Nehellä oli koulullansa aluksi vain yksi huone kalustettu. Ruoalla hän
kävi naapuritalossa, kunnes ehtisi saada emännöitsijän ja järjestää
oman talouden.
Hän oli nukkunut kamarissaan häiritsemättömässä rauhassa jo pari
edellistä yötä. Mutta kun hän nyt Hauta-Hetan mokista tultuaan rupesi
maata, oli hänen sielunsa äsken näkemiään ja kuulemiaan kuvia niin
tuillaan, että uni pysyttelihe loitolla pitkälle yli puolen yön. Nehen
vihdoin nukahtaessa kevyeen uneen piiloutuivat vaikutelmat hetkiseksi,
mutta palasivat pian uudelleen, kujeillen isännättömässä talossa
vaihdetuin vaattein, huonosti salaavat naamiot kasvoilla.
Oli kirkko. Alttarikehän laidalla puoliympyrässä istua ruhjotti
kantapäittensä nojassa kyykkysillään julman näköisiä miehiä kuin
variksia aidan harjalla. Alttarikehän sisällä kulki punaiseen
papinkauhtanaan pukeutunut saatana miehestä mieheen, korttipakka
toisessa kädessä ja isomahainen pullo toisessa, pisti pataässän
kunkin suuhun ja kaatoi palan paineeksi pullonsa suusta viinaa
kakisteleviin kurkkuihin. Saamisensa saatuaan miehet kohoutuivat
seisaalle ja voimakkaasti röyhtäisten nyökkäsivät saatanalle, niinkuin
ehtoollisvieraitten on tapana kumartaa papille.
Nehe ei saanut nähdä, mitä kirkossa sen jälkeen tapahtui, sillä
yks kaks oli hän jo Hauta-Hetan mökissä. Mummo istui paitasillaan
kirstussansa, silmälasit nenällä, ja kurkotti käsillään pääkalloa
ovella seisovaa Neheä kohti, samalla nauraa kikattaen niin makeasti,
että herneenvarsista tehty morsiuskruunu riippuvine palkokoristeineen
heilahteli kalisten hänen harmaassa päässänsä ja pääkallo ikäänkuin
tanssi hänen naurusta hytkyvissä käsissään. Mutta yht'äkkiä mummo
muuttui ankaran totiseksi ja pääkalloa yhä Neheä kohti ojentaen lausui
kolkolla äänellä: Ihmisen viimeinen valokuva.
Nehe pakeni pelästyneenä ulos ja huomasi valkoisen lintuparven lentävän
häntä kohti hämärtyvän taivaan rannalta. Niiden likemmäksi tultua
seisoi musta ammuttu nuoli kunkin verisessä rinnassa. Vihdoin linnut
haavoittuneina alkoivat laskeutua alas ja maahan pudottuaan muuttuivat
raamatun raiskioiksi.
Ulkona sakeni hämärä vähitellen niin pimeäksi, että Nehe ei voinut
nähdä enää mitään. Kun hän siinä paikallaan seisten epäröi, minne
mennä, kuului kuin vastaukseksi yöstä yksinäinen huuto: Tule meidän
papiksemme.
Miten Nehe oli osannut kotiinsa, sitä hän ei tiennyt, mutta tuskin hän
oli ehtinyt vuoteeseensa, kun viereisen huoneen ovi avautui ja entinen
hovin neiti astui sisään semmoisena kuin Hauta-Heta oli hänet kuvannut.
Pysähtyen niin likelle Nehen vuodetta, että tämä saattoi selvästi nähdä
hänen kauniit kasvonsa, neiti alkoi painautua polvilleen lattialle niin
hitaasti, että sitä tuskin huomasi, ja niin joustavan kevyesti kuin
henki, Yhtä hitaasti kaartui hänen valkoinen joutsenkaulansa ja päänsä
kumartui alas, niin että se oli kuin taipuvan varren päässä nuokkuva
kalpea kukka. Kun hän siten polvistuneena oli ollut hetkisen kuin
ihanin rukous, tuli huoneeseen vanha, valkopartainen mies. Hän tuki
toisella kädellä sauvaan kumaraista ruumistansa ja laski toisen kätensä
hellästi lapsensa kumartuneen pään päälle, niinkuin olisi anteeksi
antaen siunannut häntä. Jääden siihen asentoonsa he eivät puhuneet
mitään, ja Nehestäkin tuntui, että syvillä tunteilla ei ole muuta
ilmaisukeinoa kuin sydämien sanaton yhteiskieli.
Kun Nehe tämän kauniin unikuvan viipyessä heräsi ja käänsi kiireesti
katseensa lattialle, oli kuin hän aamun hämärässä olisi sen vielä
valveillaankin nähnyt, kunnes se vähitellen ikäänkuin paikalleen
häipyen himmeni ja katosi.
* * * * *
Saman päivän aamuna alkoi koulu Äidit jotka toivat hartaina ja
luottavaisina lapsiaan Nehen opetettaviksi ja kasvatettaviksi, olivat
ihanassa yksinkertaisuudessaan hänestä verrattavissa niihin äiteihin,
jotka aikoinaan toivat lapsiansa sen suuren mestarin luo. Muistui
mieleen seminaarin johtajan kevätlukukauden paättäjäispuheessa lausumat
sanat Ja kun hän nyt katsoi näiden ujojen ja arkojen sydänmaan lasten
silmiin, oli niissä kuin kainoa säteilyä niiltä lämpimiltä porteilta
joiden vartijana hänen tästä alkaen tuli olla.
Koulutyö luisti häiriöittä tavallista latuaan. Mutta myöhemmin
syksyllä sattui pieni välikohtaus, joka oli saattamaisillaan opettajan
esimiestensä silmissä varsin ikävään valoon. Oppilaitten ollessa
välitunnilla eräänä aamupäivänä ajoi koulun pihaan parivaljakko.
Vaunujen kuomusta työntyi esiin seurakunnan rovasti ja Nehelle
tuntematon, pitkäpartainen herrasmies, joka esitteli itsensä
tarkastajaksi. Tämä odottamaton tieto vavahdutti hieman Nehen sydäntä,
mutta kun hänellä oli opettajakokemusta jo yli vuoden ajalta ja
luottamusta oppilaittensa tietoon ja taitoon, astui hän jotenkin
rauhallisena vieraittensa kera kouluhuoneeseen.
Oli maantietotunti. Opettaja nosti Suomen kartan telineelle ja kysyi
kuin johdannoksi:
"Minkä maan kartta tämä on?"
Ei ainoaa kättä noussut viittaamaan, oppilaat istuivat paikallaan
kuin kivettyneinä. Syntyi kiusallinen hiljaisuus. Opettajan kasvot
punehtuivat punehtumistaan, rovasti nosti käden silmilleen kuin
olisi hävennyt, ja tarkastaja heitti hämmästyneitä, jopa vihaisiakin
katseita sekä opettajaan että oppilaisiin, jotka tämän nähtyään
aivan lyyhistyivät penkkeihinsä kuin odottaisivat iskua päähänsä.
Opettaja oli neuvoton. Hän kyllä näki, että oppilaat pelkäsivät, mutta
hänestä oli mahdotonta heidän olla niin peloissaan, ettei yksi ainoa
monikymmenisestä joukosta voisi pusertaa suustansa paria varmasti
tietämäänsä sanaa. Kauhistuttavana iski lopulta hänen mieleensä ajatus,
että oppilaat opettajaansa nolatakseen ovat edellisellä välitunnilla
tehneet keskenään liiton olla tarkastustilaisuudessa mitään osaamatta.
Tällainen otaksuma hänen ja oppilaitten hyviin väleihin nähden tuntui
kyllä käsittämättömältä, mutta ei hän moiseen menettelyyn keksinyt
muutakaan syytä.
"Se on Suomen suuriruhtinaanmaan kartta", sanoi hän lopuksi itse
ja pani kummaksensa merkille, että sanan 'suuriruhtinaan' kohdalla
oppilaat vavahtivat.
"Kuka teistä osaa näyttää Suomen suuriruhtinaanmaan rajat?" kysyi hän
sen jälkeen.
Kun ei vieläkään noussut pystyyn yhtään kättä, oli opettajan vaikea
hillitä suuttumustansa. Hän tarttui jotenkin kiivaasti erään eteväksi
tuntemansa pojan vapisevaan käteen ja lievällä väkivallalla johdatti
hänet kartalle. Osoitinpuikko kädessä lattiaa kohti sojottaen poika
töllötti karttaan, ikäänkuin olisi nähnyt sen ensi kertaa, ja
alkoi viimein ryystää itkua. Opettaja talutti nyt oppilaista yhden
toisensa jälkeen kartalle kuin kyntysin vastaan haraavia lampaita
teurastuspenkkiin, esittämään vieraille yhä surkeampia suun väännöksiä
ja itkunäytteitä.
Kuin tähden tuikahduksena pimeältä taivaalta kohoutui vihdoin tunnin
lopulla yksi sormi tuskin huomattavasti viittaamaan.
"No, Vilander, tuleppas sinä näyttämään isänmaan rajat", tarrautui
häpeän ja harmin mereen uppoutuva opettaja tähän ainoaan oljenkorteen.
Vaikka tämä poika ei suinkaan ollut tärvellyt terveyttään liialla
ahkeruudella, suoritti hän kuitenkin tuon vaatimattoman opinnäytteen
jotenkin virheettömästi. Mutta kokonaisuuteen nähden jäi hän vieraitten
silmissä vain yksinäiseksi valopilkuksi suuren joukon tietämättömyyden
yössä.
Välitunnille opettajan huoneeseen mentyä lausui tarkastaja paheksuvan
ihmettelynsä oppitunnin johdosta. Opettaja koetti puolustautua,
väittäen oppilaitten aina muulloin osanneen läksynsä — myöskin
maantietoläksynsä — varsin tyydyttävästi. Mutta tarkastajalla
lienee asiasta ollut vakavat epäilyksensä. Hän sanoi kyllä, hänkin,
huomanneensa oppilaitten pelänneen, mutta sehän on tavallista varsinkin
sydänmaan kouluissa, ja on se seikka lasten edistystä arvosteltaessa
aina otettava huomioon. Kuitenkaan ei se tässä tapauksessa voine olla
yksinomaisena syynä. Ja jos hän käydessään kevätpuolella uudelleen
koulua tarkastamassa huomaa lasten tiedot näin perin vaillinaisiksi —
niin, kerrassaan olemattomiksi — ei hän kirjoita nimeänsä ainoankaan
päästötodistuksen alle.
Kaiken lisäksi puhkesi koulun puolella yht'äkkiä äänekäs melu.
Tarkastaja pudisti tyytymättömänä päätänsä, ikäänkuin olisi tahtonut
huomauttaa: Tässä koulussa tuntuu kuri olevan samalla tasolla
kuin opetuskin. Jättäen vieraansa kahden kesken opettaja kiiruhti
hillitsemään oppilaitaan. Eteiseen tultuaan hän pysähtyi tarkkaamaan
veistohuoneesta kuuluvaa kiivasta sananvaihtoa.
"Sille sen tulen Vilanterille on annettava komppanian hivutus", kuului
joku uhkaavan.
"Pakaroille, pakaroille, että läiskää", lisäsi toinen.
"Mitäs siinä on, selvässä asiassa. Isketään kiinni, pojat, ja —
kilterit kinttuihin!"
Opettajan mieleen välähti ajatus: Vilanderia aiotaan rangaista sen
vuoksi, että hän seuran pettäjänä oli rikkonut yhteisen rintaman
näyttämällä Suomen rajat. Hän meni kiivaasti sisään ja näki useitten
poikien jo käyneen käsiksi itkevään, irti rimpuilevaan ja kanteluin
uhkailevaan Vilanderiin, toisten alkaessa rapsia housunnappeja auki.
"Mi-mi-mitä tämä on!... Mitä mielettömyyttä tämä on!... Ja ja — mitä
sinä siinä seisot kuin roomalainen liktori!" ärähti hän eräälle
suurelle pojalle, joka hölmistyneenä oli unohtunut siihen asentoon,
missä oli opettajan sisään tullessa: luudasta nykäisemänsä vitsakimppu
kohotetussa kädessä.
"Ja mikä oli syynä siihen, että ette osanneet maantietoanne?" tiukkasi
opettaja edelleen.
Lapset jättivät rauhaan uhatun toverinsa ja piirittivät tuokiossa
opettajansa.
"Niin mitäs kun tuo Vilanter valehteli, että ollaan kuin pyörryksissä
vieläkin", tolkkasi muuan itkunsekaisella äänellä. "Mitä se valehteli?"
kysyi opettaja. Oppilaat vastasivat nyt kilvassa melkein yht'aikaa,
nykäisten sanat toistensa suusta. "Se sanoi, että se rovastin kanssa
tullut herra on Suomen suuriruhtinas."
"Ja että se kaupungissa käydessään oli polttanut oluttehtaan ja..."
"Ja viinarännin."
"Ja lyönyt kirveellä olut- ja viinatynnyreistä vanteet poikki, niin
että moni ihminen, joka ei osannut uida, oli ollut hukkumaisillaan
siihen tulvaan."
"Ja potkinut kaupungin herroja suuriin vatsoihin."
"Niin että yhdenkin pösön maha oli mennyt puhki."
"Oli se kanssa lyönyt kämmenellään herroja korvalle, niin että läiske
oli kuulunut ympäri kaupungin."
"Ja nipistellyt pienillä pihdeillä ihmisiä nenistä ja korvanlehdistä."
"Mistä te nyt sitten olette saaneet tietää, että Vilander valehteli?"
kysyi opettaja.
"Itse se on sen tunnustanut."
"Ja semmoista puhetta te olette uskoneet?"
"Niin — kun sillä herralla on niin pitkä parta."
"Ja se muutenkin on niin keisarin näköinen."
"Ei se tämä herra ole sama tarkastaja, joka täällä on ennen käynyt,
mutta eikös se kuitenkin ole tarkastaja vain?" kysyi varmuuden vuoksi
joku koulun vanhemmista oppilaista.
"Tarkastajahan se on... Sitä suuriruhtinastako te tosiaan pelkäsitte
niin kauheasti, että ette uskaltaneet suutanne avata?"
"Eihän sitä muuten olisi niin pelätty, mutta kun tuo Vilanter
valehteli, että se reuhtoo täällä samalla tavalla kuin kaupungissakin."
"Minäkin kun katsoin karttaan, niin puhalsi pelko silmiini semmoisen
sumun, että en erottanut yhtä ainoaa rajaviivaa", sanoi se poika, jonka
opettaja ensimmäiseksi oli kartalle taluttanut.
"Ja minun silmissäni näyttivät ikkunatkin mustilta kuin terva", totesi
toinen.
Kun lapset olivat melkeinpä kerskaillen esittäneet toinen toistaan
pöyristyttävämpiä esimerkkejä siitä, kuka heistä kovimmin oli
pelännyt, kysyi opettaja ankarana Vilanderilta, miksi tämä oli moisia
päättömyyksiä valhetellut ja aiheuttanut häpeää koko koululle.
"A... antakaa anteeksi, opettaja", nyyhkytti poika. "En minä sillä
mitään... pahaa... Mutta kun se herra tuli kuomusta... ja kun sillä
oli niin suuri parta, niin... niin ihan itsestään tuli mieleeni
semmoisia satuja, joita sitten kerroin toisille, ja... ja rupesin niitä
viimein... itsekin uskomaan."
Opettajalla ei ollut nyt aikaa eikä tilaisuutta syyllisen
rankaisemiseen, hän kiiruhti kamariinsa kertomaan kuulemiaan
vieraillensa.
Nämä tulivat aluksi hyvin vakaviksi, mutta sitten he, vanhat miehet,
alkoivat puuskuttaa sieraimiinsa hiljaista, pidätettyä naurua, niin
että päät nyökkyivät ja vatsat hytkivät.
"Eh-eh... enpä minä olisi uskonut koskaan näin korkeaan arvoon
kohoavani", sanoi tarkastaja naurunsa lomasta.
"Yhden tunnin keisari", pisti rovasti.
"Niinpä kyllä, mutta sitä ei moni ole ollut niissä korkeuksissa senkään
vertaista aikaa."
"Kun valtakunnassa on, ikävä kyllä, sattunut anarkismiin vivahtavaa
sisäistä levottomuutta, saanen jättää sen aiheuttajan rankaisemisen
teidän majesteettinne armolliseen harkintaan", koetti opettajakin,
tosin vielä jotenkin väkinäisesti, yhtyä leikinlaskuun.
Tarkastaja muuttui jälleen vakavan miettiväksi, ikäänkuin hänen tässä
erikoistapauksessa olisi ollut vaikea keksiä oikeaa kasvatusopillista
ratkaisua. Pitkää partaansa sivellen hän vihdoin lausui:
"Tjaa... hm... Eihän kyllä... eihän kyllä valhetteleminen sellaisenaan
ole sallittavaa. Mutta kun tämä poika, niinkuin opettaja juuri on
vakuuttanut, ei ole tehnyt tekoaan ilkeämielisyydestä eikä tarkoittanut
vahingoittaa ketään, ja kun hän lisäksi on kuvitelmiaan lopuksi itsekin
uskonut, on hänen hairahduksensa luettava pikemminkin lapsellisen
vallattomuuden ja eräitten sielullisten lakien tiliin kuin moraaliseksi
rikokseksi. Ja kun sitäpaitsi hänen keksimänsä tarina todistaa
alkuperäistä mielikuvituksen rikkautta ja... ja huumorin lahjaa, on
meidän kasvattajien suhtauduttava varovaisesti tällaisiin harvinaisiin
ilmiöihin eikä koetettava liialla ankaruudella niitä tukahduttaa,
"vaikkapa ne... vaikkapa ne joskus pyrkisivätkin ryöpsähtämään yli
äyräittensä. Sen vuoksi minä, niin sanoakseni kruunauslahjanani annan
hänelle anteeksi ja toivoisin myöskin opettajan — opettajan, jolta
minun puolestani on pyydettävä anteeksi liian hätäinen arvosteluni, ja
joka tästä leikistä on saanut enimmän kärsiä — langettamaan myöhemmin
syylliselle mahdollisimman lievän rangaistuksen."
Rovasti mutisi hieman tyytymättömänä jotakin kuritta kasvamisesta
ja kunniatta kuolemisesta. Mutta opettajan mielestä tarkastajan
lausunnossa ilmeni ymmärtävä ja laajasydäminen ihminen eikä
ahdasmielinen pedagogi.
Seuraavalle tunnille mentäessä hymyilivät pulpettiensa ääressä
seisovat oppilaat vapautuneina vieraille tuttavallisesti kuin oman
talon väelle. Ikäänkuin menetettyä korvatakseen koetti nyt kukin
parastaan, ja suoriutuivatkin useimmat sangen tyydyttävästi, vieläpä
monet kiitosta ansaitsevalla tavalla. Sydän sykkyrällä oli Vilander
odottanut, mitä tuleva on, mutta ihmeekseen huomasikin kolttosensa
ikäänkuin unhoon painetuksi. Tästä kiitollisena hän innostui niin,
että — mikäli sattui joskus jotakin tietämään — viittasi molemmin
käsin, hokien puoliääneen: "minä, minä!" Ja kun tarkastaja oppilaiden
kirjoitusvihkoja katsellessaan tuli nyt jo tuntemansa Vilanderin luo ja
sipaisi pehmeällä kädellä pari kertaa hänen pellavatukkaista päätänsä,
oli pojasta, niinkuin tarkastaja tällä teollaan olisi lopullisesti
hänen hairahduksensa hautaan siunannut.
Istuuduttuaan jälleen tuolille ja huomattuaan Vilanderin salaa
pyyhkäisevän kyyneltä silmästänsä, tarkastaja tuli yhä enemmän
vakuutetuksi siitä, että tavalla tai toisella sydämeen ammuttu nuoli
tehoaa varmimmin.
Ennen poislähtöään pyysi rovasti opettajaa, jota hän oli kuullut
mainittavan sanaa harrastavaksi, vakaahenkiseksi nuoreksi mieheksi,
koulutyön ohella selittämään sanaa sunnuntaisin myöskin aikuiselle
väestölle, joko koululla tai mieluummin kirkossa.
Tämä oli opettajalle jo kolmas samanlainen pyyntö, tullen tällä kertaa
erittäin pätevältä taholta. Ehdotus oli hänen salaisten toiveittensa
mukainen: saarnastuoli oli kouluajoilta alkaen kangastellut hänen
mielessään maallisenkin kunnian korkeimpana kukkulana. Syy, miksi hän
ei kuitenkaan heti ollut valmis ottamaan mieluisaa tarjousta avosylin
vastaan, oli poikamainen ujous, jonkinlainen epäluuloinen oman arvon
väheksyminen. Hän punastui jo pelkkää ajatustakin, että hänen, Nehe
Norosen, Norolan töllin pojan ja Muksalan talon entisen kesärengin pää
pylkähtäisi saarnastuolin laidan takaa seurakunnan näkyviin — alhaalla
silmiä kuin kalakopassa uteliaina tuijottamassa häneen. Sitten pitäisi
painaa kasvonsa saarnastuolin kirjalaudalle, jolloin ihmiset näkisivät
vain hänen punertavan päälakensa, kohoutua pystyyn ja vähän aikaa
seurakuntaa vaieten silmäiltyään lausua juhlallisella, papillisella
äänellä: "Armo olkoon teille..." Totisesti hän ei pääsisi saarnassaan
noita kolmea sanaa pitemmälle.
"Kiitän luottamuksesta, mutta kyllä minun on pyydettävä vielä
ajatusaikaa, ennenkuin voin saarnaamisasiassa antaa lopullisen
vastaukseni", sanoi Nehe rovastille.