- Seuraavana keväänä koulun päätyttyä Nehe lähti piispankaupunkiin
saarnatutkintoa suorittamaan. Matkan varrella hän poikkesi entiseen
seminaarikaupunkiinsa tervehtimään kouluaikaista tuttavaansa, nuorta
pappia, ja kysäisemään tältä lisäneuvoja tutkintoa varten.
Kuultuaan Nehen asian pastori alkoi nauraa hykertää.
"Mitä sinä naurat?" kysyi Nehe.
"Enhän tiedä oikein, pitäisikö nauraa vai itkeä miehelle, joka
aseettomana menee karhun pesälle."
"Aseettomana?"
"Niin luullakseni — tai ainakin hyvin heikoin asein. Kuinka kauan olet
valmistautunut tätä aikomaasi askelta varten?" kysyi pastori.
"Olihan minulla jo seminaariaikanani erikoisharrastusta sanan viljelyyn
ja olenhan koko viime talven koulutyöni ohella lukenut ja saarnoja
valmistellessani itseäni kypsytellyt. Niin — ja olenhan sitäpaitsi
käynyt Hauta-Hetan koulua."
"Kuka se on, Hauta-Heta?"
"Onpahan siellä meidän kylässä muuan vähän kohollaan oleva muija, joka
tuntee raamattunsa paremmin kuin moni pappi ja saa salatuista asioista
tietonsa nähtävästi suoraan henkimaailmasta", sanoi Nehe ja koputtaen
sormella otsaansa jatkoi leikillisesti: "Täällä on tietoja, että
pakottaa. Katsokoon vain piispa eteensä, ettei joudu pussiin."
"No, onhan sekin valmistuksesi parempi kuin ei mitään. Mutta ennenkuin
sinä tätä tutkintopöytää varten olisit tarpeeksi paistunut, pitäisi
sinun kypsytellä itseäsi vähintään kolme, neljä vuotta. Sattuessaan
sille päälle voi se mies, piispa, viskata raamatun syvyyksistä
tutkittavansa eteen sellaisia gordilaisia solmuja, että vain harvalla
on niin terävää hengen miekkaa, joka niitä kykenee auki iskemään.
Vuosikausia virassa olleet papit vapisevat mennessään sen ukon eteen
pastoraaliansa suorittamaan."
"Papit ja pipit!... Minkä neuvon sinä sitten _minulle,_ syrjäkylän
koulumestarille antaisit?"
"Sellaisen neuvon, että syötyämme lähtisimme yhdessä tuonne järvelle
ahvenia onkimaan. Oleilisit täällä vieraanani jonkun päivän ja
kääntäisit sitten kenkäsi kärjet koreasti Lohilahtea kohti niine
tutkintoinesi."
"Ei totisesti!... Akka tieltä pyörteleikse. Sanonpa Lutherin suulla:
Vaikka piispankaupungissa olisi perkeleitä kuin tiilikiviä sen
katoissa, tahdon sittenkin sinne mennä. Ongi ahvenia sitten kun tulet
rovastiksi, mutta eikö sinulla ole yhtään järkevää neuvoa miehelle,
joka pyrkii eteenpäin?"
"Mitäpä neuvoja minä tässä enää ehtisin antaa, jos kykeneisinkään —
siellä on näet vielä omakin pastoraalini lujien lukkojen takana. Mutta
jos sinä nyt välttämättä tahdot tuon punaisen tukkasi kärventää vielä
punaisemmaksi, niin älä yritä yksityistutkintoa piispan luona, vaan
koeta suorittaa se tuomiokapitulin edessä."
"Minkä tähden?"
"Tuomiokapitulin tutkintotodistus on ikäänkuin virallisesti pätevämpi
kuin piispan yksityisesti antama."
Pastori otti kirjakaaplstaan pienehkön kirjan.
"Oletkos lukenut tätä?"
"Mikäs se on?"
"Isagogiikka."
"En veikkonen ole tiennyt, että semmoista kirjaa on olemassakaan."
Pastori naurahti.
"Voisi olla terveellistä viimeiseksi voitelukseksesi silmäillä tuota,
mikäli matkalla tilaisuutta on", sanoi hän ojentaen kirjan vieraallensa.
Matkaansa jatkaessaan Nehe laivan kannella, kyytirattailla ja
majataloissa yöpyessään pänttäsi päähänsä pastorin antamaa kirjaa, niin
että hänellä lopulta oli isagogiikka jotenkin selvillä.
Perille tultuaan hän meni tuomiorovastin pakeille asiaansa
esittämään. Tämä neuvoi Nehen jättämään kirjallisen tutkintoanomuksen
tuomiokapituliin ja kehoitti hänen käymään piispan itsensä puheilla
tämän huvilassa, muutamia virstoja kaupungista.
Nehe lähti jo samana iltana jalkaisin piispan kesäasunnolle. Ukko istui
puutarhansa penkillä kirjaa lukien, kun Nehe sykkivin sydämin ja syvään
kumarrellen läheni häntä, esittäytyen tervehtiessään.
"Teillä on kaiketi minulle jotakin asiaa?" kysyi piispa.
"Nöyrimmästi pyytäisin korkeasti kunnioitettavalta herra piispalta ja
tohtorilta tutkintoa saarnalupaa varten", sanoi Nehe.
"Tutkintoa?" kertasi piispa ja suuntasi Nehen silmiin kysyvän katseen,
ikäänkuin olisi epäillyt, mahtoiko anoja olla täysin selvillä tuon
sanan kantavuudesta.
"Saarnatutkintoa?" toisti hän. "Kun ilta on jo näin myöhäinen, tulkaa
huomenaamuna uudelleen luokseni, saatte silloin vastaukseni pyyntöönne.
Hyvästi", sanoi piispa ja syventyi heti jatkamaan häiriytynyttä
lukemistansa.
Määräaikana Nehe oli jälleen piispan luona, tällä kertaa hänen
virkahuoneessansa. Hän laski opettajatodistuksensa sekä seurakuntansa
rovastin antaman saarnalupalipun ja suosituspaperin kumartaen sielujen
ylipaimenen eteen pöydälle. Piispa silmäili ensin seminaaritodistusta
ja hymähteli tyytyväisenä itsekseen. Mutta kun hän sitten otti käteensä
rovastin antamat paperit, muuttui hänen haahmonsa.
"Mitä tämä on! Te olette saarnannut _minun_ luvattani — _kirkossa_
— olette noussut _saarnastuoliin_... Kauheata!... ja miten on
ymmärrettävä, että rovasti, _minua_ kuulematta, on antanut teille
luvan saarnata... Tämä on — tämä on kirkkolain rikos", pauhasi piispa.
Jo nyt taisi tulla tupen rapinat, ajatteli Nehe. Mutta kun hän sitten
tuumi toisekseen, että eihän tuo karilas hänelle muuta mahtane kuin
korkeintaan potkaista ovesta ulos, kysäisi hän suutahtaneena melko
ponnekkaasti:
"Salliiko herra piispa kuulla toistakin puolta?"
"No mitä teillä on sanomista — puhukaa."
"Omasta sisäisestä halustani, seurakuntalaisten ja rovastimme pyynnöstä
olen tullut pyytämään herra piispalta tutkintoa vain sen vuoksi,
että en tahdo mennä varkain, vaan ovesta lammashuoneeseen. Kun tulin
opettajaksi Lohilahteen, jossa on kirkko, mutta ei pappia, näin siellä
raamattuja ristiinnaulittuina petäjien kylkiin, kirkon rappusilla
pelattiin sunnuntaisin korttia, juotiin viinaa ja kirottiin. Pyytäisin
nyt herra piispalta kysyä: Onko tällainen pimeyden ruhtinaan palvelus
parempi kuin veisata virsiä ja puhua jumalansanaa kirkossa?... Muuten
— minun taikinani ei tästä virasta suurin sakene, niin että kyllä
minä voin lähteä poiskin, ja karkkoutuneet kortinpelaajat saakoot
minun häiritsemättäni palata loukoistansa kirkon portaille rauhassa
palvelustansa jatkamaan."
Nehen lyötyä tämän valttinsa pöytään katsoi piispa häneen jo melkoista
suuremmalla arvonannolla kuin äsken.
"No, no... älkää menkö. Minä lupaan tutkinnon. Mutta tietäkää, että se
tulee olemaan teille kova pähkinä. Te viivytte täällä ainakin yhden
kuukauden", sanoi piispa.
"En voi", epäsi Nehe.
"Miksi ei?"
"Ei ole rahaa."
"Vai niin... ei ole rahaa... No, kirjoittakaa nyt sitten aluksi saarna
näiden apostoli Paavalin sanojen johdosta: 'Ettekö te tiedä, että
vähä hapatus kaiken: taikinan hapattaa? Sentähden peratkaat se vanha
taikina, että te olisitte uusi taikina, niinkuin te happamattomat
olette.'"
Kirjoitettuaan vertauskuvallisen saarnansa taikinasta ja hapatuksesta
Nehe vei sen piispan luettavaksi. "Lyhkäinen — aivan liian lyhkäinen",
huomautti piispa.
Hänen kunnia-arvoisuutensa suvaitsi tutkittavansa kustannuksella laskea
hiukan leikin tapaistakin:
"Jos saarnassanne lyhyyden lisäksi huomaan niin sanoakseni väärää
hapatusta, on teidän kirjoitettava uusi... Samalla ilmoitan,
että huomenna iltapäivällä kello neljä on suullinen tutkinto
tuomiokapitulissa."
* * * * *
Nehe oli seuraavana päivänä jo tuntia aikaisemmin tuomiokapitulin
lähettyvillä. Määräajan lähetessä ajaa jyristää vaunuissaan
selkäkenossa istuen ylen arvokkaan näköisiä, valkopartaisia
patriarkkoja talon edustalle: piispa, tuomiorovasti, asessoreja.
Astuessaan tämän korkean neuvoston pöydän ääreen tutkintoansa
suorittamaan Nehe melkein toivoi sadun näkymättömäksi tekevää hattua
päähänsä. Mutta kun hän sitten koetti kuvitella herroja kotikylänsä
äijiksi, Petäjäniemen vaariksi ja muiksi, oli pahin pelko voitettu.
Piispa kyseli aluksi Nehen raamatun ja kirkkohistorian tuntemuksen
pituutta ja leveyttä, ryhtyen sen jälkeen tutkimaan hänen
jumaluusopillisen kypsyytensä kolmatta ulottuvaisuutta, syvyyttä, jossa
ei auta enää pelkkä muistitieto, vaan on kyettävä antamaan jotakin
omasta itsestänsä. Tässä mielessä hän käski tutkittavan lukemaan
määrätyt säkeistöt Roomalaiskirjeen viidennen ja kuudennen luvun alusta.
"Mistä näissä raamatun kohdissa puhutaan?" kysyi piispa.
"Uskon ja elämän vanhurskaudesta", vastasi Nehe, samalla ajatellen:
jopa otti visaisen paikan.
"Mitä eroavaisuutta on uskon vanhurskauden ja elämän vanhurskauden
välillä?" jatkoi piispa.
Asessorien huulilla väikkyi epämääräinen hymy. Nehe muisti pastorin
sanat gordilaisesta solmusta ja koetti pinnistää ajatuksiaan sen
aukaisemiseksi, mutta kuta kauemmin hän mietti, sitä tiukemmalle solmu
vain kiristyi. Hänen kasvonsa kävivät punaisen ja kalpean kirjaviksi,
otsalle kihosi hiki, aivoihin tunkeutuva veri jyskytti pullistuvissa
ohimosuonissa ja pää tuntui turralta ja raskaalta, niinkuin
alkaisi pyörryttää. Nehen kadottaessa jo kaiken toivonsa tutkinnon
onnistumisesta välähti hänen muistiinsa Hauta-Hetan sanat eräästä
heidän välisestä uskonnollisesta keskustelusta.
"Uskon vanhurskaus on äiti ja elämän vanhurskaus kivulla synnytetty
lapsi", sanoi hän.
Seisaalla olleen piispan polvet ikäänkuin — nytkähtivät, ja asessorit
käänsivät Neheen hämmästyneet katseensa.
"Oikein!... Oikein!... 'Äiti... kivulla synnytetty lapsi — lapsi'",
lausui piispa, ja Nehestä näytti, kuin vanhus olisi tuokion taistellut
ankaraa mielenliikutusta vastaan, mutta sitten tahtonsa tarmolla
voittanut sen. — "Sangen hyvin. Jopa te iskitte naulan kantaan.
Semmoisista vastauksista minä pidän. Selittäkää tarkemmin uskon ja
elämän vanhurskaudesta."
"Uskon vanhurskaus riippuu kiinni kuin takkiainen yksinomaan lupauksen
sanassa, mutta elämän vanhurskaus hoippuu kahden maailman, näkyväisen
ja näkymättömän välillä", kertasi Nehe Hauta-Hetaa niin uskollisesti,
että huomaamattansa otti hieman hymyilyä herättäneen takkiaisenkin
mukaan.
"Aivan oikein!"
Nehen suoriuduttua kunnialla uskon ja elämän vanhurskaudesta heitti
piispa laskinluotinsa varmuuden vuoksi vielä erääseen toiseen
syvänteeseen, käskien Nehen lukemaan kertomuksen tuhlaajapojasta.
Näyttääkseen, että hänellä on myöskin äänivaroja saarnaajan toimeen,
Nehe lukea paukutti määrätyn kohdan niin, että huone raikui.
Kun oli kuljettu tuhlaajapojan jäljissä hänen ohdakkeisia polkujansa
siihen rapaan asti, jota siat söivät, piti vähältä, ettei Nehe
juuttunut jaloistansa lietteeseen kiinni.
"Mitä siat kertomuksessa tarkoittavat?" kysyi piispa.
"Perkeleitä", täräytti Nehe arviolta, kun ei osannut muutakaan sanoa.
"Mikä on syynä hengelliseen nälkään?" oli seuraava kysymys.
"Huonot kokit — leipäpapit", vastasi Nehe kansanomaiseen tapaansa.
Tämän rohkean väitteen kuultuaan asessorit kohauttivat torkahtelevia
paitansa, kuten äsken ja piispa naulasi tutkittavaansa tuiman katseen.
"Leipäpapit?... Kuinka te uskallatte!... Mitä te sanotte!"
Nehe ei sanonut enää mitään ja katui sitäkin, mitä
ajattelemattomuudessaan oli jo sanonut; sillä eihän ollut tutkittavalle
juuri terveellistä astua tässä tilaisuudessa pappissäädyn
liikavarpaille.
Nehen saatettua tuhlaajapojan repaleisena ja puolialastomana
kotona odottavan isän avattuun syliin ja alkaessa selittää tämän
liikuttavan kohtauksen hengellistä merkitystä, pääsi piispalta itku
ja hän viittilöi kädellään Neheä vaikenemaan. Asessorit painoivat
murheellisina päänsä alas kuin haudalla, ja Nehe seisoi hölmistyneenä
paikallansa, katsellen ihmeissään tuota surullista joukkoa. Oli kyllä
sattunut niin, että Lohilahden akat olivat joskus pyyhiskelleet
huivinsa nurkalla kosteita silmiänsä hänen saarnatessaan, mutta ei hän
olisi uskonut voivansa sanoillaan saada nousemaan kyynelvesiä näin
syvistä lähteistä.
Tuhlaajapojan raihnaisen ruumiin ylle olisi vielä pitänyt pukea uudet
vaatteet, painaa sormus hänen sormeensa ja sitoa sandaalit jalkoihin;
olisi pitänyt selittää, mitä merkitsee teurasvasikka ja pellolla
kyntävä juro mies, joka soimasi isäänsä siitä, että tämä oli hänen
kuolleista vironneelle veljelleen valmistanut tuliaiskemut. Kaikki se
sai nyt jäädä, sillä piispa päätti tuon yli kaksi tuntia kestäneen
tutkinnon siihen kohtaan, jossa isä ja poika ovat kaulakkain, päät
kallistuneina toistensa olalle.
* * * * *
Paluumatkallaan Nehe poikkesi pastorituttavansa luokse tuomaan takaisin
lainaamaansa Isagogiikkaa ja näyttämään saamaansa todistusta. Pastorin
oli vaikea uskoa tapahtunutta todeksi.
"Onneksi olkoon! Kerrohan nyt lähemmin niistä tutkinnoistasi", pyysi
hän.
"Kerronpahan sitten veneen tuhdolla istuessamme laineitten
kiikutellessa — minulla näet ei ole nyt mitään sitä vastaan, että
luvallasi viivyn jonkun päivän luonasi ahvenia narrailemassa. Mutta
pari seikkaa minä puhun nyt heti. Verratessani uskon vanhurskautta
äitiin ja elämän vanhurskautta kivulla synnytettyyn lapseen, sai
piispa niin väkevän mielenliikutuksen, että hänellä oli työ ja tuska
pidättäessään kyyneliään. Ja kun sitten tein selkoa tuhlaajapojasta ja
toin tuon raukan isänsä syliin, pyrskähti piispa itkuun ja asessorit
painoivat surullisina päänsä alas. Olen koko tulomatkani vaivannut
aivojani miettimällä, mikä esityksissäni mahtoi olla piispan sydämeen
niin syvästi vaikuttavaa, mutta en ole siihen selitystä saanut enkä
taida tulla saamaankaan."
"Kyllä siihen on selitys olemassa", sanoi pastori.
"Minkälainen se on?"
"Yksinkertaisesti sellainen, että piispalla itsellään on tuhlaajapoika,
joka nykyään lienee tavallisena rantajätkänä jossakin Ruotsin
satamassa."
"Vai niin... vai niin...", huokaili Nehe.
Pastorin kamarissa vallitsi hetkisen hiukan samanlainen alakuloinen
tunnelma kuin aiemmin tuomiokapitulin salissa.