Austraalia on valkoinen — siinä mielessä, ettei siellä ole yhtään
värillisiä. Kaikkien poliittisten puolueiden yhteinen tunnuslause on:
yksi rotu, yksi kieli ja yksi kansallisuus. Sentakia on parlamentti
päättänyt, että siirtolaisiksi hyväksytään ainoastaan valkoisen rodun
edustajia eli kuten sitä on sovellettu "ainoastaan eurooppalaista
kansallisuutta olevia henkilöitä."
Kun tämä määräys virallisesti vahvistettiin, oli Queenslandin
sokerifarmeilla muutamia tuhansia kanakkeja Tyynenmeren saarilta joko
värvättyinä tai pakolla tuotuja, ja sokeriteollisuus kannatti hyvin,
sillä kanakit olivat halpaa työvoimaa. Nyt määrättiin kanakit viiden
vuoden sisällä lähetettäviksi takaisin saarilleen. Sokerin tuottajat
ilmoittivat tekevänsä vararikon, sillä sokerinviljelys ei valkoisella
työvoimalla kannattanut. Kanakkeja koskevaa määräystä ei peruutettu,
mutta sensijaan pantiin ulkoa tuodulle sokerille korkea tulli, jotta
sokerinviljelijät voisivat saada vastaavasti korkeamman hinnan
tuotteistaan, — ja niin saivat kuluttajat maksaa valkoisen työväestön
korkeammat palkat.
Ja niin on kaikilla austraalialaisen teollisuuden aloilla. Villaa
tuottaa Austraalia enemmän kuin mikään muu maa maailmassa, mutta miltei
koko tuotanto viedään raakana ulos. Austraalialainen kutomateollisuus
ei kykene tyydyttämään edes oman maan tarvetta, vaan ostetaan
Englannista valmiita kankaita villan moninkertaiseen hintaan, sillä
kotimainen teollisuus ei kannata, palkat ovat liian korkeat.
Austraalia voisi itse tuottaa kaiken, mitä se kuluttaa tarvitsematta
turvautua tuontitavaroihin, mutta jos Sydneyn kaupoissa kyseli
tavaroiden alkuperää, sai kuulla, että ne olivat ulkolaisia järjestään
kaikki — kahden pencen maissipiippua myöten. Kotimainen teollisuus ei
kannata, palkat ovat liian korkeat, ulkolainen tavara tulee halvemmaksi.
Halvemmaksi siinä suhteessa, että se maksaa vain kaksi kertaa enemmän
kuin Englannissa tai Amerikassa. Korkeat tullit, joilla kotimaista
teollisuutta on koetettu suojella, nostavat tavarain hintoja, ei
ainoastaan tuontitavarain, mutta myöskin sellaisten, joita ei ole
tarvis tuoda ulkoa.
Kun austraalialainen jotain valmistaa, tuntuu se hänestäkin ihmeeltä,
joten siitä täytyy oikein erikoisesti mainita. Austraaliassa painetussa
kirjassa esim. ei riitä kustantajan, kaupungin ja maanosan nimi, vaan
kirjan alussa on selitys: "Täydellisesti pantu kokoon ja painettu
Austraaliassa siinä ja siinä painossa, sillä ja sillä kadulla j.n.e."
Tämä selitys sentakia, että jokainen huomaisi, mitä Austraaliassakin
saadaan aikaan. — Sitten on kirjassa toinen selitys: "Pääpostimestarin
rekisteröimä, jotta tämä voidaan lähettää postissa kirjana." Jos
siis joku epäilisi, ettei se olisikaan kirja, on pääpostimestari sen
rekisteröinyt kirjana lähetettäväksi.
Mutta tällainen laitos maksaakin sitten. Edessäni on näin painettu
matkailukirja, 173 sivua (niistä 36 tyhjää) ja 36 puolen sivun
kuvaa, hinta Suomen rahaksi muutettuna 106 markkaa. Palkat ovat näet
korkeat. Sillä Austraalia on työmiesten luvattu maa, kukaan ei pääse
siellä sellaisille palkoille kuin se, joka viitsii tehdä työtä.
Teollisuudenharjoittajat kyllä tietävät, että he saisivat Aasiasta
määrättömästi työväkeä, jolle ei tarvitsisi maksaa puoltakaan nykyisin
vallitsevista palkoista, mutta laki kieltää, Austraalia on valkoinen.
Austraaliassa ei tehdä työtä tunti- tai päiväpalkalla, vaan
viikkopalkalla. Tämä saattaa monestakin tuntua aivan yhdentekevältä,
sillä samahan se on, mitenkä ajan laskee, viikkorätingillä pääsee
vielä vähemmällä laskemisella. Mutta se ei ole aivan sama, sillä
austraalialaisen työmiehen viikkoon kuuluu vain viisi päivää tai
oikeastaan neljä ja kaksi kolmasosaa. Viikon työt lopetetaan jo
perjantaina klo 14, ja lauantaipäivänä ei tehdä mitään, mutta se kuuluu
viikkoon kuitenkin, ja palkka on otettu huomioon myös sen päivän
osalle. Baarit ovat näet englantilaisen tavan mukaan sunnuntaina
suljettuja, ja lauantaipäivä on senvuoksi omistettu baareille ja
seurustelulle. Jokainen työnantaja voi tästä tehdä yksinkertaisia
laskelmia työn kannattavaisuudesta.
Matkailutoimistoista sain useita Austraalian oppaita, joissa selitetään
maan tuotantomahdollisuuksia ja jo nykyisin vallitsevaa, loistavaa
tuotantokykyä. Eräs niistä alkaa näin:
"Austraalia on johtavassa asemassa maailmassa kutakin asukasta kohti
tulevan tuotannon arvoon nähden", jonka jälkeen seuraa päätähuimaavia
numeroita tuotannosta nauloissa, sentnereissä ja punnissa.
En ollenkaan epäile, etteivätkö numerot pitäisi paikkaansa, mutta kun
katselen toista tilastoa, täytyy minun tulla siihen johtopäätökseen,
että Austraalia on johtavassa asemassa myöskin kutakin asukasta kohti
tulevan tuonnin arvoon nähden. Tilasto nimittäin sanoo, että vuoden
1926 (viimeinen tilastossa) vienti oli 148,470,000 puntaa ja saman
vuoden tuonti 151,445,000 puntaa. Ero ei ole tosin suuri, mutta se
osoittaa kuitenkin, että joskin austraalialaiset tuottavat asukasta
kohti enemmän kuin mikään muu maa, niin he myös tuovat enimmän, se on,
he ovat kulutuksessa kaikkien toisten edellä.
Prospekti sanoo, että Austraalia voi reilusti (in comfort) elättää
100 miljoonaa ihmistä. Viime vuonna oli siellä 6,230,000 asukasta,
siis kuudestoista osa mahdollisesta, ja tästä määrästä asuu 65 %
kaupungeissa. Paljon mahtuu vielä väkeä, ja paljon siellä tarvittaisiin
työvoimaa, mutta toistaiseksi ei vuotuinen lisäys ole niin suuri
kuin olisi toivottavaa. Kyllähän, jos raja avautuisi värillisille.
Muutamassa vuodessa he täyttäisivät maan ja viljelisivät sen,
mutta silloin siellä ei olisi enää valkoisilla mitään sanomista,
ja tilanne muuttuisi samanlaiseksi kuin se on nykyisin esimerkiksi
Javalla. Englanti on kuitenkin liika-asutettu, ja sieltä poistuvalle
väestölle täytyy olla varattuna paikka, joka kielen, tapojen ja
yhteiskunnallisten olojen suhteen on samanlainen kuin emämaa, joten
he sinne siirtyessään eivät tuntisi suurempaa eroavaisuutta "kuin jos
siirtyisivät Englannista Skotlantiin."
Austraalian väestöstä onkin 97 prosenttia englantilaisia, ei tietysti
siirtyneitä, mutta englantilaista syntyperää. Siitä kait johtui, että
Austraalia otti hanakasti osaa maailmansotaan. Ennenkuin Englanti
oli vielä julistanut sodan Saksalle, ilmoitti Austraalian hallitus
Englannin hallitukselle, että sekin tahtoo tapella mukana.
Ensimäiset austraalialaiset joukot lähetettiinkin rintamalle marraskuun
alussa 1914, ja samaan aikaan tuhosi austraalialainen risteilijä SYDNEY
Cocos-saarten luona Emdeniin. Joukko seurasi toistaan Eurooppaan,
kunnes austraalialaisten luku rintamalla nousi neljäänsataantuhanteen.
Palestiinassa, Egyptissä, Gallipolissa ja länsirintamalla he tappelivat
urhoollisesti. Austraalialla ei ollut sotatarveteollisuutta ollenkaan,
joten se osti sotatarpeensa Englannilta, joka auliisti myönsikin
velaksi sanoen, että kyllähän Germany maksaa, kunhan tässä voitetaan.
Sota loppui, ja austraalialaiset palasivat kotiinsa, mutta heitä ei
ollut enää kuin 100,000. Kolme neljännestä oli jäänyt kylminä eri
rintamille. Tappio oli raskas kantaa, mutta olihan sota voitettu.
Mitä hyötyi Austraalia maailmansodasta? Se sai Kansainliiton
valvonnan alla yliherruuden saksalaisessa Uudessa Guineassa, jossa
on satatuhatta villiä bushmannia, ja joka ei tule omillaan toimeen,
vaan pysyy jotenkuten pystyssä vain emämaasta tulevan miljooniin
nousevan valtakunnanavustuksen turvin. Pantiin hoitamaan tätä villiä
maakappaletta, vaikka Austraalialla itsellään oli maata enemmän kuin
kykeni asuttamaan. Ja siitä hyvästä oli se menettänyt satoja tuhansia
miehiä parasta työvoimaansa — ja kaiken lopuksi jäi velkaa Englannille
täsmälleen yhden miljaardin puntaa. Tykinammukset ovat nimittäin
kalliita paukuteltavia. — Minä kylläkään en ole tilejä tarkastanut
mutta näin minulle Sydneyssä vakuutettiin. Se tekee vähän yli 30,000
Suomen markkaa kutakin nykyisin elävää austraalialaista kohti. Sanon
nykyisin elävää, sillä velka on vielä maksamatta, ja ulkomaankaupan
numeroista päätellen on siihen ainakin toistaiseksi hyvin pieniä
toiveita, sillä usean vuoden korotkin ovat vielä rästissä.
Kaikesta huolimatta pyrkivät austraalialaiset sisukkaasti eteenpäin.
Kulkuneuvojen puute on siellä huutavin, jotta sisämaa voitaisiin
edullisesti saada tuotannon palvelukseen. Mutta kaikkialta
rannikolta tunkevat jo rautatiet yhä syvemmälle sisämaahan avaten
uusia mahdollisuuksia, ja nyttemmin on jo Itä- ja Länsiaustraalia
sidottu toisiinsa kiskoilla. Minä kun en kuitenkaan ole koskaan
palvellut kulkulaitoksissa, en omasta puolestani jaksa käsittää,
mitä taloudellista hyötyä tästä transcontinental-radasta voisi olla,
sillä Port Augustan ja Perthin välillä se halkaisee 450 mailia leveän
kalkkikivierämaan, joka ei tarjoa minkäänlaisia asutusmahdollisuuksia,
ja kaikki tavaraliikenne sanottujen paikkojen välillä tapahtuu
meriteitse, joka on halvempi.
Mutta kenties rata on tehty sentakia, että Austraaliallakin
olisi "trans-continental", kuten Amerikalla on pacific-radat.
Turistitarkoituksiin rata soveltuu hyvin, sillä jos joku esimerkiksi
on myöhästynyt Eurooppaan menevästä laivasta Sydneyssä, kerkiää hän
rautateitse Perthiin sitä vastaanottamaan. Ilmoituksessa sanotaankin,
että "mitään ponnistuksia ei ole säästetty tehdäkseen matkan
kiintoisaksi ja nautintorikkaaksi", ja tuskinpa on toista sellaista
junaa maailmassa. Jokaiselle matkustajalle kuuluu tietysti makuupaikka.
Sitten on juna järjestetty niin, että matkustajat vaivatta ja monia
ovia availematta voivat liikkua junan päästä päähän. Täten voi jokainen
helposti päästä erikoiseen oleskeluvaunuun, jossa on m.m. piano. Tämän
oleskeluvaunun voi pienellä vaivalla tyhjentää ja muodostaa siitä
tanssisalongin. Viimeiset radiotiedoitukset maailman tapahtumista
julkaistaan matkustajille j.n.e. Ei siis pitäisi olla mitään
toivomisen varaa vaativimmallakaan matkustajalla, vaikka maisemat
junan ulkopuolella olisivatkin vähän yksitoikkoisia. Toinen asia on
sitten, kykeneekö turistiliikenne peittämään kulut ja saattamaan radan
kannattavaksi, ja tilastosta päättäen tuottaa rata huikeasti tappiota
joka vuosi.
Vaikka 97 prosenttia Austraalian asukkaista on syntyperältään
brittiläisiä, eivät he silti tunnusta itseään englantilaisiksi, vaan
he ovat austraalialaisia. Englannista tullut siirtolainen, oltuaan
muutaman vuoden uudessa maanosassa, ei myöskään salli itseään enää
kutsuttavan englantilaiseksi, vaan hänkin on austraalialainen. Nimitys
englantilainen merkitsee heille jotain kykenemätöntä. Mies, joka ei
pikkupojasta saakka ole istunut hevosen selässä, ei ratsasta samoin
kuin synnynnäinen austraalialainen, joka sanookin: "Hän ei osaa
ratsastaa, hän on englantilainen."
Englantilaiset siirtolaiset ovat itse syypäät tähän arvosteluun.
Kuuleman mukaan saapuu heistä hyvin suuri osa valmistautuneina joko
kokeiksi tai kyntömiehiksi, koska heille on Englannissa sanottu, että
kokkeja ja kyntömiehiä Austraaliassa tarvitaan, ja niille on tarjolla
hyviä työansioita.
Mutta austraalialaiselta kokilta vaaditaan enemmän kuin
englantilaiselta, — joskaan ei juuri keittotaidossa, niin
jossain muussa. Eräs farmari tarvitsi kokkia ja ilmoitti siitä
paikanvälittäjälle. Tämä tiedusteli, mitä kokin pitäisi osata tehdä.
"No, kunhan nyt osaa ottaa lampaan hengiltä ja pilkkoa puita ja
tietysti täytyy senverran lypsääkin kuin maitoa tarvitaan ja noutaa
vettä, ja hyvä olisi, jos hän olisi kätevä hevosten kanssa ja..."
Kun nyt englantilainen kokki tulee tällaiseen paikkaan ja pannaan
suorittamaan näin monipuolista ohjelmaa, joutuu hän alusta lähtien
ymmälle. Kyllä hän osaa tehdä lampaasta paistia, kotletteja, fileitä ja
tuuninkia, mutta hän ei tiedä, kuinka saisi sen ensin hengiltä; hänet
pannaan lypsämään lehmää, mutta hän ei tiedä, vetääkö hännästä vai
sarvista, jotta saisi maitoa, ja hevosen lähelle hän ei uskalla mennä
ollenkaan, koska se voisi potkaista.
Sama on kyntömiehen laita. Hän osaa kyntää, koska on sitä
opetellut, mutta ei Austraaliassakaan riitä alituiseen kyntämistä.
Väliajalla olisi tehtävä vaikka pientä nikkarintyötä tai vedettävä
piikkilanka-aitaa, mutta silloin on kyntömiehellä peukalo keskellä
kämmentä. Farmari on pettynyt ja vetää johtopäätöksensä: "Hän ei osaa,
hän on englantilainen."
Tällaisissa olosuhteissa luulisin suomalaisen ja yleensä
pohjoismaalaisen selviytyvän vaivatta, sillä jokainen maalla kasvanut
meikäläinen kykenee näihin tavallisiin farmitöihin, nehän esiintyvät
meillä jokapäiväisessä elämässä. Mutta ennenkuin voi ajatellakaan
minkäänlaista menestystä Austraaliassa, on opeteltava englanninkieltä,
sillä kielentaitamattomana joutuu piankin yhtä tukalaan asemaan kuin
englantilainen kokki tai kyntömies, ja silloin saattaa farmari sanoa:
"Hän ei osaa, hän on suomalainen."
Tällä puheellani en kuitenkaan millään tavoin tahdo kehoittaa ketään
lähtemään Austraaliaan, sillä monta on mutkaa matkassa, ennenkuin
siellä pääsee varallisuutta keräämään, ja moni on sieltä minkään
tekemättä palannut takaisin kotimaahan. Yleensä ollaan liian herkkiä
yliarvioimaan tuntemattomien maiden mahdollisuuksia ja samoin herkkiä
uskomaan kullaltahelähteleviä juttuja. Luullaan, että missä joku on
menestynyt, siellä menestyy jokainen.
Ensimäinen menestymisen ehto Austraaliassa on raha, pääoma. Ilman
sitä ei ole kovinkaan suuria rikastumisen mahdollisuuksia. On kyllä
totta, että muutamat suomalaiset ovat farmityöläisestä kohonneet
varakkaiksi farmareiksi, mutta se on ollut pitkäaikaisen, ankaran työn
takana. Enimmät ovat saaneet jäädä "kyntömiehiksi ja kokeiksi", vaikka
kielentaitoakin on ollut aivan tarpeeksi. Sillä heiltä on puuttunut
kapitaali.
Kuulkaammepas, kuinka englantilainen austraalianopas neuvoo
maanmiehiään. Tämä koskee vehnänviljelystä ja lampaanhoitoa.
Selostettuaan ensin viljelysalueet ja vuosituotannot sekä mainittuaan,
että Austraaliassa on vielä äärettömiä aloja, jotka helpolla työllä
voidaan saada viljelyskuntoon, sanotaan siinä: "Pääomaa vaaditaan."
Sitten seuraa lähempi selostus siitä, kuinka suurella pääomalla voisi
ryhtyä yrittelemään: "Noin 3000-4000 punnan suuruisella summalla voi
tehdä terveen alun suoraan ostamalla", sanoo opas. Austraalian punta
on 200 Suomen markkaa, siis tarvittaisiin 600-800,000 Smk käteistä,
ennenkuin voi tehdä "terveen alun" ja päästä työskentelemään toisista
riippumatta. Mutta jos minulla olisi 600-800,000 Smk käteistä, niin
luuleekos kukaan, että minä kiinnittäisin sen Austraalian vähäsateisiin
vehnäseutuihin, jossa vuosituontanto viimeisen 10-vuotistilaston
mukaan on 12 1/2 bushelia eekkeriltä eli hiukan päälle xi hehtolitraa
hehtaarilta. Eipä vainkaan, kyllä Austraalia minusta nähden saa silloin
jäädä rauhaan, sillä parempiin tuloksiin minä tuolla summalla pääsen
Suomessa.
Maan hinnat eivät Austraaliassa ole niinkään halvat kuin luulisi.
Vehnän viljelykselle soveltuva, mutta muokkaamaton — siis metsää tai
pensaikkoa kasvava — maa maksaa vähäsateisella seudulla 1,500-2,500
Smk hehtaarilta, muokattu maa 2,500-3,500 Smk. — Runsassateisilla
seuduilla kohoaa hinta aina 7,500 markkaan hehtaarilta.
Jos kuitenkin jollakulla ei olisi käytettävänään niin suurta pääomaa
kuin edellä mainittiin, voi siirtolainen saada lainankin, eikä käteistä
tarvitse olla kuin osa farmin hinnasta. Tarpeelliseen irtaimeen menee
kuitenkin jonkunverran rahaa, ja mainitsemani opas antaa siitäkin
lähempiä tietoja. Aurat, kultivaattorit, kylvökoneet ja muut pienemmät
tarvikkeet maksavat 50,000 Smk, hevosia täytyy olla 8 tai 10, ja
niihin menee 40,000 Smk, yhdistetty viljanleikkuu- ja -korjuukone
nielee 50,000 Smk, viljelysalueen aitaus ja raivaus toiset 50,000
ja niin poispäin. Lopputuloksena vähävaraisia varten lausuukin opas
sitten, että "1,500-2,000 punnan (300-400,000 Smk) suuruinen summa
viisaasti käytettynä takaa omistajalleen varmuuden helppoehtoisen
lainan saantiin."
Onko tämä kullan vuolemista puuveitsellä, kuten meillä hyvin usein
Austraalian mahdollisuuksia arvostellaan. Ei se minusta ainakaan siltä
tunnu. Sitäpaitsi sanotaan että olosuhteet Austraaliassa poikkeavat
niin suuresti eurooppalaisista, ettei vastatulleen kannata ruveta
yrittämäänkään vallan raa'altaan, vaan vaatii olla ensin vähintäin
vuoden jollain toisella farmilla oppimassa kalliitten koneiden
käyttöä sekä perehtymässä viljelystapoihin. Siis yhden vuoden saa
tuloslaskelmistaan jättää kokonaan pois.
Ja vaikka sitten onkin päässyt farmin omistajaksi, niin ei tarvitse
luullakaan, että joutaisi keppi kourassa kulkemaan työmaalla
katselemassa, että työt luistavat, kuten monet isäntämiehet meillä
tekevät. Opas antaa siitäkin ohjeita ja selvitettyään käytännössä
olevaa työpäivän pituutta sanoo, että farmarit itse tekevät työtä
pimeästä pimeään vaihtamalla hevosia kerran päivän kuluessa.
Melkeinpä luulen, että jos tuon summan kiinnittää Suomessa maahan ja
tekee työtä, kuten Austraalian oppaassa on neuvottu, niin saman verran
karttuu rahalle ja työlle prosentteja kuin Austraaliassakin.