Ontosti kumahteli koulutalo Nehen askelista, kun hän paikkakunnalle
vasta saapuneena kulki tarkastellen uuden kotinsa autioita huoneita,
joiden äänettömässä tyhjyydessä osa hänen poismuuttaneen edeltäjänsä
henkeä ja kaikkien niiden tuntemattomien ihmisten henkeä, jotka
näissä huoneissa ennen häntä olivat asuneet ja koulua käyneet, tuntui
ikäänkuin läsnäolevana kuiskailevan. Hän pysähtyi yhden ja toisen
ikkunan ääreen, katsellen eri puolilta ympäristöään. Etelään käsin
avautui laaja järven selkä, ja sen takaa siinteli metsäisiä vuoria
elokuun illan autereessa. Kylän keskellä maantien varrella törrötti
pieni, aikoinaan keltaiseksi maalattu kirkko. Kaikki muut rakennukset
olivat harmaita ja rappeutuneen näköisiä. Näin kirkonkyläksi teki
tienoo katselijaan jotenkin lohduttoman vaikutuksen.
Joutilaana sunnuntai-iltapäivänä Nehe lähti aikansa kuluksi kävelemään
kylän raittia, tutustuakseen lähemmin uuteen kotiseutuunsa. Pyhäkköä
lähetessään hän kuuli jo etäälle kirkon hirsiaidan sisästä meluavaa
puheen rähinää, josta saattoi erottaa yksinäisiä huudahduksia:
"Risti pitää!"
"Solttu!"
"Rouva kaataa!"
"Mutta kuningas se rouvankin kellistää — hehehe... saaplari!"
Kohdalle tultuaan hän näki useita nuoria miehiä, joukossa jonkun
vanhemmankin, innokkaasti pelata läiskyttävän korttia kirkon
rappusilla, väliin aina kallistaen pullon suusta viinaa kurkkuunsa.
Moinen pyhyyden häpäiseminen kuohautti Nehen sydäntä niin voimakkaasti,
että hän ei malttanut mennä ohi huomauttamatta:
"Tiedättekö, miehet, ketä te siinä kirkon rappusilla palvelette?"
"Kyllä se tiedetään, mutta mitäs se herraa liikuttaa, ketä me
palvelemme", vastasi muuan röyhkeästi.
"Tiedättekö myöskin, mitä meidän Herramme teki niille, jotka olivat
tehneet hänen isänsä huoneen ryövärien luolaksi?" jatkoi Nehe.
"Eipä satuta tietämään."
"Mitäs se teki?"
"Hän teki ruoskan köysistä ja ajoi ne kaikki ulos."
Pelaajat vaikenivat hetkiseksi näköjään tyyninä ja vilkuilivat
merkitsevästi toisiinsa. Yht'äkkiä iski joku miehistä nyrkkinsä
irtautuneeseen rappulautaan, niin että kortit hypähtivät kohoksi ja
kirkon seinä kajahdutti kumean vastalauseen.
"Jumaliste!... Herran sopisi koettaa meille samaa temppua, niin
saataisiin nähdä, kuka täältä lähtee ja kuka jää."
"Ja olettekos te se 'meidän Herramme'... emme tunne teitä", pisti
toinen.
"Tulette vielä tuntemaan", vastasi Nehe kuin taisteluvaatimuksena ja
antautumatta enempään sananvaihtoon jatkoi kävelyään.
Jonkun matkaa kylän laidasta oli maantien varrella yksinäisellä
paikalla ikihonkain ympäröimänä pieni hautausmaa, ja sen kiviaidan
kupeessa kyyhötti harmaa tupanen. Nehe astui kalmiston portista sisään.
Se oli hänestä kuin uuden kotikylänsä pienoiskuva. Kuten siellä hieman
rappeutunut kirkko oli miltei ainoa huomattava rakennus matalien
majojen keskellä, niin komeili täällä hautausmaan näkyvimmällä kohdalla
yksinäinen, korkea kivipaasi vaatimattomien puuristien parissa.
Kuka mahtanee nukkua ikuista untansa tuon alla? ajatteli Nehe ja
pysähtyi uteliaana ylpeän hautamerkin eteen. Sen rintaan hakattuja
suuria kirjaimia, samoin kuin koko kiveäkin peitti hieno sammalnukka
kuin vihreä sametti, jonka alta paikoittain pilkahti kirjainten kultaus
esiin.
Nehe luki hitaasti, sana sanalta:
"Tässä lepää
Georg Rajalenius
ja
Tyttärensä
Bertha Ingeborg.
Vaikka teidän syntinne
veriruskeat olisivat,
pitää niiden lumi-
valkeiksi tuleman."
Mykkä hautakivi oli Nehelle kuin suuri kysymysmerkki suuren
tuntemattoman ovella.
Kuka oli ollut Georg Rajalenius? Millainen hänen tyttärensä? Ja mitä
veriruskeita syntejä mahtanee tämä hautakumpu poveensa kätkeä, kun
muistosanoiksi on valittu niin paljon puhuva raamatunlause?
Kummaksensa Nehe pani merkille, että paikkakunnalla näyttiin
kuolleitten asunnoista pidettävän parempaa huolta kuin elävien; sillä
halvoista hautaristeistä päättäen köyhienkin hautakummuilla huojui
hiljaisessa tuulessa joku vaatimaton kukkanen. Varsinkin erään,
hautausmaan laidalla likinnä mökkiä sijaitsevan kukkaskummun ihanuus
veti puoleensa Nehen huomiota.
Aikansa katseltuaan vainajien hiljaisia leposijoja Nehe jatkoi
matkaansa asumattomalla taipaleella yhä eteenpäin. Ennen pitkää herätti
hänen mielenkiintoaan jälleen uusi, entisiä järkyttävämpi yllätys.
Hiukan syrjässä maantiestä hohti petäjien kyljissä ilmoituspapereita
muistuttavia valkeita levyjä. Mentyään niitä lähempää katsomaan Nehe
aivan tyrmistyi kauhusta: puiden kylkiin oli isoilla rautanauloilla
isketty levälleen raamatuita ja eräitä muita uskonnollisia kirjoja.
Seudulla ei näkynyt ihmisiä tällä kertaa, mutta päättäen poljetusta
aukeamasta, jota puihin naulatut kirjat ympäröivät kuin rajamerkkeinä,
oli sitä ahkerasti käytetty kansanjoukkojen kokouspaikkana.
Mitä tämä on? Mitkä pimeyden vallat täällä ovat irrallaan? kyseli
Nehe itseltään, kääntyen paluumatkalle tältä kauhun paikalta. Hänen
aivoissaan kierteli näkemiensä johdosta kymmeniä kysymyksiä, joihin hän
kaipasi kiihkeästi vastausta. Saadakseen niihin jotakin selvitystä hän
päätti ohi kulkiessaan poiketa kalmiston kupeessa kyyhöttävään tölliin,
jossa arveli haudankaivajan asuvan.
Mutta astuttuaan ovesta sisään hän tapasikin siellä kokonaan toista
kuin oli kuvitellut. Pöydän ääressä syrjin oveen istui vanhanpuoleinen
nainen. Silmälasit nenällä ja ruudukas huivi hartioilla hän oli
kiintynyt niin syvästi raamatun lukemiseen, ettei huomannut Nehen tuloa
eikä kuullut hänen tervehdystään.
Tahtomatta häiritä mummon hartautta Nehe pysähtyi ovensuuhun seisomaan
ja silmäilemään huoneen köyhää, osittain kammottavaa kalustoa. Paitsi
pöytää, rukkia, kangaspuita kuteilla olevine kankaineen ja paria
tuolirania, oli karsinaseinällä matalien pukkien päällä pitkä, musta,
tavattoman leveä ruumisarkku valkoisine vuoteineen — musta kansi oli
nostettu pystyyn seinää vasten. Kukka-astiana pienellä ikkunalla
koijotti mullalla täytetty ihmisen pääkallo, jonka nenä- ja suuaukoista
sekä silmien rei'istä kasvavat, palkoja kantavat herneenvarret olivat
ikkunan yläosaan kiinnitetyillä langoilla jännitetyt eri tahoille
haarautuviksi.
Mihin noidan luolaan olenkaan tullut, ajatteli Nehe, tuntien
ruumiissaan värisyttävää kylmyyttä, vuoroin hiostavaa kuumuutta. Hän
aikoi jo pujahtaa ovesta ulos itseään ilmaisematta, kun vaimo vihdoin
sulki raamatun ja vilkaisi sattumalta ovelle. Nehen huomattuaan hän
taivutti päänsä alas ja katsoa tuijotti silmälasiensa yli vieraaseen
kuin johonkin kummaan, samalla nauraa hihittäen itsekseen.
"Kuka sinä olet?" hän vihdoin kysyä tokaisi ja oikaistuaan pitkän
vartalonsa, niin että pää tapaili matalaa lakea, meni ovensuuhun
vierasta tervehtimään.
"Eipä kaukaisiakaan — olen tämän kylän uusi opettaja", vastasi Nehe.
"Oletko sinä uskovainen?" tutkaisi mummo.
"Olen", antoi Nehe suoraan kysymykseen suoran vastauksen, hieman
närkästyneenä mummon sinuttelusta.
"Sepä hyvä, vai olet sinä uskovainen — edeltäjäsi, entinen opettaja,
olikin jumalaton mies... Hihihi...! Nauratti äsken ja naurattaa
vieläkin: katsos, täällä minun kopissani ei ole käynyt ketään vierasta
kolmeenkymmeneen vuoteen. Ihmiset melkein pelkäävät niitä lankojaankin
ja kankaitaan, joita olen täällä heille kehräillyt ja kutonut. Mutta
nytpä minä kiehautankin sinulle kahvit, kun sattui niin somasti,
että tuli vieras minullekin — kerran kolmeenkymmeneen vuoteen. Istu,
istu, ja ota tuolta ikkunasta herneenpalkoja pureksiaksesi... tai jos
sinua väsyttää, niin onhan täällä vuode levätäksesi" — hän viittasi
ruumisarkkuun — "minä pyörähdän lähteellä hakemassa kahvivettä",
touhusi mummo, otti sangon ja lähti, jättäen Nehen yksin tupaan
pyyhiskelemään hikeä otsaltaan.
Kun kahvin valmistuttua oli istuttu pöytään — Nehen mielestä
peloittavan likelle pääkalloa — huomautti hän asian aluksi:
"Minä tässä nautin vierasvaraisuuttanne enkä vielä tiedä edes emännän
nimeä."
"Mistäs sinä, härkävieras paikkakunnalla sen tietäisit, mutta laajoilla
aloilla näillä tienoin tunnetaan kyllä Hauta-Heta", vastasi mummo.
"Onko teillä miestä?" uteli Nehe.
"Ei ole vielä miestä, mutta sulhanen on."
"Oo... vai niin... No, milloinka on häät?"
"Hääpäivää ja hetkeä en tarkalleen tiedä, mutta vihkiäisiin ei voine
enää kovin pitkää aikaa kulua... olen ollut kihloissa jo kolmekymmentä
vuotta."
"Se on melko pitkä kihlausaika. Entäs sulhasenne — missä hän on?"
"Vain muutaman sylen päässä täältä, tuossa kiviaidan toisella puolen."
"Hautausmaalla?... Kävin äsken siellä."
"Vai kävit. Satuitko huomaamaan siellä semmoista kumpua, jossa oli
paljon kukkia?"
"Ihailin sitä, enkä osannut muuta ajatella, kuin että sen alla nukkujan
on pitänyt olla hyvin rakas sille, joka haudan on niin ylenpalttisella
kukkasrunsaudella kaunistanut."
"Voi, hyvä opettaja... rakas... rakas ..."
Hauta-Heta ratkesi kyyneliin.
"Se minun sulhaseni, Ismael, nukkuu niiden kukkien alla. Kolmekymmentä
kesää on armaani rinnan päällä jo kukat kukkineet ja kolmenkymmenen
talven lumet ne jälleen peittäneet, ja minun morsiusvuoteeni — tässä —
on ollut valmiina jo kolmekymmentä vuotta" — mummo löi raskaasti käden
otsalleen ja nyökäytti päätään joka tavulle — "kol-me-kym-mentä vuotta".
Hän vaikeni käsi otsalla, ikäänkuin olisi unohtunut muistelemaan tuota
pitkää aikaa. "Teillä on hieman omituinen morsiusvuode", alkoi Nehe
jälleen.
"Omituinenhan se vähän on, mutta omituisiahan tässä ollaan niin
sulhaset kuin morsiametkin. Pitäähän minun vuoteeni olla samanlainen
kuin hänenkin, että se olisi muodollaan ja värillään alati
muistuttamassa tulevaa, pitkää hääyötäni. Ja kun sitä köyhänä ja
sukulaisettomana on itse aikanaan kapionsa hankkinut, niin eipähän
sitten vieraalla ajan tullen ole sen suurempaa uhrausta ja vaivannäköä,
kuin lyödä muutama naula kirstun kanteen ja nostaa nuorikko sulhonsa
viereen aidan toiselle puolen."
"Niinpä on... Teillä on tuossa ikkunallanne myös perin omalaatuinen
kukka-astia", huomautti Nehe, heittää mulkautellen pälyileviä
silmäyksiä kalloon, jonka luiseen seuraan hänen oli vaikea mukautua.
"Täytyyhän morsiamella toki olla sulhasensa valokuva", vastasi
Hauta-Heta. "Onko tuo sulhasenne kallo?" "Ei se kyllä ole sen,
mutta kun tullaan sille asteelle, ollaan kaikki tuon näköisiä,
niin että kuvaan nähden ei ole väliä sillä, kenen kallo on. Löysin
sen kerran hiedasta haudan partaalta, eikä minulla ole kaukaisinta
aavistusta siitä, kenen se mahtanee olla. Talveksi nostan sen tuonne
nurkkahyllylle kuin kuvan ainakin, mutta kesäisin kasvatan siinä
herneitä."
"Miksi juuri herneitä?"
"On olemassa semmoinen isien usko, että ihmisen kallossa kasvatetuilla
herneillä saa aikaan paljon hyvää, jos pahaakin. Minä niillä parantelen
ihmisiä."
"Mutta eikö tuo, joka on hautaan vihitty, kaipaa takaisin siunattuun
multaan?"
"Se on täynnä siunattua multaa, ja kaippa sen kotiinsa korjaavat,
samalla kun minutkin vievät."
Mummo pistää tökkäsi sormensa silmänreiästä sisään.
"Jopa se siunattu multa tuntuu siinä päiväpaisteessa kuivuneen", sanoi
hän ja kaatoi lirauksen vettä kustakin neljästä lävestä.
"Eikö tunnu sentään kolkolta asua yksin näin likellä vainajia,
varsinkin pimeinä syysöinä, ja eikö hautojen haju kesäkuumilla ole
vastenmielistä ja epäterveellistäkin", huomautti Nehe.
"En näe sormusta sormessasi, mutta kai sinä olet jo ehtinyt rakastua —
ehkäpä sinulla on morsiankin?" teki mummo vastakysymyksen.
"Minä kyllä tunnen, mitä rakkaus on, ja onhan minulla morsiankin —
mutta se on kaukana täältä", sanoi Nehe hiukan punastuen.
"Kaukana?... Eikö sinusta olisi autuaampaa, että se olisi likellä, ihan
vierelläsi?"
"Oi, hyvä mummo, kyllä se olisi autuuksista ihaninta."
"Niin no, pitäisihän sinun sydämesi sitten ymmärtää, minkä tähden tämä
minun tupapahaseni on näin likellä hautausmaata, joka on minulle kuin
häähuone ja sen kesäinen haju kuin palsamin tuoksu... Sinun on turhaa
sanoa, että on eroa — että sinä olet nuori ja minä olen vanha — että
sinun armaasi on elossa ja minun on kuollut. Sama ikuinen tuli se
palaa minun povessani kuin sinunkin ja kaikkien niiden povissa, joiden
rinnoissa rakkauden kaipuuta on."
"Niin kai — niin kai se on... Mutta tietääkö mummo, keitä ovat ne, isä
ja tytär, jotka nukkuvat sen ison kivipaaden alla?"
"Nekö?... Tässä puhellessa unohtuu ja jäähtyy kahvi kokonaan.
Ryyppäähän kuppi kuumaa, niin tarinoinpahan sitten... Ne vainajat ovat
siellä sammaltuneen paatensa alla maanneet jo kauemman aikaa kuin
useimmat meistä nykypolven vanhoistakaan olemme eläneet."
"Onko niiden muistokin joutunut kokonaan unhoon?" kysyi Nehe.
"Ei se semmoinen muisto joudu milloinkaan unhoon, vaikka se kai
vainajien itsensä puolelta olisi hyvin toivottavaa. Rajalenius kuuluu
olleen hyvin rikas ja korkea herra, suuren kartanon omistaja jossakin
kaukana etelässä. Siinä hovissa oli ollut sauna, jossa oli alkanut
kummitella. Muutamakseenkin hovin väen iltahämyssä kylpemään mennessä
oli saunan ovessa tullut vastaan outo mies, kavunnut ylös seinää myöten
ja kadonnut päädyn avoimesta ikkunasta laipiolle. Kerran, kun hovin
työläisten tupa talvipakkasella oli pantu joksikin aikaa kylmille ja
väki mennyt yöksi saunaan maata, oli ullakolta valkean sammutettua
alkanut kuulua pienten lasten itkun vikinää ja niinkuin joku olisi
juossut laipiolla edestakaisin, niin että multaa oli varissut niiden
makaajien päälle. Kun ne itkut ja ryskeet eivät ottaneet loppuakseen,
oli hovin herra vihdoin määrännyt saunan hajoitettavaksi. Mentyään
eräänä aamuna työtänsä aloittamaan olivat purkajat huomanneet neljä
kattolautaa irroitetuksi naulauksestaan räystään puolelta. Miehet
olivat kohottaneet lautoja, ryömineet siten saamastaan aukosta
ullakolle ja arvelleet, että samaa tietä oli siellä ennenkin käyty.
Omia ajatuksiaan ajatellen oli toinen purkajista ensi työkseen
alkanut raaputtaa käsillään laipiomultaa ja löytänyt joukon siihen
piilotettuja pieniä luita, niinkuin rotan ja oravan luita. Tarkattuaan
lähemmin löytöänsä oli hän selkänikamista ja pääkalloista hoksannut,
että ne olivatkin keskensyntyneitten ihmissikiöitten luita. Jo kauan
sitä ennen oli korvasta korvaan kuiskailtu, että hovin neiti piti
yhteyttä oman pehtorinsa kanssa. Kun miehet nyt sovittivat nämä huhut,
irroitetut kattolaudat, lasten itkut ja löytönsä yhteen, valkeni heille
kaikki. He kokosivat luut vasuun, ottivat lakit päästänsä ja koppaa
kahtapuolta korvista kantaen astuivat vakavina kuin ruumiinkantajat
ainakin, laskien kantamuksensa ylhäisen hovin neidin eteen. Nähtyään
päivän valoon paljastettuina omat veriruskeat syntinsä — niinkuin
patsaassa lukee — oli neiti valahtanut lumivalkeaksi ja kaatunut
pyörtyneenä lattialle, eikä isoon aikaan oltu tiedetty, oliko hän
elävä vai kuollut. Mutta kun se hovin herra oli rikas ja mahtava, ei
ilmitulleesta rikoksesta oltu nostettu oikeudenkäyntiä hänen tytärtänsä
vastaan.
"Sitten se hovin herra, jonka rouvan armias kuolema oli aiemmin
korjannut näkemästä lapsensa hirveää lankeemusta, kuului myyneen maansa
ja mantunsa ja lähteneen etsimään itselleen ja tyttärelleen lymypaikkaa
kauas entisiltä asuinsijoiltaan. Lieneekö hänestä tämä Lohilahden kylä
ollut piiloisin soppi Suomenniemellä, mutta niin vain on, että hän
täältä oli ostanut maapalstan ja rakentanut kartanonsa järven rannalle.
"Mutta eipä ollut kulunut pitkääkään aikaa tuon salaperäisen herrasväen
tulosta, kun sanoman musta korppi oli lentänyt tännekin ja raakunut
ihmettelevien ihmisten korville entisen hovin neidin synkeän tarinan.
Kävi niin, kuin tässä isossa kirjassa sanotaan: Heidän tekonsa
seuraavat heitä.
"Ikäänkuin tyttärensä suurten syntien sovitukseksi oli herra heti
tulennaltaan ruvennut rakennuttamaan kirkkoa ja perustamaan
hautausmaata. Ensimmäisenä siemenenä siihen kätkettiin hänen
tyttärensä. Haudalle pystyttämäänsä patsaaseen isä oli valinnut
raamatunlauseen ja jo eläessään hakkauttanut siihen myöskin oman
nimensä, ilman mitään arvonimiä, vaikka hänellä ei kuulu niistä
puutetta olleen."
"Muistolauseen alkupuoli pitää paikkansa liiankin hyvin — miten lienee
sen lumivalkeuden laita?" uteli Nehe.
"Niissä asioissa me ihmiset usein olemme värisokeita, niin että
se, mikä täällä näyttää sysimustalta, havaitaankin tuolla ylhäällä
lumivalkeaksi. Minä olen kehrännyt villoja, kutonut kankaita ja
värjännyt lankoja ilmoisen ikäni; mutta ihmisten katkenneita
elämänlankoja ei värjätä meidän väripadoissamme. Se hovin neiti kuuluu
täällä Lohilahdessa viettäneen niin eristettyä elämää, että häntä
ei juuri kukaan saanut puhutella eikä tutkistella hänen sielunsa
tilaa. Kalpeakasvoinen hän oli ollut kuin haamu ja käyttänyt aina
mustaa silkkipukua. Kesäilloin ja varsinkin myrskyisinä syysöinä hän
oli usein istunut yksin uimahuoneessa järven rannalla, kuunnellut
tuulen raivoisaa ulvontaa ja katsellut kuutamossa valkoharjaisten
aaltojen vaahtoisaa leikkiä. Hänen viimeisistä hetkistään ei niinikään
ole mitään tietoa. Mutta varmaankin isä tunsi tyttärensä sydämen,
eikä ole luultavaa, että hän niin totiselle paikalle olisi pannut
paaden vuosisatoja valhetta puhumaan. Tosinhan kerrotaan — vaikka
kaikkiin maailman huhuihin ei ole uskomista — sen neidin vielä
kuolemansa jälkeen siellä koululla liikkuneen ja myrskyisinä syysöinä
uimahuoneessa istuneen, samanlaisena kuin oli eläessäänkin — mustana ja
kalpeana."
"Koululla...?"
"Niin. Koulutalo on sen herran ja hänen tyttärensä entinen
asuinrakennus, jonka hän kirkon kera testamenttasi kulmakunnalle sillä
ehdolla, että siitä tulevina aikoina muodostettaisiin koulu, niinkuin
sitten nykyisen rovastimme aloitteesta tehtiinkin. Niin että kirkot ja
kouluthan meillä kyllä on, mutta omaa pappia ei ole."
"Ilmankos täällä saa nähdäkin neljän kuninkaan kirjoja luettavan ja
ehtoollisryyppyjä naukattavan kirkon rappusilla, samalla kun sen yhden
Herran kirjat riippuvat ristiinnaulittuina metsissä petäjien kyljissä.
Niiden korttisankarien urhotöitäkö nekin raamattujen naulaamiset ovat?"
"_Niin_ jumalattomia eivät toki ne mahtane olla."
"Kenenkäs tekoja ne sitten voisivat olla?"
"Uskovaisten!" huudahti Hauta-Heta pyhässä kiivaudessaan.
"Uskovaisten?"
"Lihanpyhien!" kiljaisi mummo, jatkaen hetken päästä leppeämmin:
"Rupea sinä, opettaja, yksin tein meidän papiksemmekin."
"Eihän minulla, hyvä mummo, ole lipereitäkään kaulassani eikä kappaa
selässäni", esteli Nehe puoleksi leikillä.
"Jos sinulla on sydämessäsi Jumalan antamat liperit, niin se riittää.
Eikähän sinun tarvitse kaikkia papillisia toimituksia tehdäkään, kunhan
vain saarnailetkin selvää luterilaista oppia ja johdattelet tätä
eksynyttä laumaa oikeaan lammashuoneeseen. Sinä et tunne vielä tätä
paikkakuntaa etkä tiedä, kuinka kipeästi täällä väärentämättömän sanan
julistajaa tarvittaisiin."
Mummo kurkotti kaulaansa ja alensi äänensä melkein kuiskaukseksi:
"Oletko kuullut puhuttavan esimerkiksi Pukkimäen piruista?"
Nehe naurahti.
"En ole kuullut."
"Sanotaan, että Pukkimäen saunan perästä on vain kirvesheitto
helvettiin."
Mielenkiintoisen keskustelun aikana Nehe oli aivan unohtanut
ympäristönsä. Mutta kun hän myöhäisen elokuun illan varjojen
laskeutuessa pirttiin vilkaisi hämyn verhoamaan pääkalloon ja
ruumisarkkuun, muistaen samalla hautausmaan läheisyyden, alkoi hän
kiirehtiä pikaista poislähtöä.