ANTINOUS

Matka Uudesta Caledoniasta Panaman kautta Eurooppaan on maailman

pisimpiä yhtäjaksoisia laivareittejä, ja se ottaakin puolen kolmatta

kuukautta ranskalaisilla laivoilla, jotka tällä linjalla pitävät

liikeyhteyttä. Yhdysvaltojen kautta pääsee Austraaliasta Eurooppaan

puolessa siitä ajasta, mutta se reitti on kalliimpi, eikä sillä pääse

tutustumaan Etelämeren saariin niin hyvin kuin ranskalaisella linjalla,

jonka laivat poikkeilevat monissa saariryhmissä matkan varrella.

Hätäiselle matkustajalle nämä pysähdykset ja viipymiset tulevat

pitkäveteisiksi, mutta minun suunnitelmiini ne sopivat erinomaisesti.

Sydneyn konsuli ei kylläkään ollut erikoisemmin suositellut tämän

linjan laivoja, mutta siitä huolimatta päätin antautua heidän

kuljetettavakseen yhdeksi vuosineljännekseksi; onhan Ranska sivistynyt

maa, tottakai heidän laivoillaan on viihtyisä olo.

Uuteen Caledoniaan tullessani olin jo lähes viikon nauttinut

ranskalaisen DUPLEIX-nimisen laivan mukavuuksia ja havainnut ne vallan

tyydyttäviksi. Vaikka laiva oli pieni ja ikäloppu, se teki silloin

viimeistä matkaansa -, oli siisteys siellä erinomainen ja laivaväki

ystävällistä. Siksipä arvelin, että pitkä Panamanmatka muuttuisi

oikeaksi huvimatkaksi ANTINOUS-laivalla, joka on paljon suurempi ja

tietysti myös ajanmukaisempi.

Mutta minä olin jättänyt laskelmistani pois erään tärkeän seikan. Olin

jättänyt huomioonottamatta, että DUPLEIX kulki austraalialaisissa,

siis Ulkolaisissa satamissa, ja sen vuoksi täytyi sillä myös

olla ulkomaalaisten vaatimuksia vastaavat tavat, jos mieli saada

matkustajia. ANTINOUS sitävastoin välitti liikennettä ainoastaan

emämaan ja siirtokuntien välillä poikkeamatta vieraissa satamissa, —

paitsi Panamalla Cristobalissa muutaman tunnin ajan, — miltei kaikki

matkustajat olivat ranskalaisia, eikä siellä siis tarvinnut välittää

siivollisuudesta niin tarkoin.

Tapani mukaan ostin kolmannen luokan piletin ja menin Noumean

satamaan katsomaan, minkälaisen asunnon lähimpien kuukausien ajaksi

saisin. Laiva oli saksalaisilta otettua sotasaalista, rakennettu

Flensburgissa, ja sen nimi oli ollut WOLF. Nyt oli nimi muutettu ja

kaikki saksankieliset kyltit poistettu muualta paitsi koneista, joista

se oli vaikeata. Siinä oli aikaisemmin nähtävästi käytetty ainoastaan

kahta matkustajaluokkaa, sillä toisen ja kolmannen luokan hytit olivat

samanlaisia, useimmat kuudella vuoteella, ja olinkin hyttiini varsin

tyytyväinen.

Lähdettiin matkalle, ja tuli ruoka-aika. Olin lukenut matkustajia

koskevat ohjeet, joissa sanottiin, että toisen luokan matkustajat

syövät kolmannen luokan ruokaa, ja kolmannen luokan matkustajat

neljännen luokan ruokaa. Ensi kerran kuulin puhuttavan neljännen luokan

ruuasta ja ihmettelin, minkälaista se olisi. Ja pian sen näinkin. Se ei

ollut samanlaista kuin matruusien ja lastaustöissä olevien kanakkien,

he söivät valkoisilta lautasilta, joivat lasisista laseista ja saivat

ruuan lisäksi voita, juustoa, sokeria ja hedelmiä. Kolmannen luokan

matkustajille sitävastoin annettiin ruosteiset peltiastiat, joilla he

saivat itse noutaa ruokansa laivan keittiöstä. Trahtamentti käsitti

aamulla mukillisen mustaa kahvia ja kaksi kertaa päivässä keittoruokaa

ilman mitään edellämainittuja lisukkeita. Viini sitävastoin kuului

kaikkien luokkien ruokajärjestykseen, ja sitä saivat kolmannen luokan

matkustajat noutaa ruosteisella ämpärillä laivan peräpuolessa olevasta

viinikellarista. Käytetyt ruoka-astiansa saivat he luonnollisesti itse

pestä tai olla pesemättä, aina halujensa ja vaatimustensa mukaan.

Olen elänyt erinäisissä kasarmeissa ja syönyt sotilaan muonaa, mutta

niin kelvottomia ruokapakkeja ei missään vielä ole työnnetty kouraani

kuin tässä ANTINOUS-laivassa. Niitä katsellessani tuli mieleeni

oma koirani, jonka kotona saamansa trahtamentin lasken kuuluvaksi

kolmanteen luokkaan, sillä se syö valkoiselta lautaselta — tai ainakin

valkoisesta emaljikupista eteen tarjottua ruokaa, siis kuten toisen

luokan matkustajat ANTINOUS-laivalla. Astiansa se kyllä pesee itse,

kuten me kolmannen luokan matkustajat, ja neljännen luokan ruokaa etsii

se joskus tunkiolta.

Kaksi päivää söin vain hedelmiä, joita Noumeasta olin varannut mukaani.

Sitten tulimme Uusille Hebrideille, ja kun viikon kuluttua uudelleen

astuin laivaan, olin varustettu emaljoidulla ruokakalustolla, sokerilla

ja teellä, jota viimemainittua olin tottunut englantilaisilla laivoilla

särpimään litroittain, mutta jota täällä ei nähnytkään.

Mietin myös muuttaa toiseen luokkaan, mutta tutkittuani jonkun aikaa

heidän elämäntapojaan, katsoin sen tuhlaukseksi. Tahitiin saakka

pidettiin meillä luokkarajat selvinä, koska oli vähän matkustajia,

mutta sieltä lähtiessämme rajat hävisivät, ja toisen sekä kolmannen

luokan matkustajat työnnettiin samoihin hytteihin, miten sattui olemaan

tilaa. Eroitus oli vain tarjoilussa.

Vielä sananen ensimäisestä luokasta. Hinnat samat kuin parhaimmissa

englantilaisissa tai amerikkalaisissa laivoissa, mutta kaksi- ja

kolmevuoteiset hytit sijaitsivat laivan uumenissa, ja kun parisen

kuukautta matka kulki aivan päiväntasaajan liepeillä, olivat ne

sietämättömän kuumia. Vilpoisammat kansihytit oli varattu laivan

päällystölle, johon tässä laivassa laskettiin myös parturi kuuluvaksi.

Parturi oli muuten kierosilmäinen, josta syystä kukaan matkustajista

ei antanut hänen tehdä jakausta päähänsä, vaan kaikki kampauttivat

tukkansa pystyyn.

Laivan ruoka oli voimakasta, mutta se vaati nauttijaltaan jonkunverran

tottumusta. Olin pari viimeistä kuukautta elänyt aivan toisenlaisen

ruokalistan mukaan, kuin mitä ranskalaisen laivan kolmannen ja

neljännen luokan ravinto on. Olin syönyt munia, vihanneksia, ostereita,

merirapuja, hedelmiä määrättömästi ja joskus vaihteen vuoksi lihaakin,

mutta ANTINOUSella tarjottiin tuoretta härjänlihaa joka päivä ja joka

ateriaksi. Höysteenä käytettiin runsaasti etikkaa ja öljyä, mutta

niihinkin tottuu. Kun kuitenkin kahden ja puolen kuukauden aikana joka

ateriakseen saa nauttia etikalla ja ällöttävällä öljyllä höystettyä

tuoretta härjänlihaa, alkaa se käydä aistimille vastenmieliseksi,

ja loppumatkalla kulkiessani keittiön ohi, josta tuoreen lihan

höyryt tuoksahtivat vastaani, niin "tunsinpa väristyksen syntisessä

ruumiissani, koska heitin silmäni tuonne pataan", kuten Jukolan Simeoni

aikoinaan sanoi.

Mistäkö saimme tuoretta lihaa noin pitkällä merimatkalla? Härän

selästä, elävästä elukasta sen otimme, sillä laivassamme ei ollut

jääkellareita, joissa lihaa voi säilyttää. Etukansi, jolla me

pääasiallisesti asustimme, muistuttikin alkumatkasta navettaa.

Tahitista lähtiessämme oli siellä yksitoista härkää, kaksi mullikkaa,

toistakymmentä likaista lammasta, neljä mustaa sikaa, jotka

muistuttivat enemmän ajokoiria kuin syöttiläitä ja juoksentelivat

vapaina kannella sekä lisäksi kolmisenkymmentä kaakottajaa sullottuina

niin ahtaaseen häkkiin, että suorastaan olivat siellä kahdessa

kerroksessa. Kaikki muut paitsi härät oli tarkoitettu harvoille

ensiluokan matkustajille sekä päällystölle.

Vihannesruuaksi tarjottiin meille joka päivä joko papuja tai herneitä,

jotka öljytettyinäkin olivat erittäin maukkaita; mutta etteivät

ne olisi käyneet yksitoikkoisiksi, annettiin joskus vaihteeksi

vikkeriä. Silloin minä söin paistin ilman vihanneksia, sillä minunkin

ruokahalullani on rajansa.

Kissojen paljous laivalla hämmästytti meitä muukalaisia, niitä karttui

yksin lukien yksitoista kappaletta. Kyselimme merimiehiltä niiden

tarkoitusta ja elämiin tehtävää ja saimme kuulla niiden kuuluvan

tavallaan laivaväkeen, sillä satamista tulee kopralastiin runsaasti

rottia, ja kissat ovat taasen rottien kauhuna.

Uskon kyllä, että jotkut kissat tappavat ja syövätkin rottia, mutta

eivät ainakaan ANTINOUSen kissat. Ne eivät kertaakaan viitsineet

mennä lastiruumaan, jossa arvatenkin rotat asustivat, vaan makailivat

päiväkaudet kannella helteessä ja öisin tungeksivat matkustajien

hytteihin, joiden ovet kuumuuden takia olivat avoinna. Niitä passattiin

ja syötettiin vallan ylellisesti, ja minä sain sen käsityksen, että

ranskalainen merimies on peräti eläinystävällinen henkilö.

Sitten eräänä aamuna joku havaitsi, että kissojen luku oli harventunut.

Panimme toimeen etsinnän, mutta neljää enempää emme löytäneet,

seitsemän oli auttamattomasti kateissa. Arvelimme jo jonkun hulttion

nakelleen niitä huvikseen mereen, mutta toisen päivän ehtoolla löysimme

asialle selvityksen. Eräs ensiluokan matkustaja, Noumeassa laivaan

noussut ranskalainen tuttavamme virkamies, kertoi päivälliseksi

syöneensä muun muassa kaninpaistia, nimittäin sen mukaan, mitä menu

ilmoitti. Kun laivan eläintarha oli etukannella, meidän puolellamme,

tiesimme, ettei kaniineja oltu mukaan otettukaan, ja silloin olin

hiljaisessa mielessäni kiitollinen, etteivät rahavarani olleet

myöntäneet minulle ensimäisen luokan matkalippua. Saksassa olin kyllä

raskaana aikana syönyt kissanlihaa väärennetyn jäniksen nimellä, mutta

silloin nälkä pakotti siihen, ja tuntui vaikealta uskoa, että vielä

nyt lihavana aikana jossain paikassa kissoja oikein viijeltäisiin

herkuiksi. Mutta myöhemmin kuulin kiinalaisten Tahitilla tarjoavan

koiranpaistiakin jonkun märehtijän nimisenä.

Tällaisen pitkämatkaisen laivan henkilökuntaan kuuluu tietysti myös

lääkäri. Hän oli vallan nulikka vielä, mutta silti sangen tärkeä ja

arvonsa tunteva herra, ja harvoin häntä näki edes vilaukseltakaan,

sillä ilmavassa kansihytissään loikoili hän päivät päästään.

Lähestyessämme Port Vilaa oli meidän hyttikunnastamme toinen puoli

kuumeessa. Kaksi makasi vuoteen omana, minä heiluin vielä jaloillani,

mutta ruumiini oli täynnä ruusunpunaisia täpliä. Se oli Intian

kuumetta, joka uusiintui nyt jo kolmannen kerran. Päätä poltti ja

nielua kuivi ja olisin maksanut melkoisesti jääpalasesta, mutta

sellaista ainetta ei ollut koko laivassa. Nojailin yli laivankaiteen,

ja kerta toisensa jälkeen valtasi minut miltei vastustamaton halu

hypätä kaiteen yli sinisiin vilvoittaviin kuohuihin.

Port Vilaan päästyämme oli kiniinivarastomme loppunut, ja menin

senvuoksi laivan sairaalaan sitä pyytämään. Sairaalassa lääkärin apuna

toimiva jonkunlainen välskäri otti minut ynseästi vastaan sanoen,

ettei tohtoria saa tavata, ennenkuin laiva taas viikon päästä lähtee

liikkeelle. Ilmoitin, etten tohtoria kaipaakaan, kunhan vaan saan

lääkettä, mutta hän käski minun poistumaan, sillä mitään ei anneta,

ennenkuin laiva on kulussa.

Se oli minusta merkillinen määräys, sillä piletin hintaan kuului myös

lääkärinhoito, olipa laiva kulussa tai ei. Jos nyt sairastuit niin

ankarasti, ettet päässyt maihin toisen lääkärin luo, sait vaikka kuolla

laivaan, apua ei luvattu.

Laivan ympärillä liikkui kymmenittäin alkuasukkaita kajakkeineen.

Viittasin niistä erään laskuportaiden luo ja hänen kanssaan pääsin

maihin. Port Vilassa ei ole apteekkia eikä rohdoskauppaa, mutta siellä

on sotilassairaala, ja sieltä sain kiniiniä, enkä sen jälkeen tarvinnut

enää vaivata laivalääkäriä.

Päästyämme taas merelle sai eräs matruuseista pahanlaisen paiseen

niskaansa, jotta niska tuli aivan kankeaksi. Hän pyysi tohtoria

toimittamaan leikkauksen, mutta tohtori sanoi, ettei se mitään

leikkausta kaipaa, paise johtuu hampaasta. Jonka jälkeen hän veti

mieheltä suurimman poskihampaan pois. Tauti yhä paheni, ja tohtori oli

neuvoton. Parin viikon kuluttua tultuamme Papeeteen oli mies kiiruimman

kaupalla vietävä sairaalaan leikattavaksi, ja sai jäädä sinne pariksi

kuukaudeksi.

Kun joutuu käyttämään useita eri linjoja ja laivoja, tulee tehneeksi

vertailuja eri laivoissa vallitsevien tapojen välillä. Tämä oli nyt

viidestoista valtamerialus, jota matkani varrella käytin, ja mieleeni

oli jäänyt kuva esimerkiksi siitä, kuinka siivous eri laivoissa

toimitettiin. Yhteisenä ja välttämättömänä toimenpiteenä näyttiin

pitävän, että kolmannenkin luokan hyttien lattiat lakaistiin joka

päivä sekä pestiin kahdesti viikossa. Tässä ANTINOUS-laivassa ei tehty

kumpaakaan koko matkalla — kahden ja puolen kuukauden aikana. Tapana

oli myös, että puhtaat vuodevaatteet muutettiin matkustajille kerran

viikossa, mutta ANTINOUSella saimme pitää samat rääsymme Uudesta

Caledoniasta Marseilleen saakka. Laivan miehistölle annettiin kerran

kuussa puhdas vuodevaatekerta. Laivapoikien kunnia-asiana näytti myös

muissa laivoissa olevan, että kynnykset, ovenkahvat, akkunapuitteet

ynnä muut hyttien messinkiosat paistoivat kirkkauttaan, mutta

ANTINOUSella ei niihin kiinnitetty mitään huomiota, ne saivat rauhassa

tummua ja homehtua.

Kaikki nämä tällaiset seikat täytyy laskea päällystön

huolimattomuudesta johtuviksi, sillä laivaväki tekee kyllä, mitä

teetetään. Kaikissa laivoissa tekivät purseri ja perämies joka päivä

kiertokäynnin kautta koko laivan tarkastaen hytit, mutta tässä laivassa

nämä herrat eivät suvainneet vaivautua kertaakaan keulapuolen hytteihin.

Muuten ei hyttien kuntoisuus suurestikaan surettanut matkustajia, sillä

kannella oli paljon viihtyisämpi olo. Useilla meistä oli mukanamme

joko kevyt lepotuoli tai kokoonpantava telttasänky, ja niissä oli

mukavampi nukkua kuin hytin kuumuudessa, sillä näillä vesillä puhaltaa

lakkaamaton kaakkoistuuli tuoden eteläisemmiltä seuduilta raikkaampaa

ilmaa. Sitäpaitsi hyteissä asusti lukematon määrä ilmaiseksi

matkustajia, joiden seura ei miellyttänyt. En ole kurjimmassakaan

Karjalan torpassa nähnyt niin paljon russakoita kuin ANTINOUS-laivassa.

Niitä oli siellä neljää eri lajia, ja ne tunkeutuivat kaikkialle.

Kopralastin mukana oli laivaan tullut miljoonittain sinimustia, puolen

sentin pituisia kovakuoriaisia, jotka elämäntavoissaan muistuttivat

kiukkuista kesäkärpästä, olivat kenties vieläkin röyhkeämpiä, mutta

ei vallan yhtä vikkeliä liikkeissään. Kun näihin vielä laskee pienet,

kaikkialla vilisevät — tosin matkustajille vaarattomat — muurahaiset,

niin siinähän on eläinkuntaa hytin osalle tarpeeksi.

Nämä Messagerie Maritimen linjan laivat poikkesivat myös ennen

englantilaisissa kolonioissa, mutta kesällä 1928 asianomaiset

viranomaiset sen kielsivät jyrkästi. Tulomatkallaan oli tämäkin laiva

poikennut Fidjillä, nyt paluumatkalla ei sinne ollut yrittämistäkään.

Tiedustelin syytä kieltoon, mutta ranskalaiset eivät sitä ilmoittaneet,

ja vasta kautta rantain sain tietää, mikä oli saanut englantilaiset

isännät niin kiukustumaan entisille aseveljilleen.

Nämä ranskalaiset laivat näet salakuljettivat opiumia englantilaisiin

siirtomaihin levittäen sinne turmiota ja vieden oikeilta isänniltä

kaupan tuottaman korkean voiton. Kuulin tämän laivan parturilta, joka

kertoi viimematkalla vieneensä 15,000 frangin arvosta "alkuasukkaiden

haluamaa tavaraa" ja myyneensä sen sadastatuhannesta frangista. Voitto

siis lähes 600 prosenttia. Englantilaiset olivat antaneet ankaroita

määräyksiä tätä salakuljetusta vastaan, mutta vaikka laivat olivat

ankkuroituna lahdella sataman ulkopuolella, ja tulliveneet vartioivat

sitä joka puolelta, kuljetettiin sittenkin maihin opiumia aina 50:kin

kilon erissä.

Matkustajienkin mukavuutta oli yhtiön taholta koetettu lisätä muun

muassa lainakirjastolla. Maksamalla 20 frangia sai matkan aikana

lainata yhden kirjan kerrallaan, ja jos joku halusi lukea kahta kirjaa

samalla kertaa, oli vero 30 frangia. Hukkaamisen varalta oli jokaisesta

kirjasta jätettävä vielä 15 fr. takuurahaksi. — Siellä oli paljon

kirjoja, joiden ostohinta ei tehnyt viittätoista frangia. Useassa

laivassa matkani varrella olin käyttänyt hyväkseni laivan kirjastoa,

mutta tämä oli ensimäinen kerta, jolloin matkustajia verotettiin

kirjaston käyttöoikeudesta.

Muullakin tavoin oli matkustajien mukavuudesta pidetty huolta.

Kuumassa hytissä ei kukaan viihdy mielellään, vaan istuskelee

mieluummin kannella. Sitä varten oli laivalla varattuna lepotuoleja,

mutta niitä ei saanut ilman muuta käyttää, vaan oli istumaoikeudesta

suoritettava purserille 20 frangia eli täsmälleen saman, mitä tällainen

tuoli maksoi kaupassa. Samanlaisen järjestyksen muistan aikaisemmin

vallinneen muutamissa Pietarin kaupungin paistoissa, vaikka siellä

ei tuolin vuokra ollut kuin 2 kopeekkaa. Mutta sillä hinnalla ei

saanutkaan istua kuin vajaan päivän, täällä sai lojua yhtäpäätä vaikka

Marseilleen saakka. Ensi kerran matkallani näin tälläkin tavoin

matkustajia verotettavan ja muistan, että esimerkiksi NIEUW ZEELANDilla

kolmannenkin luokan kävelykannella oli kaksi mahonkipöytää sekä

lukuisia pehmeitä nojatuoleja vapaasti matkustajien käytettäväksi.

Näissä ANTINOUS-laivan tuolien käsinojissa oli syvennys, johon

asianomainen tuolin vuokraaja sai kiinnittää nimikorttinsa, ettei

siihen sivullinen istuutunut, mutta toimenpide oli aivan tarpeeton.

Nimikortti pysyi tuolissa korkeintaan yhden päivän, ja jos iltahämyssä

päivällisen jälkeen nousi toisen luokan kävelykannelle, ei yhtään

tuolia ollut vapaana. Niissä istuskeli matruuseja ja laivan lämmittäjiä

nokisissa puvuissaan, ja vasta pitkän riitelemisen jälkeen sai oman

tuolinsa vallatuksi takaisin. Tämä mahtoi olla sitä ranskalaisten

ihailemaa veljeyttä ja tasa-arvoisuutta, sillä minkään muun linjan

laivoissa ei matruusien sallittu oleskella toisen luokan kannella tai

käytävissä.

Varsinkin kiinalaispojat olivat röyhkeitä ja ottivat erioikeuksia,

jotka eivät missään muualla tulisi kysymykseen. Heitä oli laivalla

kymmenkunnan, ei matruuseina, vaan toimittamassa kaikenlaisia pienempiä

tehtäviä. Nähtävästi säästäväisyyssyistä oli kapteeni värvännyt

nämä vinosilmät laivaansa, vaikka Marseillesta olisi saanut omia

kansalaisiaan miten paljon tahansa. Tämä oli kuitenkin halvempaa

työvoimaa, mutta he tungeskelivat kaikkialla, olivat riidanhaluisia

ja alituiseen matkustajien harmina käyden joskus suorastaan

vaarallisiksikin, kuten myöhäisemmällä matkallamme saimme kokea.

Mutta nyt olimme vasta matkamme alkuvaiheessa, halkoilimme Melanesian

ja Polynesian saaristoja, katselemista oli kaikkialla, emmekä laivaan

ja laivaväkeen ehtineet kiinnittää sen enempää huomiota.