Kierrellessään Etelämerta uusia maita etsimässä tapasi kapteeni Cook
matkoillaan saaren, jonka vuorinen ulkomuoto siinä määrin muistutti
Skotlantia eli Caledoniaa, että hän tälle saarelle antoi nimeksi Uusi
Caledonia. Se näkyy meidän kartoissamme vain kapeana viiruna keskellä
ääretöntä sinistä merialuetta, mutta sen pituus on noin 550 km. ja
leveys keskimäärin 40 km. — ei siis niinkään pieni viiru.
Caledonialaiset itse — ja ehkä jotkut toisetkin — kehuvat saarta
maailman kauneimmaksi. Väitteessä on kyllä paljon tinkimisen varaa,
kuten myöhemmin huomasin, mutta ainakin nyt, ensimäisellä kerralla
lähestyin sitä melkoisella uteliaisuudella ja ennakkoihailulla,
sillä ennen auringonlaskua olimme siitä ehtineet saada jonkunlaisen
silhuettikuvan. Lähemmäs tultuamme peitti jo pimeys maisemat, ja
kaakkoismyrsky muutti koralliriutat valkoisen kiehuvaksi vyöhykkeeksi.
Saarta ympäröi renkaan tavoin koralliriutta, vaarallinen
merenkulkijalle, mutta siinä on portteja, joista suurimmatkin laivat
voivat haitatta purjehtia sisäväylään ja rannikolle. Tällaisen ahtaan
portin kautta mekin lähestyimme Noumeaa, ainoata saaren kaupunkia,
johon pitkämatkaiset valtamerihöyryt poikkeavat. Oli vuoksen aika, ja
riutta veden peitossa, mutta sen paikan osoitti korkealle myllertävä
vesivuori, joka näytti aivan kuin aiheetta kohoavan merestä. Näin
myrskyllä riutta ilmaisee itsensä, mutta tyynellä säällä on vaikeampi
löytää viitoittamatonta porttia, sillä silloin ei siellä hyrsky käy, ja
riutta vaanii parin jalan syvyydessä.
Noumean sisämeren suulla tuikkaa kuitenkin "Amedeen" majakka jo kauas
merelle, ja majakan luona on luotsivene vastassa. Sitten kohoavat
korkeat vuoret väylän kahden puolen, ja Noumean satamalahti on edessä.
Kaupunki jo nukkui, laituri oli täynnä laivoja ja jäimme yöksi
ankkuriin. Poliisiviranomaiset vain kävivät veneellä noutamassa
passimme, ettei joku passit on yöllä läksisi uiden rantaan. Käskivät
aamulla tulla noutamaan paperit poliisilaitokselta.
Mereltä käsin katsoen ei Noumea juuri kaupungiksi luulisikaan, vaan
on se mieluummin kuin yhtenäistä puistoa. Paria julkista rakennusta
lukuunottamatta ovat miltei kaikki talot yksikerroksisia, joka taloon
kuuluu puutarha korkeine puineen, ja rakennukset hukkuvat tämän
lehväkatoksen alle. Vasta maihin päästyään huomaa, että kaupunki on
katujen avulla jaettu säännöllisiin neliöihin, kuutioihin, kolmioihin
ja muihin kulmioihin, sikäli kuin tila kulloinkin on sallinut, sillä
vuoret alkavat verrattain läheltä rantaa. Laivassa jaettiin meille
saaren opas ja Noumean kaupungin kartta, mutta niihin ei aivan
hiuskarvalleen tarvitse luottaa. Oppaassa sanottiin näet, että saarella
ei ole ollenkaan moskiittoja, mutta jo ensimäisenä iltana söivät ne
nilkkani ja ranteeni piloille. Ja etten minä yksin niistä kärsinyt, sen
osoittivat jokaista vuodetta verhoavat moskiittoverkot. Kaupungilla
kävellessäni huomasin taas, että kartta oli tehty sen mukaan, kuinka
piirtäjä haluaisi sen rakennettavaksi. Kulkiessani erästä bulevardia
näytti kartta sitä vielä riittävän viisi kadunnurkkaa eli siis puoli
kilometriä, mutta katu loppuikin ja vastaani tuli merenlahti, jolla oli
ankkuroituna kalastajalaivoja. Ymmärsin tästä, ettei bulevardi ollut
vielä täysin valmis.
Läheltä katsoen ei Noumeaa voi juuri kauniiksi sanoa, sillä rakennukset
ovat perin yksitoikkoisen näköisiä, parakkimaisia, ja kadut
kiveämättömät, pölyiset. Kauppoja lukuunottamatta ei lasiakkunoita
useimmissa yksityisissä taloissa ole ollenkaan, vaan ainoastaan
puiset, limittäiset säleverhot, joiden kautta pöly vapaasti tunkeutuu
huoneisiin.
Mutta yleiskuva kaupungista satamalahtineen ja ympäröivine vuorineen on
viehättävä, ja ne, jotka eivät aikaisemmin ole nähneet auringonlaskua
vuorimaisemassa, kehuvat sitä verrattomaksi.
Ei Noumea mikään metropooli tahdo ollakaan, siellä on vain 10,000
asukasta, mutta se on kuitenkin Uuden Caledonian kaupan keskus, ja
sinne saapuvat matkustajalaivat aina Euroopasta ja Ameriikasta saakka.
Maaseutu sensijaan tarjoaa paljon näkemisen arvoista, sillä onhan Uuden
Caledonian luontoa ja maisemia verrattu sweitsiläisiin. Ja tosiaankin
saa saarta kulkiessaan kaiken aikaa ihailla jylhiä vuoristomaisemia,
syviä rotkoja ja viidakossa luikertelevia kirkasvetisiä puroja.
Vuoret eivät täällä tosin kohoa kuin 1000-1600 metriin, mutta niitten
rinteillä kasvaa tiheä metsä, joka etäämpää katsoen muistuttaa milloin
nukkaa, milloin samettia.
Kaikki vuoret eivät sentään ole tällaisia, sillä siellä on runsaasti
"punaisia vuoria", ravintoköyhiä, ja niillä ei kasvullisuus jaksa
nousta huippujen puoliväliinkään, — yläosa on autiota, kuin
keltamultakalliota.
Mutta siellä, missä maapohja on mustaa, työntää se povestaan mitä
rehevimmän ja moninaisimman kasvullisuuden. Jos se on eucalyptusmetsää,
kasvaa alla miehenkorkuinen heinä, jos taas pensaikkoa, on se niin
tiheää, että on turha yrittääkään sen läpi ilman kirvestä. Pensaat ovat
takertuneet toisiinsa niinkuin verkon silmät, ja joukossa runsaasti
piikkipensaita sekä kaktuksia, jotka tekevät pensaikkoon tunkeutumisen
mahdottomaksi.
Muita vaaroja ei siellä liikkuminen tuotakaan, sillä käärmeitä ei
koko saarella ole yhtään lajia enempää kuin petoeläimiäkään. Eräs
hirvilaji on sangen runsaasti edustettuna, ja se aiheuttaa suurta
vahinkoa nuorille kokospalmuistutuksille. Siksi sen ampumista ei ole
mitenkään rajoitettu, vaan saa sen kuka hyvänsä ja milloin tahansa
tappaa. Jokainen farmari pitääkin senvuoksi joitain ajokoiria, jotka
karkoittavat hirvet kokosviljelmiltä, ja esimerkiksi Plum-farmilla,
jossa asuin jonkun aikaa, oli niitä kokonaista kuusi. Ne kävivät
jahdilla etupäässä omin päinsä, lähtivät jo aamuyöstä joukolla vuorille
ja palasivat vasta myöhään aamupäivällä selkä ja kyljet punaisina
vuorten hiekasta.
Eräänä aamuna kuulin niitten ajon taas läheiseltä vuorenrinteeltä,
enkä suinkaan päästänyt tilaisuutta käsistäni saada ottaa osaa
hirvenjahtiin. Lainasin isännän kiväärin ja kiiruhdin ajoa vastaan.
Se tuli ensin farmille päin, mutta kääntyi sitten kohti merenrantaa
pensaikkoon. Siellä hirven oli nähtävästi vaikea liikkua, joten koirat
pääsivät aivan kintereille. Juoksin ranta-aukeamalle ehtiäkseni
vastaan, mutta sinne päästyäni porhalsi jo koko joukko yhtenä rykelmänä
pensaikosta esille. Matkaa oli sinne vähän toistasataa metriä, ja olisi
voinut hyvin ampua, mutta en kerinnyt vielä ampumista ajatellakaan, kun
hirvi syöksyi suoraan mereen koirat kintereillä. Luode ei ollut vielä
alkanut, ja hirvi sai matalassa rantavedessä jonkunverran etumatkaa,
kun koirien jalat eivät ylettäneet joka paikassa pohjaan. Mutta
lieneekö se sitten kompastunut riutalla, sillä näin sen äkkiä kaatuvan
turpa edellä veteen. Pari yritystä teki se noustakseen, mutta silloin
olivat koiratkin paikalla, ja kun ehdin sinne, oli se jo henkäissyt
keuhkonsa täyteen suolavettä, eikä minulla ollut muuta tehtävää kuin
puukollani avata kurkku, jottei veri hyytyisi lihaan.
Pian alkava laskuvesi jättäisi hirven aivan kuivalle riutalle, jossa
heti kaikenlaiset nilviäiset olisivat sitä jäytämässä. Kiiruhdin
senvuoksi farmille noutamaan miehiä ja härkäparin, jolla hirvi sitten
tuotiin kotiin. Se oli vielä nuori, kauniskarvainen, kaksisakarainen.
Sarvet otin itselleni muistoksi, lihat syötiin, isäntä suolasi nahan ja
vei Noumeaan lehmännahkojen mukana.
Uuden Caledonian eläinkuntaan kuuluu vielä varsin hauska
strutsintapainen lintu, cagon. Se kuuluu tietääkseni samaan sukuun
kuin emu Austraaliassa ja kivi Uudessa Seelannissa, joita se
suuresti muistuttaa, mutta ne ovat kaikki eri lajeja. Tämäkin on
terävänokkainen, lyhytsiipinen ja lentokyvytön, ja niin kesy, että
tulee syömään ihmisen kädestä. Senvuoksi se onkin rintamailta hävinnyt,
koirat ovat tehneet lisää tuhoa metsässä, eikä sitä enää tapaakaan kuin
vuorilla "bushissa".
Uuden Caledonian ilmasto on maailman ihanimpia. Lämpömäärä vaihtelee
+15:sta -25:een Celciusta läpi vuoden, ja malaria on tuntematon.
Väittävät, ettei siellä ole kukaan milloinkaan sairaana. Ihmiset ovat
aina iloisia ja hymyileviä, enkä minä ainakaan nähnyt murheellisia
naamoja.
Minkälaisia mahdollisuuksia siis tarjoo tällainen luonto ja ilmasto
elämiselle? — Koetan antaa niistä muutamia tietoja, jotka perustuvat
paikkakuntalaisten kokemuksiin.
Hedelmälaatuja on monenlaisia, kuten banaani, papaya, appelsiini,
sitruuna y.m., joita alkuasukkaat viljelevät elääkseen. Ne eivät vaadi
mitään työtä, kunhan vain viitsii korjata sadon. Mutta joka aikoo
Caledoniassa tehdä rahaa, hän viljelee kokosta, kahvia ja kakaota
myyntiä varten ja muita hedelmälaatuja sitten vielä tarpeensa mukaan.
Kokospalmu vaatii mustaa maata, jossa on runsaasti koralleja ja
simpukankuoria sekä suolainen pohjavesi lähellä. Sellaisia maita on
Caledoniassa vielä suuria aloja bushin vallassa.
Palmun viljelys on varsin yksinkertaista hommaa. Metsä eli
tavallisimmin pensaikko, jota sellaisella maalla kasvaa, raivataan
pois, maanpintaa hiukan möyhennetään ja palmuntaimet istutetaan
siihen, keskimäärin 120 puuta hehtaarille. Kuusivuotiaina tekevät puut
ensimäiset hedelmät, 8-vuotiaina alkavat ne tuottaa, ja 10-vuotisina
antavat ne täyden sadon, joka on 10-15 kiloa kopraa vuotta kohti.
Kopran hinta on Uudessa Caledoniassa 2 frangia kilolta, ja vuotuinen
tulo siis puuta kohti keskimäärin 25 frangia.
Mitään hoitoa ei palmunviljelys kaipaa, kun se kerran on istutettu.
Pähkinät putoilevat valmistuttuaan itsekseen maahan, josta ne kerran
kuukaudessa kerätään, halkaistaan kirveellä, sisus kaivetaan pois
ja levitetään kentälle kuivamaan. Tämän työn tekevät alkuasukkaat,
kanakit, joiden palkka on 100 frangia kuussa, talon housut ja muona.
Kahvinviljelys tuottaa nopeammin ja runsaammin. Kolme vuotta istutuksen
jälkeen antaa se jo täyden sadon, joka Caledoniassa tekee 2500—3000
frangia hehtaaria kohti vuodessa, eikä tämäkään kasvi vaadi mitään
hoitotoimenpiteitä istutuksen jälkeen.
Banaaninviljelys on kuitenkin yksinkertaisinta ja tuottavinta, kuten
väitti eräs farmari, joka ei tilallaan juuri muuta viljellytkään.
Oikein suuria satoja antaakseen vaatii se kyllä lihavahkon maan, mutta
menestyy myös melkein missä tahansa, kunhan vain on kosteutta; — ja
sadon saa korjata jo samana vuonna.
Minulle on aina uskoteltu, että banaani olisi yksivuotinen ruohokasvi,
ja niin lieneekin laita siellä, missä on sadeaika ja kuiva-aika
erittäin. Mutta Uudessa Caledoniassa on ilma aina samanlaista,
kosteuden puutetta ei siellä tule koskaan ja lämpöä on aina riittämiin.
Niinpä näin tämän mainitsemani farmarin kentällä banaanirunkoja, joita
hän väitti kolmevuotisiksi ja vielä olivat antaneet sadon. Näitä
vanhoja kasvatti hän pääasiallisesti kuitenkin saadakseen uusia taimia.
Sillä kun banaani huomaa, että sen aika on edes, työntää se juureltaan
lukuisasti pieniä vesoja. Nyt ei tarvitse muuta kuin leikata nämä
pienet vesat juurenmuhkurasta irti ja pistää kasvamaan avarammalle
kasvupaikalle; samana vuonna saa niistä jo korjata sadon.
Mainitsemani farmari kertoi lähettävänsä kaikki banaaninsa Austraaliaan
Sydneyhin, jossa hän saa niistä 10 ja 11 frangia kilolta. En voi sanoa
tarkalleen, montako kiloa yhdestä varresta tulee, mutta jokainenhan
on nähnyt banaaniterttuja ja voi siis suunnilleen arvioida, paljonko
tuollainen vesa vuodessa tuottaa. Mikäli eri paikoissa katselin,
olivat banaanirungot istutetut toisistaan 2-5 metrin välimatkoille,
aivan miten sattui, sillä banaani kykenee kyllä puolustautumaan elämän
taistelussa yhden hehtaarin alalle mahtuu niitä siis melkoinen määrä,
ja nettotulo banaanista pintayksikköä kohti nousee huiman korkealle.
Myös karjanhoitoa harjoittavat caledonialaiset farmarit huomattavassa
määrässä, ja kuuluu se kannattavan hyvinkin, missä on ennestään
laidunmaita. Uuden laidunmaan raivaaminen bushiin on kuitenkin
verrattain kallista hommaa, ja samalla vaivalla siihen sitten
istuttaakin jotain tuottavampaa.
Mutta kun olosuhteet ovat näin suotuisat, niin silloinhan kaikkien
uuscaledonialaisten luulisi olevan rikkaita, sanoo joku. Niin luulisi
ja niin pitäisi, ja kyllä siellä rikkaita onkin, mutta asianlaita on
kerta kaikkiaan niin, että missä liian helpolla saisi rahaa, siellä ei
sitä viitsitä ottaa. Ja Uuden Caledonian ilmasto, — se on niin mukavan
leppoisan lämpöinen, ettei siinä turhia viitsi rehkiä.
Monet ranskalaiset ovat siellä koonneet itselleen kauniin omaisuuden,
mutta on monia, joitten viljelyspinta-ala ei vuoden mittaan kasva juuri
ollenkaan.
Ja alkuasukas — mitä hän rahalla tekee? Hänellä kasvaa muutamia
hedelmäpuita, jotka minkään tekemättä antavat, mitä hän syödäkseen ja
tupakkaan tarvitsee. Vaatteita hän ei tarvitse, viinaa ei hänelle myydä
ja rakkautta hän saa rahattakin. Turha siis nähdä vaivaa työnteolla ja
rasittaa itseään, kun ei verojakaan tarvitse maksaa, sillä kaikki Uuden
Caledonian asujamet, niin valkoiset kuin mustat, ovat verovapaita. —
Täydellinen paratiisi siis.
Maa on tuottomahdollisuuksiin katsoen suhteellisen halpaa. Noumean
lähiseuduilla maksaa hehtaari viljelyskelpoista bushia 1000
frangia, mutta kauempana pohjoisessa on se halvempaa, suunnilleen
puolentuhatta frangia ha:lta. Ostettavakseni tarjottiin muuan farmi,
240 kilometriä Noumeasta, pinta-ala yli 200 ha, jonkun verran kokos-
ja kahvinviljelystä, karjan arvo 100,000 frangia, laivalaituri omalla
maalla, hinta 200,000 frangia. Omistaja halusi päästä takaisin Ranskaan.
Tuntunee omituiselta, että maan ja tilojen hinnat tällaisten
tuottomahdollisuuksien maassa ovat näin halvat, mutta täytyy ottaa
huomioon, ettei koko Caledoniassa ole kuin 15,000 valkoista ja
55,000 alkuasukasta. Valkoihoisilla joko jo on maatila tai mikäli ei
sellaista ole, ovat he ilman rahaa; alkuasukkaat taas eivät samoin
rahanpuutteessa kykene ostamaan ja jos kykenisivätkin, eivät viitsi.
Vertauksen vuoksi mainittakoon tässä yhteydessä, että Hawajilla maksaa
eekkeri eli 0.40 ha samanlaista maata 1000 dollaria, eli noin 24,000
frangia, — mutta siellä ovatkin luonnontuotteet ainakin 10 kertaa
kalliimpia kuin Caledoniassa.
* * * * *
Olen jo parikin kertaa maininnut alkuasukkaista, kanakeista, että
he ovat sellaista laiskanpulskeaa väkeä. He ovat muuten ruumiiltaan
— vaikkei naamaltaan — kauniita, rinta roimasti rakennettu, samoin
hartiat, väri suklaanruskea. Naama leveä, huulet paksut, hampaat
vankat, eivätkä he pidä tapanaan sairastella. Tukka kihara, pikimusta,
mutta miesten muotiin kuuluu, että hiusten latvat värjätään ruskeiksi
Jotta se on kuin apinankarvaa, ja tämä ruskea osa törröttää pystyssä
jussintukkana. He ovat aina iloisia, ja heidän nauruaan kuulee Noumean
kaduilla tämän tästä. Sen eroittaa muitten ihmisten naurusta helposti,
sillä siinä on sellainen pitkä kimakka loppuhihkaisu tai -kiekaisu,
joka kuuluu pyssynkantaman päähän.
Yleensä eivät kanakit käytä muuta kuin lannevaatetta, mutta Noumeassa
kulkevat he sentään jotenkuten puettuina. Lannevaatteen lisäksi on
nimittäin hihaton ihokas, tai sitten myös housut ja ihokas. Ne ovat
aina eri väriä, sinistä, punasta tai keltasta, mutta väri on kaikkein
kirkkainta, mitä kauppiaan varastosta voi löytää.
Kerran näin kaksi kanakkineitosta, jotka olivat pukeutuneet
eurooppalaisittain. Silkkipuvut olivat nähtävästi viimeisintä Pariisin
viimevuoden muotia, korkeakorkoiset roteerikengät pysyivät tanakasti
jalassa, ja parasolli pyörähteli niin tottuneesti olkapäällä.
Kävelin hetkisen heidän jälessään tarkastelemassa, sitten kiiruhdin
ohitseen saamaan vaikutuksen etupuolestakin. Ja miksei, — kyllä
vaaleanpunainen creppi näkyy pukevan suklaapintaistakin, sillä heillä
oli "suhteellinen" ruumiinrakenne. Mutta hyvät kanakkineitoset! — ei
nauraessa suuta vallan korviin saakka, eikä sitä loppukiekausta aivan
niin kovasti, että se kuuluu aina kolmanteen kadunnurkkaan.