Kauan vireillä ollut hanke saada Lohilahden kulmakunta itsenäiseksi
kappeliseurakunnaksi toteutui vihdoin. Palkkaetujen pienuuden vuoksi
ei pienen, syrjäisen seurakunnan sielunpaimenen virkaan ilmautunut
kuin yksi ainoa hakija, muuan virkavapaa pappismies, Lustig nimeltään.
Tämän rettelönhaluisen viisastelijan kanssa seurakuntalaiset pian
riitautuivat, monet aina käräjöimisiin asti.
Mutta kun vuosien kuluttua nähtiin pari ilmiötä, jotka lohilahtelaisten
perintätiedon mukaan ennustivat tulossa olevia suuria tapahtumia,
pelästyivät he ja koettivat elää sanan miehen kanssa sovinnossa.
Ensimmäinen ennusmerkki näkyi taivaalla. Ilmestyi kuin tähti tähtien
joukkoon, mutta ei ollut kuitenkaan oikea tähti. Oli paremminkin
kuin kaulasta katkaistu naisen pää, joka pitkät hajahiukset viuhkana
taaksepäin rynnisti mustan avaruuden halki idästä länteen.
Tämän harvinaisen näyn raskauttamat mielet eivät olleet ehtineet vielä
täysin rauhoittua, kun sydämiä jysäytti jälleen uusi ennusmerkki.
Oli myöhäinen syksy, maa oli lumeton ja ainoastaan heikossa
jäänkohmeessa. Sataa tihuutti hienoa, sumun tapaista vettä, joka heti
alas tultuaan jäätyi. Puitten rungot ja oksat olivat kuin paksun
lasikerroksen sisässä. Oli ollut tyyntä viikkomäärin, mutta eräänä
aamuna alkoi kohahdella yksinäisiä tuulenpuuskia. Hiljainen metsä
sai eloa, helähti siellä, helähti täällä, niinkuin joukko kytkettyjä
vankeja olisi kalistellut kahleitaan. Illalla ja myöhemmin yöllä tuuli
yltyi myrskyksi, tullen sieltä käsin, jonne salaperäinen tähti oli
kadonnut. Raskaitten puitten kaatuessa juurineen tai taittuessa poikki
oli laajoissa sydänmaissa myrskyn kestäessä lakkaamatonta pauketta,
ryskettä ja teräksen helinää kuin raivoisimmassa sotataistelussa.
"Miehiä kaatuu, kansaa kaatuu", sanoivat vanhat viisaat katsellessaan
myrskyn tuhoisaa jälkeä.
* * * * *
Erämaan pienessä kappeliseurakunnassa elettiin edelleen hiljaista,
tapahtumaköyhää elämää. Kun oli aikansa turhaan odotettu jotakin
erinomaista tapahtuvaksi, alkoivat monet epäillä, että ennusmerkit
eivät tällä kertaa tietäisikään mitään. Mutta vihdoin narahti
Lohilahdenkin ruostunut ajanviiri saranoissaan, alkoi puhaltaa uusia
tuulia. Aluksi ne leväyttivät kirkon ovet auki ja lakaisivat sen
lopulta niin tyhjäksi, että pappi jäi melkein yksin.
Seurakunnassa olonsa alkuaikoina pastori Lustig pyysi joskus Neheäkin
saarnaamaan, mutta myöhemmin hän ei enää sallinut opettajan nousta
saarnastuoliin. Syynä tähän mielenmuutokseen arveltiin olevan tuon
ikivanhan: Saul löi tuhannen, mutta Daavid kymmenentuhatta. Nehellä
olisi kyllä ollut oikeus pitää raamatunselityksiä koulullansa,
mutta kun hän kirkon läheisyyden vuoksi piti sellaisen kilpailun
sopimattomana, tyytyi hän saarnailemaan vain pirteissä ulompana
kirkosta.
Uudet tuulet riipaisivat rikkoina myös suurimman osan Nehen
kuulijakuntaa. Mutta sitä mukaa kuin tämä tupiin kokoutuva seurakunta
pieneni, kasvoi jäljellä olevien henki, kuumentuen ajoittain
uskonnollisen kiihkon kiehumapisteeseen, käsiä huitoviin hihkumisiin ja
kalpeakasvoisiin pyörtymisiin asti. Polvilleen langeten ja kuumia otsia
lattiaan kolautellen he rukoilivat taivasta armahtamaan synnin mereen
hukkuvaa maailmaa. He pitivät itseänsä maan suolana ja niinä kymmenenä
vanhurskaana, jotka olisivat voineet pelastaa Sodoman, jos niitä olisi
edes niin monta ollut.
Kaikesta huolimatta kulki kuitenkin suuri enemmistö entisiä uskonveljiä
ja -sisaria raskain, jymähtelevin askelin ja vihasta kiiluvin silmin
punaisten lippujen jäljessä, kuunteli toisia saarnoja ja lauloi uusia
virsiä. Ja kummallista oli, että monet innokkaimmat uskovaiset olivat
nyt kaikkein kiihkeimpiä uuden opin tunnustajia. Vastakkain tullessaan
sivuuttivat eri aatteiden palvojat toisensa tervehtimättä ja kyräävin
silmin.
Pian saatiin uutta vettä myllyihin, puolella ja toisella. Pienen
sanomalehden muodossa lensi yksi niistä neljästä olennosta syrjäisen
Lohilahdenkin kappeliseurakuntaan ja huusi ikäänkuin ukkosen äänin:
"Tule!" Ja he näkivät, ja katso: valkea hevonen; ja sen selässä
istujalla oli jousi, ja hänelle annettiin seppele, ja hän lähti
voittajana ja voittoja saamaan.
Ensimmäinen sinetti oli avattu.
Lohilahtelaiset hämmästyivät. Mutta kun he sitten tajusivat tapahtuman
vakavuuden ja sen mahdolliset seuraamukset, kiiruhtivat he kilvan
ostamaan kauppapuodeista suoloja varastoihinsa kaiken varalta.
Tuskin oli tämä ensimmäinen huuto ehtinyt Lohilahden kaukaisimpiin
korpiin, kun jo uusi ääni huusi kirkonkylässä: "Tule!" Niin lähti
toinen hevonen, tulipunainen, ja sen selässä istujalle annettiin valta
ottaa rauha maasta, että ihmiset surmaisivat toisiaan, ja hänelle
annettiin suuri miekka.
Näitä tulipunaisia hevosia lähti myöhemmin liikkeelle useampiakin.
Mutta onneksi olivat ne vielä niin etäällä, että Lohilahteen kuultiin
vain sanomana niiden kaukaista kavioiden kapsetta. Kuitenkin värähti
papin ääni tavallista hartaammin hänen rukoillessaan taivaallista isää
siunaamaan valtakunnan sotajoukkoa maalla ja merellä.
Nehe selitti näinä aikoina yksinomaan vanhan testamentin ja
Ilmestyskirjan ennustuksia. Riittävää määrää vanhurskaita pönkittämään
lahonnutta maailmaa ei näyttänyt olevan nyt, enempää kuin
Aaprahaminkaan aikoina. Ihmiskuntaa odotti Sodoman kohtalo. Nykyinen
maailmankausi läheni loppuaan, ja uusi, tuhatvuotinen ihanneaika
oli alkamassa. Mutta heitä, valittujen pientä laumaa, eivät kauhean
murrosajan vaivat tule kohtaamaan: heidät muutetaan ajan rahdussa,
silmänräpäyksessä korkeammalle tasolle, hallitsemaan Kristuksen kanssa
tuhannen ajastaikaa. Uuden Jerusalemin ylistysvirsiä he nykyisin
enimmäkseen laulelivatkin.
* * * * *
Ensi jännityksen lauettua oltiin kaukaisessa kappeliseurakunnassa ajan
tapahtumiin nähden jotenkin rauhallisia sivustakatselijoita. Oltiin
niin kauan, kunnes ilmautui jälleen useita uusia ennusmerkkejä: siat,
rotat, oravat, käet.
Eräänä keväänä heti roudan maasta sulattua alkoivat Lohilahden siat,
vieläpä pienet porsaatkin, tonkia maata niin väsymättömän uutterasti,
että maanteitten laidat, talojen tanhuat ja läheiset pikku ahotkin
olivat myöhemmin kesällä kuin aatralla kynnetyt. Olivat ne kyllä
ennenkin, joka kesä, ketoa nurin kääntäneet, palan siellä, toisen
täällä. Mutta näin laajaa ja voimaperäistä sikojen maanmuokkausta eivät
vanhatkaan muistaneet nähneensä sitten suurten nälkävuosien.
Sikojen kärsillään kyntäessä maata ja käkien kukkua helkyttäessä
kartanokoivuissa ja peltojen aidanseipäissä tulivat oravat. Mistä
lienevät tulleetkin, mutta omanpaikkaisia ei niistä liene monikaan
ollut. Niitä juoksenteli pitkin aitojen selkiä ja kattojen harjoja,
istuskeli savupiippujen nenissä, hyppi pihapuissa ja kiipeili ylös
alas viirinsalkoja. Niitä pyrki laumoittain yli Lohilahden selän, aina
samaa tuntematonta päämäärää kohti, mitkä uiden, mitkä kokonaisina
lastulaivueina, tuuheat hännät purjeina pystyssä. Monet väsyivät
pitkällä uintimatkalla tai hukkuivat aaltoihin heikoilta aluksiltaan ja
ajelehtivat tuulen tuomina raatoina rannalle.
Oravien tultua marraskuussa talvikarvaansa kuului metsistä alituinen
pyssyjen pauke, varsinkin sunnuntaisin.
"Vielä niistä petäjiköistä kuuluu toisenkinlaista pauketta", ennusti
kerrankin eräille isäntämiehille Riihelän vanha vaari, jonka
erikoisalana olivat oravat.
"Ehkäpä hyvinkin, mutta aikaa siihen kuluu: eiväthän ole rotat
sikiytyneet vielä liiemmäksi", arveli muuan isäntä.
"Rotat!" huudahti toinen talokas. "Oletko käynyt tupasi lattian alla
sen jälkeen kuin...?"
"Sss...! Suu poikki!"
"Suu nappiin sitten kun tulee viljantarkastusmiehiä... Vai eikö tässä
ehkä oltane kaikki luotettavia?"
"Luotettavia ollaan."
"Minä tein kätköni rehuladon lattian alle. Mutta kun tässä taannoissa
päivänä pistäysin varastoani perkkäämässä, niin mitäs näin: rottia,
rottia! Jyvät hajoitettuina pitkin permannon alustaa, säkit nakerrettu
tappuroiksi ja kuin ilkkuen tehty niistä pesä pesän viereen. Eräässäkin
sellaisessa oli yksin lukien kaksikymmentäkolme alastonta, vikisevää
poikasta. Ja lie niitä ollut toisissa useampiakin."
"O perhana! Pitääkin tästä lähteä." Näin maailman lapset. "Pieni
joukko" näki paljon syvemmälle kuin mitä silmien edessä oli:
Kolmatta sinettiä alettiin avata.
Mutta vasta sitten kun se vaakaa kantava kauppias oli kapsahtanut
mustan ratsunsa selkään ja oli kuultu hyvin läheinen, ikäänkuin
gulashin huuto: "Litra vehnää yhdestä denarista, ja kolme litraa
ohria yhdestä denarista!" alkoivat harvat valitut, samoin kuin
muutkin köyhät, vastoin ennustuksia tuntea vatsoissaan uuden maailman
synnytystuskia.
* * * * *
Kolme kertaa olivat Nehen housunlahkeet jo heilimöineet ja kolmasti
oli Saara niitä lyhentänyt, niin että ne lopulta ulottuivat vain
hiukan alapuolelle polvien, antaen laihtuneelle omistajalleen
urheilijaa muistuttavan ulkonäön. Lukuisa lapsilauma oli kokonsa mukaan
ryhmitettävä pieniin joukkoihin, joille kullekin äiti ompeli vanhoista
vaatteistaan yhteisen vieraspuvun lasten vuoroon käytettäväksi, milloin
oli mentävä kylään asialle. Jo aikoja sitten oli ollut pakko kieltäytyä
pienistä nautinnoista: kahvista, tupakasta, vähitellen myös voista ja
muistakin särvinaineista.
Toivossa oli kuitenkin elettävä. Oltiinhan korkeilla tahoilla
hiljaisessa puuhassa opettajainkin hyväksi. Mutta kun Nehe
lapsikatraaseensa ja oleviin oloihin vedoten pyysi pientä
palkanlisäystä oman pitäjän kuntakokoukselta, hengähti sieltä vastaan
jäinen tuulahdus. Köyhät suunsoittajat tosin anomusta puolsivat, mutta
ne, jotka asian äänillään ratkaisivat ja joiden kukkaroa se lähinnä
tulisi koskemaan, asettuivat jyrkästi vastustavalle kannalle. Ehdottipa
rikas Remulainen, jonka hengen Nehe aikoinaan oli pelastanut kuolemasta
ja todennäköisesti vielä pahemmastakin, alennettavaksi opettajan
entistäkin kunnanpalkkaa. Pilkaten hän kehoitti kokouksessa saapuvilla
olevaa opettajaa kääntymään köyhäinhoito-viranomaisten puoleen, jos
luuli vaivaisapua tarvitsevansa, tai tarttumaan mieluummin kirveeseen
ja kuokkaan.
Kuta pimeämmäksi Nehen tulevaisuuden taivas synkkeni sitä kiinteämmin
hän koetti rukouksessa turvautua Jumalan apuun. Mutta kun hänen
pyyntönsä silläkin taholla tuntui kaikuvan kuuroille korville ja
kun lisäksi hänen viimeaikainen, haaveellinen uskonsa ennustusten
täyttymisestä näytti kärsineen täydellisen haaksirikon, alkoi tämä
viimeinenkin tuki luisua hänen jalkainsa alta, ja hän suistui
henkisestikin sielullisten ristiriitojen myrskyiseen mereen.
Kuin aamun sarastuksena alkoi Nehen yön ympäröimään sieluun vihdoin
kajastaa ruusunvärinen vaate. Ehkä hänen paikkansa onkin punalippujen
luona. Ehkä tie tuhatvuotiseen valtakuntaan kulkeekin niiden johdolla.
Vielä joku aika sitten olisi hänestä moinen ajatus ollut kuolemansynti.
Mutta nyt Nehe ei pitänyt itseänsä enää liian hyvänä lähtemään eräänä
iltana työväentalolle. Varovaisuuden vuoksi hän jätti kuitenkin
takaportin auki: Tutkikaa kaikki ja pitäkää se mikä hyvä on.
Kokouksessa hänet otettiin vastaan hiukan sekavin tuntein. Punaisimmat
heittivät häneen epäluuloisia silmäyksiä, sillä he arvelivat opettajan
tulleen vakoilutarkoituksessa. Entiset uskonveljet ja -sisaret
nyökäyttelivät tuttavallisesti hymyillen paitansa: Terve tuloa, terve
tuloa. Parempihan toki myöhään kuin ei milloinkaan.
Tämä käynti sosialistien kokouksessa ei jäänyt Nehen viimeiseksi.
Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt saada lujaa otetta silläkään taholla,
kun punainen lippu yhtäkkiä tempaistiin alas, "talon" ovet lukittiin,
ikkunain eteen naulattiin laudat, ja sen omistajat uskalsivat puida
nyrkkejään vain salaisissa kokouksissaan korpien kätköissä.
Tulipunainen hevonen oli alkanut etelämpänä polkea isänmaan kamaraa.
Seuraavana keväänä alkoi Lohilahden saloilta kuulua ryske kuin
talvisesta tukkimetsästä. Kaadettiin petäjiä ja kiskottiin leiväksiksi
niiden keltaisia kuoria, vanhusten uudistaessa näin nuoruutensa
muistoja.
"Mitäs minä sanoin, mitäs minä sanoin", hoki Riihelän vanha vaari
jokaiselle, ken häntä jaksoi kuunnella, ikäänkuin tärkeintä tässä
kaikessa olisi ollut se, että hänen ennustuksensa toteutui.
Tällöin oli Nehe tullut elämänsä rautaisten portaitten sille kohdalle,
jossa ne kääntyivät ylös pystysuoraan. Leipä oli lopussa, uuden
ostamiseen ei ollut varaa eikä lainaa mistään saatavissa. Kaiken
lisäksi alkoi Liisi tyttönen sairastella. Isällä ei ollut muuta keinoa
kuin lähteä isänniltä kerjäämään muutamia petäjiä perheensä hengen
pitimiksi. Mutta kun eri puolueiden kesken sattui juuri nyt olemaan
hyvin kärjistynyt ajankohta ja kun isäntien tiedoksi oli tullut
Nehen käynnit sosialistien kokouksissa, eivät he jaksaneet kuunnella
sydämensä ääntä, vaan ivahymy huulilla kehoittivat opettajaa kääntymään
avunpyyntöineen hänen omien aateveljiensä puoleen.
Nehe tuli iltakorvalla kotiin tyhjin toimin. Masentuneena hän
istui keinutuoliin ja muisteli kuin kaukaista, ihanaa unta niitä
aikoja, jolloin hänen aitassaan kerrankin oli ollut yht'aikaa
neljäkymmentäkahdeksan isoa limppua ja kaksi säkkiä villoja tupaten
täynnä. Hänen ajatuksensa kiiti nopeasti kuluneen elämän taipaleita,
pysähtyen väliin hetkiseksi muistelemaan harvoja merkkitapahtumia,
jotka päätään pitempinä kohoutuivat yli pienten muistojen. Ajatuksen
tullessa Nehen elämän valtaisimman kukkulan laelle, jonne hänen
koko julkinen toimintansa oli ikäänkuin yhteen koottuna kaikkien
nähtäväksi, hän otti pöytälaatikostaan Suomen Talousseuran antaman
hopeamitalin. Itse emäseurakunnan rovasti oli sen kiinnittänyt hänen
rintaansa kirkossa jumalanpalveluksen päätyttyä, seurakuntalaisten
kunnioittavasti seuratessa juhlallista toimitusta. Mieltä ylentävässä
puheessaan oli rovasti ylistänyt hänen sekä maallisen että hengellisen
toimintansa ansioita, joiden julkiseksi tunnustukseksi tämä
kunniamerkki on annettu. Nehe oli säilyttänyt mitalia kalleimpana
aarteenaan, mutta kun hän nyt luki siihen kaiverretut sanat:
"Hyödyllisestä toiminnasta", olivat ne hänestä verisintä pilkkaa.
Myrtyneen mielen kiihoittamana hän aikoi murskata rahan, mutta sai
kuitenkin hillityksi itsensä ja ikäänkuin katkeran ivan osoitukseksi
kiinnitti sen kuluneen takkinsa rintapieleen. Pää miettivästi kumarassa
hän sitten käveli edestakaisin kamarinsa lattiaa ja kutsui vihdoin
vaimonsa puheilleen.
"No, sinähän olet kuin juhlaan lähdössä", sanoi Saara, huomatessaan
kunniamerkin miehensä rinnassa.
"Juhlaanpa kyllä", vastasi Nehe ja esitti vaimolleen kuiskaten
aikomuksiansa. Saara kauhistui.
"Ettäkö menisit varastamaan... kaatamaan omin lupisi puita vieraan
metsästä?"
"Minulla ei ole milloinkaan ennen ollut näin vaikeaa tehtävää. Mutta
eihän ole muuta keinoa — ei hätä lakia lue", puolustihe Nehe.
"Ei hätä, mutta entäpä niiden puiden omistaja?"
"Kahdesta pahasta on valittava pienempi paha. Ellen minä nyt tätä
vaikeaa askelta ota, niin meille lukee kohta kuolema lakia. Tahdoin
ilmoittaa tämän aikeeni sinulle ennakolta sen vuoksi, että koettaisit
— hm... yksi rikos johtaa toiseen — koettaisit keksiä jonkin valheen,
että lapset eivät saisi tietää tätä hirveää totuutta ja alkaisi pitää
isäänsä — varkaana."
Saara kävi syleillen miehensä kaulaan, ja he itkivät molemmat.
"Voi, Nehe, Nehe..."
Lasten nukkuessa Nehe otti kirveen ja tyhjän säkin kainaloonsa ja
lähti kevätyön hämärässä menemään järven rantapolkua metsään päin.
Kuljettuaan niin kauaksi, että hakkuun ääni ei sieltä voisi kuulua
kylään asti, hän valikoi tarkoitukseen sopivan petäjän ja iski
kirveensä sen kylkeen. Mutta samassa kiljahti hiljainen sydänmaa
niin ilkeästi, että hän säikähtäneenä keskeytti työnsä. Voittaakseen
epäröimisensä hän puraisi hampaansa yhteen ja erämaan ärjyessä ja
takin rintapieleen unohtuneen kunniamerkin "hyödyllisestä toiminnasta"
välkähdellessä antoi kirveen iskujen sadella nopeasti puuhun, kunnes se
parahtaen ja ryskyen kaatui maahan. Yläosastaan valkoiseksi kuoritun
petäjän jäädessä sydänmaahan makaamaan kuin alastomaksi riisuttu ruumis
lähti Nehe aamupuolella yötä kotiinsa, pettusäkki selässä.
"Maistappas nyt, Liisi lapseni, lämpimäistä", sanoi Saara hellästi
antaessaan sairaan lapsensa käteen pettuleipäpalasen, jolle voita oli
liiennyt vain näkeeksi.
Tyttö haukkasi pienen suupalan, mutta pudotti sen pian suustansa salaa
käteensä, ettei äiti huomaisi. Ojensi sitten voileivän takaisin ja
sanoi:
"Kiitos, äiti, ei minulla ole nälkä."
Äiti ajatteli, että hylkäämisen syynä saattoi kyllä olla puuttuva
nälkä, mutta voi olla sekin, että Liisi hienotunteisena ei tahtonut
moittia leipää huonoksi, vaan pisti mieluummin pienen valheen.
Inhimillisen kainouden vuoksi vanhemmat koettivat peitellä puutteensa
alastomuutta ei ainoastaan vierailta, vaan omilta lapsiltaankin. Mutta
vaikka tauti oli sitonut Liisin vuoteeseen, näki hänen kärsimysten
kirkastama katseensa petollisen peitteen lävitse ja herkistynyt
korvansa kuuli kuiskauksistakin huutavan hädän. Ikäänkuin vastalahjaksi
koetti hänkin viimeiseen asti salata todellisen tilansa. Kun patoutunut
tuska kuitenkin vihdoin purkautui äänekkäinä valituksina, sanoi äiti
Nehelle:
"Jo ihan tänään sinun on lähdettävä isolle kirkolle kysymään lääkärin
neuvoa Liisin sairauteen. Saattaahan olla, että tohtorinkaan apu ei
enää auta, mutta olisihan jälkeenjäävien tunnolle helpompaa, kun on
koetettu, mitä on voitu."
"Olet oikeassa — samoin olen itsekin ajatellut", myönsi Nehe. "Mutta ne
neuvot ja lääkkeet maksavat, ja pienet palkkarahani yhä vain viipyvät."
Vanhemmilla ei ollut muuta keinoa kuin jäädä tuskaisina odottamaan
myöhästyneitä palkkarahoja. Mutta ennenkuin ne ehtivät saapua, tuli
kutsumatta ja ilmaiseksi kaikki parantava lääkäri, kuolema.
Äiti nyyhkytti polvillaan sängyn vieressä, pää kumartuneena kuolleen
lapsensa yli. Isä seisoi ulompana, käsivarret ristissä rinnalla ja
kyyneleettömät silmät luotuina synkästi lattiaan. Sanoi vihdoin:
"Jumalaa ei ole."
Säikähtäen kohoutui äiti seisaalleen ja katsoi pelokkaana miehensä
silmiin. Hän ei pitänyt sopivana esittää tässä tilaisuudessa
vastaväitteitä, viittasi vain kädellään kalpeaan nukkujaan.
"Missäs lapsemme sielu sitten on?"
Siihen kysymykseen isä ei osannut vastata mitään.
* * * * *
Paria kuukautta myöhemmin alkoi kylällä kierrellä huhu, että opettaja
oli kaatanut puita Remulaisen metsäpalstalta ja että tämä oli uhkaillut
antaa opettajalle haasteen varkaudesta. Tämän tiedon tultua vihdoin
myöskin Nehen korviin täyttyi hänen mittansa yli äyräitten. Saattoi
olla, että joku toinen metsän omistaja olisi, kaikesta huolimatta,
salannut näin arkaluontoisen asian, mutta rikas Remulainen voi
kyllä panna uhkauksensa täytäntöön. Pahimmassa tapauksessa voisi
seurauksena olla vankeusrangaistus ja virasta erottaminen. Ja vaikkapa
mahdollisesti ei näin onnettomasti kävisikään, oli hänen maineessaan
nyt sellainen tahra, että tällä paikkakunnalla ei aikakaan voisi sitä
enää puhtaaksi pestä, eikä hän voisi enää opettaa lapsille seitsemättä
käskyä.
Nehe järjesti väliaikaisesti jotenkuten perheensä toimeentulon,
kunnes ehkä piankin voisi kirjeellä ilmoittaa aikaansaannoksistaan
vastaista elämää varten. Välttyäkseen tapaamasta ihmisiä hän lähti
matkalle yöllä. Kun hänen tiensä kulki hautausmaan ohi, poikkesi hän
sen portista sisään ja laski koulun istutuksista taittamiaan kukkasia
Liisin, Hauta-Hetan ja Rajaleniusten haudoille kuin viimeiseksi
hyvästiksi.