Vieraaseen paikkaan tullessa on viisasta jo matkalla ottaa selkoa
asunnoista, hotelleista, paikan tavoista ynnä muusta sellaisesta,
sillä jos perille tullessa ei tiedä tarkkaan sanoa jonkun hotellin
nimeä, jonne haluaa mennä, jää aivan avuttomana agenttien ja oppaiden
revittäväksi.
Noumeaan tullessani olin kutakuinkin perillä sikäläisistä hotelleista
ja paljosta muusta, sillä minua oli erittäin avuliaasti valaissut
näissä asioissa eräs 120-kiloinen rouvasihminen, joka tyttärensä kanssa
matkusti samassa luokassa. Hän oli muuten ainoa ihminen koko laivassa,
jonka kanssa saattoi keskustella, ja jos minä väsyin puhumaan, puhui
hän itsekseen. Joka päivä tarjosi hän minulle omenoita, suklaata tai
muita konfityyrejä ja piti kuin omaa poikaansa. En tiedä, olisiko hän
hiljaisesti ajatellut minua tyttärelleen, vaikkei mitään siitä kyllä
puhunut. Tytär oli kuitenkin kivuloisen näköinen varsinkin silloin, kun
oli merenkäynti, enkä häneen kiinnittänyt suurempaa huomiota.
Rouva kertoi jo pikkutyttönä lähteneensä Ranskasta. Vuoroon Uudessa
Caledoniassa vuoroon Austraaliassa olivat vuodet kuluneet, ja nyt
hän aikoo taas asettua Noumeaan. Saaren pohjoisosassa on hänellä
farmi, vaikkei sitä rahojen puutteessa ole tullut vielä kokonaan
viljellyksi, eikä hän siellä voi asuakaan moskiittojen takia, jotka
ovat aivan maanvaivana. Hän kertoi maksaneensa siitä toistakymmentä
vuotta sitten 13,000 frangia ja nyt hän myy sen 80.000:lla frangilla.
Kysyi minulta, eikö se ole mielestäni hyvä voitto, ja minä myönsinkin
sen erinomaiseksi, mutta kysyin kuitenkin, onko ostaja jo tiedossa.
Sellaista ei kuulunut vielä olevan, mutta pääasiahan on, että hinta on
selvillä, jos ostaja sattuisi tulemaan.
Matkaopas suositteli useata hotellia, ja tiedustelin rouvalta, mikä
niistä olisi sovelias. Rouva sanoi, että ne ovat kaikki ylen kalliita,
jotavastoin oppaassa mainitsematon Hotel National on erittäin siisti
ja huokea paikka. Omistaja on sitäpaitsi hänen kaukainen sukulaisensa,
joten hänen terveisillään voin saada hyvän kohtelunkin. Sinne päätin
mennä.
Noumeassa on yksi hevosajuri, ja minä onneton satuin saamaan sen.
Viivähdin tullissa pitkään, kun jätin osan tavaroistani sinne
säilytettäväksi, kaikki autot ehtivät jo poistua, ja tämä hevosluuska
värjötti yksinään päivänpaahteessa. Käskin ajamaan National-hotelliin,
ajuri nyökkäsi, enkä sen enemmälti tarkastanut kulkusuuntaamme, vaan
katselin kaupunkia muuten. Sillä menolla kerkisikin katsella katuvieret
hyvin tarkkaan, olisipa kerinnyt tehdä pieniä ostoksiakin, sillä
hevonen näytti olevan tottumaton kulkemaan. Ajoimme äärettömän kauan,
vaikka rouva oli sanonut, että hotelli on aivan laiturin lähellä.
Vihdoin kuitenkin pysähdyimme, ajuri näytti vieressä olevaa taloa ja
sanoi "ici". Hotelli siinä tosiaan oli, mutta seinässä luki Hotel
Cosmopolite. Kysyin ajurilta, miksei hän vienyt minua Nationaleen,
kuten käskin, ja hän sanoi, että sinne oli niin lyhyt matka, ettei hän
viitsinyt sellaista pätkää ajaa, — hän nähtävästi luuli minun lähteneen
huviajelulle kapsäkkini kanssa.
Hotellin isäntä ja edeskäypä, jotka olivat tulleet kadulle ja kuulleet
keskustelumme, sanoivat, että National on siivoton paikka, heillä
on paljon siistimpää eikä yhtään kalliimpaa. Sanoin, että minulle
on yhdentekevää, missä asun ja seurasin isäntää jättäen kuitenkin
kapsäkkini ajuriin. Kuljimme talon molemmat kerrokset ja havaitsimme,
ettei olekaan yhtään vapaata huonetta. Istuin taas ajuriin, ja tällä
kertaa pääsimme Nationaleen, sinne oli laivalaiturilta yksi lyhyt
kadunkulma.
Huomasin, että rouva-ystäväni laivassa oli puhunut sukulaistensa
puolesta, mitä tulee siivollisuuteen ja hintaan, sillä niitten suhteen
eivät puheensa pitäneet paikkaansa. Huoneeni lattiaa ei varmastikaan
ollut pesty milloinkaan, sänkyä suojaavan moskiittoverkon katto vallan
notkui pölyn painosta, ja lattia oli täynnä mustia rotanreikiä, jotta
oli vaarallista liikkua siellä pimeässä. Ne olivat näet niin suuria,
että jalka hyvin sopi joka koloon, mutta niistä oli hyötyäkin, sillä
niihin lakaistiin rikat lattialta, niihin sai kaataa pesuvedet ja muut
jätteet.
Isäntäväki sitävastoin kohteli minua ystävällisesti samoinkuin
barytooniääninen kanakkiakka, joka siivosi huonettani. Häntä kutsuttiin
madame'ksi, ja kun aamuisin tervehdin häntä tavallisesti suomeksi
sanoen "morjens akka", kysyi hän heti, mitä se on ranskaksi. Sanoin sen
olevan samaa kuin "bonjour madame", ja sitten hän opetteli sen itsekin
suomenkielellä. Hän oli muuten ainoa koko hotellissa, joka puhui
englantia, ja siksipä pidimmekin pitkiä keskustelutunteja siivouksen
lomassa. Tupakkaa hän viljeli ahkerasti, mutta ainoastaan parempia
savukelaatuja, sätkää hän moitti liian voimakkaaksi.
Hotelliin kuului myös seisomabaari sekä kolme pöydillä varustettua
tarjoiluhuonetta. Kaksi niistä oli oikeastaan vain ruokailua varten
ja kolmas juomista varten. Tässä kolmannessa oli korttipinkka joka
pöydällä, — muuten yleinen tapa kaikissa tämän puolen hotelleissa,
kahviloissa ja baareissa.
Ensi työkseni läksin etsimään poliisilaitosta saadakseni takaisin
passini, joka oli edellisenä iltana laivassa otettu pois. Olin saanut
siitä koneella kirjoitetun kuitin, ja siinä oli sivuhuomautuksena
mainittu, että jos joku viipyy saarella kauemmin kuin 8 päivää, tulee
hänen suorittaa poliisilaitokselle 50 frangia. Riitaisen luonteeni
takia sain tästä rähisemisen aihetta, enkä suinkaan lyönyt tilaisuutta
laimin. Minulta kysyttiin, kauanko aion viipyä Uudessa Caledoniassa,
ja vastasin, että kenties kaksi viikkoa, kenties kuukauden, riippuen
siitä, milloin laiva lähtee Tahitiin. Sitten vaadittiin 50 frangia,
mutta sanoin, etten maksa, koska olen Ranskan kenraalikonsulille
Sydneyssä jo suorittanut kahdeksan ja puoli shillingiä viisumista, ja
se oikeuttaa minut olemaan Noumeassa vaikka lopun ikäni. He sanoivat,
ettei Sydneyn kenraalikonsulilla ole oikeutta ottaa viisumista mitään,
mutta pitensivät kuitenkin ilmaista oleskeluaikaa kahteen viikkoon.
Todistin heidän väitteensä vääräksi, enkä luvannut maksaa. Sitten he
pitensivät aikaa kolmeen viikkoon, mutta sanoin, etten maksa ollenkaan.
Summahan oli itse asiassa vähäpätöinen, mutta kun katsoin olevani
oikeassa, en maksanut, vaan jätin passini poliisilaitokselle.
Oli kulunut jo lähes kuukausi tästä tapauksesta, laiva teki
lähtöä, ja minä mietin, miten saisin passini pois. Menin sitten
kuvernöörinviraston passitoimistoon, sanoin, että minulta otettiin
passi laivassa ja tulin sitä nyt perimään takaisin. Etsittiin,
mutta ei löytynyt. Virkailija arveli, että se on kenties vielä
poliisilaitoksella, mutta hän lähettää heti noutamaan. — Kun tunnin
kuluttua tulin uudelleen, sain passini, eikä 50:stä frangista
puhuttu mitään. Se oli siis sittenkin vain poliisilaitoksen keksimä
ylimääräinen matkustajien verotustapa, kuten jo alunperin olin
haistanut.
Caledonian oppaasta olin lukenut erään Plum-farmin ilmoituksen, jossa
farmia suositeltiin matkailijoille. Se sijaitsi ihanan merenlahden
rannalla 30 km. päässä Noumeasta, siellä sai maitoa, voita, munia,
hedelmiä y.m. farmin tuotteita, siellä oli tilaisuutta uimiseen,
kalastukseen, kilpikonnanpyyntiin ja metsästykseen ja niin poispäin.
Kaipasinkin kunnon maalaisruokaa sekä muitakin mainittuja huvituksia ja
tiedustelin puhelimitse, milloin voisin saapua, mutta sillä kertaa ei
kuulunut olevan tilaa, lupasivat myöhemmin ilmoittaa.
Odotellessani teimme hotellin isännän kanssa automatkoja toisille
farmeille, sillä hänellä oli paljon tuttavia ympäristössä eikä
työtä mitään — paitsi iltaisin pitää seuraa baarivieraille. Noumean
lähiseudulla on paljon kauniita paikkoja, ja niille tein kävelymatkoja
yksinäni. Pitkin merenrantaa kiertelee hyvä autotie, jota noumealaiset
käyttävät huviajeluihinsa, viettäen päivät valkoisilla hiekkarannoilla
kaukana kaupungista.
Eräänä päivänä kävelin taas siellä ja etsin paikkaa uidakseni, mutta
joka poukamassa ja joka pensaikossa oli auto ja auton vieressä
leiriytyneenä naisväkeä. Miltei yksinomaan naisia ja lapsia siellä
näki, miehiä ei juuri malliksikaan. Kavahdin itseni ja kuljin yhä
pitemmälle, kunnes löysin rauhallisen niemennoukan, jota maantiellä
kulkijain katseilta suojasi kallionjärkäle. Siinä oli mukava pulikoida
kuin hylje maininkien keinuteltavana, mutta vain hetken sain olla
yksinäni. Heti tulla puhahti auto aivan kohdalleni, purki lastinsa,
viisi naikkosta, jotka siekailematta riisuutuivat ja tulivat siihen
minun uimapaikkaani. Tavallisissa oloissa en kylläkään paheksu
tällaista tungettelevaisuutta, mutta nyt jonkunverran hätäännyin,
sillä päälläni ei ollut minkäänlaisia uimahousuja, ja merivesi on niin
hirvittävän kirkasta, että pienimmänkin esineen näkee pitkän matkan
päähän. Kun he loittonivat pitemmälle rannasta, pujahdin kiiruusti
kallionkoloon, jossa vedin jalkaani lyhyet alushousut. Sitten saatoin
taas vapaasti jatkaa uimistani sekä seurustella huolettomasti.
Uinnin jälkeen läksin rantatietä yhä edelleen luullen sen kiertävän
takaisin kaupunkiin. Mutta se nousikin korkealle vuorelle, josta oli
laaja näköala yli niemien ja lahtien kauas merenselälle, ja päättyi
vuorenhuipulla. Aurinko teki jo laskuaan, ja minun täytyi kiiruhtaa
takaisin kaupunkiin. Sinne tuli tietä pitkin lähes 8 kilometriä, mutta
suoraan poikki viidakon ei Noumean semafoorille näyttänyt olevan
puoltakaan siitä, joten päätin mennä sitä tietä.
Noumean lähistöllä on bushi varsin harvaa, ja kulku siellä helppoa;
mutta sitten tuli vastaani alava maa, joka upotti nilkkaa myöten.
Puitten ilmajuuret muodostivat miehenkorkuisen tiheän verkoston,
niin tiheän, ettei mies mahtunut pujottelemallakaan sen läpi. Juuret
olivat tuuman ja parin paksuisia, vahvoja kuin pingotetut köydet, ja
niitä pitkin saattoi kyllä kulkea, vaikka hitaasti, sillä oli tarkkaan
katsottava, minne jalkansa asetti ja saatava rungoista tukea.
Olin jo mielestäni kiipeillyt pitkän matkaa, mutta mangrovemetsä ei
loppunut. Aurinko oli laskenut, tuli nopeasti pimeä, enkä nähnyt enää,
minne astuin, vaan putoilin yhtämittaa juurien väliin. Kohta en tiennyt
minne suuntaankaan oli mentävä, sillä lehtikatoksen alle ei näkynyt
minkäänlaisia taivaanmerkkejä. Olin hiestä aivan märkänä, kiersin
savukkeen ja istuin lepäämään. Arvelin jo, että pitäneekö jäädä yöksi
sinne puunjuurelle istumaan, sillä kulku näytti perin toivottomalta.
Lehtikatoksen alla oli painostava, suonhajuinen helle, lentokoirat
kahahtelivat ympärilläni kuin mahdottoman suuret lepakot, ja puitten
juuret paukahtelivat omituisesti. Sen tiesin, ettei käärmeitä tarvinnut
siellä pelätä, mutta sitten tulivat moskiitot. Niitä ei nähnyt,
eikä niitä voinut ajaa pois ennenkuin olivat jo pistäneet, ja ne
tunkeutuivat joka paikkaan. Taas oli lähdettävä liikkeelle, ei enää
kävellen, vaan kontaten kuten apina ilmajuurelta toiselle.
Äärettömän kauan ryömin siellä verkostossa, ja minusta tuntui, että
sitä ainakin kaksi kilometriä. Tokihan se viimein loppui, ja pääsin
taas kovalle maalle, mutta kun kerkisin hotelliini, oli kello jo 9. —
Seuraavana päivänä otin selville tämän mangrovemetsän leveyden, sitä
oli vajaa 400 metriä, mutta sen läpikulkemiseen olin tarvinnut ainakin
kaksi tuntia.
Sain sitten sanan, että Plum-farmilla olisi nyt tilaa, joten voisin
saapua. Isäntä itse tuli noutamaan saman tien kun toi lehmänlihoja
kaupunkiin. Kun en tiennyt, minkälaisia turisteja siellä asui, pesetin
ja prässäytin valkoisen pukuni, ja panin kauluksen sekä kirjavan
kravatin kaulaani, jotten häpäisisi seuraa.
Perille tultuani huomasin ihmeekseni, että farmin kaikki kymmenen
vierashuonetta olivat tyhjillään, eikä siellä pitkiin aikoihin
ollut ketään asunutkaan. Eräs ameriikkalainen oli ainoa muukalainen
farmilla, mutta hän asui teltassa, jonka oli pystyttänyt pandanuksen
alle merenrantaan; sanoi siellä olevan vähemmän kirppuja, Kysyin
isännältä miksi en voinut aikaisemmin saapua, ja hän sanoi halunneensa
itse noutaa minut Noumeasta. — Lasku selvitti sitten lähemmin tämän
ystävyydenosoituksen.
Plum-farmiin kuulu 200 hehtaaria parasta merenrantamaata viiden
kilometrin pituudelta, ja se on armoitettu paikka kokospalmun, kahvin
ja banaanin viljelykselle. Maa on mustaa kuin sysimiilun pohja
sisältäen runsaasti koralleja ja simpukankuoria, eikä siellä kasva
suurta metsää ollenkaan, vaan ainoastaan bushia, jonka helposti saattaa
raivata vesurilla ja saman tien istuttaa palmuntaimet pensaikon
tilalle. Isäntä kehasikin, että tämä on parhaita farmeja Uudella
Caledonialla, oikea paikka, jossa voi tehdä rahaa.
Aikaisempi omistaja oli istuttanut sinne lähes 500 kokospalmua, ja
ne tuottivat nyt noin 10,000 frangia vuosittain. Nykyisen omistajan
hallussa oli farmi ollut seitsemän vuotta, ja sinä aikana oli hän
istuttanut sinne kokonaista kaksi palmua. Kahvipensaita ei ollut edes
kotitarpeiksi.
Kysyin isännältä, eikö hän omastakin mielestään ole hoitanut huonosti
leiviskäänsä jättäessään näin hyvän maan minkään tuottamattomalle
pensaikolle. Hän myönsi asian kyllä niin olevan, mutta sanoi
puolustuksekseen, että politiikka ottaa kaiken hänen aikansa, ettei
kerkiä maanviljelyshommiin. Tiedustelin sitten Uuden Caledonian
politiikan suuntaviivoja ja erikoisesti heikäläisten suhtautumista
aseidenriisumiskysymykseen, mutta he eivät kuulemma olleet vielä
ottaneet mitään varmaa kantaa viimemainitussa asiassa.
Olin tullut farmille pääasiassa saadakseni matkalla kadottamaani
painoa takaisin, siellä kun ilmoituksen mukaan oli oikein meikäläiset
ruuat. Ikävä vain, ettei niitä tarjottu vieraille, sillä esimerkiksi
voita en nähnyt kertaakaan ruokapöydässä eikä sellaista ylellisyyttä
kuin maitoa tarjottu edes kahvin höysteeksi. Olutta sitävastoin olisi
saanut, vaikkei se kuulunut tavalliseen ylöspitoon. Kun en ymmärtänyt
tilata sitä, koetti isäntä rohkaista ujoa luontoani kertoen, että se
matkustaja joi niin ja niin monta pulloa päivässä, ja joku toinen taas
vielä enemmän. Minä sanoin kuitenkin, etten juo muuta kuin rommia, jota
isännällä ei ollut, sillä olin ameriikkalaiselta kuullut, että oluen
hinta on farmilla korkeampi kuin viinin hinta Noumeassa.
Oloni Plum-farmilla supistui lyhyeen, sillä elämä siellä tuli
kolmattaosaa kalliimmaksi kuin Noumean hotellissa, ja yksinäni en
voinut kustantaa kilpikonnanpyyntiin tarvittavaa moottorivenettä
miehistöineen. Palasinkin Noumeaan, josta heti pääsin lähtemään
mielenkiintoiselle pyyntimatkalle ulkoriutoille.
Se pyyntimatka on juttu erikseen, ja palaankin taas Noumeaan, jossa
vietettiin juhlallisuuksia. Oli kulunut päivälleen 75 vuotta siitä, kun
Ranska otti haltuunsa Uuden Caledonian, ja sen kunniaksi paukkuivat
linnoituksen tykit, kaupunki oli liputettu, puistossa pidettiin
kaikenlaisia urheilukilpailuja, ja muutenkin oli kuin markkinahenkeä
ilmassa. Pitkin puistoa oli pystytetty telttoja, joissa myytiin
virvokkeita tai pelattiin eräänlaista rulettia. Varsinkin viimemainitut
vetivät väkeä puoleensa, ei ainoastaan alkuasukkaita, vaan myöskin
valkoihoisia, eritoten naisia. Siinä oli vino pöytä, jonka alaosa oli
jaettu muistaakseni 24:ään numeroituun lokeroon. Pieni pallo pantiin
vierimään pöydän yläpuolella olevaan uurnaan, josta se putosi pöydälle
pysähtyen johonkin lokeroista. Kenellä oli lokeron numeroa vastaava, 2
frangin maksava lappu, hän voitti. Voittoina oli kaikenlaista, arviolta
5-10 frangin hintaista tavaraa, joten siis ruletinpitäjän nettovoitto
joka heitolta oli noin 40 frangia. Pallo pyöri lakkaamatta, ja numerot
olivat myydyt aina monta sarjaa etukäteen. — Ajattelin, että kun Uusi
Caledonia viettää satavuotisjuhlaansa, menen minä Noumeaan ja panen
pystyyn kaksi sellaista rulettia, se kannattaa.
Kävin satamassa myös katsomassa. Sinne oli saapunut vieraita
laivoja, ja niiden miehistö oli edellisenä yönä viettänyt juhlaa
pääasiassa tappelemalla, sillä hyvin monien näin siellä liikkuvan pää
siteessä. Vielä päivälläkin he olivat sangen levottomia, ja pieniä
yhteentörmäyksiä sattui silloin tällöin. Erikoisesti jäi mieleeni
kahden papualaisen tappelu. He olivat molemmat voimakkaita miehiä,
naama melkein kuin gorillan. Leuat voimakkaat, valkoinen hammasrivi
ainakin 10 sentimetrin levyinen, ja kukin hammas aikamiehen isonvarpaan
kynnen kokoinen. He ärjähtelivät ja irvistelivät apinamaisesti
toisilleen, sitten iskivät taas yhteen kolauttaen toisiaan päähän
reiden paksuisilla puukangeilla. Tavallisen ihmisen pää olisi
sellaisesta iskusta haljennut kuin munankuori, mutta papualaisen luut
ovatkin valuraudasta. Lopulta toinen kuitenkin sai kyllikseen, nakkasi
kankensa riitakumppalinsa naamaa kohti ja lähti käpälämäkeen.
Uuden Caledonian kanakit ovat rauhallista väkeä eivätkä tappele juuri
milloinkaan, mutta pohjoisempien saariryhmien asukkaat näyttivät
sitävastoin olevan luonteeltaan perin riitaisia. Kaiken iltapäivää
kulkivat he ryhmissä kaduilla kiljuen ja laulaen sotalaulujaan, eikä
heitä kukaan mennyt rauhoittamaan. En tiedä, mihinkä rotuihin ja
heimoihin he kuuluivat, mutta tukkansa oli takkuisempi ja ihonvärinsä
mustempi kuin kanakkien, joiden väri on kutakuinkin siedettävä.
Onko kukaan nähnyt valkoista neekeriä? En minäkään ole, mutta sen
sijaan olen nähnyt valkoisen kanakin, Canacus albinuksen, niinkuin
luulisin sen latinalaisen nimen olevan. Hän oli poliisina eräällä
poliisiasemalla merenrannassa kaukana Noumeasta. Kävelin rantaa pitkin,
näin tämän albinuksen juuri kun hän nousi uimasta, ja pysähdyin
ihmeissäni katselemaan. Hänen väriään on mahdoton tarkalleen selittää,
se oli vaaleanpunaisen-keltaisen-ruskehtava, ja koko mies näytti olevan
läpikuultava kuin norssi. Hän huomasi ihmetykseni, irvisti minulle
leveästi ja poistui nopeasti huoneeseen.
* * * * *
Hotellissa oli nyttemmin annettu käytettäväkseni kaksi huonetta, joista
toinen antoi kadulle, toinen pihalle päin. Olin tähän järjestelyyn
varsin tyytyväinen, paitsi että pihanpuolisessa ovessa ei ollut
minkäänlaista lukkoa, jotta olisin voinut sen sulkea poissaollesssani.
Puhuin tästä hotellin isännälle, ja hän lupasikin toimittaa lukon.
Keskustelumme kuuli eräs puoliverinen rouva, joka asui hotellin
vieressä, mutta söi hotellissa ja vietti kaiket päivät siellä poltellen
huonosta ranskalaisesta tupakasta kiertämiään sätkiä. — Muutamien
ihmisten ulkonäkö tuopi elävästi mieleen jonkun muun luomakunnan
olennon, ja niinpä tämäkin rouva, istuessaan lyhyessä lihavuudessaan
itsekylläisenä pöydän takana muistutti suuresti sammakkoa,
oikein sellaista emäsammakkoa. Näin hän nytkin istui kuunnellen
puhettamme ovenlukosta ja alkoi heti moittia minua aiheettomasta
varovaisuudestani. Hän kysyi, epäilenkö minä noumealaisia varkaiksi,
sanoi, ettei siellä ole koskaan vielä mitään varastettu, eikä hänkään
pidä koskaan oviaan lukittuina.
Vielä samana päivänä sain kuitenkin kokea, ettei noumealaisiinkaan
ole luottamista. Illalla oli hotellin suuressa ruokailuhuoneessa
tanssiaiset, ja minäkin istuskelin siellä katselemassa ja
juttelemassa. Poistuin isännän kanssa hetkeksi toiseen huoneeseen
jättäen tupakkamassini pöydälle, mutta palatessani takaisin huomasin
sen hävinneeksi. Kyselin kaikilta, mutta kukaan ei ollut sitä
nähnyt, enkä osannut ketään epäilläkään, sillä läsnä oli ainoastaan
hotellin ruokavieraita ja tuttuja ihmisiä. Niin jäi asia silleen,
vaikkakin se vähän karvasteli mieltäni, ei sen massin takia, vaan
siksi, että olin siihen juuri tyhjentänyt viimeisen varastoni
hyvää englantilaista tupakkaa, jota ei Noumeassa saanut ollenkaan.
Kehoitinkin senvuoksi siivooja-akkaa hiukan katselemaan, jos sattuisi
kenellä näkemään massiani, sillä hän tunsi sen hyvin samoinkuin kaikki
hotellivieraatkin. —
Kahden päivän kuluttua tuli kanakkiakka huoneeseeni ja kuiskutteli,
että nyt hän tietää, kuka otti minun tupakkamassini, hän on nähnyt
sen naapurin rouvalla, sillä sammakonnäköisellä puoliverisellä. Menin
ruokailuhuoneeseen ja kerkisin parhaiksi näkemään, kun rouva kierteli
sätkää minun massistani. Liian myöhään koetti hän sitä piilottaa, ja
minä kysyin, että siinäkös se hänen kehumansa noumealaisten rehellisyys
nyt on. Hän sanoi yksinkertaisesti löytäneensä massin ja tarjosi
sitä minulle takaisin. Tupakan oli hän kuitenkin polttanut jo miltei
loppuun, enkä huolinut tyhjää massiakaan, vaan käskin hänen pitämään
sen muistona näpistelystään.
Mutta toinenkin tapaus sattui silloin tanssiaisiltana, joka sai
minut kiirehtimään lukkoa oveeni. Olin poistunut omaan huoneeseeni
katuovesta enkä pihan kautta, kuten tavallista, ja kerinnyt juuri
sänkyyni moskiittoverkon alle, kun pihaovi avautui, ja sisään tuli
joku mieshenkilö. Kirkas kuutamo valahti ovesta huoneeseen, mutta
moskiittoverkko oli tiheä, eikä tulija nähnyt, oliko sen takana ketään.
Hän nähtävästi luuli minun olevan vielä tanssiaisissa, koska ei
kohottanut verkkoa, vaan meni suoraan sängyn ohi kapsäkkini luo.
Vieressäni sängyssä oli toista metriä pitkä raie-kalan häntä. Tämä kala
on hyvänmakuinen, litteä, metrin levyinen riuttavesien eläjä, ja sen
häntä on piiskamainen täynnään parin millimetrin pituisia nyppylöitä,
teräviä kuin orjantappuran piikit, — pelottava ase käytettäväksi
verkkopaitaiseen selkään. Kohotin varovasti sänkyverhoa ja sanaa
puhumatta huiskasin olan takaa tällä hännällä kapsäkissäni kopeloivaa
miestä hartioihin. Mies hypähti korkealle, ähkäisi kerran ja karkasi
avoimesta ovesta pihalle häviten sen sokkeloihin.
En ollut kerinnyt näkemään yöllisen vieraan kasvoja, jotta olisin
tuntenut hänet seuraavalla kerralla, mutta aamulla katselimme hotellin
isännän kanssa, olisiko kenelläkään baarissakävijällä punaista rantua
selässään. Sellaista emme kylläkään nähneet, mutta sensijaan kuulimme,
että naapurin puoliverisen rouvan vielä puoliverisempi poika oli äkkiä
sairastunut.
Tällaisissa pienissä siirtomaaoloissa tulee nopeasti tuttavaksi
paikkakuntalaisten kanssa. Kun kyselin maiden ja farmien hintoja,
maan tuottavaisuutta y.m., sai joku päähänsä, että aion ostaa farmin
ja asettua sinne olemaan. Senjälkeen tarjottiin ostettavakseni useita
farmeja, minua kuljetettiin ilmaiseksi paikasta toiseen, näytettiin
maat ja plantaashit, vaikka selitin, etten ole mikään ostaja, vaan
kyselen hintoja ainoastaan uteliaisuudesta. Myyntihalu näytti kuitenkin
olevan suuri.
Palattuamme kerran tällaiselta katsastusmatkalta, kutsui farmari
minut päivälliselle hotelli Sebastopoliin nähtävästi toivoen,
että se lisäisi ostohaluani. Noumean hotelleissa ei säännöllisten
ruoka-aikojen välillä saa mitään syötävää, sillä palveluskunta nukkuu
silloin. Säännöllisetkin ruoka-ajat ovat varsin lyhyet, ja pari
kertaa sattui minulle, että kun myöhästyin puolisen tuntia määrätystä
kellonlyönnistä, oli ruuat jo syöty loppuun, ja sitten sain tyytyä
pariin paistettuun kananmunaan.
Mekin jouduimme nyt hotelli Sebastolin vakinaisten ruokavieraitten
kanssa samaan pitkään pöytään. Tämä hotelli oli muuten paljon hienompi
kuin National, sen omisti ystävällisen näköinen hindurouva, ja yleisö
oli siellä paljon kansainvälisempää kuin Nationalessa, jossa asui ja
söi miltei yksinomaan ranskalaisia. Eikä siellä tarjottu mitään halpaa
vin rouge, tynnyriviiniä, vaan jalompia, Ranskassa pulloihin pantuja
laatuja.
Pihanpuolista kuistia, jolle pöytä oli katettu, reunustivat rehevät
pensaat, ja hiljainen sade rapisi niiden lehdille. Kuistin värillisten
lamppujen valo ei ulottunut kuin juuri lehvistön reunaan, kaikki
muu ulkopuolella oli pilkkoisen pimeätä. Vierustoverini, pitkä
irlantilainen kysyi minulta, onko totta, että Suomessa paistaa aurinko
kesällä yötä päivää. Kerroin hänelle, että Ounastunturilla voi
pilvettömänä juhannusyönä nähdä auringon, ja jos viitsii mennä Lappiin
saakka, saa sitä katsella pitempäänkin.
Hetken kuluttua alkoi pöydän toisella puolen istuva norjalaiseksi
esitetty neitonen jutella irlantilaiselle, ettei se Suomen aurinko
sentään mitään ole siihen verraten mitä Norjassa näkee. Oslossa
esimerkiksi paistaa aurinko kuusi kuukautta yhtämittaa vallan solkenaan.
Tämä puhe ei ollut tosin tarkoitettu minun kuultavakseni, mutta kuulin
sen kuitenkin, enkä malttanut olla kysymättä, paistaako se vuonolta
käsin vaiko Holmenkollenin turistihotellista. Neitonen vastasi olleensa
perin pieni, silloin kun jätti Norjan, eikä muista enää, mutta isänsä
kertomuksista hän tietää, että siellä on tällaista paistetta.
Irlantilainen oli silminnähtävästi sangen ihastunut tähän norjattareen
ja ylisti minulle hänen kielitaitoaan, joka käsitti kaikki
Pohjoiseurooppalaiset kielet paitsi suomea, sekä lisäksi saksan,
ranskan ja englannin. Ilostuin tästä ja ehdotin, että puhuisimme
vaihteen vuoksi norjankieltä, mutta neitonen sanoi sen jo unohtaneensa,
sillä hän oli perin pieni, silloin kun jätti Norjan; hänen isänsä
sitävastoin puhui hyvin norjaa.
Myöhemmin kuulin, että hän oli syntynyt ja kasvanut Uudessa
Caledoniassa norjalaisesta isästä ja caledonialaisranskalaisesta
äidistä, — ja arvatenkin oli hän ollut perin pieni silloin, kun jätti
Norjan.
Minun viattomista kysymyksistäni näytti hän hiukan närkästyneen ja
puhui senjälkeen irlantilaiselle vain kuiskaten. Tahtomattani osui
kuitenkin korviini palasia heidän keskustelustaan, ja muun muassa
kuulin, että irlantilainen sai luvan kutsua häntä Lotukseksi.
Sen illan jälkeen en enää nähnyt tätä norjalaista neitosta, mutta
irlantilaisen tapasin vielä moniaita kertoja. Hän hommaili jonkun
välitysliikkeen palveluksessa valvoen tavaroitten purkausta laivoista.
Eräänä päivänä tavatessamme satamassa pyysi hän, että hetken valvoisin
muutamien kollien siirtoa laiturilta tullikamarin viereen sillä aikaa,
kun hän pikimältä pistäytyy konttorissa selvittämässä paperit.
Siirrettävät laatikot olivat pitkiä ja painavia, ja niiden kylkeen oli
suurilla kirjaimilla maalattu "Fragile", joka ymmärtääkseni merkitsee
haurasta ja särkyvää. Kysyinkin irlantilaiselta, mitä niissä on ja
pitääkö niitä siirrellä hyvinkin varovaisesti, mutta hän ei tiennyt
niiden sisällöstä mitään ja sanoi, ettei sillä varovaisuudellakaan
niin väliä ole, kunhan vain tulevat pois laiturilta. Sitten hän lähti
konttoriin, mutta mikäli huomasin, poikkesi hän ensin katunurkkauksessa
olevaan baariin, — jonka poikkeuksen hyvin käsitin, sillä päivä oli
kuuma.
Ryhdyin siirtelemään kolleja. Käytettävänäni oli yhdeksän kanakkia ja
yhdet vaivaiset kottikärryt, joilla työtä oli perin hankala suorittaa.
Yksipyöräiset kärryt eivät ottaneet pysyäkseen tasapainossa, vaan
pitkän laatikon jompikumpi päistä laahasi aina maata, joten sitä
alituiseen piti kannatella ja kohennella. Kun kuorma sitten lopulta
jotenkuten saatiin määräpaikkaansa, kaataa rojauttivat kanakit
sen kovalla huudolla seinustalle, jotta laatikosta kuului kuin
pianonsoittoa.
Niitä suuria laatikoita ei ollutkaan kuin toistakymmentä kappaletta,
ja ne olivat piankin siirretyt. Vieressä oli suuri kasa pienempiä
laatikoita, ja käskin kanakkien siirtää nekin tullikamarin viereen,
etteivät olisi siinä tiellä. Vasta osan saimme siirretyksi, kun
irlantilainen tulla löyhytti paikalle ja kysyi, mitä minä ajattelen
kuljettaessani vieraitten tavaroita pois laiturilta; ne ovat aiotut
lastattavaksi Uusille Hebrideille. Sanoin luulleeni, että laituri oli
tyhjennettävä sekä suurista että pienistä kolleista, enkä tahtonut
antaa kanakkien seisoskella jouten, se kun veltostuttaa ihmistä. Nyt
saivat kanakit määräyksen siirtää pienet laatikot takaisin laiturille,
ja irlantilainen kutsui minut läheiseen taloon nauttimaan virvokkeita.
Hän olisi kustantanut minut elokuviinkin illalla, mutta sanoin, etten
viitsi katsella sellaisia ja menin hotelliini.
Elokuvat ovatkin noumealaisten ainoata hengenruokaa, ja kahvilabaarit
heidän yksinomaisia virkistyspaikkojaan.