Olin Austraaliassa syönyt kilpikonnasoppaa, mutta se ei oikein
soveltunut minun makuuni. En tiedä, olisiko se kaivannut lämmittämistä
tai muunlaisia valmistavia toimenpiteitä, minä söin sen sellaisenaan
peltirasiasta ja menetin ruokahaluni. Taikka sitte en ole vielä
tarpeeksi hienostunut rakastaakseni tällaisia ruokalajeja. Ikävä
kokemus joka tapauksessa.
Siitä huolimatta pysyi minussa toinen halu vahvana, nimittäin halu
päästä niille vesille, joissa kilpikonnat sata- ja tuhatlukuisina vielä
kaivelevat simpukoita ja äyriäisiä kaukaisissa laguuneissa ihmispetojen
häiritsemättä. Onhan se sikseenkin niin harvinainen eläin, että siihen
kannattaa lähemmin tutustua sen omassa valtakunnassa, kun kerran matka
sattui lähitienoille.
Austraalian koillisrannikkoa suojaa merenpuolelta jono korallisaaria
tai oikeammin yhtenäinen koralliriutta, joka alkaa Uuden Guinean
etelärannasta Torresin salmesta ja ulottuu aina eteläpuolelle Kauriin
kääntöpiirin, jättäen välille vain harvoja purjehduskelpoisia salmia.
Se on kuin Austraalian linnoitus, kuin ääretön aallonmurtaja, johon
meren tyrskyt sortuvat, ja sen sekä mantereen väliin jää tyven väylä
laivojen kulkea. Vaarallinen tämä riutta on merenkulkijalle, ja siksipä
laivat pysyttelevätkin lähellä rannikkoa, sillä väylä ei muutamin
paikoin ole kovinkaan leveä, laivankannelle hyvin näkee myrskyn
myllerryksen riutalla.
Siellä on sekä saaria että atolleja ja pseudoatolleja, saaret vuorisia,
atollit korallirenkaita ja pseudoatollit mataloita korallirenkaan
ympäröimiä hiekkasaaria. Mutta ne ovat kaikki hyljättyjä, asumattomia,
ja perin harvoin sen laguuneihin laiva pudottaa ankkurinsa. Luulen,
että Austraalian väestöstäkään tuskin tuhannesosa prosenttia on käynyt
näillä saarilla. Ja kuitenkin ne kertomuksista päättäen ovat Etelämeren
mielenkiintoisimpia nähtävyyksiä.
Siellä asustaa vielä kilpikonna lukemattomissa parvissa, elää omaa
rauhallista elämäänsä ja "pesii" saarien hiekkarannoilla. Sinne
olisin halusta lähtenyt katselemaan meren ihmeitä, mutta yksin ei
sellaista matkaa voi tehdä, siihen vaatii olla laiva tai ainakin suuri
moottorivene ja puolenkymmentä miestä. Koetin yllyttää sydneyläisiä
lähtemään mukaan, mutta he kehoittivat odottamaan kuukauden, kunnes
kilpikonnien munimisaika alkaisi. Minulla ei ollut aikaa odottaa ja
niin aloin uudelleen tutkia karttaa.
Uusi Caledonia on toinen paikka, joka on kuuluisa kilpikonnistaan.
Sinne oli kyllä viiden päivän matka, mutta siellä on koralliriutta
lähellä rantaa, joten soutuveneelläkin pääsee riutalle eikä ole aina
riippuvainen toisista.
Niinpä olin nyt Uudella Caledonialla, ja istuimme tilavassa
moottoriveneessä matkalla Ouenin saarelle, joka sijaitsee 40 kilometriä
Noumeasta kaakkoon monenkertaisten koralliriuttojen ympäröimänä.
Olin yhyttänyt Noumeassa vanhat, innostuneet kalamiehet juuri kun he
suunnittelivat lähtöä kilpikonnanpyyntiin, ja kun toisella heistä oli
farmi Ouenin saarella, kutsui hän minutkin mukaan retkelle.
Hyvissä ajoin ennen auringonlaskua ankkuroimme lahdelle ja soudimme
pikkuveneellä rantaan. Se kasvoi nousuveden rajaan asti tiheätä
kokospalmumetsää, reunimmaisena läpinäkymätön vyöhyke banaania ja
pandusta, ja näytti merellekäsin vallan asumattomalta. Mutta tuskin
olimme läpäisseet tämän tiheän rantavyöhykkeen, kun seisoimme jo farmin
pihalla. "Caledonian paras farmi", kehäsi omistaja eikä tainnut kovin
paljon liioitellakaan, sillä sekä asemansa että maanlaatunsa puolesta
havaitsin sen parhaimmaksi niistä, mitä minä jouduin näkemään. Olihan
se tosin saaressa, joten Noumeasta ei päässyt perille saakka autolla,
mutta vesitietä kaikki toisetkin rannikolla asuvat farmarit käyttivät
farmin tuotteita kuljettaessaan. Sitäpaitsi ei tällä rannikolla ole
moskiittoja ollenkaan, tai aivan vähän. Kaikki purot ja lätäköt ovat
niin rautapitoisia, ettei niissä moskiiton toukka elä.
Istuimme ilmavassa palmunlehdillä katetussa ruokailuhuoneessa
päivällisellä, mutta iloinen mielialamme laskeutui hyvin alakuloiseksi,
kun taivas äkkiä vetäytyi pilveen ja alkoi syytää vettä rankasti.
Tuntui kuin olisi taivas ratkennut auki, niin tulvanaan valui sade.
Pisarat olivat suuria kuin härkäpavut, ja kun ne löivät maahan, nousi
siitä lämmin, pilventapainen usva, joka tunki seinättömään bungaloon.
Pahoittelimme, että huomisesta pyyntimatkasta ei tule mitään. Isäntä
kuitenkin avasi uuden bordeaux-pullon ja sanoi, että iloitkaa ja
riemuitkaa, sillä huomenna on kaunis ilma ja taivas pilvetön.
Nukuin yöni laudoista rakennetussa vierashuoneessa, jonka ympärille
oli istutettu banaaneja niin että ne peittivät sen kokonaan. Se oli
lähellä rantaa, ja nousuvesi loiskutteli aivan nurkan takana. Helteisen
yön vuoksi jätin oven auki, mutta unta ei kuulunut sittenkään, sillä
sade soitti peltikatolla kuin rumpua. Vasta aamupuoleen vaivuin
unenhorrokseen, mutta heräsin äkkiä, kun joku kirkasi ovella. Kuuntelin
hiljaa ja odottelin, mitä sieltä tulisi, kunnes äänet uudistuivat, ja
nyt tunsin vieraat. Ne olivat lentäviä koiria, joita näillä saarilla
on runsaasti. Olin niitä kuullut joka yö, mutta niin röyhkeiksi en
niitä luullut, että tulisivat huoneeseen. Kopeloin kenkäni sängyn alta,
lähetin sen oviaukkoa kohti, ja sähähtäen hävisivät tungettelijat
pensaikkoon.
Oli vielä hämärä, kun isäntä seisoi ovella ja kehoitti nousemaan
aamukahville. Hyppäsin nopeasti pystyyn ja juoksin suoraa päätä mereen
isännän huudellessa jälkeeni, ettei pidä mennä pitkälle, sillä haikalat
tulevat aina tänne lahdelle saakka.
Kanakit puuhailivat jo veneiden luona lähtövalmiina, pukunaan
ainoastaan lannevaate. Heitä tarvittiin näet pyynnissä mukana
ottamassa kiinni kilpikonnia, ja he olivat kaikki taitavia uimareita.
Auringonreunan kohotessa merestä olimme kaikki moottoriveneessä ja
ohjasimme kohti koralliriuttoja, joiden laguuneissa kilpikonnia
runsaimmin tapaa. Oikein oli isäntä illalla ennustanut, sillä ilma oli
aivan tyven eikä taivaalla näkynyt hattaraakaan.
Moottoriveneellä on kilpikonnanpyynti varsin yksinkertaista ja
vaivatonta. Päästyämme laguuniin, havaitsimme heti kaksi selkää
pulikoivan tyvenen veden pinnalla. Ne hävisivät kyllä heti, mutta kun
hetken kiertelimme sillä kohden, keksi keulassa oleva tähystäjä niistä
toisen, ja nyt aloimme seurata sitä. Laguuni oli aika syvä, mutta sen
vesi niin läpinäkyvän kirkasta, että syvimmälläkin kohden eroitti
pohjan pienimmätkin yksityiskohdat, ja kilpikonnaa oli varsin helppo
seurata. Se ui aika nopeasti, eikä kajakilla tai soutuveneellä sille
mahda mitään.
Uskomattoman pitkään jaksoi se pysytellä veden alla. Lopulta se
kuitenkin nousi hengittämään, mutta teki samalla jyrkän mutkan, ja
ennenkuin saimme moottoriveneen käännetyksi, oli se taas painunut
syvälle. Taas jatkui takaa-ajo, mutta nyt jo hitaammin, sillä
kilpikonna alkoi väsyä. Seuraavalla kerralla se nousi pinnalle aivan
moottoriveneen vieressä, ja silloin kaksi kanakkia hyppäsi veteen
tarttuen kiinni takaräpylöihin. Silloin oli kilpikonna avuton. Toiset
kanakit kiersivät köydet vatsan alta, ja niiden avulla väänsimme sen
miehissä veneeseen. Se asetettiin selälleen veneen pohjalle, ja siitä
asennosta ei kilpikonna kykene omin voimin nousemaan. Vähän aikaa se
räpytteli jaloillaan, mutta huomasi ponnistuksensa turhaksi ja tyytyi
kohtaloonsa.
Hetken kuluttua saimme näkyviimme toisen otuksen, ja puolessa tunnissa
oli sekin veneessä. Ne olivat suuria elukoita, pituus kuonosta kilven
takahuippuun lähes puolitoista metriä ja leveys melkein metri.
Sellainen elukka painaa hyvän matkaa toistasataa kiloa, mutta mikään
harvinaisuus ei ole kahdensadan kilon kilpikonna.
Meille alkoi tulla veneessä ahdasta, jonkatakia veimme saaliit rantaan.
Siellä käänsimme ne oikeaan asentoon, ettei olisi kovin paha olla,
mutta sidoimme kuitenkin liekaan kuten lehmät, koska niitten mieli teki
takaisin mereen. Uudelleen läksimme riutalle, ja ennen puoltapäivää oli
meillä rannassa kuusi vonkaletta. Yksi niistä oli pieni, pituus runsas
puoli metriä, ja sen minä omistin itselleni, koska halusin saada kilven
mukaani Suomeen. Niitten suurien kilvet ovat hankaloita kuljettaa,
sillä ne saattavat painaa aina 30 kiloa.
Nämä olivat kaikki vihreitä kilpikonnia, (Chelonia mydas), ja tämän
laadun kilpi on teollisuudessa arvotonta, korkeintaan se kelpaa
seinäkoristeeksi. Tunkiolle ne tavallisesti nakataan pyyntipaikoilla,
paitsi minkä turistit ottavat mukaansa. Kuitenkin näkyy niillä
olevan arvoakin, koskapa laivassa kahden päivämatkan päässä Uudesta
Caledoniasta eräs merimies rupesi matkustajille kaupittelemaan
tällaista kilpeä, ja hintaa hän sanoi halvaksi, 300 frangia. Silloin ei
sitä kukaan vielä ostanut, mutta kenties Atlannin valtamerellä joku jo
alkoi hieroa kauppaa.
Tämä kilpikonnalaji on luonteeltaan perin lauhkea, se antaa käsitellä
itseään mielin määrin puuttumatta millään tavoin asioiden kulkuun
tai koettamatta niitä muuttaa. Kenties se saattaisi rustomaisilla
huulillaan likistää sormen poikki, jos kuka vartavasten pistäisi
sormensa sen suuhun, mutta omasta alotteestaan ei vihreä kilpikonna
näytä minkäänlaisia vihamielisyyden oireita. Sitävastoin toinen
näillä vesillä tavattava laji, Eretmochelys imbricata, jonka kilvestä
saadaan arvokasta "kilpikonnanluuta", on pahaluontoinen ja puree, jos
vaan saa siihen tilaisuuden. Se on kuitenkin harvinaisempi, emmekä
tällä rannikolla tavanneet ainuttakaan lajinsa edustajaa. Myöhemmin
Bourailissa, Uuden Caledonian lounaisrannikolla sain tehdä tuttavuutta
senkin kanssa.
Kilpikonnasoppa oli tympäissyt minua, ja epäluuloisesti tartuin
päivällisellä kilpikonnan lihasta valmistettuun kotlettiin. Heti
mereltä tultuamme olivat kanakit nimittäin toimittaneet lahtia, jotta
saisimme tuoretta lihaa illaksi. Kotletti tuoksui kuitenkin hyvältä,
ja vielä paremmalta se maistui. Se oli pehmeätä kuin vasikanliha ja
erittäin maukasta. Minä uskon, että sen aikaisemmin syömäni sopan
keittäjä ei ollut oikealla alallaan, tai sitten oli minulle myyty
sammakkosoppaa kilpikonnasoppana.
Olin lukenut, että kilpikonna kuuluu kaikkein sitkeähenkisimpiin koko
eläinkunnassa, ja halusin itsekin kokeilla väitteen todenperäisyyttä.
Kerran varhaisemmassa nuoruudessani kokeilin veljeni kanssa kukon
sitkeähenkisyydellä, kun olimme kuulleet, että päätön kukko vielä
lentää ja laulaa. Löimme kirveellä kukolta pään pois ja heitimme
ilmaan. Se lensi kyllä parikymmentä metriä, mutta ei kiekunut enää
yhtään, ja sitten äiti keskeytti kokeilumme ja sanoi, että on
eläinrääkkäystä lennättää päätöntä kukkoa.
Kilpikonnat tapetaan myös lyömällä pää poikki. Ne olivat sitä varten
käännetyt selälleen, että pysyisivät paikallaan. Nyt käänsimme
yhden heti telotuksen jälkeen takaisin vatsalleen, ja totisesti
se lähti kävelemään — suoraan kohti merenrantaa. Tämän suunnan se
otti nähtävästi sentakia, että pääpuoli sattui olemaan merta kohti,
mutta se käveli aivan horjahtelematta. Aina vesirajaan saakka,
jossa sen käänsimme ja annoimme kävellä takaisin. Pitemmälti emme
sillä kokeilleet, vaan uskoimme erään austraalialaisen ylioppilaan
havaintoihin. Hänen tiedonantonsa mukaan on kilpikonna kävellyt 24
tuntia päättömänä.
Samoin olin lukenut, että kilpikonnan sydän voi toimia kolme päivää
senjälkeen, kun se on poistettu ruumiista. Siitäkin tahdoin päästä
varmuuteen, jonkavuoksi otin yhden sydämen ja asetin sen laudalle
makuuhuoneeni portaille. Vielä nukkumaan mennessäni tarkastin sitä,
ja se laajeni sekä supistui aivan säännöllisesti. Aamulla menin ensi
työkseni katsomaan, vieläkö sydän liikkuisi, mutta se oli liikkunut
pois koko laudalta, koira oli yöllä syönyt sen. Kysyin sitte koiralta,
tunteeko se mitään liikettä vatsassaan, ja se heilutti häntäänsä
ikäänkuin sanoakseen, että "liikkuu, kovasti liikkuu".
Vain neljä kilpikonnaa olimme tappaneet, kaksi päätimme viedä elävinä
Noumeaan, yhden suuren sekä sen minun nimikkoni. Se oli muuten ollut
hain hampaissakin kerran, mutta lienee ollut liian kova pureksittava;
vain pienen palasen oli hai kilvensyrjästä puraissut. Nyt oli haava jo
arpeutunut, mutta kilpi ei enää kasvanut pyöreäksi, siihen jäi kolo.
Minä vein oman kilpikonnani hotellini sisäpihalle, jossa se oli
moniaita päiviä hotellivieraitten ja kanojen ihmeenä. Se tyytyi hyvin
hotellielämään, ei ihmetellyt eikä peljännyt mitään. Joskus sille tuli
halu nähdä maailmaa vähän avarammalti, ja kun sisäpihan portti sattui
jäämään auki, tallusteli se kadulle, tosin ilman erikoisempaa kiirettä.
Portilla karkulainen tavallisesti jo huomattiin, eikä tarvinnut muuta
kuin kääntää se ympäri, pää pihalle päin, niin se käveli rauhallisesti
takaisin kortteeriinsa, ilman, että sen mieleen olisi pälkähtänytkään
uudelleen muuttaa kulkusuuntaa.
Toinen Noumeaan tuomistamme kilpikonnista ei joutunut yhtä hyville
päiville. Kävin katsomassa sitä kolmantena päivänä paluumme jälkeen.
Se oli eräässä puutarhassa käännettynä selälleen ja oli ollut siinä
asennossa koko ajan. Märkä säkki oli heitetty vatsan yli muka
suojaamaan auringolta, mutta paahtavassa päivänpaisteessa säkki
vaikutti pikemminkin kuin kuuma kääre. Suu auki ja silmät lasimaisesti
tuijottaen koetti eläin joskus kohottaa päätään, sillä sen kaulaa
pingotti tämä luonnoton asento, mutta se ei jaksanut enää ponnistella,
ja syvään huoahtaen antoi se päänsä painua nurmelle.
Kysyin omistajalta, aikooko hän kiduttaa elukan tuollatavoin kuoliaaksi
ja pyysin saada ostaa sen, jotta olisin voinut sen tappaa, mutta hän
sanoi itse aikovansa tappaa sen vielä samana päivänä. — Seuraavana
päivänä menin uudelleen katsomaan, mutta silloin se oli jo päässyt
tuskistaan.
Olisin pitempäänkin pitänyt omaa elättiäni, sillä rauhallisempaa
kotieläintä en ole koskaan vielä tavannut, mutta en voinut sitä
elävänä kuljettaa mukanani. Niinpä laitoimme siitä kotletteja, ja
tarjottiin niitä päivälliseksi hotellissa, eikä ollut hotellivieraissa
ainoatakaan, joka olisi tiennyt, minkä elukan lihaa oli nauttinut.
Muutamat pahoittelivat jälestäpäin, ettemme aikaisemmin olleet
ilmoittaneet ruuan laatua, he kun olisivat halunneet oikein
maistelemalla syödä sen. Nyt sitä oli jo melko vaikea ruveta uudelleen
maistelemaan.
Kilpikonnan kuori on varovaisesti prepareerattava, jos tahtoo siitä
sileän ja kauniin. Auringossa kuivattuna kutistuu pehmeä sisäkerros
nopeasti, jolloin ulkopuoliset kilvet vetäytyvät kuplille ja putoilevat
pois. Minä kaivoin elättini kuoren banaanien varjoon hiekkaan, ja
siellä termiitit muutamassa päivässä puhdistivat selkärangan nivelet
lihoista, kun taas lämmin hiekka piti huolen tasaisesta kuivatuksesta.
Nyt se koristaa huoneeni seinää valaanhampaan ja kanakkitytön
pandanuskuituisen hameen rinnalla.
* * * * *
Mutta ennenkuin läksin Uudesta Caledoniasta, kävin vielä
toisellakin kilpikonnien pyyntipaikalla. Bourailin pohjoispuolella,
sataviisikymmentä kilometriä Noumeasta on koralliriutan ja rannan
välillä muutamia saaria, ja niillä harjoitetaan ammattimaista
kilpikonnanpyyntiä munimisaikana, jolloin ne nousevat maihin.
Tämä kilpikonnalaatu, Chelonia mydas, on vesieläin, ja koiras ei käy
maalla koko elämässään, paitsi sen ainoan kerran, jolloin se kuoriutuu
munastaan ja kävelee veteen. Naaras sitävastoin tuntee kerran vuodessa
kutsumuksen käydä hiekkarannikolla, ja se tapahtuu munimisaikaan,
jonain yönä lokakuusta joulukuuhun, riippuen tarkempi ajankohta
leveysasteista. Silloin ne kohoutuvat vedestä, vaeltavat puitten
varjostamalle rannalle, jonne ei nousuvesi ulotu, kaivavat kuopan,
munivat sinne munansa ja sitten palaavat takaisin omaan elementtiinsä.
Se onkin tärkeä toimitus kilpikonnan elämässä eikä sitä tehdäkään
hutiloimalla. Kun ilta pimenee, ja aurinko laskee laguunin riutan
taakse, nousee kilpikonna vedestä ja raahautuu kohti metsän reunaa.
Pehmeässä hiekassa muistuttaa sen kulkema tie traktorin jälkeä, sillä
vatsakilpi uurtaa keskelle syvän vaon, ja sen kahden puolen kaivavat
räpylät tasaisia koloja kuin traktorin pyöränuurteitten jättämiä.
Kun kilpikonna pääsee ensimäisten puitten luo, pysähtyy se tarkastamaan
seutua. Pitkän tovin katselee se ympärilleen, huoahtaa pitkään, ja
sitten alkaa pesän teko. Ensimäiseksi kaivetaan laakea, noin korttelin
syvyinen kolo, ja tämä kaivaus toimitetaan kaikilla neljällä räpylällä
nopeasti, jotta hiekka vain lentelee joka suuntaan. Tähän koloon
asettuu nyt kilpikonna vatsalleen eturäpylät tasan maanpinnassa
ja pää takaruumista hieman korkeammalla. Mutta nyt tulee tärkein
osa toimituksesta, kuopan teko munille, ja se tehdään erikoisen
varovaisesti takajaloilla.
Juuri hännän alta ottaa ensin toinen takaräpylä kourallisen hietaa,
työntää sen sivulle, ja sitten taas toinen räpylä omalle sivulleen.
Niin syvälle kuin räpylät ulottuvat jatketaan kaivamista, ja kuoppa
on silloin vajaan puolen metrin syvyinen. Sitten kilpikonna ojentaa
takajalkansa yhteen suoriksi, huoahtaa hetkisen ja alkaa tiputella
munia kuoppaan. Ensin niitä tulee harvakseen, muna minuutissa, mutta
pian vauhti kiihtyy, ja lopulta tulee niitä aivan valumalla.
Yksi kilpikonna munii kerrallaan sadasta kahteenkinsataan munaan,
pyöreitä, kermanvärisiä palleroita. Ne ovat viitisen senttiä
läpimitaltaan, ei kovakuorisia, vaan joustavia kuin kumipallot. Niihin
voi painaa kolon sormellaan, mutta se ponnahtaa heti takaisin. Olen
kuullut kerrottavan, että kilpikonnan munia käytettäisiin ravinnoksi,
mutta ei ainakaan tämän laadun. Niitä saa keittää tuntikaupalla, eikä
valkuainen kovetu kuten linnunmunassa, vaan pysyy aina juoksevana.
Munien mukana tulee runsaasti limaa niiden peitoksi, ja lopulta
peitetään koko kuoppa hiekalla. Se tehdään myös takajaloilla perin
varovaisesti, jonka jälkeen aarrehauta taputellaan aivan tasaiseksi.
Sitten nousee tehtävänsä suorittanut kilpikonnaemo makuukuopastaan,
tasoittaa senkin hävittäen kaikki jäljet ja palaa takaisin mereen.
Sen enempää ei kilpikonna jälkeläisistään huolehdi. Aurinko hautoo
munat, poikaset kuoriutuvat itsekseen, kaivautuvat hiekasta ja
vaistomaisesti ohjaavat kulkunsa kohti vesirajaa laguuniin. Kukaan ei
niitä imetä eikä hoivaa, mutta ne saavat pitää huolen itsestään.
Luulisi meren vähitellen täyttyvän kilpikonnista tällaisella tulolla,
sillä tuhansittain vaeltaa niitä näinä kuukausina rannikolla laskemassa
sataiset munansa. Mutta pienellä kilpikonnanpoikasella on myös tuhansia
vihamiehiä, ja vain mitätön prosentti syntyneistä pääsee jatkamaan
sukuaan. Jo ennenkuin nämä pienet ryömijät ovat kerinneet laguunin
veteen, korjaa kirkuva lokkiparvi niistä huomattavan osan. Ja laguunin
kirkkaassa vedessä odottavat niitä monen monet petokalat maukkaaksi
aamiaispalakseen.
Kilpikonna kasvaa kuitenkin nuorena verrattain nopeasti. Näin Noumeassa
kilpikonnanpoikasen, joka oli edellisenä vuotena pyydystetty kahden
tuuman mittaisena. Nyt se oli vajaan vuoden vanha, ja pituus oli jo
puolentoista korttelia. Ja sen kokoiseen eivät enää kaikenlaiset kalat
käykään kiinni, sillä kuori on kovettunut ja työläs purtava hampaille.
Bourailissa pyydettiin kilpikonnia öisin, kun ne nousivat rannalle
munimaan. Silloin ne ovat mistään piittaamattomia eivätkä arastele
ihmisiä enempää kuin toisiaan. Kaksittain kulkevat pyytäjät lyhtyineen
rannalla ja tavatessaan kilpikonnan kääntävät sen selälleen, josta
asennosta se ei pääse nousemaan. Aamulla kerätään sitten saalis, lihat
korjataan keittämöön, jossa niistä valmistetaan kilpikonnanlientä, se
juotetaan purkkeihin, ja seuraava Euroopan tai Amerikan laiva kuljettaa
sen nopeasti hienosuiden nautittavaksi.