SYDNEY

Useimmat uusien maanosien ja siirtomaiden kaupungeista ovat kasvaneet

hyvin nopeasti ennen aivan autiolle paikalle senjälkeen, kun niiden

perustaminen on määrätty. Ne eivät ole hiljalleen hivuttautuneet

kyläpahasesta kauppalaksi, siitä pikkukaupungiksi ja lopulta

suurkaupungiksi, vaan ne ovat repäisevällä otteella tempautuneet

lyhyessä ajassa maailmankaupunkien tasalle.

Niinpä ei Sydneylläkään ole ikää kuin kahden miespolven verran,

lähemmin sanottuna 140 vuotta, mutta siinä ajassa on se kasvanut

suuruudeltaan seitsemänneksi maailmankaupungiksi.

Sen alku oli vaatimaton. Kun Yhdysvallat erosivat Englannista ja

alkoivat elää omin päin, aiheutui siitä emämaalle kaikenlaisia

huolia. Englannilla oli muun muassa ollut tapana lähettää näihin

siirtomaihin pahantapaisia ihmisiä, joita kotimaassa täytyi pitää

vankiloissa. Nyt oli tämä tie tukossa ja englantilaiset vankilat

täyttyivät rikollisilla. Mietittiin keinoa tilanteen pelastamiseksi

ja se keksittiinkin. Kapteeni Cook oli 1770 pystyttänyt Englannin

lipun Austraalian kaakkoisrannikolle ja ristinyt paikan Uudeksi

Etelä-Walesiksi, mutta se oli vallan asumaton, eikä kenelläkään ollut

halua lähteä sitä asuttamaan. Nyt päätettiin lähettää liikoja vankeja

tähän uuteen siirtokuntaan, tulkoot siellä toimeen miten haluavat.

Niinpä lähti kapteeni Phillips 1787 yhdellätoista laivalla Austraaliaan

mukanaan 756 vankia ja 180 upseeria, matruusia ja muuta miehistöä

perustamaan uutta koloniaa, jonka ensimäiseksi kuvernööriksi hänet oli

määrätty. Seuraavana vuonna hän päätyi Port Jacksonin satamaan, jonka

hän huomasi tarkoitukselleen soveliaaksi, nousi siellä siirtolaisineen

maihin ja nimitti uuden siirtokunnan Englannin silloisen

siirtomaaministerin mukaan Sydneyksi.

Phillipsin tarkoituksena oli saada siirtokunta elättämään itsensä

maanviljelyksellä ja karjanhoidolla, mutta kävikin selville, ettei

yksikään koko joukosta ymmärtänyt mitään näistä tieteen ja elinkeinon

haaroista. Niinpä he päästivät lehmät karkuun, ja ne hävisivät

ainaiseksi bushiin. Useampaan kertaan näki siirtokunta nälkää ja oli

miltei perikadon partaalla, mutta jotenkuten aina selvittiin, kunnes

opittiin käyttämään hyväkseen maan luonnontuotteita.

Tämä oli vähäpätöinen alku tulevalle maan pääkaupungille, jossa nyt,

140 vuoden kuluttua on yli 1,200,000 asukasta. Pääkaupungin virka

on siltä nyttemmin otettu pois, sillä toiset valtiot eivät voineet

sallia, että koko Commonwealt'in pääkaupunki sijaitsi vain yhden

valtion alueella. Niinpä valittiin sellainen yhteinen maapala, Federal

Territory — joka tosin sekin on Uuden Etelä-Walesin rajojen sisällä

— ja sinne rakennettiin uusi pääkaupunki, Canberra. Näin saatiin

pääkaupunki saman tien pois rannikolta, jossa japanilaiset sen voisivat

pommittaa rikki, sillä japanilaispelko on Austraaliassa suuri.

Sydney on tyypillinen "business-kaupunki" jo rakennuksiinsakin nähden.

Minkäänlaista yhtenäistä tyyliä ei siellä ole joudettu noudattamaan,

jokainen on rakentanut, miten hänelle itselleen on ollut edullisinta.

Siksipä katuvieret ovatkin rakennuksiinsa nähden hyvin kirjavia, ja

useat kadut kulkevat miten sattuu, ilman erikoista suunnitelmaa.

Tämä olkoon nyt sanottu vain keskikaupungista ja sen lähimmästä

ympäristöstä, sillä kun kiertelee satamaa, löytää sen varrelta hyvinkin

silmäähiveleviä ja taiteellisia rakennusryhmityksiä ja puistoja.

Erikoisen leiman varsinkin keskikaupungille antavat baarit, joita on

silmiinpistävän tiheässä, sanottakoon yksi joka 50 metrillä. Niitten

kohtaloa ratkaistiin paraikaa, kun tulin Sydneyhin. Raittiusmiehet

olivat näet vaatineet toimitettavaksi kansanäänestyksen Uudessa

Etelä-Walesissa kieltolain aikaansaamiseksi. Äänestyspäivänä oli koko

Sydney jalkeilla, ja äänestykseen otti osaa miltei sata prosenttia

äänioikeutetuista. Kaikki baarit olivat silloin suljettuina, ja

baarikundit kulkivat murheellisina pitkin katuja. Yhden humalaisen

poliisi kuitenkin tapasi ja korjasi suojiinsa. Kun mieheltä tiukattiin,

mistä hän oli saanut viinaa, sanoi hän, että se on eilisen päivän

humalaa, sillä tänään ei saa mistään.

Äänestys toimitettiin lauantaina ja sunnuntaipäivä odotettiin

jännityksessä. Maanantaiaamuna tuli sitten tieto tuloksista, joka

kylläkään ei ollut vielä aivan lopullinen, mutta osoitti kuitenkin,

mitä mieltä kansa on asiasta. Kieltolain puolesta oli annettu

pyöreissä luvuin 331,000 ja sitä vastaan lähes 821,000 ääntä. Ero siis

vastustajien hyväksi 490,000. Myöhemmin saapuneet tiedot sitä sitten

vielä paransivat, joten lopullinen erotus oli muistaakseni 520,000.

Viinamiehet olivat tyytyväisiä, baarit kuhisivat taas kansaa ja olut

teki kauppansa, sillä sydneyläinen olut on mainiota. Puhetta asian

johdosta riitti sekä baareissa että sanomalehdissä loputtomiin.

Sydneyn katuelämä on vilkasta kuten arvatakin sopii, ja kadut

eivät suinkaan ole liian leveät tälle liikenteelle, varsinkin kun

katuvierillä seisoskelee loputon jono autoja. Ne ovat pääasiassa

yksityisten omistamia odottamassa siinä konttoriajan päättymistä.

Austraaliassa on laskettu joka 12:nnen ihmisen omistavan auton. Niin

tarkoin olivat nämä yksityisten autoille varatut katuvieret käytetyt,

että usein löysi vapaan paikan vasta pitkän etsiskelyn jälkeen ja

kaukana sieltä, minne oli matkalla. — Tulin tätäkin kokemaan, kun

konsulimme autollaan kuljetti minua kaupungin nähtävyyksiä katselemassa.

Oli tarkkaan määrätty, että auton käytävänpuoleiset pyörät eivät

saaneet olla käytävän reunasta kuutta tuumaa ulompana. Jos jätit

autosi etemmäs, tuli poliisi heti tuumastukin kanssa mittaamaan ja —

5 puntaa sakkoa. Tämä oli raskaanpuoleinen rikos ja siksi sakkokin

näin korkea. Muista pienemmistä rikoksista pääsi vähemmällä, — siellä

on näet jokaisen ilmoituksen tai kiellon alla mainittu rikkomuksesta

aiheutuvan sakon määrä, jotta jokainen voi varojensa mukaan edeltäkäsin

arvostella, kannattaako tehdä rikkomus vai ei. Niinpä näki esimerkiksi

raitiovaunussa: "Jalkalaudalla ajaminen kielletty, — Sakko 2 puntaa",

tai jossain muualla: "Tupakanpoltto kielletty, — Sakko 2 puntaa", tai:

"Läpikulku kielletty, — Sakko 2 puntaa". — 2 puntaa oli tavallisin

sakkomäärä. Mutta sitten oli mukavuuslaitoksessa: "Älä kuhnustele, —

Sakko enintäin 10 puntaa". —

Muuten tahtoo sydneyläinen olla amerikkalaismallinen siinä, että

minkä hän tekee, sen pitää olla suhteiltaan suurempaa kuin muualla.

Satamalahden yli rakennetaan paraikaa siltaa, jonka jännitysväli on

ennenkuulumaton. Mitään numeroita en uskalla mainita, kun en niitä

tarkkaan muista, mutta niin korkeaksi se tulee, että suurimmatkin

valtamerihöyryt mahtuvat kyykistämättä kulkemaan sen alitse.

Kustannusarvio nousi 5 miljoonaan puntaan, mutta nyt on siihen jo

käytetty 10 miljoonaa, ja koko keskiosa — se komeus — puuttuu vielä

tykkänään. Ennenkuin se on saatu paikoilleen, ovat toiset 10 miljoonaa

huvenneet rakennukseen.

Kuulin, että eräässä elokuvienteatterissa olisi aivan erikoislaatuinen

musiikki, siellä näet kymmeniä ellei satoja miljoonia markkoja maksavat

urut. Menimme joukolla kuulemaan ja myös katsomaan. Kuvat olivat

pelkkää roskaa — mielikuvituksellinen aihe Venäjän vallankumouksen

ajoilta, — mutta urkuja sieti tosiaan kuulla. Niillä sai nimittäin yksi

soittaja aikaan kaikkien instrumenttien äänet, mitä voi maailmassa

ajatella. Siellä oli jouhisoittimet, torvet, rummut ja kaikenlaiset

muut kilistimet. Äänikerrat oli järjestetty eri osiin huonetta,

joten niitä kuului milloin yhdestä, milloin toisesta nurkasta.

Soittopöytä sijaitsi näyttämön edessä orkesterin tavallisessa paikassa

syvennyksessä ja nousi sieltä automaattisesti aika ajoin yleisön

nähtäväksi painuen taas hetken kuluttua takaisin, tämän liikkeen

silti häiritsemättä soittajaa tai soittoa, joka jatkui esteettömästi.

Satumainen oli summa, joka näihin urkuihin on kiinnitetty, mutta

mikäpäs ei kannattaisi elokuvien teatterille — ja varsinkin Sydneyssä,

sillä piletit maksoivat Suomen rahaksi muutettuna jo sen, minkä meillä

oopperaliput.

Muutenkin on Sydney kallis, tavattoman kallis kaupunki, — siellä käy

miltei shillinki markasta — mutta tämä on seikka, josta ja jonka syistä

puhun myöhemmin. Tässä musiikin yhteydessä mainitsen vielä, että

gramofooni on joka talossa, se on tärkeämpi kuin pata, se on perheen

jäsen paremmin kuin kissa tai koira meillä.

Sydneyläiset naiset ovat kauniita. Luulin arviotani harhaluuloksi,

kun olin useita kuukausia viettänyt värillisten ja murjaanien maassa.

Sen takia kysyin konsulaattimme sihteerin mielipidettä asiasta, sillä

arvasin hänen olevan pätevämmän heitä arvostelemaan. Mutta kun hänkin

vakuutti, että kyllä ne ovat kauniita, täytyi minun uskoa.

En ole mikään naisten pukujen erikoistuntija, ainakin kotona minua

moititaan siitä, että kiinnitän niihin liian vähän huomiota, mutta sen

panin kuitenkin Sydneyssä merkille, että naiset käyttävät erinomaisen

lyhyviä hameita. Ne eivät ulottuneet läheskään polviin saakka, ja ilmiö

on aivan yleinen, ilman poikkeusta. Tämä saattaa johtua useastakin

eri syystä, joita en rupea tässä arvailemaan. Yhtenä voisi ajatella

kankaitten kalleutta, tekstiiliteollisuus kun Austraaliassa on perin

huonolla kannalla.

* * * * *

Olin saapunut Sydneyhin suurien juhlallisuuksien aikana. Siellä

vietettiin silloin koko maailman käsittävää katolilaisten kokousta,

Eucharistic Congressia, kuten sen virallinen nimi kuului. Paavin

edustaja kunnioitti olemuksellaan kongressia, arkkipiispoja,

piispoja ja prelaatteja kaikista maanääristä oli sinne kokoontunut

samoinkuin maallikkoja, joten kongressiin lienee ottanut osaa joukon

toistasataatuhatta henkeä. Minä en henkilökohtaisesti puuttunut

juhlallisuuksiin, - konsuli sitävastoin oli kutsuttu sekä avajaisiin

että loppupäivällisille — katselin vain syrjästä ja totesin, että

suuri on vielä paavillisen vallan voima ihmiskunnassa. Missä vain

paavin edustaja liikkui, siellä putosivat ihmiset heti polvilleen kuin

halvauksen saaneina ja taivuttivat päänsä odottaen, että kaikkivoivan

paavillisen siunaava silmäys liukuisi heidän ylitseen.

Myös oli paavin edustajalla mukanaan jonkun verran pyhiä jätteitä

eli pyhäinjäännöksiä, joita piti näytellä kansalle. Tarkoitusta

varten vuokrattiin matkustajalaiva, ja sälytettiin pyhäinjäännökset

siihen. Laiva oli kuitenkin mustaksi maalattu, ja se oli sopimatonta.

Se maalattiinkin siis paavillisilla väreillä valkoisen ja

kullanhohtoiseksi, kannelle pystytettiin suuri, valkoinen risti,

ja niin lähdettiin kiertämään ympäri satamaa. Päivä siinä hävisi,

sillä Sydneyn satama on laaja, sitten kannettiin pyhäinjäännökset

katedraaliin, laiva maalattiin taas mustaksi ja luovutettiin takaisin

matkustajaliikenteelle.

* * * * *

Sydneyn satama on laaja, se on laatuaan ensimäisiä maailmassa. Kuin

satakerta kiertelee se monina lahtina ja poukamina Port Jacksonista

syvälle mantereeseen, ja käyttökelpoista rantaa on siinä yli 300

kilometrin pituudelta. Näitten vuonojen ja poukamien rannoille on

kaupunki rakennettu, ja kun ulkopuolella varsinaisen cityn valtainen

osa taloista on yhden perheen asuntoja, on kaupunki levinnyt tavattoman

laajalle. Tiheä raitiotieverkosto ja kymmenet höyrylautat välittävät

kuitenkin liikennettä kaupungin eri osien välillä vähentäen välimatkat.

Satama on kaikkialta niin syvä, että suurimmatkin valtamerilaivat

voivat siellä liikehtiä.

Kaupunki on siis hyvin suojattu kaikkia mereltäpäin suuntautuvia

vihamielisiä aikomuksia vastaan, sillä sataman suu, Port Jackson ei ole

kuin mailin levyinen. Varmemmaksi vakuudeksi on vielä sitä vastapäätä

olevalle kalliolle, avoimelle ja hyvin näkyvälle paikalle asetettu

kaksi tykkiä, jotta jokainen kaupunkiin tulija heti näkee, ettei täällä

leikitellä.

Ulkopuolella sataman leviävät Tyynenmeren hiekkaiset rannat

silmänkantamattomiin sekä pohjoiseen että etelään tarjoten erinomaisen

uimarannan, mikäli hait eivät hätyytä. Surfing s.o. rantatyrskyissä

uiminen tai paremminkin rypeminen onkin sydneyläisten parhaimpia

kesähuvituksia, ja tuhansittain heitä silloin näkee näillä verrattoman

ihanilla rannoilla.

Vaikka oli vasta kevät eikä vielä "surfingin" aika, houkuttelin eräänä

sunnuntaiaamuna konsulaatin sihteerin sekä erään toisen tuttavan

kanssani Sydneyn pohjoispuolella olevalle rannikolle, kun en ollut

siellä vielä käynyt. Laskuveden aikana on siellä mielenkiintoista

tutkia, mitä meri on jättänyt jälkeensä, — kauniskuorisia simpukoita ja

monenlaisia äyriäisiä.

Laiva vei meidät ensin kahdeksan mailin päässä olevaan Manly'yn,

joka on osa Sydneytä, mutta sinänsä kuitenkin muodostaa aivan oman

kaupungin luonnonihanalla kannaksella avoimen meren äärellä. Manlystä

ajoimme raitiovaunulla toiset kahdeksan mailia harvaan asutun seudun

läpi Narrabeeniin, josta alkaa asumaton rannikko. En käsitä, kuinka

tällainenkin raitiotielinja kannattaa, sillä vaikka oli sunnuntaipäivä,

kulkivat vaunut miltei tyhjinä ja kuitenkin säännöllisesti puolen

tunnin väliajoin. Kesäaikana siellä kylläkin saattaa olla vilkas

liikenne, mutta nyt ainakin olivat hiekkaiset rannat autioina.

Golfinpelaajia näkyi kyllä moniaita eräällä kentällä, mutta se on

minusta niin lapsellista peliä, kun aikamiehet leikkivät pienellä

pallolla, ettei sitä viitsi katsellakaan.

Paljon hauskemman näyn tarjosivat korkeat kuohupäät, joita navakka

itätuuli vyörytteli rannalle. Ulapalla ei aaltojen voimaa niin

havainnut, sillä syvä vesi on joustavaa, mutta kun aallot lähestyivät

rantaa, silloin ne ikäänkuin saivat uutta voimaa pohjasta ja äityivät

valkoharjaisiksi. Ensin näkyi aallonharjalla vain kapea valkoinen viiru

kuin pitsireunus, mutta pian se levisi ja paisui. Aalto sai terävämmän

muodon, se kohosi yhä korkeammaksi, ja kohiseva valkoinen harja kiertyi

ikäänkuin rullalle tuulen tempoessa siitä pilvenään hienoa usvaa

ilmaan. Hirvittävällä voimalla eteni tämä pauhaava vesimassa, kunnes

kohtasi rannan ja sortui siihen, jotta maa tärähti. Siinä näky, jonka

katselemiseen ei silmä väsynyt.

Vesi laski paljastaen laajalti matalaa rannikkoa. Se oli mustan

ja kuolleen näköistä etäämpää katsoen, mutta kun rupesi sitä

lähemmin tarkastelemaan, huomasi siinä vilkasta elämää. Pieniä

äyriäisiä rasahteli joka kolossa ja kiven kupeessa, kun ne nopeasti

etsivät itselleen piilopaikkaa. Lyhytruumiinen, suuren kämmenen

kokoinen merirapu oli mies puolestaan. Kun sitä lähestyi, nousi se

takajaloilleen ja kohotti suuret saksensa uhkaavasti tulijaa kohti.

Se oli varsin julman näköinen, ja tiesi tämän nähtävästi itsekin,

sillä vasta kun ojensi kätensä sitä ottaakseen, muuttui käytös.

Toistakymmentä senttiä pitkillä jaloillaan se juoksi uskomattoman

nopeasti vettä kohti, ei eteenpäin, vaan syrjittäin, ruumis ja

sakset hirveästi vaappuen. Päästyään mielestään turvallisen matkan

päähän, asettui se litteäksi maahan jääden odottamaan. Jos sitä

lähestyi uudelleen, toistui äskeinen uhkaava asento ja senjälkeen

nopea sivuttainjuoksu. — Hummeri ja jokiäyriäinen ovat etanoita tämän

pitkäkoipisen rinnalla. Tavallisissa oloissaan ei tämäkään käytä kuin

jalkojensa puolta pituutta ja liikkuu verrattain hitaasti, mutta

milloin tarvitaan, nousee se kaikille nivelilleen, ja silloin saa mies

miltei juoksujalassa seurata pysyäkseen sen rinnalla. Se saattaa tehdä

matkoja kauas omasta elementistään. Kerran Uudessa Caledoniassa tapasin

erään sellaisen kokospalmumetsässä noin 50 metriä ranta-aukeasta ja

ainakin 200 metriä vesirajasta. Eikä se suinkaan kulkenut eksyksissä,

sillä kun rupesin ahdistamaan sitä, otatti se heti täyttä ravia

suorinta tietä merenrantaan.

Paljon muuta oli meri paljastanut nähtäväksi. Pieniä, monenmuotoisia

simpukoita oli niin tiheässä, ettei voinut astua askeltakaan

tallaamatta niitä murskaksi. Vaikkei Austraalian rannikko olekaan

niin lajirikas kuin Tyynenmeren korallisaaret, löysi täältäkin sangen

runsaan valikoiman. Omituinen oli muuan suuri simpukka. Se oli

tummanharmaa, hyljätyn simpukankuoren tai rosoisen kiven näköinen,

mutta kun astui sen päälle, roiskautti se ilmaan korkean vesisuihkun.

Tämä oli sen puolustusase.

Muutaman niemen takana tapasimme kalamiehen. Hänellä oli pitkä

siima, sen päässä painolla varustettu syötti, jonka hän nakkasi

kauas tyrskyihin. Näin myrskyllä ajaantuu pieni kala matalikolle, ja

petokalat seuraavat niiden jälessä. Kun miehellä oli kaksi siimaa,

pyysimme saada lainata toisen luvaten saaliin hänelle. Hän laittoi

syötiksi nyrkinkokoisen lihapalan ja sanoi, että siihen ainakin pitäisi

napata, ja kun nappaa, niin se on suuri.

Menimme niemenkärkeen, jossa oli syvempi vesi ja aloimme "slanttailla".

Olimme heittäneet tuskin puolenkymmentä kertaa, kun jo tarttui niinkuin

kiveen. Kala siellä oli, lujasti tempoili, ja päättelimme, ettei se voi

olla muu kuin hai, sillä niitä oli tällä rannikolla runsaasti.

Se oli otettava väsyttämällä, ettei siima katkeaisi, sillä emme

tienneet sen suuruutta. Itsepäisesti se painoikin ulapalle päin, että

kohta olimme luovuttaneet koko siiman ja seisoimme aivan vesirajassa,

jonne hyrskyt löivät. Silloin tuli se yhdeksäs aalto, joka aina on

suurin, tuli kuin lumivyöry korkeana kohisten. Toiset kerkisivät

pakoon, mutta minä pitelin siimaa, jonka toisessa päässä tempoili kala,

ja tyrsky hautasi minut alleen. En minä siitä kastumisesta niinkään

perustanut, mutta se tuppasi sapettamaan, kun toiset jäivät kuiviksi ja

sitten ilkesivät nauraa minulle.

Mutta nyt ei ollut aikaa harmitella, sillä kala oli saatava maalle.

Sen tempaukset olivat jo herpaantuneet, ja niin vedimme sen yhtä

päätä kuivalle. Hain poikanen se oli, pieni, metrin mittainen, mutta

sisukkaastipa oli tapellut. Hampaita sillä oli enemmän kuin tarpeeksi,

ja muistoksi leikkasin leukaperät itselleni, kun taas muun osan veimme

kalastajalle.

Näistä leukaperistä sain vielä jälestäpäin monta harmia. En tullut

puhdistaneeksi niistä lihoja oikein tarkoin, kiersin vain paperiin

ja illalla asetin paketin kauniisti hyllylle konsulaatin sihteerin

asunnossa, jonne se unohtui. Asunnon toinen omistaja tulee sitten

eräänä iltana kotiin ja alkaa haistella, että jotain asiaankuulumatonta

on ilmassa. Leukaperät olivat lämpöisessä ruvenneet "happanemaan",

kuten suojärveläinen sanoo puiden tekevän, ja levittivät tuoksuaan

huoneeseen. Etsittyään puoliyöhön saakka löysi huoneenhaltija vikapään

paketin ja nakkasi sen pihalla olevaan paperikoriin. Kun me myöhemmin

yöllä kotiuduimme, en löytänyt arvokasta muistoesinettäni mistään,

kunnes sihteeri huomasi mennä katsomaan paperikorista, josta se löytyi.

Seuraavana päivänä päätin tallettaa pakettini varmempaan paikkaan

ja vein sen konsulaatin etuhuoneeseen, jonka korkeareunaiselle

sanomalehtihyllylle sen asetin piiloon. Vankan paperin kiersin vielä

ympärille, jotta ei mikään haju pääsisi leviämään huoneeseen.

Näin sai paketti olla rauhassa taas pari päivää, mutta sitten eräänä

yönä ihmisten nukkuessa tuli katala rotta ja alkoi tutkia pakettia. Se

repi käärepaperit aivan silpuksi, söi sitten, minkä irti sai luista ja

poistui. Kun sihteeri aamulla tuli avaamaan konsulaattia, oli hänen

pakko kääntyä ovelta takaisin, sillä ilma oli huoneessa ylen raskas.

Saatuaan akkunat auki, alkoi hän etsiä leukapieliä, koska tiesi

minun tuoneen ne sinne. Mutta vaikka hän tyhjensi merimiessäkkini

sisällön konsulaatin lattialle, ei mitään löytynyt, vaan haju pysyi

muuttumattomana. Vihdoin viimein äkkäsi hän kiivetä sanomalehtihyllylle

ja näki siellä tämän kauhistuksen. Tikkujen avulla leukaperät sitten

siirrettiin talon kellariin.

Seuraavien viikkojen aikana minä niitä sitten joka pysähdyspaikassa

puhdistelin, ja aiheuttivat ne monta turhanpäiväistä kysymystä

kulloinkin aina asianomaisen isäntäväen puolelta, kunnes Uudessa

Caledoniassa kaivoin ne hiekkaan, jossa termiitit tekivät lopullisen

puhdistustyön. Nyt ne ovat siistit ja hajuttomat.

* * * * *

Sydneyssä ei suomalaisten keskuudessa — heitä on siellä muutamia satoja

— ole minkäänlaista seuraa, joka vetäisi heidät yhteistoimintaan.

Konsulaatti sai täyttää tämän puutteen, ja se olikin ikäänkuin

suomalaisten klubi. Heitä näki siellä aamusta iltaan joko sanomalehtiä

lukemassa tai kirjoittamassa kirjeitä taikka muuten jutustamassa,

— ja tietysti konsulaattiasioissa. Siellä tapasin yhden Australian

vanhimmista suomalaisista, Matti Halosen, joka jo 44 vuotta on asunut

Australiassa.

Matti on nyt jo elämänsä ehtoopuolella — kuudeskahdeksatta vuosi on

kulumassa — ja elelee valtioneläkkeellä, mutta vielä nousee Matin jalka

keveästi, ja kieli luistaa nokkelasti muinaisia muistellen, kun sille

päälle sattuu.

Oulun puolesta on Matti kotoisin, tuli nuorella ijällä leikitellyksi

tyttöjen kanssa, ja kunta määräsi Matille seitsemän markkaa veroa

perillisistä. Tämä oli Matista liikanainen rasitus, joten hän sanoi

hyvästit kotimaan kamaralle ja lähti merille. Seilasi sitten seitsemän

vuotta kaikilla vesillä, kunnes 1884 päätyi Austraaliaan. Silloin

olivat olot vielä epävarmat Sydneyssä kuten muuallakin, ryöstöjä

sattui tiheään, ja jokainen sai luottaa omiin keinoihinsa. Niinpä

oli Mattiakin yritetty kerran iltapimeällä ryövätä Sydneyn kadulla.

Kaksi oli rosvoja ollut, "mutta" — kertoo Matti — "kun minä kierasin

nyrkinkokoisen pluumentaalin (kiven) nestuliinaani ja kumautin sillä

toista ohimoon, ja sanoin, että tuoss' on sinulle matchista, niin

siihen paikkaan istui, ja toinen lähti lipettiin."

"Miten sille kävi, kuoliko se?" kysyimme.

"En minä häntä tiiä, siihen jätin ja juoksin harpuriin (satamaan)

laivaan", vastasi Matti.

Eräänä päivänä kuului eteishuoneesta taas kovaäänistä keskustelua,

josta saattoi erottaa sanat "Suomen Tiikeri". Siinä oli toinen

Austraalian veteraaneja, rotevakasvuinen pohjalainen, ryhdikäs

vielä vanhanakin. Hän selvitteli, eteishuoneessa oleville nuorille

miehille elämänsä historiaa, ja ainakin kymmeneen kertaan kuulin hänen

aloittavan: "Kerjäläispoika minä olin, kun Kristiinasta läksin, mutta

minusta tuli Suomen Tiikeri —". Kulkupuhe tiesi tosiaan kertoa, että

hän nuorempana oli ollut Chicagossa jonkunlaisen atleettiklubin tai

voimisteluseuran johtomiehiä, ja häntä silloin mahdottomien voimiensa

takia oli kutsuttu "Suomen Tiikeriksi." — Ennenkuin kerkisin miehen

kanssa tehdä lähempää tuttavuutta, oli hän taas hävinnyt konsulaatista,

enkä häntä sen jälkeen nähnyt, nimenkin olen unohtanut.

Minun matkaani olisi sieltä liittynyt parikin nuorukaista, kun

luulivat, että kulkuni on kukkaisten päällä tanssimista, mutta minä

varoittelin heitä seuraamasta polkujani, ne eivät ole kaikkia varten.

Brisbanesta saapui myös nuori mies, joka vasta pari kuukautta sitten

oli tullut Suomesta aikomuksella hankkia itselleen farmi. Hermot olivat

kuitenkin pettäneet, mies istui päiväkaudet vaan mietiskellen ja

selitti, että hän tulee hulluksi. Queenslandin suomalaiset keräsivät

hänelle matka-avustusta, ja nyt oli miehelle hankittu jo laivalippu

Suomeen samana päivänä lähtevässä laivassa. Kun hän kuuli, että minä

aion myös matkustaa sinne Etelämeren saarien ja Panaman kautta, päätti

hän lähteä minun matkaani ja jättää koko Suezin reitin, koska hän yksin

matkustaen voisi hermostua liiaksi. Monista vastaväitteistä huolimatta

pysyi hän itsepäisesti mielipiteessään, ja vasta kun olin selittänyt,

että jos hän lähtee minun matkaani, tulee hän perin hulluksi, suostui

hän sihteerin saattamana lähtemään laivaan, joka kohta höyrysi ulapalle.

Ennenkuin jätän Sydneyn, en malta olla mainitsematta paria

luonnonnähtävyyttä sen lähistöllä. Austraaliassahan on lukemattomia

ihmeellisiä luonnonmuodostumia, joita ei missään muualla näe, mutta

nämä kaksi sijaitsevat niin lähellä Sydneytä, että ne oleellisesti

kuuluvat siihen.

Toinen on Hawkesbury-joki, jonka rantaa pohjoisesta tuleva rautatie

kiertelee. Joen rannat ovat metsäiset vesirajaan saakka ja verrattain

jyrkät, niemiä, lahtia ja salmekkeita kohtaa silmä kaikkialla, ja

luulisi pikemminkin kulkevansa itä-karjalaisen järven rantoja kuin

austraalialaista jokivartta. 35 mailia Sydneystä kulkee rautatie joen

poikki ja siinä on Austraalian pisin rautatiesilta.

Amerikkalaiset matkailijat ovat olleet sangen innostuneita joen

tarjoamista näköaloista, kirjoittaneet siitä pitkiä juttuja ja

verranneet jokea Missisippiin ja Rheiniin.

Toinen nähtävyys on Bulli Pass, saman verran Sydneyn eteläpuolella.

Se on omituinen vuorenmuodostuma, joka toiselta sivultaan nousee

loivasti ja merenpuoliselta sivultaan putoo äkkijyrkästi 1300 jalkaa

alempana olevalle tasangolle. Näköala tältä korkeimmalta huipulta on

suurenmoinen: Tyynenmeren ääretön, kimalteleva ulappa, sen loiva,

taivaanrannan autereeseen häipyvä hiekkaranta, ja lähempänä alla

kaupunkeja, kyliä ja farmeja silmänkantamiin.