Tutkinnon suoritettuaan Nehe jatkoi koulutyön ohella saarnatointansa,
pitäen raamatunselityksiä kesäisin kirkossa, talvisin koulullansa.
Häntä nimitettiinkin takanapäin Lohilahden papiksi. Lyömättä laimin
varsinaista ammattiansa hänen syvin harrastuksensa kiintyi kuitenkin
monille eri tahoille haarautuviin papillisiin tehtäviin. Hänen luonansa
kävi hengellisesti vaivaisia, häntä haettiin koteihin sairaitten
luokse ja kuljetettiin kuolevien vuoteitten ääreen evästämään näitä
heidän viimeiselle matkallensa. Kun hän näissä toimissaan usein joutui
välillisesti katsomaan kuolemaa silmästä silmään ja ratkaisemaan
ikuisuuden partaalla oleville sangen pulmallisia sielun kysymyksiä,
avartui ja syventyi samalla hänen omakin hengenelämänsä.
Kuten papille ainakin tuotiin Nehelle vapaaehtoisina "saatavina"
monenlaisia ruoka- ja vaatetustarpeita niin anteliaasti, että niistä
riitti myydäkin yli oman tarpeen. Säästäen varsinaisen palkkansa hän
muutaman vuoden kuluttua oli kokonaan vapaa kouluveloistansa. Enemmän
kuin maallisista lahjoista hän iloitsi kuitenkin hengen maailmassa
saavuttamistansa voitoista. Eikä ollut niinkään harvinaista, että hän
oikein kouraantuntuvalla tavalla sai nähdä kylvämänsä sanan salassa
itäneen ja tuleentuneen täyteläiseksi tähkäpääksi.
Kerran keväisenä aamuna tuli pari köyhää mökkiläistä, Nuotta-Kusti
ja Tiihosen Ananias, koulun keittiöön. Nuotta-Kusti kantaa roikotti
viittä suurta, kiduskansista vitsaraksiin pujotettua haukea selässään.
Opettajan alkaessa kaivaa rahakukkaroa taskustaan teki Kusti torjuvan
liikkeen kädellään.
"Ei mitään, ei mitään. Kalat on jo maksettu."
"Kukas ne olisi maksanut? Ei kai Kristiina?"
"Ehee!... Ei siihen Ristiinan varaisuus riitä. Kyllä niistä on opettaja
itse etukäteen maksun suorittanut", sanoi Kusti.
"Enpä minä muista Kustille mitään etumaksua antaneeni", väitti Nehe yhä.
Kusti nyökkäsi opettajalle päätään ja räpsäytti silmiään.
"Olisi vähän kahdenkeskistä."
Nehe pyysi miehen kahville kamariinsa.
"Nähkääs, minä olin velkaa Remulan isännälle — tunteehan opettaja
rikkaan Remulaisen — neljäkymmentä viisi markkaa. Mutta kun köyhänä en
voinut sitä määräaikaan maksaa, riiteli hän oikeuden tuomion ja myytti
ryöstöhuutokaupalla saatavastaan minun ainoan lehmäni, huutaen sen
itse. Ennen toimituksen loppua hiivin minä salaa pyssyineni väijyksiin
sen metsäpolun varteen, jota myöten hän oli kotiinsa palaava. Kun
Remulainen sitten Kaunikkiani taluttaen tuli kohdalleni, tähtäsin minä
häntä suoraan sydämeen, mutta sallimako lie pistänyt sormensa väliin,
että nalli ei ottanut tulta. Aikeeni ei siis onnistunut sillä kertaa,
mutta sydämeeni jäi edelleen verinen viha, ja minä etsin vain uutta,
sopivaa tilaisuutta kostaakseni. Sainpa sitten viime sunnuntaiaamuna
vastustamattoman vetämyksen kirkkoon ja kuulin opettajan viidettä
rukousta selittäessään sanovan, että jollei suurin vihamiehesi tule
ylimmäksi ystäväksesi, niin sielusi joutuu helvetin tuleen. Niistä
sanoistanne sain niin kipeän piston tunnolleni, että... vieläkin...
Taisi opettaja huomatakin?"
"Minä kyllä näin kirkon penkissä istuvan erään miehen, pää kumartuneena
kirjalaudalle ja hartiat hytkäen. Tekö se olitte?"
"Minä se olin. Jo samana iltana menin Remulaiselle tunnustamaan
murha-aikeeni ja polvillani pyysin rikostani anteeksi, samoin kuin olin
sitä Jumalalta anteeksi rukoillut."
"Mitäs Remulainen?"
"Remulainen antoi anteeksi, ja vaikka hän on luonnostaan ylen saita
mies, sanoi hän minulle: 'Ota veikkonen Kaunikkisi ja vie kotiisi.' —
Kun nyt opettaja saarnallaan on pelastanut miehen raudoista, toisen
laudoista, temmannut kaksi sielua kadotuksen liekeistä ja antanut
minulle lehmäni takaisin, niin onhan siinä jo hypäten hintaa viiden
hauen maksuksi. Tietenkään en ole tarkoittanut niitä miksikään
palkkioksi, sillä eihän sitä semmoista voi ollenkaan maksaa, mutta minä
pyytäisin tällä lailla osoittaa opettajalle kiitollisuuttani."
Nuotta-Kustin lähdettyä astui Ananias kamariin.
"Mitäs asiaa Ananiaalla on?" kysyi Nehe.
"Hm... mitäpähän vähän... Siitähän minä vain veden karjasta, minäkin —
sehän taas näin kutuaikaan lemuaa kalanperkeille koko Lohilahden kylä.
Että mitenkä se on, opettaja, onko siinä kahden herran palvelemisessa
tinkimisen varaa ollenkaan?"
"Mitäs tinkimistä siinä olisi. Jumalaa ja mammonaako se Ananias
tarkoittaa?"
"Niitäkin. Olen tässä viikkokauden tuntenut pientä tunnon häiriötä,
niin lyöttäysin tuolla rannassa Nuotta-Kustin kanssa yksiin matkoihin
ja tulin opettajalta kysäisemään, minkälaisen variksenvarpaan Herra
Jumala on mahtanut niistä minun rötöksistäni kirjoihinsa merkitä ja
kumpi heistä tuomion vaakalautasilla raskaammaksi havaittaneen vai
jäisivätkö ehkä tasapainoisina puntaruksiinsa ylös alas vaappumaan."
"Mitä rötöksiä se Ananias sitten on tehnyt?" kysyi Nehe.
"Verotinpahan vain tässä muuanna aamuvarhaisena vähän naapurini rysää."
"On kai ymmärrettävä niin, että varastitte kaloja naapurinne
pyydyksestä?"
"Kähveltäminen ehkä sopisi paremmin, kun on kyseessä vain muutama
hauenpujero ja lahnanpartti."
"Yhtä suuri rikos se on Jumalan edessä. Enkä minä ymmärrä, millä
tavalla te olette voinut tässä asiassa kahta herraa palvella."
"Siinähän se juuri puntti ja pykälä onkin, johon yksinkertainen
ymmärrykseni töksähtää kuin reki kantoon. Katsokaas, opettaja, minä en
itse ole niitä kaloja syönyt enkä myönyt."
"Mihinkäs ne ovat joutuneet?"
"Kyllä kai ne on opettaja syönyt."
"Minä?!"
"Toin ne opettajalle lahjaksi eli paremminkin niinkuin saataviksi."
"Minulle!... Varastettuja kaloja!... Miksikä juuri minulle?"
"Olen pitkin kevättä pannut merkille, että naapurini, uskovainen
kitupiikki, ei ole kertaakaan tuonut kalaosuuttaan opettajalle. Mutta
kun testamentissa lukee, että ei sinun pidä riihtä tappavan härjän
suuta sitoman kiinni, niin on tuntoni ollut kahakuulossa siitä, että
jospa hyvinkin asian tämä puoli hyvittänee, ehkäpä ylittäneekin sen,
mikä hankkeessani rikettä lienee. Omiin nimiini en ole kähveltänyt
milloinkaan, en nauhan nenän vertaa."
Nehen täytyi itsellensä myöntää tuon omituisen lahjoittajan
johtopäätöksissä olevan jonkinlaista kirjoittamatonta oikeuttakin.
Mutta kun teko itsessään oli selvä varkaus, kehotti hän Ananiasta
menemään tunnustuksille ja anteeksipyynnöille, luvaten itse suorittaa
kalojen hinnan.
Useimmin tällaiset kahdenkeskiset omantunnon asiat jäivät asianomaisten
itsensä salaisuudeksi. Mutta sattuipa kerran tapaus, joka julkisuuteen
tulleena nosti Nehen kansan silmissä tietäjän tasolle.
Eräänä harmaana syyslauantaina, kun Nehe koulutyön päätyttyä tuli
luokkahuoneesta kamariinsa, oli siellä häntä odottamassa kolme
tuntematonta, hieman synkännäköistä miestä, lakit lattialla tuolien
vieressä. Tervehdittyään kysyi hän, mistä vieraat ovat kotoisin.
"Tuolta ollaan Kotkatsalon sydänmailta. Minä olen sen Pukkimäen isännän
nimellinen, tämä tässä on Keukkamäen Mooses ja tuo toinen Rämekorven
Juoseppi", esitteli muuan miehistä.
"Onko teillä minulle asiaa tai muutenko olette vain taloon poikenneet?"
kysyi Nehe.
"Onhan sitä olevinaan vähän asiankin nimellistä. Pyytäisin opettajan
lähtemään mukaani sanan väellä häätämään niitä meidän hyyryläisiä vähän
loitommalle", kävi Pukkimäen mies kiertelemättä asiaansa.
"Hyyryläisiä?"
"Joo. On kai opettaja kuullut mainetta Pukkimäen piruista?"
"Vai niillä asioilla!... Olen minä niistä kulkupuheita kuullut, mutta
nythän tapaan kerrankin miehen, joka voi kertoa omia näkemiään ja
kuulemiaan. Onko siis totta, että teillä majailee moista väkeä?" kysyi
Nehe.
171
"Eipä sitä voi valheeksikaan ajaa. Saisivathan siinä olla
edelleenkin, yksissä lämpimissä, kun osaisivat olla siivolla.
Mutta nyt syyspimeitten tultua ne ovat jälleen alkaneet harjoittaa
kaikenmoista ilkivaltaa ja kiusantekoa, jospa siinä sivussa viatonta
vallattomuuttakin."
"Minkälaista vallattomuutta?" uteli Nehe.
"Kun tässä muuannakin iltana menin kylpemään, niin nuo ylenannetut
olivat asettaneet saunan lauteille istumapaikalleni särkyneen pullon
pohjapuoliskon, jonka teräviin särmiin istuin takalistoni verille.
Kerran tuvassa maata ruvettuamme heittivät kanaljat uunille kuivamaan
viemäni päreet lattialle, ja kun suuttuneena nakkasin ne takaisin
uunille, tulla rämähtivät päreet kahta kiukkuisemmasti jälleen alas.
Liekö kakaransa heilläkin, en tiedä, mutta ei luulisi vanhojen pirujen
viitsivän rakennella öisin hiillosporosta lasten leikkiteitä ristiin
rastiin tuvan lattialle eikä ottavan vaivakseen nakuttaa eräässä
vanhassa pärekopassa yötä päivää kuin seinäsepät. Vaikka ei varsinaista
vahinkoa, ovat ne vuosien kuluessa tehneet monta muuta kujetta ja
ilvettä. Siltä varalta, että opettaja ehkä epäilisi minun puhuvan
tuulen tuomia, olen ottanut todistajiksi mukaani nämä kaksi jäävitöntä
vierastamiestä. Kerrohan sinä, Juoseppi, opettajalle se hevosjuttu."
"Niin", alkoi Juoseppi. "Kun minä viime talvena eräänä iltapäivänä
ajoin Pukkimäen pihaan ja sidoin hevoseni alassuin käännetyn
reen jalakseen, siunasin minä itseni ja huokasin: 'Herra, anna
luontokappaleenkin rauhassa seista.' Samassa ajaa karautti pihaan tämä
Mooses, kiinnitti hevosensa marhaminnan saman reen jalakseen ja manata
tärskäytti: 'Oletpa pirkeleen menninkäinen viisas, jos tuon solmun
aukaiset.' — 'Älä huoli kiroilla', varoitin minä tätä naapuriani.
Menimme sitten yhdessä tupaan. Siellä jonkun aikaa oltuamme menivät
lapset hevosiamme katsomaan. Ei aikaakaan, kun rappusilta alkoi kuulua
heidän naurun kikatustansa. Minä menin lapsilta tiedustamaan, mikä
heitä naurattaa. — 'Niin, kun viisi kerjäläispoikaa napraa Mooseksen
hevosen marhamintaa auki. Niillä on kaikilla hirveän suuret suut,
yhdellä on semmoiset kompurajalat, varpaat sisään päin, ja se ontuu
pahasti vasemmustaan. Vähäväliä ne vilkuilevat tänne päin', sanoivat
lapset."
"Näittekö te itse niitä kerjäläispoikia?" tutkaisi Nehe.
"En, minä en nähnyt mitään erikoista", sanoi Juoseppi.
"Opettaja ei taida tietää, että ne näyttäytyvät silmin havaittavasti
vain lapsille", huomautti Pukkimäen isäntä.
Juoseppi jatkoi:
"Palasin tupaan ja kehoitin Moosesta olemaan valppeella hevosestaan.
Mutta tämä ei muuta kuin alkaa nauraa höröttää. Pian sen jälkeen
ryntäsivät lapset tuvan ovelle huutaen: 'Mooses hoi, hevosenne menee
pellolla!' Tämä kaappasi rukkasensa ja lähti juosten tavoittamaan
tammaansa. Minä jäin lasten kera rappusille. — 'Missäs kerjäläispojat
nyt ovat?' kysyin. — 'Ne seisovat rinnakkain Mooseksen reen jalaksella,
paitsi liikkaava, jonka ne hätyyttivät seisomaan toiselle jalakselle
yksin... Hei!... Katsokaa, nyt ne kaatoivat reen ja liikkaava lensi
nurinniskoin hankeen... Nyt kampesivat jaloista Mooseksenkin kumoon ja
nauravat — nauravat — niin että suut ulottuvat ihan korviin asti.'"
"Mitäs te näitte?" kysyi Nehe.
"Minä näin vain reen kaatuvan ja miehen tuuskahtavan suulleen. Pellolta
tullessaan Mooseksen ei tehnyt enää mieli poiketa Pukkimäkeen. Tämän
täyttä laukkaa ryykyyttäessä kotiinsa kysäisin taas lapsilta, minne
pojat ovat menneet. — 'Ne ovat nyt teidän hevosenne ympärillä',
vastasivat he. Lie Pollekin jotakin nähnyt, koskapa korvat olivat
luimussa ja se viskeli vihaisesti päätään sivuille, niinkuin hevosen
on tapana ruoilleen tungeksivia sikoja hänkiä. Lähdin kävelemään
Pollen luokse ja likelle tullessani karmaisi ihoani samantapainen
kylmä ilmavyöhyke kuin tuntee kesäisenä yönä alavia maita kulkiessa
tai uidessa lammessa, jonka pohjassa kuohuu kylmiä lähteitä. —
'Herra auta ja varjele', siunasin, taputin Pollea rauhoittavasti
kaulalle ja tiedustin taas poikien olinpaikkaa. — 'Ne istuvat nyt
tuolla havukasalla karjapihassa, ja se liikkaava pui teille vihaisena
nyrkkiänsä.' Vihdoin salaperäiset kerjäläispojat katosivat lastenkin
näkyvistä."
Nehe ei oikein tiennyt, pitikö hänen uskoa vai olla uskomatta miesten
puheita. Mutta kun kieltäytyminen voitaisiin selittää pelkuruudeksi,
piti hän parhaana mukautua ja lähteä raamattu kainalossa Kotkatsalon
sydänmaille Pukkimäen piruja häätämään.
* * * * *
"Herran terveeks, Herran terveeksi Piti piipahtaakseni taas
Ristiinaakin katsomaan, kerran pitkästä aikaa", tervehti Otteljaana
tulla luikahtaessaan notkeana kuin ankerias koulun keittiöön.
"Eihän tuosta ole vielä kuukauttakaan kulunut, kun Otteljaana
täällä viimeksi kävi... Ja mitäpä silmän ruokaa tällaisen luukasan
katsomisesta lienee", pisti Kristiina hampaansa kolosta.
"Yhäti se luukasa vain sen mielessä malkuttaa, vaikka on jo aikoja
vierinyt siitä, kun vahingossa tulin Ristiinan varpaalle astuneeksi.
Mutta sehän näyttääkin nyt viime aikoina kalkkoneen ja maihevoituneen.
Kas noin — hm! Lanteet hyllyvinä hetteinä lainehtien, punaisissa
poskissa ja kaksissa leuoissa se siinä hellansa edessä kiepsahteleikse
kuin pappilan ruustinna. Vaikka eihän tuo ole kumma eikä mikään, kun
on käsissä koko Lohilahden tavara ja hyvyys. Sanoppas, mitä ne ihmiset
oikein tänne tuovat."
"Mitäkö tuovat?... Kaikkea mitä käsistään irti saavat: maitoa, voita,
kaloja, lintuja, lihaa, jauhoja, munia, marjoja, sukkia, paitoja —
niin että sille tavaran paljoudelle ei tahdo tiloja riittää. Kerrankin
oli aitassamme yht'aikaa neljäkymmentäkahdeksan suurta uutislimppua ja
kaksi suurta säkkiä villoja tupaten täynnä."
"Voi hyvänen aika! Eivätkö ne homehtuneet tuoreet lämpimäisleivät,
ennenkuin ehditte ne makoonne haudata?"
"Eivätpä joutaneet homehtumaan. Oli monta suuta syömässä: kaiken liian
leivän jakaa opettaja köyhille koululapsille."
"No sillä lailla! Mutta nyt ne vasta alkavatkin oikein paroina tänne
tavaraansa kantaa."
"Mitenkä niin?"
"Se on nyt opettaja kohonnut kansan katseessa semmoiseen suosioon ja
arvoon, että on melkein kuin Jumala. Kaikki vastaantulijat pysähtyvät
hänen jälkeensä katsomaan, ja näillä silmilläni näin eilissäkin
päivänä, kuinka Riihelän vanha vaari opettajaa ulkona puhutellessaan
kaappasi lakin kouraansa kuin kuninkaan edessä... Eikö se ole sitten
Ristiina kuullutkaan?"
"Mitä kuullut?"
"Herra hyvästi siunatkoon!... Vai mitä kuullut? Koko maailmahan sitä
nyt huutaa — sitä, kuinka opettaja sanan ja oman henkensä väkevyydellä
hääti Pukkimäen pirut kuutamelle."
"Ei opettaja ole puhunut siitä minulle mitään."
"Ei se kuulemma siitä kamppailustaan hiisku kenellekään. Kuuluu vain
salaperäisesti hymähtävän uteliaille kysyjille."
"Mistä ne sen kamppailut sitten tiedetään?"
"Sitä en tiedä mistä, mutta tiedetään ne vain ja rikulleenpa
tiedetäänkin... Kuuristahan siitä pannustasi kuppi kuumaa, niin kerron,
että saat Ristiinakin kuulla, millaisen rohveetan piikana palvelet."
"Voithan kertoa, vaikka en minä mitään semmoista usko."
"Et usko!... Etkö usko pirujakaan?"
"Minä olen pessyt siksi monta ruumista, että minä en pappienkaan
puheista usko juuri muuta kuin nämä sanat: Maasta olet sinä tullut ja
maaksi pitää sinun jälleen tuleman."
"Sinua jumalatonta!... Mitäs minun pitikään?... Niin, oli ollut
jo pilkkoisen pimeä, kun opettaja silloin lauantai-iltana ehti
Pukkimäkeen. Hänen tulonsa edellä olivat pahat olleet tavallista
rauhattomampia, niinkuin olisivat aavistaneet, mitä tulossa on.
Opettajan astuttua sisään ja leväytettyä raamattunsa auki tuvan
pöydälle oli tullut joksikin aikaa niin hiiskumaton hiljaisuus,
että oli arveltu pahojen jo säikähtäneinä lähteneen. Mutta se oli
ollutkin hiljaisuutta ukkosen edellä. Mikäli lapset olivat nähneet,
olivat menninkäiset olleet uunilla vilkkaassa neuvottelussa; siinä
oli ollut leveitten suitten kuisketta ja mustain silmäin vilkettä.
Kun ne sitten päämiehensä viittauksesta olivat tehneet odottamattoman
äkkirynnäkön ahdistajaansa kohti, oli opettaja horjahtanut penkille
istualleen kuin myrskyn kaatamana ja tullut kasvoiltaan kalpeaksi
kuin haavanlastu. Kaapaten raamatun käteensä oli hän kuitenkin pian
ponnahtanut pystyyn ja pöydän päässä ylväänä seisten alkanut manata
pahojahenkiä alimmaisiin paikkoihin. Hännät koipien välissä olivat
paholaiset leiskahtaneet jonkun verran kuin keppiä saaneet ärhentävät
koirat, mutta hyökänneet uudelleen kerta toisensa jälkeen. Kuta
kauheammaksi rienaajien raivo oli käynyt, sitä voimakkaammin oli
opettaja heiluttanut sanan säilää. Hyppien kohona, silmät tulena
leiskuen ja kasvot kiehuen mustanpuhuvina hän oli siinä pöydän päässä
ollut peloittava kuin loveen lankeava tai niinkuin Herran Seepaotin
viha. Sitten oli syntynyt pitkä välirauha, jolloin kumpikin taisteleva
puoli sai aikaa vetää henkeänsä.
"Vaan annappas olla. Kun kello seinällä vähäistä ennen puoliyötä oli
nostaa korauttanut lyömähakansa, olivat pahat muuttautuneet mustiksi
linnuiksi ja tehneet viimeisen, kaikkein raivoisimman ryntäyksensä.
Aluksi oli muuan räpsäyttänyt siivellään pöydällä palavan kitupiikin
sammuksiin, ja pilkkopimeässä tuvassa oli syntynyt semmoinen siipien
havina ja vinkuna kuin kaiken maailman linnut olisivat siellä
lennelleet. Mutta sen myrskyn yli oli opettajan ääni pauhannut
pimeydessä kuin pitkäisen jylinä öisessä pilvessä... Ja kuulehan vielä
suurinta ihmettä."
"Nä, nä — kuullaan, kuullaan."
"Kamppailun kuumimmillaan ollessa on lasten pitänyt nähneen opettajan
pään ympärille ilmestyneen kirkkaan valon. Ja aina kun mustat linnut
olivat ympäröivästä pimeydestä hyökänneet siihen valokehään, olivat
ne kipeästi parahtaen nykäisseet koukkuiset kotkankyntensä takaisin
kuin tulesta ja jotkut pudonneet käpertyneinä alas kuin palavaan
kynttilään lentäneet kärpäset. Kun kello minuutin, parin kuluttua oli
heläyttänyt ensimmäisen kahdentoista lyöntinsä ja Herran pyhä sapatti
astunut sisään, oli pahojen voima siinä hetkessä lamautunut. Hirveällä
ryskeellä olivat ne voitettuina lähteneet tuvasta, mutta samalla
oli tallista alkanut kuulua hevosen potkimista ja pian sen jälkeen
navetasta lehmien ammumista. Oli otettu tuli ja menty katsomaan, mikä
elukoita vaivaa. Hevonen oli vavissut vaahdossa pilttuussaan ja mökin
molemmat lehmät oli päästetty irti kytkyistään, solmittu häntäjouhista
yhteen ja kierretty oljista köynnöskoristeita kuin mitäkin kruunuja
niiden sarviin. Sitten oli ollut täysi rauha Pukkimäessä. Mutta
vasta aamuhämärissä oli häädettyjen päämies lähtenyt, ja se kuuluu
venyttäneen itsensä niin hirmuisen pitkäksi, että yhdellä askeleella
oli harpannut pellon yli."
Otteljaana vaikeni tuokioksi.
"Niin, niin... joo, joo... Se on nyt tämän tapauksen lyömänä tullut
uskoon koko Lohilahden kylä. Lukee sanaa ja laulaa hojottelee virsiä.
Ja parannus, parannus olisi ajoissa Ristiinankin tehtävä: se pitkä
piru kuuluu ottaneen sen roima-askeleensa tänne kirkonkylään päin...
Hämärtämään rupeaa — lähteä pitää. Halleluijaa."