kymmenkunnan suurempaa ja noin 70 pientä
saarta. Ne ovat luonteeltaan tuliperäisiä; kaksi kraatteria on vielä
toiminnassa ja toinen niistä purkautui vuonna 1913 tehden suurta
tuhoa. Maaperä siellä on erinomaisen rehevä, ilmasto vielä edullisempi
kuin Uudella Caledonialla, ja siksipä viljelyskasvit antavat siellä
uskomattoman suuria satoja. Kahvista lasketaan saatavan keskimäärin
900 kiloa hehtaarilta, farmari saa siitä 10 frangia kilolta, siis
bruttotulo hehtaarilta 9000 frangia, josta hänelle jää toinen puoli
nettoa. Kakao tuottaa vielä paremmin. Se antaa 1,500 kiloa hehtaarilta,
kilon hinta 9 frangia, siis bruttoa 13,000 frangia, josta niinikään
puolet nettoa. Kenties jossain muualla maa voi antaa vieläkin enemmän
pintayksikköä kohti, mutta on otettava huomioon, että kun viljelys
kerran on saatu kuntoon, ei siinä ole mitään muuta työtä kuin sadon
korjaaminen. Yleensä voidaan sanoa, että kaikki muut kasvit paitsi
kokospalmu tuottavat Uusilla Hebrideillä puolet enemmän kuin Uudessa
Caledoniassa. — Nämä tiedot ovat sellaisilta farmareilta, jotka ovat
kokeilleet kummassakin paikassa.
Luulisi niinollen, että nämä saaret olisivat jo aikoja sitten
liika-asutetut, mutta asia onkin päinvastoin. Jokaisella paikalla on
oma vitsauksensa, ja Uusien Hebridien rasituksena on malaria. Laajat
alavat alueet ovat moskiiton toukan viihtyisiä olinpaikkoja, ja sieltä
ne nousevat levittämään myrkkybasilleja asukkaihin. Varsinkin kanakit
ovat alttiita kuumeelle, mutta ei valkoihoinenkaan siltä säästy.
Minulle kerrottiin kahdesta farmista, joiden omistajat olivat kolmessa
vuodessa kuolleet sukupuuttoon. He olivat saaneet farminsa jo kuntoon,
ja nyt ne jo tuottaisivat, mutta ei ole ketään, joka uskaltaisi
mennä asumaan sinne, vaikka saisi viljelykset aivan ilmaseksi. Eräs
farmari kertoi, että hänellä on töissä 88 alkuasukasta, mutta niistä
säännöllisesti 30 joka päivä kuumeessa ja työhön kykenemättömiä.
Vain harvat valkoihoiset viihtyvät ja kestävät siellä useampia vuosia
yhtämittaa. Monet ovat pakoitetut siirtymään pois juuri silloin, kun
farmi alkaisi maksaa takaisin siihen kiinnitettyjä rahoja ja työtä.
Siksipä maan ja farmien hinnat vaihtelevat siellä enemmän kuin kenties
missään muualla. Kuulin eräästä englantilaisesta, jonka oli onnistunut
800 eekkerin kaakaofarmista saada 70,000 puntaa eli 8,750,000 frangia,
eikä siitä ollut viljeltynä vasta kuin runsas kolmannes, kun taas joku
toinen, joka ei satu löytämään yhtä rahallista ja halukasta ostajaa,
saa myydä farmiinsa aivan pilkkahinnasta, ja kuten jo sanoin, siellä on
isännättömiä farmeja, jotka eivät maksa mitään.
Juuri malaria sekä muut taudit panevat rajan Uusien Hebridien
asutukselle. Valkoihoinen ei voi siinä ilmastossa työskennellä, ja
värillisestä työvoimasta on puute, sillä kuolevaisuus alkuasukkaiden
joukossa on hirvittävän suuri. Näyttää siltä, että minne Etelämeren
saarelle valkoihoinen vain tulee, sieltä häviävät alkuasukkaat
sukupuuttoon.
Koetin saada selville näitten saarien asukaslukua, mutta tiedot, jotka
sain, olivat kaikki erilaisia, eivät edes viranomaisetkaan ole siitä
selvillä. Kun valkoihoisia alkoi siirtyä Uusille Hebrideille, sanotaan
siellä olleen noin 100,000 alkuasukasta. Nyt heitä lienee korkeintaan
15,000. Ranskalaisten lukumäärä nousee viiteensataan ja englantilaisten
sataan. Varsinkin viimeiset vuosikymmenet ovat hävittäneet
alkuasukkaita. Sodan jälkeen tuli sinne Amerikasta influenssa —
espanjantauti — ja se teki selvää jälkeä, ihmisiä kuoli enemmän kuin
ehdittiin haudata.
Päivät, jotka vietimme Uusilla Hebrideillä, olivat sietämättömän
kuumia, Ulapalla kävi kyllä hieno tuulenhenki, mutta se ei ulottunut
Port Vilan lahdenpohjukkaan, ja yöksi tyyntyi kokonaan. Hyttien ilma
oli tukahuttavaa, eikä siellä voinut nukkua, kannella vallitsi taas
kopralastin äitelä tuoksu. Sinne kuitenkin siirsimme telttasänkymme
ja koetimme nukkua tai sitten kalastimme. Näillä saarilla ei ole
ympäröivää korallivyöhykettä, jonne kalat kerääntyvät, vaan ne painuvat
lahtien perukkoihin. Laivan ympärillä solahteli alituiseen ja kalat
tarttuivat hyvin kärkkäästi tuoreeseen lihasyöttiin.
Uimaan ei voinut mennä ollenkaan, sillä kalojen jälessä seurasivat hait
rannikolle, ja ne olivat täällä ahnaita ja kavalia. Ne eivät nousseet
pinnalle, jotta olisi voinut niitä varoa, vaan vaanivat syvällä ja
iskivät sieltä heti, kun näkivät saaliin. Heti ensimäisenä päivänä
saimme tästä kouraantuntuvan varoituksen, joka vei uimahalun meiltä
kokonaan. Kanakkeja kierteli pienillä kanooteillaan laivan ympärillä,
ja vaikka heidän kanoottinsa olivat tasapainon säilyttämiseksi
varustetut vedessä lepäävällä sivulaahustimella, sattui eräs poika
jotenkuten kaatamaan kanoottinsa, joutuen veden varaan. Hän oli
laivasta noin parinsadan metrin päässä, eikä lähettyvillä ollut muita
kanootteja. Heti kun poika kaatui, ilmestyi hain terävä selkäevä
vedenpinnalle. Poika huusi ja polskutti vettä jaloillaan, ja hetken
näytti peto epäröivän, sillä se teki kierroksen kanootin ympäri. Toiset
kanakit kiiruhtivat avuksi, mutta ennenkuin ehtivät paikalle, hyökkäsi
hai ja yhdellä otteella purasi jalan poikki häviten näkyvistä. Heti
se ilmestyi uudelleen ja valmistautui taas hyökkäämään, mutta silloin
pojan ote heltisi kanootista, ja hän painui veden alle, jonne hai
seurasi sen enempää enää näyttäytymättä. Kun toiset kanakit kerkisivät
kaatuneelle kanootille, ei veren punaamassa vedessä ollut enää mitään
nähtävänä.
Oudon kevyesti alkuasukkaat suhtautuvat tällaisiin tapauksiin. Laivalla
oli tällöin joukko fidjiläisiä lastaustöissä. Kovasti huutaen he
seurasivat tapauksen kulkua, mutta kun kaikki oli ohi, alkoivat he
nauraen kertoa muista näkemistään hain urotöistä kuin mistä hyvänsä
jokapäiväisestä asiasta.
Avomerellä näkee haikaloja perin harvoin, mutta ne seuraavat laivaa
kuin hyeenat saalistaan ja ilmestyvät silloin kun sattuu jotakin
epätavallista. Muuan matkustaja kertoi vuosi takaperin matkustaneensa
tällä samalla linjalla. Useaan päivään ei meressä ollut näkynyt muuta
kuin lukemattomia lentokalaparvia laivan ympärillä. Sitten tuli
konevika, ja laivan täytyi pysähtyä muutamaksi tunniksi korjausta
varten. Kun potkuri lakkasi pyörimästä, luulivat hait, että nyt tämä
otus on puolustuskyvytön, ja tiheänä parvena ne ympäröivät laivan
nousten aivan vedenpinnalle. Joitakuita petoja onnistui laivamiesten
onkia kannellekin, ja vasta kun koneet taas pantiin käyntiin, hävisi
haiparvi syvyyksiin.
* * * * *
Ennen Tahitia poikkesimme päiväksi pienelle Raiatea-saarelle
Seurasaarien ryhmässä. Se oli meille mielenkiintoinen tuttavuus, sillä
vaikkei näitten paikkojen väliä ole kuin 120 meripeninkulmaa, on
niitten asukkaiden luonteessa varsin suuri eroavaisuus. Tahitilaiset
ovat olleet jo niin kauan valkoihoisten sivistävän vaikutuksen
alaisina, että ainakin nykyisistä papeetelaisista on alkuperäisyys
jo suureksi osaksi hävinnyt, ja tilalle tullut satamakaupunkiyleisön
tavat. Raiatealaiset ovat juuri samaa kansaa, mutta siellä ei
valkoihoisen laiva poikkea kun kenties kaksi kertaa vuodessa, ja niin
ovat he säilyneet vielä sivistyksen saastalta. Ne harvat valkoihoiset,
jotka siellä elävät farmareina, ovat jo aklimatisoituneet miltei
alkuasukkaiksi.
Raiatealaiset ovat jalomuotoista kansaa, ja pääpiirteenä heidän
esiintymisessään on vilpitön ystävällisyys. Kun he tulivat laivaan,
tervehtivät he meitä matkustajia kädestä, kysyivät mitä kuuluu ja
juttelivat kuin vanhojen tuttavien kanssa. He hymyilivät aina, ja se
sopi niin hyvin heidän kukkasilla koristettuun olemukseensa, sillä
kuten tahitilaiset, kantoivat hekin joko hatussaan tai tukassaan
valkoista kukkaseppelettä. Kylätiellä kävellessämme yllätti meidät
sade. Heti aukenivat läheisen talon ovet, ja kaksi nauravaa naikkosta
kutsui meidät huoneeseensa sateensuojaan. Merenrannassa jouduin erään
veneen luo jossa alkuasukastyttö aukoili kauniskuorisia ostereita.
Pysähdyin hetkeksi katselemaan, ja hän kysyi, enkö halua syödä
niitä. Sanoin, etten syömisestä perusta, mutta ottaisin mielelläni
yhden kuoren muistoksi. Hän taas arveli, jotta mitäs noista tyhjistä
kuorista ottaa ja latoi eteeni ison kasan valmiiksi avattuja ostereita
kehoittaen syömään. Ja minä söin, että pahaa teki.
Ominaisia ja myös omituisia Raiatealle samoinkuin koko tälle
saariryhmälle ovat maalla elävät ravut. Niitä on pieniä,
pitkäruumiisia, joilla on ainoastaan yksi heleänpunainen saksi sekä
suuria, miehen nyrkin kokoisia, pitkäjalkaisia, ja ne ovat kaikki
äärettömän nopealiikkeisiä. Tiepuolessa, pihoilla, metsässä, joka
paikassa näki niiden maahan kaivamia koloja, joiden vieressä ne
odottivat syötävää. Pieniä punasaksisia saattoi muutamin paikoin olla
niin runsaasti, että maanpinta näytti aivan punaisenkirjavalta. Kun
niitä lähestyi, hävisivät ne silmänräpäyksessä kuin komennuksesta
koloihinsa pyrstöpuoli edellä. Suuret taas liikkuivat aina sivuttain,
ja usein näytti mahdottomalta, että ne mahtuisivat koloihinsa, mutta ne
solahtivat sinne sittekin kuin sukkula.
Raiatean pituus on noin parikymmentä kilometriä ja leveys puolet
siitä, mutta siellä on vuori, joka nousee toistatuhatta metriä yli
merenpinnan. Kauas merelle näkyy vuorelta syöksyvä vesiputous,
jonka korkeus silmämääräisesti arvioiden on ainakin 50 metriä, ja
auringonsäteissä se loistaa kuin hopeajänne.
Kokospalmu on tämän saaren tärkein viljelyskasvi, ja kopra sen miltei
ainoa vientitavara. Kaikenlaisia hedelmiä kasvaa yli koko saaren,
jotta se on aivan kuin yhtenäistä hedelmätarhaa, mutta hedelmillä ei
ole menekkiä. Vain satunnaisesti viedään kauemmin säilyvää ananasia
Papeeteen, silloin kun suuret laivat siellä poikkeavat. Luonnollisesti
toivat alkuasukkaat laivalle myytäväksi kaikenlaatuisia hedelmiä,
eikä heidän hintojaan sovi moittia. Banaaninippu, jossa oli noin 100
banaania maksoi kolme frangia, suuret ananasit frangin kappale ja
niin poispäin. Ostimme niitä niin paljon, että hyttimme muistutti
hedelmävarastoa; joka sängynkaiteesta riippui hedelmänippuja, ja
lähimmät viikot olimme kuin ananastarhassa, sillä ne levittivät
voimakasta, ihanaa tuoksuaan ympärilleen.
Meri Raiatean ympärillä antaa runsaasti. Laguuni on toisin paikoin
hyvin matala, ja eräällä tällaisella matalikolla näimme joukon ihmisiä,
joiden luulimme olevan uimassa. Lähemmäs tultuamme huomasimmekin, että
he olivat kalastushommassa. Se oli tavallaan nuottakalastusta, mutta
nuottaa ei vedetty, vaan sitä työnnettiin, ja siihen tarvittiin paljon
väkeä kuten hölmöläisten viljankorjuuseen. Pitkä verkko kierrettiin
kalaparven ympärille renkaaksi, noin kolmekymmentä henkeä, miehiä
ja naisia, kahlasi verkon ulkopuolella kainaloitaan myöten vedessä
työntäen verkkoa renkaan keskustaa kohti, kunnes kaikki seisoivat
kehässä toinen toisessaan kiinni. Sitten muutamat menivät verkon
sisäpuolelle ja poimivat kalat paljain käsin. Tapa tuntuu perin
primitiiviseltä, mutta saalis oli siitä huolimatta tavattoman runsas,
vaikka emme joutuneet sitä lähemmin tarkastelemaan, sillä saimme taas
roimasateen niskaamme ja kiiruhdimme sateensuojaa etsimään. Raiatean
vuori, ollen korkein Seurasaarien pohjoisosassa, vetää kuin magneetti
pilvet luokseen ja herauttaa silloin tällöin sadekuuron saarelle.
Meidän siellä ollessamme satoi joka tunti ainakin kerran, mutta se
oli kuin virkistävä suihku hiestyneelle ruumiille, ja kun pilvi taas
väistyi syrjään, paistoi aurinko kuin polttolasin läpi kuivattaen
tuokiossa kastuneen vaatekerran.
* * * * *
Ennenkuin jätimme Polyneesian saariston, kävimme täydentämässä
lastiamme sen äärimmäisellä ryhmällä koillisessa, Marquesas-saarilla.
Ne kuuluvat myös Ranskalle, mutta ranskalainen merikartan tekijä ei
nähtävästi ole ollut tietoinen näitten saarien luonteesta, koska on
piirtänyt ne pisteviivoilla kuten korallisaaret. Ja kuitenkaan ei
ainoallakaan niistä ole suojelevaa korallivyöhykettä laguuneineen,
vaan ne kohoavat äkkijyrkkinä merestä, ja ulapan hyrskyt kohisevat
esteettömästi niiden rannoille.
Noukahivan saarella Taiohaen satamalahdessa laskimme ankkurin, sillä
rannassa oleva laituri oli vain pieniä aluksia varten, ja vesi sen
vierellä matalaa. Minkäänlaisia moottorialuksia ei tullut laivamme luo,
ja lahden perukassa oleva kyläkin näytti aivan kuolleelta. Halusimme
kuitenkin päästä maihin, varsinkin kun olimme kuulleet, että näillä
saarilla on miesväestä kova puute. Seitsemää naista kohti riittää
vain yksi mies, vai olisiko oikeampi sanoa, että yhdellä miehellä on
seitsemän naista.
Aikamme odoteltuamme erkani rannasta kaksi suurenpuoleista soutuvenettä
tullen laivalle, ja niillä pääsimme maihin. Vain miespuolinen
matkustajayleisö oli innostunut maihinmenosta, naiset jäivät kaikki
laivaan.
Taiohaen kylä on pieni yhteiskunta, kaikkiaan laskin siinä
kolmisenkymmentä taloa. Vajaan kilometrin pituinen ajokelpoinen
tie kulkee lähellä rantaa, ja sen varrella on koko asutus, muuten
ei saarella ole kuin laaksojen pohjissa luikertelevia polkuja
alkuasukasmajasta toiseen. Kaksi kauppaakin näkyi tiepuolessa, toisessa
luki suurilla kirjaimilla Maxwell & Co, mutta kumpikaan kauppa ei ollut
avoinna. Ostajista nähtävästi oli puute, sillä ihmisiä ei näkynyt
tiellä ei pihoissa. Kaikki olivat luultavasti nukkumassa säleakkunoiden
takana, eiväthän siellä kiireet hätyyttäneet.
Pieniä näkyivät tämän saaren viljelykset olevan. Alava viljelty
rantakaistale ulottui tuskin 300 metriä vesirajasta, sitten alkoi
vuori ja viidakko. Kokospalmu siellä pääasiallisesti kasvoi, mutta
joukossa oli kaikkia tämän vyöhykkeen muitakin hedelmäpuita sekä
jonkunverran pumpulipensasta. Kokospalmuilla oli kaikilla kaulanauha,
korttelinlevyinen peltilevy rungon ympärillä noin viiden metrin
korkeudella. Tahitilla olin myös nähnyt sellaisia, mutta vain harvassa,
täällä oli niitä joka puussa. Ne oli pantu suojaksi rottia vastaan,
jotka pitkin palmun karheata pintaa kiipeävät latvaan ja nakertavat
puolikypsät pähkinät piloille.
Kylä oli katseltu puolessa tunnissa, ja sen enemmälti eivät
ranskalaiset matkatoverini halunneetkaan nähdä saarta, vaan päättivät
palata takaisin laivaan. Kuten tavallista jäin taas yksinäni kävelemään
kapeata laaksopolkua, joka näytti houkuttelevalta rehevyydessään.
Se kulki pitkin lorisevan puron vartta nousten yhä ylemmäs. Tien
kahden puolen kasvoi mahdottoman korkeita banaaneja, joiden lehdet
muodostivat hämärän holvin alleen. Banaanien takana kohosivat mangojen
ja leipäpuiden mahtavat latvukset, ja sitten alkoi metsä. Se ei
ollut mitään matalaa bushia, kuten Tahitissa, vaan suorarunkoista,
10 metrin pituista metsää, samanlaista viidakkoa kuin Sumatralla,
läpipääsemättömän tiheätä ja synkkää. Kaukaa katsoen latvukset
muodostivat tasaisen vihreän maton, ja siellä täällä nousi kuin saari
merestä leipäpuun korkea, tummanvihreä lehtikruunu.
Tiepuolessa näin muutamia alkuasukasmajoja. Menin lähemmäs katsomaan,
ja pian kerääntyi ympärilleni joukko alkuasukkaita, mutta ainoastaan
naisia ja lapsia. Kysyin, missä miehet ovat. He osoittivat lahdelle,
joka näkyi kaukana allamme ja sanoivat, että miehet ovat kopraa
lastaamassa. He hymyilivät minulle kauniisti, mutta nauru tuli kuin
veräjästä, sillä he olivat kaikki hampaattomia. Aivan nuorilta
tytöiltäkin olivat hampaat tyystin poissa, jotta suu ammotti kuin
luolan aukko. Ikä siis ei ollut hampaita karistanut, vaan sen oli
tehnyt tuberkuloosi, joka täällä samoinkuin Tahitissakin kuuluu olevan
sangen yleinen ja puolestaan lisää kuolevaisuutta.
Marquesas-saarelaisilla on myös muuan tapa, jolla he tahallaan
myrkyttävät itsensä. He ovat niin laiskoja, etteivät viitsi paistaa
leipäpuun hedelmiä yksitellen, vaan he antavat niiden kypsyä itsekseen.
Maahan kaivetaan laaja kuoppa, täytetään leipäpuun hedelmillä ja
peitetään mullalla. Viisi tai kuusi vuotta saa kuoppa olla koskematta,
sitten ovat hedelmät valmiita nautittavaksi. Joka vuosi tehdään
tällainen nauriskuoppa, eikä perhe muuta keittelemistä kaipaakaan. Näin
kypsytetty hedelmä on makea ja parempi kuin tuoreeltaan paistettu,
mutta pitkänä maassaoloaikanaan on se imenyt itseensä mullan mujuja ja
on myrkyllinen syötävä. Sen väitetään suuresti lisäävän kuolevaisuutta
näitten saarten alkuasukkaiden keskuudessa.
Laskeuduin takaisin merenrantaan, joka oli simpukankerääjälle
perin köyhä; kun ei ole koralliriuttaa, ei ole simpukoitakaan.
Miehenkorkuiset mainingit vain kohisivat sileälle hiekkarannalle.
Muutamin paikoin reunusti rantaa parinkymmenen metrin levyinen ja 3-4
metrin korkuinen kivivalli. Ympärillä ei ollut kivikkoa lähelläkään,
vesirajassa ainoastaan tämä pitkä valli kuin tuulien ja aaltojen
tuomana. Siitä olisi saanut erinomaisia kiuaskiviä vaikka suurempaankin
saunaan.
Marquesas-saarten moskiitot sietävät tulla mainituiksi, sillä sellaisia
en ollut nähnyt missään muualla. Ne olivat pieniä kuin mäkäräiset,
takaruumis pehmeä ja pullistunut, neulannupin kokoinen, ja niiden
purema oli tavattoman myrkyllinen. Vain neljä pistosta kerkisin saada,
mutta vielä Panamalla — kolmen viikon jälkeen — puremat kihelmöivät,
vaikka olin niitä voidellut kaikenlaisilla palsameilla.
Tullessani laiturille ei siellä ollut vielä venettä, ainoastaan joukko
matkustajia ja laivamiehiä odottamassa. Sitte sinne saapui muuan nuori
mies, jonka puvustaan ja käytöksestään päättelin jonkun ranskalaisen
liikkeen konttoristiksi. Hänen tavaroitaan, pientä pakkilaatikkoa,
kantoi alkuasukas ja asetti sen laiturin penkille portaitten yläpäähän.
Vene saapui ja kaikki kiiruhdimme siihen. Vastatullut seisoi vieressäni
ja pyysi, että auttaisin häntä laatikon kantamisessa. Tartuinkin
laatikon päähän luullen hänen auttavan toisesta kulmasta. Laatikko oli
kuitenkin aivan kevyt, joten sen olisi kantanut kainalossaan, eikä
hänellä ollut aikomustakaan koskea siihen. Kädessäni oli viidakosta
leikkaamani keppi, ja hän sanoi, että "antakaa se keppi minulle ja
kantakaa laatikko." Silloin pudotin laatikon takaisin penkille, sanoin,
että keppiä hän kyllä tarvitsisi, ellei itse viitsi kantaa tuollaista
laatikkoa viiden metrin matkaa, ja nousin veneeseen, joka heti lähti
liikkeelle. Sinne jäi hieno mies laatikkoineen odottamaan tunnin päästä
saapuvaa seuraavaa venettä.
Noukahivan saari ei tarjoa suuriakaan asutusmahdollisuuksia. Kun
illansuussa puolikaaressa kiersimme saaren itäiselle puolelle, näimme
suurimman osan tästä saaresta, ja näkemämme ei ollut houkutteleva.
Vuoret ovat äkkijyrkkiä ja louhikkoisia, eikä niillä ole kasvin
siemen itänyt. Siellä täällä kuohuu silmänruuaksi valkohohtoinen puro
pitkin alastomia kallioita, mutta enimmäkseen ovat maisemat niinkuin
karuimmilla Jäämeren rannoilla.