Jos Austraalian kartalla vetää piirin, joka kulkee noin 600 kilometriä
rantaviivasta, jää tämän piirin sisäpuolelle laaja alue, joka pitkän
aikaa oli austraalialaisille arvoitus. Sitä lähti tutkimaan useita
retkikuntia, mutta useimmat niistä sortuivat taipaleelle. Ne, jotka
palasivat, kertoivat siitä aivan toisistaan poikkeavia juttuja. Toiset
sanoivat seudun olevan aution kuin Sahara, toiset taas kertoivat
tavanneensa siellä mitä rehevimpiä ruohokenttiä. Molemmat olivat
oikeassa, sillä kuivana aikana seutu muuttui Saharaksi, ja kun taivas
taas valeli maalle sadetta, nousi hiekassa säilyneestä siemenestä
sankka ruoho, joka ulottui miehen vyötäröihin asti. Se oli kyllä jo
koettu, että vehnää tämä alue ei kykene kasvattamaan, siihen se oli
liian kuivaa, ja sen perusteella sitä pidettiinkin aivan arvottomana,
sillä mitäpäs muitakaan mahdollisuuksia siellä olisi.
Mutta sitten keksittiin, että tämä erämaa voi ainakin kasvattaa villaa,
ja kun hyvin sattuu, soveltuu se siihen erinomaisesti. Lampaita
tuotettiin maahan, ne menestyivät hyvin, ja Austraalian talouselämä sai
aivan uuden suunnan.
Englantilaiset lammaslaadut, kuten Leicesterit, Lincolnit, Shropshiret
y.m. olivat kuitenkin karkeavillaisia ja paljon vähemmänarvoisia kuin
Espanjan hienovillainen merino, mutta tätä oli perin vaikea saada,
koska Espanjassa oli ankara maastavientikielto. Pienellä kieroudella
ja vaihtokaupalla englantilaisten kuitenkin onnistui hankkia muutamia,
ja ne lähetettiin heti Austraaliaan lisäämään sukuaan. Tästä
vaihtokaupasta elää vielä kertomus Austraaliassa:
"Yrjö III oli innokas kokeiluja harrastava farmari ja hän halusi
mielellään muutamia merino-lampaita, Mutta espanjalaiset tekivät
niin hyviä kauppoja merinovillalla, että oli rikos viedä maasta
espanjalaista rotua. Kysyttiin Espanjan lähettiläältä, mutta hän ei
uskaltanut luvata niitä. Sitten käännyttiin rouva lähettilään puoleen.
Häntä pidettiin tarkoin silmällä ja lopulta havaittiin — kuninkaan
ajaessa parlamentin avajaisiin — että hän oli kovasti mieltynyt
kuninkaan juhlavaunuja vetäviin kermanvärisiin hevosiin.
"Rouva lähettiläältä tiedusteltiin heti, haluaisiko hän omistaa parin
sellaisia hevosia. — Juuri niitä hän halusikin! Niin tilattiin
Hannoverista kaksi kermanväristä hevosta ja tuotiin hänelle Englantiin.
Ne maksoivat kyllä lähes 8000 puntaa, mutta ne olivat sen arvoisetkin,
sillä nyt oli rouva lähettiläällä jotakin, mistä ei kukaan muu lordi
tai lady voinut kerskua.
"Rouva lähettilään olisi ollut turhaa kääntyä Espanjan hallituksen
puoleen ja pyytää lampaita. Niinpä hän ottikin espanjalaisia
salakuljettajia avukseen valitsemaan niitä. Salakuljettajat
'valitsivat' oman tunnetun tapansa mukaan muutamia eri laumoista,
kuljettivat ne rajan yli Ranskaan ja sieltä Hampuriin, jossa ne
laivattiin Englantiin vietäviksi."
Tämä on tarina siitä, kuinka Englannin kuningas vuonna 1797 hankki
itselleen espanjalaisen merinolampaan alkujuuren, josta nykyinen
Austraalian merinolammas polveutuu.
Myöhemmin, 1884 lähetettiin Austraaliaan 30 Saxon merinoa, jotka
oli ostettu Saksasta. Niitä viemään määrättiin Cumberland-niminen
laiva kapteeni Cairnes'in johdolla. Paluumatkalla joutui laiva
merirosvojen käsiin Atlannilla. Kapteeni Cairnesilla oli mukanaan
poikansa ja tyttärensä. Merirosvot työnsivät lankun laivan laidan
yli ja määräsivät kapteenin nousemaan sille. Tämä tarttui tytärtään
vyötäisistä ja hyppäsi hänen kanssaan mereen, ja poikansa seurasi
jälestä. — Austraalian merinolampaan historia ei siis ole vailla
traagillisuuttakaan.
Austraalialaiset ovat risteyttäneet merinoa omien englantilaisten
laatujensa kanssa ja päässeet erinomaisiin tuloksiin. Vuonna 1808 antoi
lammas yhdellä keritsemisellä 5 naulaa villoja, nyt on keritsimisen
keskimääräinen paino noussut 11-12 naulaan, mutta on sellaisia laatuja,
jotka antavat kerrallaan 40 naulaa.
Kesällä 1928 toimitetun henkikirjoituksen mukaan oli Austraaliassa 92
miljoonaa lammasta eli 15 lammasta kutakin Austraalian asukasta kohti.
Sydneyläiset sanoivat kuitenkin, että tämä luku on liian pieni, sillä
nämä laskelmat ovat hyvin extensiivisiä, ja niissä sattuu virheitä.
Tätä ennen toimitetussa laskemisessa oli niinikään sattunut pieni
virhe, lampaita saatiin 20 miljoonaa todellista määrää vähemmin, mutta
eiväthän tuollaiset virheet niin suurissa asioissa paljoakaan merkitse.
Sitäpaitsi lampaiden luku vaihtelee suuresti sademäärän mukaan.
Vuosina, jolloin sataa niin paljon, että ruoho pääsee vihannoimaan,
menestyvät ja lisääntyvät lampaat erinomaisesti. Mutta sitten sattuu
kuiva vuosi, ei sada pisaraakaan, lampaat vaeltavat äärettömiä matkoja
vettä etsien, kunnes sortuvat. Eräälläkin farmilla kerittiin sadevuonna
1894 276,300 lammasta ja merkittiin 112,000 karitsaa. Seuraava vuosi
oli kuiva, ja silloin kerittiin ainoastaan 234,000 lammasta, kuivuuteen
kuoli 90,000 ja karitsoita merkittiin vajaa 2000. Tällaiset vuodet ne
ovat ajaneet monta farmaria maantielle.
Tuntunee uskalletulta ryhtyä ollenkaan lampaanhoitoon tuollaisissa
olosuhteissa, ja sitä se epäilemättä onkin. Mutta tullessaan näille
paikoille eivät farmarit tienneet, miksi olosuhteet muuttuisivat.
Vuonna 1880 kasvoi Uuden Etelä-Walesin länsiosa miehenkorkuista
heinää ja pensaikkoa, maa oli kuohkeata, ja vaikkei sademäärä ollut
kuin tuuman tai pari vuodessa, kykeni se säilyttämään ruohonkasvulle
tarpeellisen kosteuden.
Sitten tulivat lampaat ja vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa
oli seutu muuttunut erämaaksi. Lampaat tallasivat maan kovaksi,
söivät ruohon juurta myöten, tuulet ja sateet huuhtelivat löysän
hiekkakerroksen pois, ja jälelle jäi kivenkova pinta. Vaikka myöhempinä
vuosina tuli runsaasti sadetta, ei maa siellä enää viheriöinyt.
Niillä paikoin sitävastoin, minne hiekka oli kerääntynyt, säilytti
ruohonsiemen itäväisyytensä lähes kymmenen vuotta, ja kun sitten taas
tuli vuosi, jolloin satoi 7 tuumaa, nousi hiekkakerroksesta sankka
heinä. Mutta maa ei ollut enää sama kuin ennen, ja kun aikaisemmin
puolitoista hehtaaria kykeni elättämään yhden lampaan, tarvitaan siihen
nyt 7 ja 8 hehtaaria.
Lampaat eivät yksin tehneet tätä tuhoa, vaan mikä niiltä jäi jälkeen,
sen söivät kaniinit, kaivoivat ruohon juuret maasta ja nakersivat
kuoren pensaista niin korkealta kuin ylettivät.
Kaniinit ovat Austraaliassa maanvaivana. Kokeilutarkoituksissa toi
Thomas Austin vuonna 1884 Lightning-nimisellä laivalla sinne ensimäiset
kaniinit. Niitä lastattiin 24 paria, mutta kun laiva tuli perille,
oli elossa vain 13 kappaletta, jotka laskettiin bushiin. Viisi vuotta
senjälkeen ammuttiin 20,000 kaniinia näitten 13 jälkeläisiä, ja nyt
niistä maksetaan jo tapporaha, — ainakin muutamat farmarit maksavat.
Kuivina aikoina myrkytetään vesipaikat ja kerrotaan, että eräänä
kuivana kesänä yhden ainoan vesipaikan luona tapettiin täten yhdessä
viikossa kolme miljoonaa kaniinia. Joskus niihin tulee rutto, ja illoin
ne häviävät siltä paikkakunnalta kokonaan, mutta parin suotuisan vuoden
jälkeen on niitä taas miljoonia.
Austraaliassa on villejä koiria, dingoja, jotka ahdistavat lampaita,
ja kun saavat tilaisuuden, tappavat niitä kymmenittäin, ei syödäkseen,
vaan pahuuttaan, yksinomaan tappaakseen. Kenties, ja hyvin luultavasti
kaniinit importeerattiin sen takia, että dingoilla olisi tarpeeksi
ruokaa ja jättäisivät lampaat rauhaan. Mutta sitä ne eivät tehneet,
sillä lampaanliha on niistä parempaa. Yhä vielä täytyy pitää vakituisia
"doggereita", koirantappajia, jotka ovat alituiseen liikkeellä
ahdistamassa dingoja. Niistä maksetaan tapporahaa punta päänahasta, ja
päänahkaan kuului ennen molemmat korvat ja kappale otsanahkaa.
Kun dingot näin laiminlöivät heille uskotun tehtävän, heräsi muutamien
yritteliäiden farmarien päässä ajatus importeerata Austraaliaan joku
kissansukuinen eläin, esimerkiksi tiikeri tai pantteri; se kenties
tekisi lopun kaniineista. Siellä elää kyllä suurikokoinen villikissa,
mutta se asustaa samoissa luolissa kaniinien kanssa, eivätkä nämä
näytä pelkäävän sitä ollenkaan. Se on nimittäin vähäruokainen eikä
tapa enempää kuin mitä jaksaa syödä, ja kaniinit taas muutaman yksilön
vähenemistä eivät huomaakaan. Siksi päätettiin tuoda sinne joku
suuriruokaisempi kissaeläin.
Mutta kokemus on osoittanut, että tulipa Austraaliaan eläin mikä
tahansa, niin se menestyy siellä erinomaisesti kasvaen toista
vertaa suuremmaksi kuin kantarotu. Nyt toiset farmarit panivat
jyrkän vastalauseen tiikerin maahantuonnille ja sanoivat, että jos
tiikerikin menestyy yhtä hyvin kuin muut eläimet, kasvaa se kaksi
kertaa pitemmäksi kuin Intian tiikeri, ja silloin on ihmisillä lähtö
Austraaliasta. Jonka johdosta tiikerin tuonti jätettiin ainakin
toistaiseksi ja yhä edelleen käytetään doggereita hävittämään dingoja,
lampaitten vihollisia.
Eräs kiinalainen rupesi myös doggeriksi. Jonkun ajan kuluttua hän
toi päänahan, seuraavalla viikolla toisen, ja sitten niitä tuli
hyvin tiheästi. Kukaan ei tiennyt sillä seudulla olevan niin paljon
dingoja, sillä kukaan muu ei niitä nähnyt, mutta kiinalainen yhä
kantoi päänahkoja. Lopulta ruvettiin asiaa tutkimaan ja keksittiin,
että kiinalainen oli itse valmistanut päänahat. Kun hän sai käsiinsä
— joko tappamalla tai ostamalla — yhden dingonnahan, valmisti hän
siitä kaksikymmentä paria korvia niin taitavasti, että niitä oli
vaikea eroittaa oikeista korvista. Sen jälkeen ei päänahka enää riitä
tapporahan saamista varten, vaan vaaditaan siihen nahan kaistale, joka
on leikattu nenänkärjestä hännänjuureen saakka.
Viime vuosisadalla saivat lammaspaimenet hoitaa doggerin tehtävät,
he kun seurasivat lauman mukana kaikkialle. Nyt ei lammaspaimenia
enää ole, sillä koko laiduntamisalue on piikkilanka-aidoilla jaettu
pienempiin osiin, kunkin laitumen vuokraajan osuus aina erikseen.
Aitauksen sisäpuolella kulkevat lampaat ilman paimenta, ja ainoastaan
rajaratsastajat kiertelevät alituiseen pitkin aitausta tarkastamassa,
ettei siihen ole tullut aukkoja.
Nämä ovat kaikki vuokra-alueita, ja rajaratsastajat, joita tavallisesti
on kaksi yhdessä, hoitavat joko yhden tai useampia alueita, riippuen
niiden koosta. Pienin tällainen vuokra-alue, jonka valtio antaa, on
määrätty noin 1250 hehtaariksi, mutta näin pieniä alueita ei yleensä
käytetä. Tavallisin käytännössä oleva pienin alue on 5000 hehtaaria.
10,000 hehtaarin suuruista vuokra-aluetta kutsutaan vielä pieneksi.
Sadan- ja kahdensadantuhannen hehtaarin laidunmaat ovat varsin yleisiä,
mutta on siellä sellaisiakin, jotka käsittävät aina 500,000 ha. Erään
tällaisen vuokramaan raja-aita juoksee linjasuorana samaan suuntaan 140
kilometriä.
Kun tällaiset mahdottomat läänit on käytettävänä ja kymmenet ja
sadattuhannet lampaat kerittävänä, luulisi, että keritsemistä
riittäisi alituiseen, vuoden ympäri. Mutta olosuhteet ovat kehittäneet
keritsimisestä — sanoisinko teollisuuden, jolla on oma ammattitaitoinen
väestönsä, ja kun missä keritsiminen aloitetaan, viedään se kuumeisella
kiireellä, tehdasmaisesti läpi muutamassa päivässä tai viikossa,
riippuen tietysti lampaiden lukumäärästä.
Keritsijät ovat liikkuvaa väkeä. Tuskin on työ loppunut yhdellä
alueella, kun jo toiselta saapuu viesti, että siellä aloitetaan
keritseminen seuraavalla viikolla, ja koko keritsijäin armeija on
matkalla sinne. Farmilla on mobilisoitu suuri joukko apuväkeä, sillä on
tarkoin laskettava ja katsottava, että päivittäinen annos, 5000-6000
lammasta saapuu täsmälleen takamailta keritsemispaikalle, ettei tule
keskeytystä työssä ja ettei taas yhtäaikaa tule liian paljon, sillä
niille ei riitä keritsemispaikalla ruokaa. Lauma toisensa jälkeen
kulkee keritsemishuoneen läpi, ja ajetaan takaisin laidunmailleen,
toisia saapuu yhä tilalle, kunnes viimeinenkin lammas on jättänyt
villansa lajittelijalle. Keritsijät saavat shekkinsä, — rahaa ei
farmeilla käytetä — katoavat yhtä nopeasti kuin olivat saapuneetkin, ja
farmi jää taas vuodeksi eteenpäin hiljaiseen yksinäisyyteensä.
Keritseminen toimitetaan nykyisin yksinomaan koneilla, käsin
käytettävät keritsimet kuuluvat jo museoesineihin. Nyt ei keritsijän
tarvitse muuta kuin johdattaa konetta, se tekee leikkuutyön itsekseen.
Yhden lampaan keritseminen ottaa keskimärin viisi minuuttia ja
kohtalainen mies selvittää päivässä 90-100 lammasta. Korkein saavutus 9
tuntisena päivänä on puheitten mukaan 327 lammasta.
Mutta hutiloiden tehden tulee myös vahinkoja ja usein sattuu, että kone
leikkaa nahkaan, joten jää punainen jälki. Pienet nahkahaavat katsotaan
vahingoiksi, ja ne parannetaan tervan ja paloöljyn sekoituksella,
mutta voi käydä niinkin, että jalkajänne tai kaulasuoni katkeaa. Tämä
katsotaan keritsijän huolimattomuudeksi, ja säännön mukaan on hänen
ostettava näin vahingoittunut lammas, sillä siitä ei ole enää eläjäksi.
Keritsijöillä on kuitenkin oma kokkinsa ja ruokalansa, ja tavallisesti
tämä yhteinen keittiö lunastaakin sellaiset lampaat.
Sitämukaa kuin villa erkanee lampaasta, joutuu se lajiteltavaksi.
Jo keritsijä toimittaa ensimäisen lajittelun. Kun hän alottaa työn,
leikkaa hän ensimäiseksi vatsavillan, joka on likaisinta ja täynnä
siemeniä. Senjälkeen tulee jalkojen vuoro, ja jalkavillat pannaan eri
kasaan. Viimeksi otetaan selkä ja kyljet yhtenä levynä. Apulaispoika
käärii levyn rullalle ja vie sen villalajittelijan pöydälle, jonka
tehtävänä on luokitella eri laadut, pitkävillaiset, lyhyt villaiset,
karkeat ja hienot.
Villalajittelijan työ kysyy taitoa ja pitkäaikaista kokemusta, hänen
täytyy olla expertti alallaan, sillä hänestä riippuu, minkälaisia
hintoja omistaja saa tavarastaan. Austraalialainen villa luokitellaan
nimittäin niin tarkoin, että ostaja voi kunkin laadun käyttää
juuri siihen tarkoitukseen kuin on aikonut, tarvitsematta siitä
enää eroitella pois mitään, ja silloin hän voi myös maksaa siitä
korkeimman hinnan. Teoreettisesti katsoen voi Austraaliasta saada
842 eri villalaatua; Sydneyn polyteknikumin villaosaston professorin
Hoogsworth'yn kokoelmissa on näin suuri lajitelma. Käytännössä näin
monen laadun eroittaminen on kuitenkin mahdotonta, ja myyntiä varten
erottavatkin lajittelijat keritsemispaikoilla vain 20-22 eri laatua.
Mutta joka nämäkin laadut tuntee ja osaa nopeasti eroittaa toisistaan
leikkuupaikan kiireessä, jossa villakääryjä toisensa jälkeen työnnetään
eteen pöydälle, saa olla ylpeä taidostaan. Lajittelijat ovatkin suuria
herroja leikkuupaikalla, eikä heidän työhönsä kykene siellä puuttumaan
kukaan.
Villa on keritty, lajiteltu, usein myös pesty, paalutettu ja alkaa
matkansa sisämaasta merenrantaan Brisbanen, Sydneyn, Melbournen,
Geelongin ja Adelaiden varastoihin. Talven lopulla, elokuussa, saapuvat
ostajat kaikilta maailman ääriltä tekemään ostoksensa näitten paikkojen
villapörsseissä, jossa myynti tapahtuu huutokaupalla. Painetun
luettelon mukaan kulkevat he varastoissa tarkastamassa tavaran ja
valikoimassa tarvitsemansa laadut ja erät.
Karkeimmat laadut ostaa Englanti, joka niistä valmistaa miesten
pukukankaita ja muuta sentapaista, hienommat laadut menevät Ranskaan ja
Saksaan, ja niistä valmistetaan keinotekoista silkkiä, mutta kaikkein
hienoimman villan ostaa Ameriikka, joka maksaa siitä minkälaisia
hintoja tahansa. Minulle näytettiin malleja tällaisista hienoista
laaduista, ja jos minulle olisi sanottu, että se on silkkikuituja, niin
olisin uskonut. Se oli pitkää, äärettömän ohutta, kimaltelevaa, ja sitä
kun pingotti sormien välissä, se soi kuin viulun jänne.
Mutta kaikkein hienovillaisimmatkaan rodut eivät joka vuosi anna aivan
samanlaista tavaraa. Runsassateisina vuosina kasvaa hienokin villa
karkeaksi; mitä kuivempi vuosi, sen hienompi villa. Tässä on samoin
kuin kaikkialla muuallakin luonnossa; ravintoköyhä maa kasvattaa
lujimman ja parhaimman puulaadun, Intian rehevässä maaperässä kasvanut
sormenpään kokoinen mustikka ei maistu miltään pohjoismaiden mustikan
rinnalla, ja sellaista aroomia kuin kuivien kivikkomäkiemme mansikalla,
en ole tavannut missään kuuman Etelän marjalla.
Mutta villapörssissä jatkuu kuumeinen huutokauppa, sillä uusia ostajia
on ilmestynyt. Ennen sotaa oli Japani pienimpiä huutajia, ostaen
Sydneyn pörssissä 18,000 paalua, viisi vuotta sodan jälkeen oli se
järjestyksessä toinen 120,000 paalulla, ja joka vuosi sen kysyntä
nousee. Saksa ei kylläkään ole päässyt vielä entiselleen, sillä ennen
sotaa osti se vuosittain yli neljännesmiljoonaa paalua, mutta silloin,
kun se taas pääsee tähän määrään, on Japani villateollisuuden alalla jo
arveluttava kilpailija, vaikkakin sen tuotanto vielä toistaiseksi on
suuntautunut pääasiassa vain kudottujen tavarain valmistamiseen.