Eilen, seminaarin vuositutkintopäivänä, seisoskeli luokkien ovilla vain
joitakin harvoja kuulijoita, kun raskaan työn väsyttämät opettajat
kuulustelivat haukottelevia ja kotiinmenomielessä olevia oppilaitaan,
kukin aineessansa.
Tänään sen sijaan on koululle kokoutunut kansaa niin runsaasti,
että osan on pitänyt jäädä eteiseen, kun kaikki eivät ole mahtuneet
juhlasaliin, jossa suoritetaan seminaarin laulututkinto ja lukuvuoden
päätös. Ihmishengen ikuinen jano kaipaa kasvien lailla kosteikkoja ja
kammoo kuivia erämaita. Mieliala oli odottavan harrasta, ja ilmassa
ikäänkuin leijaili pyhäistä juhlatunnelmaa.
Aluksi seminaarin iso sekakuoro opettajansa johtamana kohotti kuulijat
sanoin ja sävelin ylös taivaan kaikuviin korkeuksiin, laskeutui
seuraavissa lauluissa alas isänmaan ahtaampien rajojen sisälle ja
päätyi lopuksi yksityisen ihmissydämen vienoihin valituksiin. Ikäänkuin
välipaloiksi ja levähdyshetkiksi tarjosivat pienemmät luokkakuorot
punastuvine oppilas-johtajineen kevyempää kuultavaa, ja jotkut
etevimmät oppilaat esittivät pianolla vaatimattomia soittokappaleitakin.
Kun lopuksi yleisön seisoalle nousten oli yhteisesti laulaa jyräytetty
'Maamme', astui johtaja katederiin pitämään päättäjäispuhetta. Hän teki
pääpiirtein selkoa laitoksen lukuvuoden toiminnasta, kiitti vieraita
siitä, että nämä niin runsaslukuisina olivat saapuneet läsnäolollaan
kunnioittamaan tätä tilaisuutta, ja toivotti virkistävää kesää niille
oppilaille, jotka syyspuoleen jälleen palaavat opinnoitaan jatkamaan.
Johtajan annettua yleisön läsnäollessa päästötodistukset eroaville
oppilaille, jotka vakavina — naisten taholla osittain kyyneltä kiertäen
— seisoivat hänen edessään mustissansa ja vähän samoin tuntein, kuin
olivat aikoinaan seisseet alttarin edessä antamassa juhlallisia
lupauksiaan ensi kertaa ehtoolliselle käydessänsä. Kääntyen näiden
nuorten, vasta valmistuneiden opettajain puoleen lausui johtaja:
"Erikoisesti teille, jotka päästökirjan saaneina nyt jätätte laitoksen,
minä — ennenkuin erkanemme — pyydän omasta ja opettajakunnan puolesta
lausua jäähyväisiksi jonkun sanan.
"Tämän huoneen seinällä on teille kaikille tuttu kirjoitus: 'Vaeltaja,
vie sana Suomelle, että sen nuorison parasta tässä harrastetaan.' Te
kaiketi tunnette tämän lauseen alkulähteen, mutta kenties ette ole
tulleet lähemmin ajatelleeksi, mikä oikeuttaa meidät mukailemaan ja
ikäänkuin itseemme sovittamaan näitä historiallisia sanoja niin perin
vaativalta paikalta ja meidän työllemme näköjään vieraalta alalta.
"Sillä kourallisella valiosotilaita, jotka saivat kunnian jäädä
Thermopylain vartijoiksi, oli niin ylen tärkeä tehtävä, että siitä
riippui heidän isänmaansa kohtalo. Myöskin teillä tulee olemaan oma
thermopylainne suojeltavana: nuorten ihmistainten sielu. Sillä sitäkin
on uhkaamassa vihollisen miljoonainen joukko, ja sen varjeleminen on
yhtä tärkeä ja vastuunalainen kuin maatansa puoltavan sotilaan tehtävä
ja seurauksilleen yli aikain kantava. Teille on koetettu takoa täällä
aseita tulevaa taisteluanne varten. Saattaa kuitenkin käydä niin,
että tämä kamppailunne tulee näyttäytymään teille ylivoimaiseksi.
Antautumatta epätoivoon on teidän muistettava, että Leonidaan ja
hänen miestensä häviöön ei ollut syynä vihollisen ääretön ylivoima,
vaan — halpa petos. Älköön teidän keskuudessanne olko ainoaakaan
Ephialtes kavaltajaa. Jokainen velvollisuuksien laiminlyönti, jokainen
poikkeaminen siveellisten lakien ikuisilta teiltä on vihollisen
opastamista Oita-vuoren salapolkua puolustusrintaman selkäpuolelle.
Me emme tiedä noiden Thermopylain urhojen nimiä, yksilöinä he ovat
meille tuntemattomia, mutta tuon kaikki-uhraavan historiallisen
tekonsa kannattamina ovat he kuolemattomia. Myöskin teidän asemanne
yhteiskunnassa tulee olemaan niin huomaamaton ja ulkonaisesti
vaatimaton, ehkäpä osittain halveksittukin, että teillä opettajina on
vain unhotus odotettavana. Mutta teidän _työnne_ säilyy, ja sen arvo
mitataan siellä, missä meidän kaikkien tekomme lopullisesti punnitaan.
Kun te nyt lähdette vartiopaikallenne ihmissydänten 'lämpimille
porteille', niin minä, toivottaen teille Jumalan siunausta, tahtoisin
lopuksi kiteyttää kaiken tässä lausumani pariin sanaan: Olkaa niinkuin
Lakedaimonin sankarit."
Iltapäivällä oli johtajan asunnossa tavanmukaiset kokelaspäivälliset,
joihin myöskin opettajakunta otti osaa.
Myöhemmin illalla lähti laiva yötä myöten viemään maan eteläosista
kotoisin olevia seminaarilaisia lyhytaikaisille kesälaitumilleen.
Lähtijäin joukossa oli myöskin Helmi, Nehen morsian. Rannalle jääneen
sulhasmiehen haikeaan mieleen muistui se elokuun ilta, jolloin hän
lyhtypylvääseen nojaten oli ensimmäistä kertaa katsomassa hylättyjen
lähtöä. Siitä oli nyt viisi vuotta — kuinka aika rientää! Sama näytelmä
oli uusiutunut vuosi vuodelta, ja niin tulee vastakin tapahtumaan:
syksyin menevät kyynelsilmin ja puolukkaposkin, keväin lähtevät
nauravin suin ja kalpein kasvoin.
Kummatko heistä sitten lienevät onnellisempia, mietti Nehe. Itkevien
kyyneleet kai kuivuvat aikanaan, mutta epäiltävää on, punertavatko
puolukat näiden kevätneitojen kalvenneilla kasvoilla enää milloinkaan.
Kun laiva oli jo kadonnut näkyvistä järven toisessa päässä olevaan
salmeen, niin että ainoastaan metsän yli nouseva savu oli osoittamassa
sen kulkusuuntaa, tunsi Nehe jonkun takaapäin lyövän reippaasti kädellä
olallensa ja kuuli tutun äänen lausuvan:
"Suru pois!"
"Kas, Pekkako se ... Eipähän tässä nyt erikoista suruakaan", vastasi
Nehe leikkisälle koulutoverilleen.
"Eipä ei... Mutta kuule, on tämä päivä meidän elämässämme siksi
tärkeä käännekohta ja on sitä tähän tullaksemme saatu siksi paljon
ponnistella, että se kyllä kannattaa päättää vähän juhlallisemmin
kuin tavalliset tusinapäivät. Erittäinkin sinulle, joka olet tullut
sulhasmieheksi, on siihen kaksinkertainen syy."
"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Nehe.
Pekka viittasi kädellään rantaravintolaa.
"Menisimme tuonne hiukan istumaan."
"Kapakkaanko!... Juomaanko!"
"Ei nyt juuri juomaankaan, muuten vain iltaa istumaan ja juttelemaan."
"Ei ikänä!"
"Raukka", sanoi Pekka halveksivasti ja lähti kuin suuttuneena
kävelemään kiivaasti viittaamaansa suuntaan.
Nehen jäätyä paikalleen seisomaan riipaisi hänen sieluaan kipeästi
äskeinen laivan lähtö. Kuin muodon vuoksi oli Helmi heilauttanut
hänelle liinaansa jäähyväisiksi vain jonkun kerran, kääntänyt sitten
selkänsä ja ruvennut vilkkaasti keskustelemaan jonkun mieshenkilön
kanssa. Tästä katkeroituneena Nehe kuin kostoksi morsiamelleen teki
pikaisen päätöksen ja lähti nopein askelin tavoittamaan toveriansa.
"Kuule, älähän jätä, älähän jätä... enhän minä nyt sentään ihan raukka
ole."
Koskipas, ajatteli Pekka.
Matkalla ravintolaan hän neuvoi Neheä kuin hyväkin asiantuntija,
miten tällaisissa laitoksissa on oltava ja elettävä. Verannan jyrkkiä
portaita noustessa iski Nehen mieleen johtajan puhe, eikä hän voinut
olla vertaamatta itseään Ephialtes kavaltajaan, joka tässä juuri on
nousemassa Oita-vuoren salapolkua. Mutta hän oli tällä tiellä tullut
jo niin pitkälle, että peräytyminen ei käynyt enää päinsä. Ravintolan
lasiovelle päästyä kiteytti Pekkakin antamansa ohjeet pariin sanaan,
kuiskaten toverilleen:
"Repäisevä meininki!"
Rohkaisusta huolimatta Nehe sisälle mentyä käveli Pekan jäljessä
arkana, kuin olisi ensi kertaa menossa varkaisiin. Toverusten valittua
paikkansa muutti heidän pöytäänsä pari aiemmin tullutta kokelasta.
"No hei! Johan Nehenkin näkee ihmisten joukossa", lausui toinen
tervehtiessään.
"Onkin terveellistä meille kömpelöille koulumestareille pistäytyä
joskus ravintoloissa oppimassa sivistyneitä käytöstapoja. Katsohan toki
ympärillesi, Nehe, äläkä siinä tuijota lattiaan jäykkänä kuin olisit
seipään niellyt. Täällä on hienoa väkeä, kaupungin kermaa", sanoi
toinen.
Nehe uskalsi nyt vasta ensi kerran katsahtaa ympäristöään. Pitkin ison,
kirkkoa muistuttavan huoneen seinävieriä ja lattian keskelläkin istui
pienten pöytien ääressä juomia maistellen ja iloisesti keskustellen
pikku seurueina herroja ja koreahattuisia naisiakin kirkkain silmin
ja kuumeenkaltaista punahehkua poskipäillä. Joissakin pöydissä istui
yksinäisiä vanhoja herroja, jotka sormillaan itsetiedottomasti sauvansa
ponteen rummuttaen näyttivät vaipuneen joko hyvin syviin mietteisiin
tai tylsään olemassa-olon nautintoon. Keskeymätön lasien kilinä ja
huoneen täyttävä puheen sorina huumasi Neheä niin, että hänen oli paha
olla ja teki mieli lähteä pois.
"Miltäs näyttää?" kysäisi Pekka, kun Nehe oli lopettanut tarkastelunsa.
"Hauskaa niillä näyttää olevan nyt", vastasi Nehe.
"Nyt...?"
"Niin — osat vaihtuvat. Voihan tulla aika, jolloin nämä suruttomat
pikarin kallistajat rikkaan miehen tavoin olisivat kiitollisia, jos
joku armelias raja-aidan toiselta puolen tipauttaisi sormensa päällä
pisaran vettä heidän helvetillisessä janossa kuivuneille kielilleen."
"No, no, Nehe... On vähän vaikeaa mennä umpimähkään tuomitsemaan,
ketkä joutuvat raja-aidan millekin puolen: Herra katsoo sydämeen eikä
vatsaan", huomauttivat toverit.
Heitettyään jälleen silmäyksen tuohon mielestänsä jumalattomaan
joukkoon Nehe hätkähti ja hänen teki mieli painautua pöydän alle
piiloon.
"Kuulkaa", kuiskasi hän tovereilleen, "tuolla vastakkaisen seinän
vierellä istuu kaksi meidän opettajaamme... Lähdemmekö pois?"
"Siinä ne ovat istuneet ja latkineet limonaatia kaiken iltaa ja
koettaneet keihästää katseellaan meitä ulos, kun arvattavasti eivät
opetuslastensa nähden kehtaa tilata väkeviä. Mutta ovat ne meitä
niin monasti hirressä kiikuttaneet, että sopii nyt kerta meidänkin
vuorostamme — hm... Kyllä en minä ainakaan lähde", sanoi toinen aiemmin
tulleista.
"Mutta olisimmepa vielä eilisiltana istuneet — me tässä ja nuo tuolla?"
"Ai, pojat!... Olisi tullut koreasti käsky johtajan luokse, aikamoinen
rippisaarna ja päästötodistuksen asemesta myrkyllisen kohtelias
matkapassi: Nh — olkaa hyvät ja poistukaa kaupungista kahdenkymmenen
neljän tunnin kuluessa."
"Niin, Nehe — osat vaihtuvat", sanoi Pekka ja rystysillään pöytään
koputtaen lausui käskevästi:
"Neiti!... Neljä kahvia ja puolikas punssia."
Tarjoilijatar katsoi seuruetta kuin tunteakseen. Sanoi sitten:
"On kielletty antamasta seminaarilaisille."
"Seminaarilaisille?... Mitä se meitä liikuttaa. Punssia ja pian",
komensi Pekka, pitäen arvolleen sopimattomana ruveta mokomalle
selvittämään, mikä ero on heidän ja seminaarilaisen välillä.
Neheä hävetti niin, että hän tuskin ilkesi enää vilkaistakaan
sinnepäin, missä opettajat istuivat. Voivat ne nyt kuvitella mitä
tahansa. Voivat ajatella: Noita toisia emme niin kovin ihmettele, mutta
surkeaa on, että Nehemia Norosenkin, jolla kuitenkin on olevinaan
jonkinlaista uskon harineita, saa nähdä tällaisessa paikassa.
Kivistöön, kivistöön on pudonnut kylvämämme siemen siinäkin pellossa,
jossa luulimme sen hyvään maahan langenneen. Neheä halutti mennä
opettajille huomauttamaan, että hän on näillä teillä ensimmäistä
ja viimeistä kertaa — eikähän tämä tällainen kuulu sentään näiden
toverienkaan tapoihin. Mutta toiselta puolen tuntui opettajain läsnäolo
turvalliseltakin: Kun kerran he voivat istua täällä, niin miksi emme
mekin.
Punssin tultua pöytään maistoi Nehe sitä aluksi hyvin varovasti ja
lipoi kieltään kuin makua tunnustellen.
"Mutta eihän tämä ole ollenkaan väkevää — onpahan vain melkein kuin
limonaatia", ihmetteli Nehe.
"Sokerivettä", naurahtivat toverit kaksimielisesti.
Kun tätä sokerivettä oli tilattu toinen puolikas, eikä näyttänyt
siltä, että se olisi vielä viimeinen, nakkasivat seminaarin opettajat
suuttuneina limonaatinsa lopun suuhunsa, heittivät ovelta viipyvän
katseen eilispäivän alamaisiinsa ja poistuivat voimattomina kuin
valtaistuimelta syöstyt hallitsijat. Heidän vartioimansa pöytäseurue
alkoi yhä vilkkaammin keskustellen vapautua muustakin ympäristöstään
ja keskittyä omaan piiriinsä. Puhuttiin koulumuistoista kuin ainakin
menneistä asioista, vaikkapa vereksimmät niistä olivatkin vasta
tämänpäivän vasikoita. Keskustelun kääntyessä kummituksiin ja muihin
ihmeellisiin asioihin kertoi Pekka erään kummallisen kokemuksensa.
"Tuskin on vielä kuukauttakaan kulunut siitä, kun minä eräänä iltana
kaupungilta kotiin tultuani ja ovet lukittuani aloin lukea läksyjäni,
asuintoverini Ville Vuoren viipyessä vielä ulkona. Yht'äkkiä rupesi
minua oudosti raukaisemaan ja ennen pitkää nukuin tai olin nukkuvinani
istualleni keinutuoliin. Silloin kuulin jonkun lausuvan hyvin selvällä
äänellä: 'Pekka, ota tilaisuudesta vaari. Kotikyläsi opettaja Varpu
kuoli äkkiä viime yönä. Pyydän sinua hakemaan opettajaksi vainajan
sijaan.' Herättyäni siihen menin varmuuden vuoksi koettamaan ovia,
olinko todella muistanut ne teljetä vai oliko Ville käynyt luonani
kujeilemassa; mutta säpissä olivat ovet. Villelle, koiranleualle, en
puhunut asiasta mitään, sillä arvasin hänen sille vain nauravan. Mutta
kun hän noin viikkoa myöhemmin postissa käytyään toi minulle kirjeen,
sanoin tietäväni sen sisällön sanasta sanaan koteloa avaamatta.
Se oli Villestä niin mahdotonta, että hän ei viitsinyt tehdä edes
vastaväitteitä, vaan tarjosi sadan markan vetoa, johon empimättä
suostuin. Tyhjensimme kukkaroistamme pöydälle kumpikin koko maallisen
omaisuutemme. Mutta minun varmuuteni pani Villen jänistämään, ja hän
pyysi kaventaa vetosummaa kymmeneen markkaan. Saneluni mukaan hän
sitten kirjoitti paperille ne lauseet, mitkä olin unessa kuullut.
Oli henkeä pidättävä hetki, kun avasimme kotelon ja vedimme kirjeen
ulos. Mutta ihan kalpenimme hämmästyksestä, havaitessamme siinä aivan
samat sanat kuin toverini kirjoittamassa paperissa. Koulun johtokunnan
esimieheltä sain myöhemmin pitemmän kirjeen, mutta hän oli heti kuolin
sanoman kuultuaan kiiruhtanut antamaan minulle tapahtumasta lyhyen
ennakkotiedon ja hakukehoituksen... Hm... Sinä iltana emme, Ville ja
minä, vaihtaneet enää montakaan sanaa keskenämme, ja seuraavan yön
makasimme molemmat minun sängyssäni hyvin liki toisiamme."
"Kummallista, kummallista", ihmettelivät toverit!
"No aiotko hakea opettajaksi kotikylääsi?"
"Mitäpä syytä on lähteä merta edemmä kalaan, varsinkin kun, kuten
kuulitte, olen tavallaan kumonnut tuon vanhan väitteen, että ihminen
ei voisi olla profeetta isäinsä maalla... Neiti, puolikas — —" pyysi
Pekka, lausuen lopun kuiskaamalla ja silmää iskien.
Kun tätä uutta ainetta oli tuotu ja Nehe muitten mukana sitä maistanut,
nykäisi hän äkkiä huulensa pikarista, sähähtäen kuin kissa, joka
huomaamatta on lipaissut kuumaa ruokaa.
"Mih-itäs tämä on?"
"Kyllä se on selvää ainetta", nauroivat toverit. "Kuinkas luet?"
"Cognac", tavaili Nehe huuliaan päristellen pullon kupeesta.
Kun kaksi aiemmin tullutta toverusta olivat vielä tarinoineet
muistojaan, huomautti Pekka:
"Olemme nyt jo kaikki muut kertoneet jotakin elämästämme, mutta Nehe ei
ole puhunut vielä mitään... Onko sinulla nälkä?"
"Nälkä?... Johtajan päivällisillä koetin kyllä pitää puoliani, mutta
minusta on, kuin ne herkut minulle käsittämättömistä syistä aikoisivat
pyörtää paluumatkalle... Ei, ei minulla ole nälkä — mutta miksi sitä
kysyt?"
"Siksi vain, kun olet siinä itseesi unohtuneena tuijotellut tuohon
ruokapöytään kuin kissa hiireen, vesikierteet silmissä."
"Tuo kukkurainen ruokapöytä ja sen herkuttelijat ovat johtaneet
muistooni erään toisen ruokapöydän ja sen aterioitsijat", sanoi Nehe.
"Annahan kuulua."
"Minulla olisi kyllä, minullakin, puhuttavana muuan merkillinen uni,
joka juuri tänään on yhdeltä osaltaan toteutunut, mutta kerronpahan
nyt tämän toisen muistoni. Keväällä toiselle luokalle päästyäni
kuljin jalkaisin parin suupaltin toverini kera — ei kotiin, vaan
aivan toiselle paikkakunnalle ansiotöihin. Eräällä pitkällä,
asumattomalla taipaleella tulimme muutamaan autioksi jätettyyn mökkiin.
Vastenmielisten matkakumppanieni nukahtaessa päätin haihduttautua
heistä ja lähdin kävelemään metsään vievää polkua. Jonkun matkaa
kuljettuani tulin pieneen tölliin, jonka pihassa taivasta kuvastava
iso lähde on kummallisesti syöpynyt mieleeni, niin että milloin
muistan töllin, näen samalla sen lähteenkin. Tuvassa oli viisi
lasta, joista nuorin imi männyn jälttä. Kysymykseeni, missä heidän
isänsä on, sain vastaukseksi, että se on kuukausi sitten pudonnut
tukkiruuhkalta koskeen ja kuollut. — 'Entäs äiti?' tiedustelin. —
'Äiti on aitassa, ja kohta kai kuolee sekin', sanoivat lapset. Menin
aittaan. Sen lattialla ryysyisellä vuoteella makasi sairas vaimo —
niin sairas, että hän voi puhua vain kuiskaamalla ja jaksoi tuskin
liikuttaa enää toista kättänsä. — 'Oletteko pappi vai minkä vuoksi
tänne tulette?' kuiskasi hän. — 'En ole pappi, mutta tarvitsetteko
ruumiin vai hengen apua?' kysyin puolestani. — 'Ei... ei ruumiin, ei
ruumiin... Mutta lapsiraukat... tuolla tuvassa... kuolevat nälkään...
kuin linnunpojat... joiden emo on... oksalta ammuttu.' Menin tupaan,
tein eväskontistani viisi voileipää ja annoin ne lasten käteen. Ja kun
se pienin, joka oli jälttä imenyt, lapsellisessa kiitollisuudessaan
kietoi kätensä kaulani ympäri, niin luulen, että vaikka rinnassani
olisi ollut kivi sydämen asemesta, olisi senkin pitänyt liikutuksesta
sykähtää. Lasten syödessä menin toistamiseen aittaan ja koetin vointini
mukaan antaa äidille sitä ravintoa, jota hän kaipasi. Kun hän sitten
lähtiessäni koetti kurkottaa minulle hyvästiksi sitä kättänsä, jota voi
vielä vähän liikuttaa, oli minusta, niinkuin hän peitteen alla olevalla
liikkumattomalla kädellään olisi samalla tarttunut lujin ottein
kuoleman kylmään oven ripaan. Palattuani taas tupaan kysyin lapsilta,
mikä heidän eteensä mahtanee tulla, kun äitikin pian kuolee. — 'Jäähän
meille te — hyvä Jeetut', vastasi viisivuotias Joosefiina. — 'Mistäs
tiedät, että Jeesus auttaa?' kysäisin. — Tiitä minä ten tiiän, että kun
me jo eilen toimme viimeitet leipäpalatemme ja kun tänään ei ollut enää
yhtään tuupalaa ja kun tuli oikein kova nälkä, niin lanketimme kaikki
linnan polvillemme tuohon tuvan lattialle ja lukoilimme: Lakat Jeetut,
anna meille tänä päivänä meitän jokapäiväinen leipämme. Eikä titten
viipynyt kauankaan, kun Jeetut lähetti tetän tänne.' Tämän kuultuani
tein lapsille toiset voileivät ja jätin heille loputkin ruokani.
Mutta vaikka nyt olin itse eväätön, markka viisikymmentä penniä rahaa
taskussani, lähdin töllistä jatkamaan matkaani niin rikkaana, että
mikään miljonääri ei voi olla niin rikas."
Nehen kertomuksen loppuessa oli toverusten mieliala painunut melkein
kyynelten rajalle. Tahtomatta sitä enää keinotekoisesti kohottaa he
maksoivat laskunsa ja poistuivat hiljaisina ravintolasta.