Nehe oli kulkenut maantietä jalkaisin, kuinka pitkän matkan
lieneekään taivaltanut. Eräänä aamupäivänä hän vihdoin saapui Norolan
tölliin johtavan sivutien risteykseen, istuutui ojan partaalle ja
palautti mieleensä nuoruutensa muistoja. Monet niistä olivat jo
unohtuneet ja useat aika haalistanut harmaiksi. Mutta eräs kuva oli
säilynyt himmenemättömänä läpi vuosikymmenien: se joulu-aattoilta,
jolloin hän viimeksi oli lähtenyt kotoaan. Tämä karvas muisto oli
asettunut poikkiteloin tielle joka kerran, kun Nehe oli aikonut
lähteä vierailemaan synnyinseudulleen vanhempainsa luokse. Viime
vuosien nöyryyttävät koettelemukset olivat kuitenkin painaneet hänen
itsetuntonsa niin alas, että kodin kynnys hänen puolestaan ei ollut
enää liian korkea yli astuttavaksi. Tällä kertaa oli suurimpana
huolena levottomuutta herättävä epätietoisuus siitä, vieläkö vanhemmat
elivät vai joko lienevät kuolleet; ja jos elivät, asuivatko he vielä
kotimökissä vai olivatko ehkä joutuneet kunnan hoidokkeina köyhäintalon
armoleipään.
Niin malttamattomasti kaipasi Nehe vastausta näihin sydämensä
kysymyksiin, että hän loppumatkalla koetti kiihdyttää kulkuaan
puolijuoksuksi — kunnes yht'äkkiä pysähtyi polulle tarkkaavana
kuuntelemaan. Metsän takaa kantautui hänen korviinsa hyvin hiljaista
riihenpuinnin kolketta. Se oli nyt ensimmäisenä tervehtäjänä, niinkuin
seminaariin lähtiessä oli ollut viimeisenä hyvästelijänä. Mutta tämä
tänäinen jyske ei jaksanut yhtä kauas tulijaa vastaan kuin silloinen
oli lähtijää saatellut. Voi olla heikompi mies varstan varressa — kuka
lieneekin.
Rantaniityn takaisessa lehdossa Nehe jälleen pysähtyi, heittääkseen
ensi silmäyksen pitkän poissaolon jälkeen synnyinkotiinsa. Se näytti
olevan jotenkin entisellään. Niitty lato oli tosin kallistunut ja suu
vääntynyt vinoon kuin tuskaiseen itkuun, eivätkä laitumella käyvät
eläimet, hevonen ja kaksi lehmää, olleet entiset. Hän kiiruhti niityn
poikki riihen luokse ja kurkottautui varpailleen nousten kurkistamaan
pienestä ikkuna-aukosta sen mustaan sisustaan. Vanha, valkohapsinen,
kumarahartiainen mies puida tassutti lyhteitä harvakseen riihen
lattialla. Nehe jäi katsomaan tätä näkyä kuin kuvakaapin reiästä
tirkistävä lapsi mielenkiintoista kuvaa. Kun vanha mies hetken kuluttua
lakkasi puimasta ja aikoi kumartua olkia puistelemaan, osui hänen
katseensa sattumalta riihen ikkunaan. Huomatessaan aukossa oudot
ihmiskasvot hän säikähti, ikäänkuin olisi nähnyt haamun. Kun Nehe
havaitsi tulleensa huomatuksi, jouduttautui hän riihen ovelle, toivotti
hyvän päivän ja istuutui kynnykselle. Hänen mielenjännityksensä
oli loppumatkalla ollut niin suuri, että vatsan vaatimukset olivat
tuokioksi vaimentuneet, vaikka hän tuskin enää muisti, milloin oli
viimeksi syönyt. Mutta kun hän nyt näki käden ulottuvilla oikeaa
viljaa, palautui nälän tunne äkkiä niin voimakkaana, että hän
tahtomattansa kaappasi lattialta rukiita kouraansa, puhalteli niistä
enimmät tomut ja nakkasi jyvät suuhunsa.
"Kukas se mies on?" kysyi Jere kummastuneena.
"Nehehän minä olen", vastasi puhuteltu väsyneesti ja ikäänkuin pyytäen
anteeksi tätä tosiasiaa.
"Nehe!... Mi-mikä Nehe?"
"Minä olen kerran ollut teidän poikanne."
Tämän odottamattoman uutisen kuultuaan Jere mykistyi sanattomaksi.
Alkoi sitten jonkun sisäisen voiman vaikutuksesta hiljaa vapista,
samoin kuin laivan uumenissa käypä höyrykone panee koko aluksen
tärisemään. Kun väkevä mielenliikutus oli hiukan talttunut, ojensi hän
kätensä Nehelle ja lausui värähtävällä äänellä:
"Terve tulemasta, po-poikani."
Pitkän kädenpuristuksen aikana molemmat olivat vaiti, ikäänkuin
kummallakaan ei olisi toiselleen mitään sanottavaa.
"Käydään tänne tuvan puolelle", sai isä vihdoin lausutuksi.
Jeren pitkän riihipaidan helmat heilahtelivat iloisesti hänen kävellä
tömistäessään niin nopeasti, että Nehe tuskin jaksoi mukana seurata.
Tupaan tultua Nehe pysähtyi ovensuuhun kuten vieras ainakin. Entisessä
asussa näytti tupa olevan sisäpuoleltakin. Lattialla lojui kissa,
samanlainen vesiharmaa kuin se muinoinenkin. Verenpisara kukkia
heloitti tuokkosessa pienellä ikkunalla, ja karsinapenkillä kehräsi
villoja vanha, kurttunaamainen, harmaahapsinen mummo, silmälasit
nenällä ja levekoppa vieressä lattialla.
Mummo pysähdytti rukkinsa ja kysäisi:
"Mistäs kaukaa tämä kulkevainen on?"
"Nehehän se on", ehätti Jere poikansa puolesta.
"Hääh?" tutkaisi mummo ja huonokuuloisen tapaan asetti käden korvansa
taakse.
"Nehe se on!" toisti Jere kuuluvammin.
"Nehekö?... Mikä Nehe?"
"Se meidän Nehe... poika."
"Sekö opettaja?"
"Se."
Vilhelmiina leväytti sylinsä siinä istuessaan, niinkuin hänelle olisi
taivas auennut.
"No hoosianna Taavetin pojalle — Ta-aavetin pojalle!" kiitteli hän
vanhan naukuvalla, puoleksi laulavalla äänellä, läpsäyttäen käsiänsä
yhteen aina kun lausui Taavetin pojan.
Samassa hän kapsahti ylös rukkinsa äärestä ja mennä köpitti
tervehtimään poikaansa.
"Terve tulemasta, terve tulemasta, rakas lapseni. En minä olisi uskonut
enää tätä ilonpäivää näkeväni. Voi yhtähyvin sentään. Että ihan tässä
nyt sydän riemusta ratkeaa, ja ihan pitäisi polville langeten Herraa
kiittää. Ilmankos minä näinkin sinusta unta viime yönä."
Hän laski molemmat kätensä poikansa olkapäille.
"Annahan kun katson tarkemmin, että oikein omakseni tuntisin... Voi,
voi — eikös olekin Nehe — Ne-eehe... Samat siniset silmät, sama
nenänykerö, sama suu... Mutta voi, voi — posket ovat kuopilla ja
ryppyjä täynnä. Ja entinen korea, punainen tukka — harmaa... ha-aarmaa
-melkein kuin isän hiukset."
Sitten hän ikäänkuin olisi muistellut jotakin aikojen takaista.
"Sinulla taitaa olla nyt _hyvin_ nälkä?"
"Nälkä on. Jos teillä olisi antaa minulle jotakin syötävää, niin olisin
hyvin kiitollinen."
"Appoi raukka rukiita suuhunsa tuolla riihessä", huomautti Jere.
"Voi, Herra Jumala!... Vai on niin nälkä. Onhan meillä, luojalle
kiitos, tarvitsevalle antamista. Käyhän tänne kamariin — kamariisi
levähtämään, niin keitän uutispuuroa syödäksesi. On tainnut näinä
kauheina aikoina eläminen olla vaikeampaa siellä sinun seudullasi kuin
täällä meidän kulmalla."
Vaikka ei ollut vielä päivällisaika, laittoi Vilhelmiina ruokaa tuvan
pöytään paitsi Nehelle myöskin Jerelle ja itselleen: uutisleipää,
voita, maitoa, rasvassa käristettyä lahnaa ja kolme puurokuppia
voisilmineen. Kun Nehe vertaili tätä ruokien runsautta omiin köyhiin
aterioihinsa ja lausui ihmettelynsä, huomautti Jere kuin asian
valaistukseksi:
"Et ole tainnut vielä huomatakaan. Vilkaiseppas ikkunasta ulos."
"Oh!" huudahti Nehe hämmästyneenä. "Pelto on laajentunut kaksin verroin
minun viime näkemäni jälkeen."
"Kolminkin verroin", vastasi Jere pienellä ylpeydellä. "Se on nyt
pellon ulkoaita sillä rajapyykillä, jolle _minä_ olen voinut sen viedä.
Etemmäksi en jaksa, vanhuus tulee."
"Yksinkö isä on tuon kaiken saanut aikaan?" kysyi Nehe.
"Onhan sitä ollut apumiestäkin raskaimmissa raivaustöissä. Kun
minun oli lopullisesti luovuttava kaikista toiveistani sinuun, olin
pari vuotta niin lamaannuksissa, että hädin tuskin jaksoin viljellä
entistäkään peltotilkkuani. Mutta sitten sain uskoni takaisin: jos
omasta pojastani ei tule hikeni perijää, niin joku muu jatkanee vakoani
siitä, mihin se minulta katkeaa."
"Älä puhu muista, Neheä sinä olet odottanut", väitti Vilhelmiina.
"Kun toden tunnustan, niin en minä ole lakannut sinua milloinkaan
odottamasta", myönsi Jere. "Olen ajatellut, että kun usko voi vuoriakin
siirtää, niin eikö tuo kyenne yhtä miestä taluttamaan tahtonsa mukaan."
"No, nythän se on minut taluttanut, vieläpä loppumatkalla
juoksuttanutkin", naurahti Nehe.
Jere kypsytteli asiaansa.
"Muksalan isäntä-ukko on minulle monesti puhunut, että kun sinä, Jere,
olet kunnon mies — ja kunnon mieshän se oli poikasikin renkiysaikanaan
— etkä ole haihatellut kaiken maailman löyhkänöitten jäljessä, vaan
olet pitänyt turpeesta kiinni, käynyt kirkossa ja uskonut Jumalaan,
niin minä, näyttääkseni esimerkkiä muillekin isännille, lahjoittaisin
sinulle sen torppasi tarpeellisine metsäpalstoineen itsenäiseksi
tilaksi — kun sinussa vain olisi ottajaa."
"Mitäs te siihen tarjoukseen olette vastannut?" kysyi Nehe.
"Mitäpä minä siihen olisin osannut vastailla — lapseton mies."
"Mahtaisikohan Muksalainen vieläkin olla yhtä aulis annilleen?"
tutkaisi Nehe.
"Ennen aurinko pysähtyy kierrossaan kuin Muksalainen syö sanansa...
Että etköhän tuota rupeaisikin sinä isännäksi tähän Norolan taloon?"
"Eihän tämä nyt vielä ole talo", huomautti Vilhelmiina.
"Älähän sinä...!"
"Eipä se taloksi rupeaminen taitaisi hullumpaa olla — nykyisissä
oloissani", vastasi Nehe.
Se oli Jerestä kuin puoleksi lupaus.
"Milloinka muutat?" hän kiirehti kysymään.
"Sitä parempi mitä pikemmin."
"Kun meiltä on viime vuosina liiennyt viljaa ja lehmänantia
myytäväksikin, on kirstumme pohjalle kertynyt siksi paljon rahaa, että
omilla varoilla voimme hyvinkin rakentaa uuden, suuremman asuinrivin
ja kohentaa muutakin kartanoa. Kuinka nyt tullette, sinä ja perheesi,
aluksi toimeen näissä vanhoissa huoneröttelöissä, kun olette siellä
koulullasi tottuneet elämään hienosti kuin palatsissa ikään", huolehti
Jere.
Neheä melkein nauratti se palatsielämä.
"Eikö tuo hyvä sopu tilaa antane", hän sanoi.
Jere nousi seisaalle ikkunan eteen ja katsoi ääneti kauas kuhilaspellon
yli. Hänen silmistään loisti niin kirkas sisäinen valo, että oli
kuin hän hengessään näkisi tulevien aikojen laajemmat viljavainiot
tähkäpäisinä edessänsä aaltoilevan. Puheli siinä katsellessaan:
"Kun minusta aika jättää, niin sanohan, Nehe, pojallesi, joka sinun
jälkeesi tulee näitä peltoja laajentelemaan, että se oli Jere, joka
tässä Norolan talossa ensimmäisen kasken kaatoi, ensimmäisen juurikkaan
väänsi ylös maasta ja ensimmäisen vaon kynti kylmään korpeen. Kertokoon
tämä taas pojalleen, ja säilyköön se tieto suusta suuhun kulkevana
sukuperintönä aina kaukaisiin polviin asti."
"No hoosianna Taavetin pojalle! Että kun minäkin vielä saan nähdä
lapseni lapset, hypittää pieniä pipanoita polvillani, kiikuttaa kehtoa
ja antaa ruokaa pieniin suihin... Vai kuoli se yksi — en saanut nähdä
sitä. Liisako sen nimi oli?... Sielläpä on tallella, kohtapa tavataan.
Parempihan on lapsen olla siellä kuin täällä", puhui Vilhelmiina.
Kun Jere päivällisen jälkeen teki riiheen lähtöä, sai Nehe lapsellisen
halun tulla mukaan. Vanhempainsa vastustuksesta huolimatta täytyi äidin
tuoda hänelle isän rohtimiset alusvaatteet riihipukimiksi. Lähtiessä
isä otti tuvan penkin alta kirveen mukaansa ja perille tultuaan veisti
piirtämänsä ristin riihen seinästä.
"Minun toiveeni ja unelmani ovat nousseet haudasta ylös", sanoi hän
pojalleen.
Sitten hän asetti kaksi lyhdettä kahatyvin lattialle, otti varstan,
antoi toisen Nehelle ja sanoi:
"Pidä puoliasi!"
Kilpailu oli aluksi vain leikkiä, mutta muuttui pian todelliseksi.
Ja vaikka toinen oli vanha, toinen matkan ja pitkällisen puutteen
näännyttämä, olivat varstojen iskut niin nasevia, että lattiapalkit
pyrkivät olkien kera miltei kohoksi pomppoilemaan, kuten aikoinaan
Jeren kuvitellussa kilpapuinnissa.
Vilhelmiina seisoi riihen ovella suu hymyssä ja kädet ristissä rinnalla
katsomassa tätä isän ja pojan jaloa kamppailua.
* * * * *
Ei oltu vielä ehditty käydä Muksalan isännälle talonkaupoista
puhumassa, kun Nehe sai vaimoltaan kirjeen. Uteliaana avasi hän kotelon
ja luki kirjeen ääneen vanhempainsa kuullen:
"Rakas Nehe.
Täällä Lohilahdessa on sinun lähtösi jälkeen tapahtunut ihmeitä. Kun
ihmiset saivat tietää sinun poistumisesi ja sen todelliset syyt,
on ääni muuttunut kelloon. Meille on tuotu ruokatarpeita ja muuta
hyvää melkein kuin entisinä kulta-aikoina. Kurjuuteemme on ollut
osittain meidän itsemmekin syytä, kun turhassa kainoudessamme olemme
koettaneet salata puutettamme. Ihmiset ovat ihan kuohuksissaan. Täällä
koululla on pidetty kansalaiskokous, jossa on päätetty pyytää sinua
takaisin virkaasi ja luvattu ajaa kuntakokouksessa läpi kunnanpalkkasi
koroitusasia. Saman kokouksen valitsema lähetystö on käynyt Remulaisen
luona ja maksanut kaatamasi puut — oli pahasti, kun et itse saanut
luonnoltasi mennyksi tekoasi heti ilmoittamaan ja lupaamaan maksua
tilaisuuden saadessasi. Samalla oli lähetystö lausunut Remulaiselle
niin kovia sanoja, että jos hän vielä uskaltaa hiiskua sanankin tästä
ikävästä asiasta, niin häntä ei hyvä peri. Ukon paatuneella tunnolla
kuuluu olevan niin mustia keinotteluasioita näiltä viime vuosilta,
että hänen on parasta ollakin hiljaa. Kun ihmiset kansalaiskokouksessa
saivat tietää, että Liisin sairastaessaan täytyi tyytyä pettuleipään
ja että varojen puutteessa ei voitu saada lääkärin apua, niin monet
itkivät. Joku otti hattunsa, lausui sanan, ja tuokiossa oli siihen
kertynyt rahoja niin runsaasti, että Liisin haudalle voidaan pystyttää
pieni muistokivi näillä yhteisillä varoilla. — — Mitä meidän on nyt
näissä muuttuneissa oloissa tehtävä?"
Kun Nehe oli lopettanut kirjeensä lukemisen, ei tuvassa isoon aikaan
puhuttu mitään.
"Mitä sinä nyt sitten tässä olojesi muutoksessa aiot tehdä?" alkoi Jere.
Nehe viivytti vastaustaan, eikä hän saanut sitä lausutuksi loppuun asti
yhdellä kertaa, vaan se oli ikäänkuin alkuvalmistuksena vanhemmille
ottamaan vastaan kaikkein pahinta.
"Niin... hm... Kyllähän se talon asuminenkin... Mutta kun sitä on
tottunut toisenlaiseen toimialaan ja menettäisi eläkkeensä... Ja kun
he puolestaan ovat tehneet katumuksen ja parannuksen ja luvanneet
koroittaa palkkaani — niin..."
"... niin mitä sitten?" kuului kotvan kuluttua Jeren ääni syvältä kuin
maan alta.
"Ehkä on kuitenkin parasta palatakseni entiseen toimeeni Lohilahteen."
Tämän vastauksen jälkeen ei kukaan tuvassa olijoista voinut katsoa
toisensa silmiin. Syvän hiljaisuuden kestäessä kuului pitkä, pihisevä
sisäänhengitys, niinkuin jonkun keuhkoista ilma olisi loppumaisillaan,
ja sen melkein välittömänä jatkona seurasi äkillinen romahdus. Ääntä
päästämättä oli Jere suistunut penkiltä suulleen lattialle, jääden
siihen liikkumattomana makaamaan.
Säikähtäneinä kiiruhtivat Nehe ja äiti auttamaan kaatunutta vuoteeseen.
"Herra Jumala! Herra Jumala!... Mitä on tapahtunut?" huudahteli
Vilhelmiina hätäytyneenä.
"Halvaus", sanoi Nehe.
Kun äiti tämän kuuli, herpautuivat hänen voimansa niin tyystin, että
hän kykeni vain itkemään. Nehe seisoi liikkumattomana paikallaan. Siitä
asennostaan hän melkein tahtomattaan painautui lattialle polvilleen,
nosti kasvonsa kattoa kohti ja kurkotti ylös käsiään, pusertaen niitä
ristiin niin kiinteästi, että rystyset tulivat valkoisiksi. Olisiko
muistunut mieleen taannoinen kieltonsa lapsensa kuolinhetkellä
vai muutenko lienee tuntenut tarvetta lausua tässä tilaisuudessa
juhlallisen peruutuksensa:
"Jumala on."
"On..." kuului karsinapenkiltä kuin vahvistavana kaikuna äidin vastaus.
"Jere oli niin paljon toivonut ja niin monesti pettynyt, että hänen
vanha sydämensä ei jaksanut kestää enää tätä viimeistä iskua... Menetkö
sinä nyt vieläkin Lohilahteen?"
"Menen — perhettäni hakemaan."
Hetkisen kuluttua kuului sängystä heikko äännähdys. Vilhelmiina
kiiruhti vuoteen viereen. Vaikka Jere makasi yhä liikkumattomana
ja suljetuin silmin, arvasi äiti kuulemastaan urahduksesta, että
halvautunut saattoi olla vielä tajussaan. Kyykistyen Jeren puoleen hän
melkein huusi tämän korvaan:
"Kuule, Jere, Nehe on luvannut jäävänsäkin tänne meille. Menee sinne
Lohilahteen vain pikipäin väkeänsä hakemaan."
Makaajan sinertävät huulet vetäytyivät hymyyn. Siitä Vilhelmiina
ymmärsi, että Jere oli sekä kuullut että tajunnut hänen sanansa. Hänen
järkytettyä sydäntään kevensi suuresti tietoisuus siitä, että lähtevä
vielä viimeisellä hetkellään ehti saada iloisen uutisen mukaansa
iankaikkisuuteen.
Ikäänkuin olisi Vilhelmiinan sanoista saanut tuokioksi uutta elinvoimaa
Jere avasi silmänsä, katsoi kysyvästi Neheen ja liikutti huuliaan,
niinkuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Mutta kun ei voinut saada
kuuluvaa ääntä, hän koetti hiukan kohottaa oikeaa kättänsä ja nosti
pystyyn kaksi sormeansa.
"Mitä isä tuolla tarkoittanee?" kysyi Nehe äidiltänsä.
Aluksi ei Vilhelmiinakaan ymmärtänyt tästä mykästä merkistä mitään.
Mutta saatuaan mietintäaikaa hän luuli käsittävänsä Jeren tarkoituksen.
"Isä ei kai oikein jaksa enää luottaa sinun sanaasi. Tahtoo kai tuolla
merkillään ilmaista, että sinä lupauksesi valalla vahvistaisit."
"Sitä se tahtoo. Onhan teillä tallessa vielä se vanha raamattu?" kysyi
Nehe.
"Onhan toki. Odota silmänräpäys, juoksen sen kamarista ottamassa."
Äidin pitäessä avaamaansa raamattua niin, että Jerekin saattoi sen
helposti nähdä.
Nehe laski oikean kätensä kaksi sormea sen lehdelle ja lausui
kuuluvalla äänellä:
"Minä Nehemias Noronen lupaan ja vannon Jumalan ja hänen pyhän
evankeliuminsa kautta, asuvani ja viljeleväni tätä syntymäkotiani isäni
toiveitten mukaan, kuolemaani asti, niin totta kuin Jumala minua auttaa
hengen ja sielun puolesta."
Kun vala oli tehty, koetti kuoleva kohottaa ylös molempia käsiään.
Ymmärtäen tarkoituksen Nehe kumartui hänen ylitsensä, niin että
molemmat — Jere äidin avustamana — voivat kietoa kätensä toinen
toisensa kaulan ympäri.
"Nyt on isän ja pojan välille silta syntynyt", sanoi Vilhelmiina
liikutettuna.