Matami Isaksonskan mökissä kaupungin laidalla oli vain kaksi huonetta,
keittiö ja kamari, molemmat pieniä kuin linnunpesät. Matami itse nukkui
keittiön sängyssä; kamarissa asui hänen vuokralaisensa kokelas Nehe
Noronen, samoin kuin oli siinä asunut ensimmäisenkin kouluvuotensa,
oltuaan sen jälkeen kaksi vuotta seminaarin sisäoppilaana ja yhden
vuoden väliaikaisena opettajana jossakin maalla.
Oli kevätilta. Isaksonska seisoi keittiön lieden ääressä ja sekoitti
hierimellä illallispuuroa, vasen käsi itsetietoisesti lanteella.
Nehe oli tullut kamaristaan kertomaan mummolle äskettäin näkemästään
ihmeellisestä ilmestyksestä.
"Vai niin... vai on kokelas nähnyt näkyjä valvovin silmin. No minkä
näköinen enkeli oli?" kysyi matami kotvan vaiettuaan.
"Ei sillä ollut mitään muotoa, keskelle kamarin lattiaa ilmestyi vain
niinkuin kirkas valo", sanoi Nehe.
"Onko kokelas nähnyt sitä valoa useinkin?"
"Ainoastaan yhtenä yönä."
"Mutta minä olen viime aikoina nähnyt: kokelaan kamarin oven raot
kiiluvan tuliviiruina melkein joka yö."
"Niinkö?... Mutta ehkä täti kuuman uunin kupeessa nukkuessaan on nähnyt
tuliviiruja vain unissansa", arveli Nehe.
Viitsimättä vastata moiseen väitteeseen mummo jatkoi:
"Minä olen monta kertaa itsekseni ihmetellyt kokelaan pitkiä
yövalvomisia. Kummallisinta niissä on ollut se, että kokelas usein
jo hyvin aikaisin on sammuttanut lampun ja ruvennut maata, mutta kun
minä myöhemmin yöllä olen sattunut heräämään, on kamarin oven raoista
kiilunut salaperäinen tuli."
"Ihmeellistä", kummasteli Nehe. "Mutta voihan olla, että enkeli
valaisee kamaria minun nukkuessanikin."
Matami hymähti epäuskoisesti.
"Saattaapa niin olla, mutta siinä tapauksessa enkelin olisi paras
ottaa öljykannu mukaansa ja käyttää omaa valaistusainettaan eikä
polttaa minun öljyäni; sillä kun minä illalla olen täyttänyt lampun,
on se aamulla ollut melkein tyhjä. Kun kokelas kuitenkin on liikkunut
kamarissaan hiljaa kuin hiiri, tuottamatta minulle unenhäiriötä, en ole
tahtonut asettua poikkiteloin ahkeruuden tielle, vaan olen ajatellut:
Omapa on asiansa, nukkui tai valvoi, ja tottapa kokelaalla lienee niin
suuri murhe läksyistään, että hänen täytyy keskellä yötäkin nousta
niitä lukemaan. Kuitenkin kaikitenkin: lukuhommissakin liika on sentään
liikaa."
"Täti on aivan erehdyksissä", sanoi Nehe. "Minä päinvastoin olen
laiskannihkeä opetuslapsi. Mutta yks kaikki, läksyni minä silti osaan
— sitä paremmin jota vähemmän luen. Kirjat ovatkin minulle oikeastaan
vain joutavaa korutavaraa. Kerrankin jätin läksyni kokeen vuoksi
kokonaan lukematta, mutta kuitenkin suoriuduin koulussa paremmin kuin
moni kirjatoukka."
"Syökö hän kirjojensa lehtiä?" kysyi matami.
"Tietäähän täti, ettei muisti vatsassa ole", sanoi Nehe ja ikäänkuin
salaisuuden avaimeksi viittasi Lutherin sanoihin rukoilemisesta
ja oppimisesta, mennen omien kokemuksiensa tukemana puoli askelta
oppi-isää pitemmälle: Hyvästi rukoiltu on _kokonaan_ opittu.
Iltasensa syötyään rupesivat molemmat tapansa mukaan tänäkin iltana
hyvin aikaisin maata. Mutta kun mummo puolilla öin sattui heräämään,
kiilui kamarin oven raoista entinen salaperäinen tuli. Vaikka matamia
äänettömyydellään ärsyttivätkin tulena palavat oven raot ja tietoisuus
siitä, että viereisessä huoneessa joku valvoi, päätti hän nytkin
mieluummin kärsiä kuin mennä Nehelle huomauttamaan liiallisesta
paloöljyn kulutuksesta. Hän oli jo saamaisillaan keskeytyneen unen
päästä jälleen kiinni, kun kamarista alkoi kuulua harmonin soittoa.
Isaksonska kohotti päänsä pieluksesta ja kuunteli: ei ollut virttä
se, jota siellä soitettiin, vaan jotakin mitä lie ollut maallista
renkutusta. Ja vielä hän on olevinaan uskovainen ja näkyjä nähnyt —
hän, jonka tuolla tavalla pitää pirua palvella keskellä yötä.
Matami potkaisi pyhässä vihassaan peitteen päältänsä, nousi kiivaasti
vuoteeltaan ja tempaisi kamarin oven auki.
"Kokelaan pitäisi tietää, että kokelas ei asu talossa yksin", ärähti
hän ja jäi kädet lanteilla pitkine paitoineen mahtavana ovelle
seisomaan ja odottamaan esiintymisensä vaikutusta.
Puhuteltu ei viitsinyt edes syrjäsilmällä vilkaista emäntäänsä, jatkoi
vain häiriytymättä soittoansa.
"Odottaisi koulua käyneen ymmärtävän sen verran, että vanhan ihmisen,
joka ahertaa päivät pitkät henkensä elatukseksi, on saatava nukkua
yönsä rauhassa — omassa talossaan", jatkoi mummo.
Kun Nehe uudistetusta huomautuksesta välittämättä ei osoittanut hänelle
pienintäkään huomiota, yritti matami todenteolla suuttua. Mutta kun
moinen härkäpäisyys soti Nehen luonnetta ja tapoja vastaan, malttoi
mummo mielensä ja koetti miettien etsiä syytä kokelaan kummalliseen
käytökseen. Voisihan olla mahdollista, että ihminen metson tavoin
hurmautuu omaan soittoonsa niin syvästi, että hän sillä hetkellä on
sokea ja kuuro kaikelle muulle.
Lamppu paloi pöydällä ja sen vieressä oli avattu kirja. Nehen kasvot
näyttivät kalpeilta, kun hän huulet hymyssä ja pää hieman kallellaan
tanssitti sormiaan harmonin kielillä, tuijottaen edessänsä olevaan
seinään kuin sokea soittaja.
Matami kuunteli tarkemmin ja ymmärsi nyt, että se olikin hän, jonka
sielussa pahahenki äsken oli näppäillyt rämisevää soitintansa. Oli
kyllä totta, että Nehen soitto ei ollut virren nuottia eikä Siionin
kanteleen säveliä, mutta niin kaihoisaa ja puhdasta se oli kuin
kirkkain vesi, joka maan salatuista syvyyksistä kumpuaa lähteen silmään.
Isaksonskan kädet kohosivat vaistomaisesti rinnalle ristiin, eikä
kulunut kauan, kun hän myös oli unohtanut kaiken muun. Ennen pitkää
hän unohti soitonkin ja näki vain kuvia oman nuoruutensa kaukaisilta
ajoilta. Eikä ollut muuten kuin että hänenkin sisään painuneet huulensa
vääntyivät hymyntapaiseen, jonka takana saattoi piillä yhtä hyvin
itku kuin nauru. Mutta hän ei tiennyt siitä itse mitään, enempää kuin
siitäkään, että hänen kuoppaisilla poskillaan ajoi surun kyynel ilon
kyyneltä pitkin kosteaa, rosoista tietä.
Herättyään haaveistaan hän meni ovelta paremmaksi kiittämään Neheä
siitä ilosta, että tämä oli soitollaan hetkiseksi herättänyt henkiin
hänen kuolleen nuoruutensa.
"Kiitoksia, ki-iitoksia", hän kyyneltä pyyhkien niiaili ja kumarteli.
Mutta kun Nehe osoittautui yhtä kuuroksi hänen kiitoksilleen kuin
moitteillensakin, kumartui hän läheltä katsomaan soittajan varjossa
oleviin silmiin — hätkähti, kalpeni ja alkoi varpaillaan hiipiä
takaperin ovea kohti, ikäänkuin olisi tahtonut suojella selkäpuoltaan
hyökkäykseltä. Nehen silmät ammottivat lasimaisen elottomina kuin
vainajan auki jääneet silmät. Vuoteeseen päästyään mummo kätkeytyi
huppuun peitteen sisään, ja vaikka siinä uunin kupeessa oli hyvin
lämmin, kulki matamin hartioista varpaitten neniin asti kylmiä
väreitä, puistattaen ruumista kuin vilutaudissa. Isaksonska tukki
käsin korvansa, mutta siitä huolimatta kuului kamarista hiljaista
soiton hyminää. Mummosta oli nyt, kuin siellä harmonin ääressä istuisi
soittaen kuollut tai ruumiiton sielu, joka oli kammottavampaa kuin
sieluton ruumis. Hänelle kirkastui kaikki — sekin, että Nehe viime
aikoina oli lukenut läksynsä unissaan.
Vaikka soitto sittemmin lakkasi ja valo sammui kamarista, ei Isaksonska
sinä yönä saanut enää kunnon unta silmiinsä. Milloin hän hiukan yritti
raueta painajaisen kaltaiseen unenhorrokseen, oli hän seisovinaan kuin
avoimen haudan partaalla, jonka pohjassa luuranko, pää takakenossa,
valkoiset hammasrivit hymyntapaisessa irvistyksessä ja ammottavat
silmäkuopat suunnattuina ylös matamia kohti, hakkasi luisilla
sormillaan kamalan iloista polkansäveltä tyhjän, kumisevan arkkunsa
mustaan kanteen, polkien varvasluillaan tahtia haudan pohjaan kuin
rukinkehrääjä poljintansa.
Jo varhain aamulla kuului Nehe nousevan vuoteeltaan, peseytyvän,
pukeutuvan ja väliin aina laulaa hyrähtävän tai viheltävän jonkun
iloisen katkelman.
Mitähän se nyt... mitähän se nyt näin aikaisin? Eihän se yhä vieläkin
laulaa harittane unissaan? ajatteli Isaksonska ja kääräisi peitettä
tiukemmin ympärilleen.
Kuului kaksi vihlaisevaa narahdusta, kun kamarin ovi ruostuneissa
saranoissaan avautui ja sulkeutui. Korvat herkkinä ja sydän jyskyttäen
Isaksonska koetti käpristyä uunin kupeeseen niin pieneksi ja
näkymättömäksi kuin mahdollista.
"Totta on, mitä runoilijat sanovat: Kevät on lemmen aikaa. Mutta eihän
täti toki salanne punastuvaa kainouttaan sen vuoksi, että pelkäisi
minun pyrkivän viereensä — tyttäriin?" kuului Nehen ääni kamarin ovelta
ja sen jälkeen hiljaista, vaikeasti pidätettyä naurun puuskutusta.
Isaksonskan vastaamatta mitään seurasi hetkinen jännittävää
hiljaisuutta, kunnes hän kauhukseen kuuli hiipivien askelien lähenevän
sänkyänsä, käden laskeutuvan peitteelle ja sormien alkavan kopeloida
hartioitaan kuin jääpuikoilla kaikkein arimmalta kohdalta, hiljaisen
naurun hihityksen yhä jatkuessa. Hypähtäen koko ruumiillaan melkein
kohoksi mummolta pääsi niin hirveä rääkäisy, että Nehe säikähtäen
poukkosi vuoteen vierestä keskellä lattiaa ja sydän kurkussa ryntäsi
ovesta ulos.
Katuen poikamaista kujeiluaan hän rauhoittui vasta sitten, kun oli
noussut kaupungin laidassa kylkeänsä paistattavan harjun laelle ja
kavunnut näkötornin ylimmälle parvekkeelle.
Täältä avautui hänen katseelleen aamuauringon helossa ihana näköala.
Ihan jalkain juuresta alkaen alas järven rantaan kyyhötti kaltevalla
maakaistaleella vaaleanvihreitten kevätpuistojensa siimeksessä
pienoinen kaupunki, ylinnä järven sinistä pintaa vasten kuvastuva
kirkon risti.
Näkyi monta taloa, mutta näiden joukosta Nehe etsi vain yhtä, ja kun
hän sen löysi, olisi hän, jos olisi kaupungin omistaja, ollut valmis
luovuttamaan kaikki muut talot tästä yhdestä ainoasta, niinkuin se
mies, joka antoi kaiken omaisuutensa pellosta, mihin oli kätketty
kallis aarre. Ja jos hän olisi joku noista siivekkäistä pikku
laulajista, jotka tornia ympäröivissä petäjissä ja alhaalla kaupungin
puistoissa lukemattomin äänin sirkuttivat, olisi satojen akkunain
joukossa vain yksi, jonka paarmalle hän täältä lentää hyrähtäisi ja
visertäisi siinä:
"Hei Amaryllis,
nouse jo kulta,
auringon tulta
täys on maa.
Maa ihanaisna
loistelevaisna
taivahanlaisna
leimuaa — —"
Kaupungin vastarannalla pilkotti joku punainen huvila, ja etäällä
tummametsäisten vuorten kehystämänä välkkyi kappale suurta selkää
kuin tienviittana, kaihoa herättävänä aavistuksena etelän suuresta
maailmasta, jonne laivat menivät ja josta tulivat.
Nehen käännettyä katseensa pohjoiseen oli luonto hänestä sillä
taholla rattoisampaa. Pienillä järvillä ei ollut semmoista suuruuteen
vivahtavaa kylmän tuntua kuin eteläisellä selällä. Vuoret olivat
matalampia, kotoisia mustikkamäkiä — ja jossain siellä siintävässä
kaukaisuudessa oli koti.
Koti...?
Nehe ei ollut nähnyt kotiaan sen jälkeen, kun vuosia sitten oli sieltä
hiihtäen lähtenyt. Mutta jotakin hän oli vanhemmistaan kuullut sen
puolen markkinamiehiltä — kuullut, että isä on vanhentunut ja tukka
alkanut harmaantua: kuuluu sen karkoittamisensa jälkeen alkaneen
kuvitella ja syytellä itseään poikansa surmaajaksi. Nehe oli kyllä
joka joulu ja joka kevät aikonut lähteä lomalle kotiin, mennytkin jo
jonkun matkaa, mutta pyörtänyt taipaleelta takaisin, kun oli se isän
iskemä sydänhaava aina auennut ja tullut semmoinen ajatus, että ukko
on katumapäällä vain niin kauan kuin poika on poissa, mutta heti tämän
näkyviin tultua kätkeytyy kuin siili pistävien piikkien sisään. Jotakin
erinomaista täytynee tapahtua, ennenkuin heitä kahta erottavan kuilun
yli siltaa syntyy.
Heitettyään kuin hyvästiksi vielä viime silmäyksen siihen seutuun,
joka hänen ennen pitkää oli ehkä ainaiseksi jätettävä, Nehe laskeutui
tornista alas ja käveli harjun selännettä länteen päin, tullen
naisseminaarin itäiselle portille, johon hän epäröivänä pysähtyi:
tästä portista miesoppilaiden ei ollut lupa astua jalallaan ulos
eikä sisään. Mutta kun Nehen matka oli Moirisjärvelle, jonne miesten
portista kiertäen olisi ollut virsta väärää, tästä vain vaaksa
vaaraa, ja kun lisäksi aamu oli varhainen eikä pihassa näkynyt vielä
liikkeellä ketään, rohkaisi hän luontonsa ja näkymättömän enkelin
välkkyvästä miekasta välittämättä pujahti paratiisin portista sisään.
Kengänkorkojen kopsaessa tiiliseinien kaiun vahvistamana kivikovaan
tiehen Nehe rauhallisen näköisenä, mutta hieman sykkivin sydämin koetti
päästä pyhitetyn alueen lävitse. Hän vilkaisi varkain monikerroksisen
naisasuntolan ikkunoihin ja oli näkevinään niissä kauhistuneita
katseita, kummastuneita kasvoja ja kiireisiä käden viittauksia
vuoteissa loikoville tovereille, että nämäkin rientäisivät tätä ennen
näkemätöntä kummaa katsomaan.
Mikä meteli ja kirkuna mahtaisikaan syntyä, ajatteli Nehe, jos
hänen päähänsä pistäisi astua "luostarin" ovesta sisään, kulkea
pitkin kumisevia käytäviä, kopautella rystysillään koppien oville ja
veisata korkealla äänellä: "Hei Amaryllis, nouse jo kulta..." Ehkäpä
heittäisivät hänet yhteisvoimin ovesta ulos, kuten mehiläiset pesästään
vieraan tunkeilijan. Tai — kuka tietää — voisivat ehkä kyynelsilmin
kurkottaa käsiään häntä kohti, niinkuin nälkiintynyt leipäpalaan.
Kaupungin harju on kuin vatsallaan nukkuva pyöreäselkäinen
jättiläiseläin, joka on oikaissut häntänsä maantien poikki, jatkuen yhä
madaltuvana seminaarin alueen lävitse. Tämän harjanteen pohjoispuolella
piileksii seminaarin Moirisjärvi. On vaikea tietää mitään, joka niin
vähän muistuttaisi esikuvaansa kuin tämä järvi. Faijumin keitaana
siellä on petäjiä ja kuusia kasvava soikea suopatama, jonka länsipäähän
on kaivettu leveä, sokkeloinen suohauta — Moirisjärvi. Se sulkee
sisäänsä saaren, jonne kuljetaan ränstynyttä puusiltaa myöten kuin
manalan mustan veden yli.
Kuitenkin on Moirisjärvi runollinen omalla tavallansa. Kuvastuvathan
rannoilla kasvavat petäjät senkin synkkään veteen ja lentäväthän
kevyet poutapilven hattarat kuin valkoiset henget senkin syvyydessä
päätä pyörryttävän kuilun yli. Ja ilmaiseehan rannalta pudottautuvan
sammakon mulskahdus ja pitkien säärien vilahdus, että senkin alati
tyynen pinnan alla eletään salaperäistä elämää. Syksyin keväin, jolloin
kaupungin kaduilla käy oikeat aavikon hietamyrskyt, on tämä rauhaisa,
eristetty kosteikko viihtyisä oleskelu- ja kävelypaikka etenkin sille
osalle seminaarinuorisoa, joka syystä tai toisesta kaipaa hiljaista
yksinäisyyttä.
Kävellessään keitaan ympäri kiertävää tietä Nehe oli näkevinään ne
yksinäiset, jotka ennen häntä ovat tätä polkua näinikään kulkeneet.
On haaveiltu ja uneksittu ja rakastettu. Mutta ne ujot tunteet
on salattu, viety kätköön sydänmaihin ja vuodet ja vuosikymmenet
märehditty niitä yksiä eväitään, kun erämaissa ei ole ollut hengelle
mitään muuta ravintoa. Mutta ei aika, ei harmaat hiukset ole kyenneet
kokonaan luhistamaan täällä rakennettua tuulentupaa, jonka liedessä
tuhkan alla on koetettu säilyttää muistojen hiiltä ja sen heikossa
hehkussa kohmettuneita käsiä lämmitelty — kun kaikki muut tulet ovat jo
sammuneet. Ja kun tämäkin ainoa tuli pitkällisen käytön kuluttamana on
uhannut tyyten loppua, on tultu keväisin tänne ja viety sylyys nähtyä
nuoruutta ja uudistettuja nuoruuden muistoja polttoaineiksi sammuvaan
lieteen... Vihdoin se ja se ei ole enää tullut — on kai kuolema
korjannut.
Kun Nehe näissä mietteissään oli jonkun kerran kiertänyt soikean
ratansa, muuttuivat hänen kuvitelmansa todellisuudeksi: tiheästä
kuusikosta alkoi kuulua nuoren naisäänen laulua. Ei erottanut sanoja,
mutta kun Nehen oma sielu erikoisesti tällä kertaa oli samassa vireessä
kuin näkymättömän laulajan sielu, ymmärsi hän äänen sävystä, että
siellä lienee muuan niitä, jotka tulevat laulamaan elämänlaulunsa yksin.
Vaikka Nehestä ei ollut oikein kuunnella varkain sitä, mikä oli aiottu
vain omalle sydämelle, jäi hän kuitenkin kuin lumottuna seisomaan
paikalleen. Mutta yht'äkkiä, ikäänkuin säikähtäen, laulaja katkaisi
sävelensä, aivan kuin arka lintu ihmisen läheisyyden huomattuaan lakkaa
laulamasta ja lentää kauas toiselle oksalle visertämään. Vai olisiko
sydämen yllättänyt niin äkillinen ja väkevä liikutus, että se sulkuna
tukkesi sävelpuron vaisun lirinän.
Vähitellen alkoi Moirisjärvelle kertyä muitakin kävelijöitä, useat
kirja kädessä lukien. Vihdoin ilmautui harjanteelle valkoisiin puettu
neitonen, viittasi vallattomalla käden liikkeellä Nehen luoksensa ja
tervehdittyään sanoi leikillisesti:
"Sinulla on tainnut olla ikävä, kun viivyin näin kauan?"
"Ei ensinkään, ei ensinkään", hölpötti Nehe vakaassa mielessä ja kertoi
innostuneesti, kuinka hän äskeistä laulajaa kuunnellessaan oli melkein
unohtanut, mitä varten oli tänne tullut.
Tytön poskipäillä alkoi palaa ylimääräinen puna, ja hän vilkaisi Neheä
terävästi silmiin kuin tutkiakseen, ansaitsisiko moinen kömpelyys
vastausta vai olisiko se luettava yksinkertaisuuden tiliin.
"Kas kun et pyytänyt sitä suloista laulajaa kolmanneksi seuraamme
livertämään", huomautti hän pisteliäästi.
"Ei ole maan päällä ketään niin suloista kuin sinä", koetti Nehe
korjata varomatonta lausuntoansa.
Tyttö laski kätensä Nehen suun eteen.
"Ai-ai — ei-ei!... Mutta kuule, Nehemia, emme mene tuonne Morrikselle,
siellä on liian paljon väkeä", sanoi hän imartelun hyvittämänä.
Nehe olisi mielellään mennyt juuri sinne, näyttänyt tovereilleen
valkeaa, kaunista morsiantaan ja pään nyökkäyksellä ja huulten hymyllä
sanonut heille: Katsokaa, tämmöisen aarteen minä olen löytänyt. Mutta
kun tyttö ei halunnut sinne, kysyi hän:
"Minnekäs menemme?"
"Jonnekin, minne hyvänsä... kauas maailmanlopun tietä."
"Vuorelle?"
"Ah niin!... Sinne, sinne!"
Saavuttuaan käsikoukussa kävellen perille ja loivaa metsäistä rinnettä
kavuttuaan ylös istuivat he korkealla liki vuoren lakea rinnan eräälle
Joldiameren rantakivelle.
"Siitä on kulunut pitkä aika, jolloin aallot ovat näitä kiviä vastaan
loiskuttaneet", alkoi Nehe hieman arkisesti.
Vastaamatta mitään tyttö katsoi haaveellisena jonnekin kauas, ikäänkuin
olisi nähnyt edessään muinaismeren aavan pinnan ja alkoi laulaa
hyräillä:
"Jollen minä sinua saa,
niin minä menen vallan pois,
sille merelle siniselle,
jolt'en koskaan palaa pois."
Kun he — molemmat kokelaita — olivat sitten kuvitelleet
ja yksityiskohtia myöten suunnitelleet yhdessä elettävää
opettajatulevaisuuttansa, sanoi Nehe lopuksi:
"Mutta siihen tulevaan, pyhään liittoomme on Jumalan tultava
kolmanneksi."
"Jumalan kolmanneksi", matki tyttö hieman kevytmielisesti, kuitenkaan
ivaamatta, uskonnonopettajansa oppilailleen antamaa avioliitto-ohjetta.
"Jos se laulajatyttökin vielä tulee mukaan, niin..."
Nehe vaikeni ja hänen silmiinsä tuli murheellinen ilme.
"Kuule, Helmi, minä puhuin Jumalasta totisessa mielessä."
"Anteeksi", sanoi Helmi ja väistyi sulhostaan hiukan syrjemmälle,
ikäänkuin mielisuosiolla tehdäkseen tilaa tuolle kolmannelle. "En
tiennyt, että olet uskovainen, et ole ennen puhunut näin."
"En ole uskostani kauan tiennyt itsekään, kääntymykseni aiheutti
näkemäni ilmestys."
"Ilmestys!" huudahti Helmi ja katsoi Neheä pelokkaasti silmiin.
"Niin... ja olen minä muitakin näkyjä nähnyt", jatkoi Nehe.
"Jeesus siunatkoon!" kuiskasi tyttö hiljaa ja siirsihe istumaan aivan
kiven laidalle. — "Minkälaisia näkyjä?"
"Minulle on näytetty pääpiirtein koko elämäni juoksu — ja myöskin sinun
elämäsi."
"Minunkin...?"
"Niin. Haluatko kuulla?"
"Ei, ei... En tiedä... Ei suinkaan siinä liene mitään pahaa?"
"Päinvastoin."
"Kerrohan sitten."
"Ennen seminaariin tuloani olin kerran yökunnissa kalastamassa erään
vanhan miehen kanssa. Nukuttuamme yömme muutamassa mökissä samalla
vuoteella sanoi vaari minulle aamulla herättyämme, että olin sinä yönä
ollut kolmasti kuolemaisillani."
"Hyvä isä sentään!"
"Hengitykseni oli kolme eri kertaa salpautunut, mutta kun vaari oli
laskenut kätensä kaulalleni, oli hän tuntenut valtimon hiljaa tykkivän
ja siitä arvannut, että kuitenkin vielä elin. Se vanha mies, kuulu
tietäjä ja unien selittäjä, kysyi minulta ihmetellen, millaista
merkillistä unta olinkaan nähnyt."
"Minkälaista se sitten oli?" kysyi Helmi.
"Oli olevinaan rannattoman laaja ruispelto, joka oli määrätty minun
yksin leikattavakseni. Onpa siinä urakkaa, ajattelin ja aloin leikata.
Päässäni oli lippalakki ja sen lipan päällä kasvoi koivu, joka ei
kuitenkaan painanut mitään. Kun hetken työskenneltyäni vilkaisin
sattumalta taakseni, oli sinne ilmautunut tyttö, palavasilmäinen,
ristiraitainen puku yllä, hihat ylöskäärittyinä sitoen leikkaamiani
lyhteitä. Vilkuilin vähänväliä taakseni sitä tyttöä, mutta en puhunut
mitään. Jonkun ajan kuluttua ilmautui pellolle rautaiset, vain
ihmisjalan levyiset tikaportaat, joiden yläpää häipyi korkeuteen.
Portaiden vieressä oli täysi vesisaavi ja minulle tuntematon
mieshenkilö, joka sanoi: 'Ellette vie tätä saavia noita portaita myöten
tuonne ylös, ette pääse taivasten valtakuntaan.' Epäröimättä aloimme
täyttää vaikeaa tehtäväämme, minä edellä saavia korvista kantaen,
tyttö jäljessä pohjasta työntäen. Kun olimme taakkoinemme päässeet
jo pilvien yläpuolelle, ilmautui portaiden viereen rautainen pöytä,
jolle laskimme saavin. Siinä hetkisen huoahdettuamme aloimme kavuta
yhä ylemmäksi. Mutta kun portaat pöydän kohdalla kääntyivät ylös aivan
pystysuoraan, oli kulkumme edelliseen verraten paljon vaikeampaa — niin
vaikeaa, että olimme monta kertaa pudota alas. Eikä jyrkän tiemme päätä
näkynyt ylhäältä eikä enää alhaaltakaan — ei muuta kuin tyhjä avaruus
ja sen keskellä me kaksi maan lasta raahaamassa raskasta saaviamme
kapeilla, huojuvilla portailla. Kun olimme jo aivan menehtymäisillämme
ja viimeinenkin toivon kipinä kadonnut, saavuimme vihdoin suuren,
komean huoneen ovelle, jonka aiemmin kuollut tätini Hetastiina aukaisi
meille. Saavimme jätimme ulkopuolelle, ja sen vedellä pesi täti meidän
molempien jalat, ennenkuin saimme astua kynnyksen yli. Käsikädessä,
puhtain jaloin kävelimme sitten tädin saattamana lattian yli huoneen
perälle. Äänettömästi ja ikäänkuin itsestään aukesi siellä ovi
toiseen saliin, joka oli niin ylen ihana, että me kumpikin katosimme
sen kauneuden hehkuun, niinkuin kaksi palavaan uuniin heitettyä
paperipalaa."
Kun Nehe unensa kerrottuaan oli vaieten antanut Helmille mietintäaikaa,
kysyi hän:
"Uskallatko lähteä kanssani niille portaille? Taakka on raskas, mutta
sen mukainen on palkkakin."
Helmi ei kieltänyt, ei myöntänyt, kysyihän vain:
"Selvittikö se vanha mies sitten unesi?"
"Kyllä", vastasi Nehe. "Pellon ja rukiinleikkaamisen sanoi hän
merkitsevän yksinkertaisesti leipää."
"Sehän sopii: kohtahan saat 'leipäsuunnikkaan’ taskuusi."
"Lippalakki taas kuului merkitsevän sitä, että pääsen johonkin virkaan."
"Sekin toteutuu ennen pitkää. Entäs lipan päällä kasvanut koivu?"
"Saan muka jonkin kunniamerkin."
"Oo-ho!... Ja se saavintyöntäjä-tyttö on kai tuleva aviosiippasi?"
"Tietenkin. On omituista, että vaikka en untani ja sen selitystä
ole kirjaimellisesti uskonutkaan, on minua väliin sekä suututtanut
että naurattanut se kummallinen seikka, että milloin ikinä sen uneni
jälkeen olen joutunut naisväen seuraan, on ensi katseeni tahtomattani
tarkannut, olisiko joukossa ristiraitaisia pukuja ja ylöskäärittyjä
hihoja — kun sen sijaan ennen näin vain sinisiä silmiä ja punaisia
poskia."
"No oletko sitä ristiraitaistasi löytänyt?" kysyi Helmi ja
vaistomaisesti nykäisi puseronsa hihoja alemmaksi.
"Ristiraitaisia paljonkin, mutta ylöskäärittyjä hihoja en ole nähnyt
juuri muilla kuin taikinaa vastaavilla emännillä ja pyykkiä pesevillä
ämmillä."
Helmi naurahti soinnuttomasti.
"Ehkäpä omasi onkin juuri näiden joukossa — joku rikas ja uskovainen
leski-ihminen."
"Mutta Helmi... minun omanihan olet _sinä_."
"Minä?... Minua alkaa palella... on aika lähteä", oli Helmin vastaus.
"Kai suostut siihen, että ennen lähtöämme laulamme jonkun
virrenvärssyn?" ehdotti Nehe.
"Jonkun hautausvirren?"
"Miksikä juuri hautausvirren?"
"Siksi, että minusta on nyt kuin olisimme kumpikin vainajina haudassa
ja samalla surevina saattajina oman hautamme partaalla", sanoi Helmi.
Luullen ymmärtävänsä Helmin tarkoituksen Nehe ei ollut halukas
veisaamaan virttä sillä haudalla.
Paluumatkalla he kävelivät kiireesti ja melkein ääneti, kumpikin omaa
raidettansa. Kotiin tultuaan Nehe huomasi kamarinsa oveen keittiön
puolelle ilmautuneen jykevän rautaisen ha'an.