Kuta runsaammin Nehelle "saatavia" tuotiin, sitä enemmän hän laihtui.
Lanttoiset kasvot kävivät harmaankalpeiksi, sinisten renkaitten
ympäröimät silmät painuivat syvälle kuoppiinsa ja niiden kiiluva
katse näytti olevan suunnattuna sisälle päin. Lisäksi hän oli tullut
niin hajamieliseksi, että saarnatessaan unohtui usein pitkäksi ajaksi
tuijottamaan jonnekin, kunnes kuulijain hermostuneet ryähtelyt
herättivät hänet haaveistansa. Koulussa hän saattoi väärästä
vastauksesta tai muusta yhtä vähäpätöisestä syystä tulistua niin
holtittomasti, että kasvot kahahtivat mustanpuhuviksi ja hän kadotti
tuokioksi puhekykynsä, kyeten vain änkyttäen purkamaan kiukkuansa.
Mutta melkein samassa hetkessä hän oli jo valmis kyyneleet silmissä
pyytelemään oppilailtaan anteeksi kiivastumistansa. Kun aterioidessa
veitsi tai haarukka sattui kalahtaen putoamaan lautaselle hänen
vapisevista käsistään, vaikutti se niin sydäntä vihlaisevasti, että hän
voihkaisten ponnahti kohoksi istuimellaan.
Mikähän sitä opettajaa vaivaa? kummasteltiin kylällä. Ei se kyllä
ole tautiansa valitellut, mutta jotakin hiljalleen hivuttavaa siinä
täytyy olla. Hörisihän se Otteljaana tässä taannoissa syksynä, että
opettajalla pitäisi olla morsian. Olisiko saanut rukkaset ja niitä
yhä sureksii. Vaikka eihän tuon luulisi tuonkaan... onhan tätä nyt,
hameväkeä — jos yksi jättää, ottaa toisen.
Kristiina oli ihan onneton.
"Mikä opettajaa oikein marrastaa, kun ei syö juuri nimeksikään? Vai
enkö minä ehkä osaa laittaa tarpeeksi suun mukaista ruokaa?" kyseli hän
kerrankin, huomatessaan Nehen päivällisaterian melkein koskemattomaksi.
"Mitähän lienee — unettomuutta", sanoi Nehe.
"Unettomuutta se kyllä on. Kuulin tässä eräänäkin yönä opettajan
vierashuoneessa puhuvan niinkuin jollekin toiselle. Mutta ei kai siellä
ollut ketään vierasta?"
Nehe hiukan punastui ja tuli hämilleen.
"En siellä tietääkseni ole ollut minäkään."
"Eikö!... No sitten opettaja puhuu ja liikkuu unissaan."
"Voi olla. Onko Kristiina useinkin huomannut sellaista?"
"Hyvin usein. Eikähän opettajasta viime aikoina ole oikein saanut
selkoa, milloin päivälläkään liikkuu valveillaan, milloin unissaan.
Mutta niinpä onkin opettajan suorittava itsensä lääkäriin ja hyvin
joutuun — voin neuvoa — olen minä siksi monta ruumista pessyt."
Nehen selkää karmaisi kylmä väre. Hän myönsi Kristiinan olevan oikeassa.
* * * * *
Kesäloman alkaessa hän vihdoin lähti parannusta etsimään. Sivuuttaen
tavalliset lääkärit hän matkusti yksin tein pääkaupunkiin asti erään
kuuluisan lääkärin luo.
Jo ensi silmäys Nehen kalpeihin kasvoihin näytti kokeneelle lääkärille
selvittävän sairauden laadun. Mutta laskettuaan kuulotorvensa potilaan
paljaalle rinnalle ja hetkisen kuunneltuaan hän näytti hämmästyvän.
Siirteli sitten torveansa lyhyin välimatkoin sekä rinta- että
selkäpuolella ja kopautti lopuksi sormellansa pari kertaa rintalastaan.
"Hm... ei...", hymähteli hän kuin itsekseen.
Sitten hän toimitti mikroskooppisen tutkimuksen, nähdäkseen olisiko
potilaalla matoja suolistossa, mutta tulos oli kielteinen silläkin
taholla. Käännettyään lopuksi tutkittavansa silmäluomet nurin ja
tarkastettuaan niiden sisäpintaa hän sanoi kuin suuttuneena:
"Näyttäkää kielenne."
Nehe näytti kielensä.
"Merkillistä, merkillistä", lausui tohtori ja hiukan etääntyen katsoi
sairaaseen näköjään neuvottomana. Kysyi vihdoin:
"Mutta mikä teitä oikein vaivaa?"
"Ei erikoisesti mikään, ei vain maistu ruoka ei uni", vastasi Nehe.
"Uni", kertasi tohtori painokkaasti, ikäänkuin olisi nyt vasta saanut
oikean langan päästä kiinni. "Istukaa ja nostakaa oikea jalkanne
vasemman polvelle."
Kun tohtori sitten Nehen aavistamatta kopautti häntä polveen pikku
vasaralla, heilahti jalka niin ylös, että tohtori oli saada iskun
leukaansa.
"Oh!... Hermonne ovat pilalla — aivan pilalla", totesi hän ja istuutui
tuolille vastapäätä Neheä. Alkoi sitten kysellä:
"Oletteko käyttänyt väkijuomia?"
"Ei."
"Onko elämäntapanne ollut säännöllistä?"
"Tavallaan on ollut, tavallaan ei."
"Oletteko naimisissa?"
"En — oikeastaan."
"Oikeastaan...? Mitä sillä tarkoitatte?"
"Kun pelkään, että tarinani voisi tohtoria korkeintaan vain
hymyilyttää, vaikka se minulle itselleni on sangen vakava asia,
säilyttäisin sen mieluummin omana salaisuutenani."
"Sairautenne tutkimuksen vuoksi on välttämätöntä, että avomielisesti
kerrotte kaikki. Tietänette, että olen myöskin psykiatri ja sellaisena
viimeinen nauramaan salaisuudellenne. Voitte sitäpaitsi luottaa
lääkärin vaitioloon kuin synnintunnustaja rippi-isäänsä. Olkaa siis
hyvä ja kertokaa", kehoitti tohtori.
Nehe kertoi:
"Noin kaksi vuotta sitten oli minulla morsian, kihloja vailla. Mutta
aivan odottamatta huomasin sanomalehdistä, että hän oli mennyt
kihloihin jonkun toisen kanssa. Murheissani menin yöllä hautausmaalle.
Sinne oli aikoja sitten haudattu kalmiston esikoisena muuan ylhäinen,
kertomusten mukaan rikollinen nuori nainen, jonka vähäistä aikaisemmin
olin nähnyt unissani. Kun hautausmaalla olin aikani kärsinyt hyljätyn
lemmentuskia, taitoin eräältä hautakummulta kukkasen ja laskin sen
mainitsemani rikollisen naisen haudalle."
"Mitä sillä tarkoititte?" kysyi tohtori.
"Tein sen vain ajattelemattomana, hetkellisen katkeruuden hulluna
päähänpistona. Olin sillä tavoin ikäänkuin kihlaavinani ylen kauniin
unikuvan sieluni morsiameksi, ja olihan siinä kai olevinaan pisara
kostoakin entiselle morsiamelleni. Aikomatta jatkaa tätä mahdotonta
suhdetta sen pitemmälle kävi kuitenkin niin, että tunteeni eivät enää
olleetkaan itseni määrättävissä. Aluksi tuo kuviteltu, silkinhieno
henkinen yhteys ihanan unikuvan kanssa oli niin kaunista, että
tavallinen avioelämä siihen verraten tuntui melkein raakuudelta."
"No eikö teitä ole kammottanut se seikka, että nainen oli rikollinen?"
kysyi tohtori.
"Ei se ole kertaakaan näyttäytynyt minulle rikollisena, vaan aivan
uutena, synneistä puhdistuneena. Aluksi tuo haudantakainen morsiameni
ilmestyi vain unessa, vaikka ne minusta eivät ole olleetkaan aivan
tavallisia unennäköjä. Mutta sitä mukaa kuin rakkauteni siihen
kiihtymistään kiihtyi, astui unikuva raja-aidan yli ja tuli yhä
rohkeammaksi. Viime aikoina on se jo uskaltanut tulla viereeni
vuoteeseen ja kietoa kylmän käsivartensa kaulalleni. Olenpa ollut
kuulevinani sen helliä kuiskauksia valveilla ollessanikin ja näkevinäni
haamuna vilahtavan selvällä päivällä. Kun en ole voinut täysin
vakuuttautua siitä, että kaikki tämä voisi johtua yksinomaan hermojen
häiriöstä, on tilanteeni muuttunut peloittavaksi."
Asiansa valaisemiseksi Nehe kertoi lyhyesti Hauta-Hetan tarinan ja
jatkoi:
"Luultavasti hänelläkin on alkujaan ollut tällainen hirmuntunteensa,
mutta hän on ei ainoastaan voittanut vastenmielisyyttään siihen, vaan
vieläpä ruvennut rakastamaan kaikkea kammottavaa ja alkanut seurustella
mieluummin kuolleitten kuin elävien kanssa. Vaikka minusta on
pöyristyttävää ajatella omaan kohtaani tällaista tunteitten muutosta,
olen kuitenkin jo niin pitkällä sillä tiellä, että tunnen toisinaan
kaipaavani tuonpuolisen morsiameni kylmien käsivarsien halailua. Niiden
syleily on samalla kertaa yhtä hirvittävä ja suloinen kuin kuolema."
Nehen lopetettua kertomuksensa mietti tohtori kuulemaansa kotvan aikaa.
"Jaa. Kenties teidän olisi paras jäädä tänne hoitolaan joksikin aikaa",
sanoi hän.
Nehen kasvot valahtivat palttinankalpeiksi. Tuskin tuomio
kuritushuoneeseen olisi voinut tehdä häneen niin musertavaa vaikutusta.
"Hourujenhoitolaan?... Arveleeko tohtori minun olevan jo niin pitkällä?"
"Vasta pitempiaikaisen tutkimuksen nojalla voin siinä suhteessa
muodostaa varman mielipiteeni", sanoi tohtori.
"Minä kyllä tiedän, että mielisairaiksi epäiltyjen vakuutuksia
tervejärkisyydestään ei uskota, mutta kyllä minä pyydän tohtorin
edellyttämään, että tässä tapauksessa on kyseessä jotakin enempää kuin
tavallinen aivojen ja hermojen häiriötila", väitti Nehe.
Tohtori ei myöntänyt, ei kieltänyt, nyökytteli vain päätänsä ja
hymyili. Mutta sitten hänen aivoihinsa näytti johtuneen uusi aate.
"Kenties, kenties on jotakin enempää", myönnytteli hän. "Ainoa keino
päästäksenne henkiseen ja ruumiilliseen tasapainoon on se, että
yksinkertaisesti hylkäätte henkimorsiamenne — onhan se joka tapauksessa
liian ohutta kudosta tyydyttämään aineellisen olion tarpeita — menette
naimisiin jonkun elinvoimaisen maalaisneitosen kanssa ja alatte viettää
oikeaa, tervettä avioelämää."
* * * * *
Kotiin palattuaan Nehe ryhtyi oitis toteuttamaan lääkärin neuvoa:
kihlasi kaikessa hiljaisuudessa morsiamekseen erään köyhän torpan
tytön, Saaran. Tälle kolmannelle hänellä oli jäljellä enää vain
heikosti lepattava lemmen liekki; heitä kiinnittikin toisiinsa enemmän
yhteinen usko kuin maallinen rakkaus. Muuttuneen asiaintilan jälkeenkin
ilmautui unimorsian Nehelle vielä jonkun kerran, aluksi syyttävänä ja
ikäänkuin oikeuksiaan vaativana, myöhemmin kyynelsilmäisenä kohtaloonsa
alistujana. Kerta kerralta sen ihanat piirteet himmenivät, kunnes se
lopulta katosi kokonaan Nehen näköpiiristä kuin jonnekin ikuisuuden
äärettömyyteen. Sen verran jäi kuitenkin jäljelle entistä suhdetta,
että Nehe ei olisi uskaltanut enää kulkea yöllä yksin hautausmaan ohi,
eikä Rajaleniusten haudalla käydä tuskin päivälläkään.
* * * * *
Nuoren parin vihkiäisten oli määrä tapahtua vasta syyspuolella, mutta
kohtalo satutti niin, että ne tuli vietettäväksi kesän kukkeimpana
aikana.
Nehen mennessä eräänä päivänä Hauta-Hetaa tapaamaan makasi tämä
arkussaan näköjään nukkuneena. Nehe aikoi sisään astumatta kääntyä
ovelta takaisin. Mutta hiljaisuus tuvassa oli hänestä tällä kertaa
niin outoa, että hän kuitenkin meni sisään hiipien ettei herättäisi
makaajaa. Katsottuaan lähemmin arkkuun huomasi hän, että sellainen
varovaisuus oli tarpeetonta. Hauta-Heta nukkui sitä untansa, josta
ei herätä. Kun mummo omien puheittensa mukaan ei ollut milloinkaan
sairastanut, oli hän eläessään arvellut, että hänen ensimmäinen
sairautensa tulisi olemaan myös hänen viimeisensä. Kaiketi oli hän nyt
aivan äskettäin alkanut tuntea kipua ja siitä arvannut, että lähtö on
lähellä, koskapa hän itse omin voimin oli varustautunut matka-asuun:
pukeutunut puhtaisiin kuolovaatteisiin, laittanut hautakukista
seppeleen päähänsä, peitellyt itsensä valkealla liinalla ja nukahtanut
arkkuun huulet hymyssä.
Nehe muisti vainajan aikoinaan puhuneen, että kun hänellä ei ole elossa
ketään sukulaisia, on hyvä jo siitäkin syystä morsiamen itse varustaa
kapionsa, että ajan tullen aiheuttaisi vieraalle mahdollisimman vähän
kuluja ja vaivoja. Nehe päätti nyt ottaa mieluisaksi velvollisuudekseen
tuon pienen vaivannäön. Hän valvoi itse haudan valmistamista. Se
piti kaivaa niin, että istutuksia ei turmeltaisi, vaan haudan seinää
kovertamalla kukkien alle koetettaisiin saada osa Ismaelin arkkua
näkyviin, mikäli sitä vielä jäljellä oli, ja asettaa sitten molemmat
arkut rinnan laita laitaa vasten.
Nehe pyysi itsensä rovastin emäkirkolta tulemaan ensi sunnuntaiksi
saarnaamaan heidän pieneen pyhäkköönsä ja samalla vihkimään kaksi
avioparia. Itseensä nähden sanoi kyllä ajatelleensa pyytää rovastia
näille asioille vasta myöhemmin, mutta kun hänellä oli ollut
Hauta-Hetan kanssa niin paljon yhteistä, tahtoi hän tulla vihityksi
samana päivänä kuin Hetakin.
* * * * *
Seuraavana sunnuntai-aamuna oli Lohilahden hautausmaalla niin
harvinaisen runsaasti väkeä, että moista kansanpaljoutta ei liene
siellä nähty sitten Rajaleniusten hautauspäivien. Ihmiset tahtoivat
kerran nähdäkin sen ruumisarkun, josta he vuosikymmenien kuluessa
olivat kuulleet niin paljon puhuttavan.
Kun rovasti oli siunannut vainajan ja pitänyt liikuttavan
ruumissaarnan, astui Nehe haudan partaalle ja piti korkealentoisen
muistopuheen, lausuen muun muassa: "Tällä haudalla on laulettava
kukkasten laulu ja veisattava rakkauden korkeaa veisua. Tällä
haudalla pitäisi soittaa kanteleita ja iloita niinkuin häähuoneissa
iloitaan. Tällä haudalla pitäisi suitsuttaa ylistystä kaikille niille,
jotka ovat uskollisia kuolemaan asti. Se morsian, jonka nyt olemme
saattaneet sulhonsa viereen, oli eläessään kummitus niille, jotka
eivät häntä tunteneet. Hän oli niinkuin saduissa rumaksi noita-akaksi
loihdittu kuninkaantytär, jota kaikki kammoavat, mutta ainoastaan
lasten rakkaus yltää näkemään sydämen kultaan asti ja vapauttamaan
lumouksesta. Kuoleman laupias lapsensilmä on nyt odottamatta katsonut
myöskin Hauta-Hetan sydämeen, niin että hänkin on, yhdenkään
ihmissilmän näkemättä, voinut riisua rumuutensa ja muuttua kauniiksi
kuninkaantyttäreksi. Entisen noita-akan pelätty luola on nyt autio.
Sieltä ei kuulu enää pirran helkettä, rukki seisoo hiljaa nurkassa ja
tyhjä väripata hautoo kylmiä hiiliä, eikä pienestä ikkunasta tuika enää
salaperäinen tuli pimeinä syys- ja talvi-iltoina. Yli kolmekymmentä
kesää ovat hänen kätensä tätä kumpua kukittaneet — eikä ainoastaan tätä
kumpua, vaan kaikkia niitä leposijoja, joita tässä pyhitetyssä paikassa
on. Mutta saattaa käydä niin, että nämä kukkaset tulevat olemaan tällä
haudalla viimeiset — että sillä, joka muita muisti, ei ole itsellänsä
yhtään muistajaa..."
Kun hauta oli luotu umpeen, laski Nehe sille seppeleensä, ainoan koko
suuresta joukosta.
Jumalanpalveluksen jälkeen vihki rovasti toisen avioparin kirkossa.
Nehe oli löytänyt ristiraitaisensa, ja heidän oli nyt määrä lähteä
yhdessä kantamaan unessa nähtyä raskasta taakkaa elämän jyrkkiä
rautaportaita myöten tuntematonta tulevaisuutta kohti.