"Hyviä iltapäiviä, hyviä iltapäiviä. Täällä se Ristiina vain koululla
emännöipi ja kahvia keittää tihrustaa. On se nyt vanha kunniaan
kohonnut", sanoi Otteljaana, kyläkunnan juoruämmä, pistäytyessään
eräänä iltapäivänä opettajan emännöitsijän luo vierailulle koulun
kyökkiin.
"Täällähän sitä... ja hätäkös on ollessa täälläkään."
"Eipä hätää hituakaan. Vaan eiköhän tuo nyt opettaja yhtäkaikki
löytänyt mehuisampaa vaimoihmistä toverikseen — kun nyt tuommoisen
luukasan... Vai eikö ehkä olisi muuten halunnut?"
"Luukasan!... Ei lie liioin halunnutkaan."
"Eikä olisi saanutkaan... en ainakaan minä olisi tullut."
"Onkos Otteljaanaa pyydetty?"
"Ei ole pyydetty — vaikka kyllä kai minä tuon kyökkihuushollin suorisin
siinä, missä joku toinenkin."
"Mikäs siinä olisi. Eipähän nämä tämmöiset sapuskat keisarin kokkia
kaivanne."
"Ei taida kyllä opettajankaan nenänaluset olla ylen herkulliset —
köyhältä näyttää vähän tuo kalustonkin puoli."
"Milläpä varoilla se opettajakaan tässä herkutteleisi ja ylellisyyksiä
laitteleisi, alkava mies, jolla on kouluvelat ja monet muut menot
hartioita painamassa."
"Ei sitten olekaan opettaja mitään suurta sukua eikä rikasta rotua."
"Pienen töllin poika sanoo olevansa."
"Vai töllin... Mutta ei se kai sentään ylpeä liene, vaikka onkin
kohonnut opettajaksi?"
"Alavaltahan tuo tuntuu."
"Olkoon vaikka alavakin, mutta sen minä vain sanon, että tässä talossa
minä en asuisi yhtä ainoaa päivää, yötä liiatenkaan."
"Miksi et asuisi?"
"Heh!... Talossa, jossa sielut liikkuu... Oletko sitä mamsellia
sattunut jo näkemään?"
"Höpsis kanssa! Hiittäkö, en minä paremmin sano, opettaja tässä
tekisikään vapisemassa mokomilla kuuhkeloilla kuin sinä ja sinun
laisesi ovat. Minä sitten en ole milloinkaan nähnyt mitään sellaisia,
enkä kuullut mitään, enkä usko mitään. Enkä minä ole tähän ikääni
pelännyt kuin yhden ainoan kerran, mutta silloin pelkäsinkin niin, että
parku pääsi."
"Ähä!... Sinähän tuota oletkin ammatillinen ruumiinpesijä, mutta
pitipäs kerran yöterinkin veren vavahtaa. Mitäs sinä silloin yhden
kerran pelkäsit?"
"Olin siinä mustalaistytön kokoinen, kun ensi kerran huomasin haivenia
kainalokuopissani."
"Höh!... Mitäs sinä niistä?"
"Vanhemmat tytöt peloittelivat, että ne leviävät yli ruumiini kuin
koirankuonolaisilla. Vasta äiti vanha sai minut selityksillään
rauhoittumaan."
"Kaiken näköistä. Mutta ei se taida opettajakaan olla arkalasta
kotoisin, kun kuuluu heti tulennaltaan uskaltaneen käydä Hauta-Hetan
mökissä."
"Mistähän lie kotoisin, ei tuo ole ainakaan pelkoansa valitellut."
"Mutta mikä sitä opettajaa oikein valvottaa, kun sen ikkunasta
pilkottaa tuli kaiket yöt. Mitä se tekee — lukeeko se?"
"Lukevankin näkyy ja mitäpähän lasten vihkoja korjaillee. Myöhemmin
iltaisin menee ulos ja kävelee tuossa pihassansa edestakaisin kuin
vanki koppinsa lattialla."
"Mitähän tuo tuossa pasteerailee?"
"Ikävä sillä kai on."
"Mitähän tuo nyt ikävöisi, aikamies?"
"Sitä kai se morsiantaan kaihoileepi."
"Äläh... aa!... Vai on sillä morsukainen. Olisipa lysti tietää, kuka
tuo onnellinen on... Ei kai se olle näitä meikäläisiä?"
"Opettaja-ihmisiä kuuluu sekin olevan, jossakin kaukana alamaan
puolessa."
"Niin, niin — tietysti. Jopahan ne, opettajat ja semmoiset, viitsisivät
vilkaista silmännurkallaankaan näihin Lohilahden tallukoihin. Mehän
täällä, hyväkkään vinosilmät, kuulumme olevankin lappalaisten sukua."
"Istuksiihan se isäntäni välimmiten pitkät tovit iltaisin täällä
minunkin luonani, ja puhetta sillä piisaa."
"Aa ...! Havitteleeko tuo niinkuin hyväilemään?" kysäisi Otteljaana -
silmää iskien. "Ne on herrat vähän semmoisia."
Kristiina keikautti kahtaanne päätänsä.
"Piisaisihan tuo nyt pilkka pienempikin, vanhalle ihmiselle."
"Mistä se sitten juttelee?" kysyi Otteljaana.
"Morsiamestaan, koulutovereistaan ja mistäpähän milloinkin. Se on
— puheli tässä eilissäkin iltana — se on kuin palloleikkiä tuo
ihmiselämä. Heitäkin, toveruksia, elänyt yhdessä siellä koulussa
vuosikausia kuin saman perheen jäseniä — nyt viskeltyinä ympäri avaran
Suomen. Kerran keväällä kuullut jonkun heikäläisen, röökkinän, laulavan
jossakin metsässä. Ja vaikka hän ei ollut sitä veisaajaa nähnyt eikä
tiennyt, kuka se oli, niin, sanoi, sen virren hän muistaa aina. Istuu
sitten vaiti pitkän purron ja huokaa vihdoin kuin itsekseen: Missä nyt
laulellee laulujansa sekin. Opettaja sanoo olevansa syntyjään erämaan
lapsi, mutta elänyt sitten vuosimäärin niin erilaisissa oloissa,
että hän on jo ehtinyt jonkun verran vierautua siitä ja se hänestä.
Sen vuoksi tuntuu hänestä aluksi, kunnes väljähtyneet välit taas
lämpenevät, olo näin sydänmaissa juurettomalta ja syysillat ikäviltä."
Kahvit juotuaan Otteljaana lähti kiitellen kostellen kyökistä, mutta
hän ei ollut vielä ehtinyt mennä pitkällekään, kun jo tulla touhusi
takaisin.
"Herra näköön, kun olin, höperö, unohtaa kauppiaan lähettämät opettajan
lehdet poveeni", uhoili hän ja kaivoi povestaan muutamia sanomalehtiä.
"Panehan siihen pöydälle, vienpähän sitten opettajalle, kun herää",
sanoi Kristiina.
"Nukkuuko se?"
"Eikö tuo vielä nukkune."
"Hm... Päivät maataan, yöt valvotaan ja poltetaan kunnan öljyä. Hyvästi
vaan."
Oli lämmin kuutamoilta. Nehe koetti tapansa mukaan lyhentää pitkää
ikävää ehtootansa kävellen ja haaveksien koulunsa pihamaalla ja
järven rannalla. Kun kylästä isoon aikaan ei ollut näkynyt enää tulen
tuiketta, tuli hän kamariinsa. Huomatessaan pöydällä sanomalehdet,
jotka Kristiina hänen ulkona ollessaan oli tuonut, hän istui
keinutuoliin silmätäkseen pikipäin ennen maatamenoaan tärkeimpiä
uutisia pääkaupungin lehdestä. Mutta vilkaistessaan avaamansa lehden
etusivulle hän hätkähti niin, että oli pudottaa sen kädestään. Hän
tarttui molemmin käsin lehden laitoihin ja loitonsi sitä niin kauas
kuin käsivarret ulottuivat. Ja kun hän nyt tältä etäisyydeltä oli
kotvan katsonut Helmin ja tämän Nehelle tuntemattoman sulhasen
kihlausilmoitusta, tapahtui silmien kyynelvesissä omituinen valon
taittuminen: kirjaimet väliin suurenivat, väliin pienenivät tai
hämärtyivät harmaaksi sumuksi. Oli kuin suurennuslasia olisi siiretty
edestakaisin hänen silmiensä edessä. Kohtalokkaat kirjaimet alkoivat
lisäksi tanssia hänen silmissään vapisevain käsien tahdissa, paperin
ratinan yhä kiihtyvämpänä säestäessä tätä ilkkuvaa karkeloa.
Nehe laski lehden raskaasti, melkein lyöden pöydälle ja iski nyrkillään
sitä, niin että huone kumahti. Otti sitten kynän ja piirsi musteella
paksuviivaisen kehyksen Helmin nimen ympäri ja ristin sen yläpuolelle,
veti viivan "Kihloissa" sanan yli ja vapisevalla kädellä kirjoitti
sijaan "Kuollut". Katsottuaan hetkisen näin muuttamaansa ilmoitusta,
kirkkaan kyynelhelmen silloin tällöin tipahtaessa rapsahtaen
paperille hän horjahti kasvoilleen lehden yli pöytää vasten, jääden
liikkumattomana siihen asentoon, ikäänkuin hänkin olisi kuollut.
Kun hän siitä vihdoin syvään huokaisten kohoutui istualle, katseli
hän ympärilleen kuin oudossa paikassa: tuossa on tuoli, vuode, lamppu
palaa pöydällä ja taskukello käydä tikittää sen jalan juurella —
puoli kaksitoista näkyy olevan. Hän heitti ikkunasta silmäyksen
valoisalle pihamaalle ja ylös taivaalle... Kas — kuuko se tuolla?...
Vai onko se aurinko, kun niin säteilee? Nehe oli kaupungissa matami
Isaksonskalta saanut tietää kouluaikaisista unissaliikkumisistaan.
Iski mieleen ajatus: Ehkä hän nytkin on samanlaisessa tilassa, ehkä
tämä kaikki onkin vain pahaa unta. Mutta kun hänen silmänsä sattuivat
sanomalehteen, vihlaisi sydäntä hirveä totuus.
Nehe otti päällystakin yllensä, sammutti lampun ja meni koulueteisen
kautta ulos, ettei kyökissä nukkuva Kristiina heräisi. Hämärästi
tajuten hän sivuutti nukkuvia taloja ja välkkyvä-ikkunaisen kirkon.
Tuli vastaan joku yksinäinen öitsijä.
"Yötä, kaveri", tervehti tämä, pysähtyi ja jäi ihmeissään katsoa
virnottamaan kiireisen kulkijan jälkeen. Eihän se vain opettaja
liene samoilla matkoilla kuin hänkin? Nehe samosi tietänsä edelleen,
sukeltautui kylän laidassa petäjikköön, jossa oli varjoisaa ja synkkää
kuin kuilun pohjassa. Mutta hän ei pelännyt, tuskinpa kammahtaisi,
vaikka hautausmaan koko väki marssisi valkoisissaan häntä vastaan,
ristit olalla. Vihdoin hän ikäänkuin löysi itsensä koputtamasta
Hauta-Hetan mökin ovelle. Mutta kun sisältä ei kuulunut vastausta, meni
hän hautausmaan portille. Käsivarsiaan ojentavat hautaristit näyttivät
kutsuvan häntä avattuun syliinsä: Terve tuloa, terve tuloa tänne —
kaikki murheelliset.
Hauta-Heta istui penkin tapaisella kuihtuneen kukkaskumpunsa ääressä.
Nehe astui portista sisään ja hattua nostaen tervehti häntä. Olipa
kuin itse Hauta-Heta olisi hieman säpsähtänyt, äkätessään miehisen
ilmestyksen kumartelevan ja nostavan hattuansa yösydännä ristien
keskellä.
"No...! Mikäs nyt on?... Mikä sinut tuo tänne — tähän aikaan?" kyseli
hän kummastuneena tunnettuaan tulijan.
"Kohtalotoverit etsivät toistensa seuraa", vastasi Nehe, istuutuen
penkille mummon viereen.
"Mitä...! Onko sinunkin kultasi kuollut, onko armaasi maan povessa?"
"Kuollut se on — minulta. Vaan jospa se olisikin haudan sylissä, niin
se, niinkuin Ismaelinne on teidän, olisi kuitenkin minun. Mutta minun
Helmini on nyt toisen miehen sylissä."
"Ai-ai!... ai-ai!... Nyt teidän väliinne on revennyt juopa niin leveä
ja syvä, ettei edes kuolemakaan voi sen yli siltaa rakentaa."
"Niin... Mitäs nyt, mummo?" huokasi Nehe.
Hauta-Heta mietti hyvän aikaa, mitä hänen pitäisi vastata tuolle
nuorelle miehelle, joka aikaa katsomatta oli juossut hänen luoksensa
saamaan lohdun lääkettä kirveleviin sydänhaavoihinsa, aivan kuin
hengenhätään joutunut kolkuttaa lääkärin ovelle, oli yö tai päivä.
Sanoi vihdoin:
"Minä, sinuna, lankeaisin täällä hautojen keskellä polvilleni, ristisin
käteni, kohottaisin ne ylös tuota kuun kirkastamaa taivasta kohti ja
huutaisin korkealla äänellä: Kiitetty olkoon Herra!"
Nehe hämmästyi Hetan ankaraa neuvoa.
"Siitäkö kiittäisin Herraa, että hän salli toisen ryöstää minulta
kalleimpani?"
"Sillä jos näin tapahtuu tuoreessa puussa, niin mitä sitten kuivassa
tapahtuisikaan", jatkoi Hauta-Heta aloittamaansa ajatusjuoksua,
ikäänkuin ei olisi kuullut Nehen vastaväitettä.
"Mitä te sillä tarkoitatte?" kysyi Nehe.
"Jos sen Helmisi rakkaus sinuun jo kihlausajan tuoreudessa oli
niin löyhällä perustalla, että se sortui ensimmäisen tuulenpuuskan
henkäistessä, niin kuinka se olisi voinut kestää niitä myrskyjä, jotka
huojuttavat avioliiton kuivaa honkaa. Kun minun Ismaelini kuoli, olisi
minulla, silloin nuoruudessani, ollut ottajia, pulskiakin poikia. Mutta
minä vain niiasin ja sanoin: Kiitos, ei — olen kihloissa. Niin sitkeätä
pitää rakkauden olla ja niin syvällä sen juuret — ja ellei se semmoista
ole, niin ei se oikeata rakkautta olekaan", sanoi mummo.
Aamupuolella yötä Heta lähti hautausmaalta. Mutta hän ei heti
uskaltanut mennä maata, vaan istui tupansa kynnykselle ikäänkuin Neheä
vartioimaan.
Istuen yksin penkillä kumaraan painautuneena Nehe oli kotvan aikaa yhtä
äänetön ja liikkumaton kuin täällä oli kaikki muukin. Mutta yht'äkkiä
hän löi kädet kasvoilleen ja ääneen parahtaen heittäytyi maahan
pitkäkseen, heittelehtien kuin suuressa tuskassa. Siinä kieriessään
hän osui kulkeutumaan erään läheisen ristin juurelle, tarrautui sylin
siihen ja painoi rajusti rintaansa vasten kuin haaksirikkoon joutunut
käsiin saamaansa laudanpalaa.
Kun hän rististä vihdoin irroittautui ja kohoutui istualle, puistatti
hänen hikistä ruumistaan kylmän väreet, mutta päässä ja sydämessä
kumisi ontto tyhjyys. Nehen oli kevyt olla. Kuoleman äänettömyyden
ympäröidessä hänen harhaileva katseensa kulki rististä ristiin,
pysähtyen lopuksi Rajaleniusten patsaaseen, joka näin kuun valossa
näytti entistä jylhemmältä. Ikäänkuin entisen, tuhkaksi palaneen
rakkauden raunioille oli patsaan alta kohoutuvinaan hänen unessa
näkemänsä naisen haamu ja viittaavan luokseen. Tietämättä oikein mitä
teki, Nehe taittoi Hauta-Hetan istutuksista mustaksi paleltuneen,
kahisevan kukkasen ja laski sen entisen hovinneidin haudalle. Kohoutui
sitten varpailleen ja kurkkottautui suutelemaan kylmän kiven kupeesta
Bertha Ingeborgin sammaltunutta nimeä.
"Tuota sinun ei olisi pitänyt tehdä", sanoi Hauta-Heta hiljaa itsekseen
ja meni nyt vasta kirstuunsa nukkumaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä Nehe kirjoitti rovastille olevansa nyt valmis
puheena olleeseen saarnaajan toimeen ja ilmoitteli koululasten
välityksellä paikkakuntalaisille, että hän puhuu kirkossa ensi
sunnuntaina tavalliseen jumalanpalvelusaikaan.
Määräajan tultua oli pieni kirkko väkeä täynnä. Joukossa näkyi
Hauta-Heta ja useita lihanpyhiä, olipa uteliaisuus tuonut Herran
huoneeseen eräitä kortinpelaajia ja viinankeittäjiäkin. Nehe oli
muutamassa päivässä tullut niin koettelemusten karaisemaksi, että kun
hän nyt saarnavirren loppusäkeistöä laulettaessa astui sakaristosta
kirkkoon, oli aiemmin vaivannut ujous ja epäröinti kuin pois
pyyhkäisty. Hän nousi nopeasti, melkein kuin vihassa ylös saarnastuolin
portaita ja tavanmukaiset esivalmistukset suoritettuaan lausui
tekstinsä sanat:
"Rakastatkos minua?"
Oli sitten vaiti tavallista pitemmän ajan.
Kypsyneemmät sanankuulijat tätä omituista saarnan alkua mielessänsä
oudoksuivat, ja nuoret tytöt nostivat huivinsa nurkkaa huulilleen;
sillä ei ollut sopivaa näyttää nauravaa suuta kirkossa.
"Simon Joonaanpoika, rakastatkos minua?" toisti Nehe, ja nyt vasta
kuulijat ymmärsivät, mistä on kysymys.
"Kolme kertaa teki Vapahtajamme Pietarille tuon kysymyksen, tullakseen
vakuutetuksi tämän rakkauden vilpittömyydestä. Miljoonia, miljoonia
kertoja sitä ennen ja sen jälkeen on ihmisille tehty sama kysymys ja
rullaan tekemään hamaan maailman loppuun asti. Köyhä kerjäläinen, joka
nälkäisenä astuu pirttiisi, kysyy aralla katseellaan: Rakastatkos
minua? Laiha juhta, joka heikoilla voimillaan ponnistelee raskasta
kuormaa sydänmaan umpiteillä, huokaa ruoskaa heiluttavalle ajajalleen:
Rakastatkos minua? Kun pakkanen paukkaa nurkissa ja valkealla hangella
ei näy ainoaa siementä, tirskahtaa pieni lintunen jäisellä oksallaan
erittäinkin teille, lapset: Rakastatkos minua? Nuorukainen ja
neitonen, kaksi toisilleen ventovierasta ihmistä, kohtaavat toisensa.
Sydämet syttyvät ja silmät kuiskaavat tuon ujon, ikuisen kysymyksen:
Rakastatkos minua?"
Tässä Nehe pysähtyi hetkiseksi.
Pideltyään sitten Pietaria jotenkin kovakouraisesti hän saarnansa
toisessa jaksossa kiivastui omista sanoistaan. Kädet lujasti
puristettuina saarnastuolin kirjalaudan laitoihin hän totesi, kuinka
valhe ja petos ja uskottomuus yhä vieläkin rehoittavat maailmassa.
Kuinka esimerkiksi nuori nainen, joka kyllä ulkonaisesti voi olla
kaunis kuin enkeli, saattaa piilottaa petoksen perkelettä ihanassa
povessaan kuin ruusupensas pistävää piikkiä, murskaten raunioiksi
nuorukaisten sydämiä. Pietari, mies, ymmärsi edes itkeä ja hävetä
ja Juudas Iskariot solmia silmukan kaulaansa, mutta nämä lemmellä
leikkivät Eevan tyttäret saattavat kevein sydämin, vieläpä ilkkuen ja
ylpeillen poimia yhä vieläkin kielletyn puun omenia rakkauden Eedenistä.
Lopuksi hän jälleen heltyi ja päätti saarnansa ajallisen elämän
epävarmuuteen. Tämänpäivän rikas — rakkaudestakin rikas — voi huomenna
olla köyhä, tämänpäivän onnellinen huomenna onneton. On ainoastaan
yksi, joka varmasti voi aarteensa pitää: hauta.
Kun ihmiset saarnan päätyttyä poistuivat kirkosta, tulkitsi muuan
kuulijoista varmaankin yleisön suurimman osan ajatuksen lausuen:
"Siinä pojassa asuu Herran henki."
* * * * *
Tämän omastakin mielestänsä onnistuneen ensi kokeen kannustamana
Nehe päätti ruveta lukemaan saarnatutkintoa. Mutta samalla sisältyi
päätökseen annos loukatun ylpeyden sekaista uhmaakin: hän tahtoi
Helmille näyttää, mihin hän kykenee. Rakkaus entiseen morsiameen ei
ollut hetkessä kokonaan pois puhallettu. Mutta Nehe ei ollut niin
meltoa ainesta, että hän murheensa masentamana olisi jäänyt veisaamaan
hedelmättömiä valitusvirsiä ensi lempensä kyteville raunioille.
Vastoinkäyminen päinvastoin kannusti häntä tässä pyrinnössään ja antoi
voimaa tuleviin ponnistuksiin. Olipa hän lisäksi näkevinään siinä
kaitselmuksen pikkusormen viittauksen uuteen kutsumukseensa, sysäyksen
saarnastuolin korkeutta kohti.
Kuin loppuselvitykseksi suunnitteli Nehe Helmille lyhyttä kirjettä.
Palauttaen saamansa kuivahkot rakkauskirjeet ja pyytäen omiansa
takaisin hän siinä aluksi onnitteleisi Helmiä näköjään sydämellisesti
uuden valinnan johdosta ja sanoisi hänkin lähemmin harkittuaan
tulleensa sellaiseen käsitykseen, että näin muuttunut asiaintila
on onneksi heille molemmille. Sitten lopuksi ikäänkuin sivumennen
huomauttaisi: Minä täällä Lohilahden seurakunnassa olen vain pappina,
mutta minä en tiedä, mikä se sinun... ei: Teidän sulhasenne mahtanee
olla.