Kuta pimeämmiksi ja lyhyemmiksi päivät syyslukukauden lopulla tulivat,
sitä pitemmiltä ne Nehestä tuntuivat. Viikkojen, päivien, vieläpä
tuntienkin mitoissa hän koti-ikävän vaivaamana laski hitaasti lyhenevää
aikaa joululoman alkuun.
Kun lukukausi vihdoin päättyi, nousi hän jo varhain seuraavana aamuna
suksilleen ja pyyhälsi kuin vapautettu häkkilintu kotiinsa päin samaa
tietä, jota myöten muutamaa kuukautta aiemmin oli tullut kaupunkiin.
Mutta kulku kävi nyt paljon nopeammin kuin silloinen jalkamatka:
oli suotuisa hiihtokeli, ei ollut eväskontti hartioita eivätkä
tutkintomurheet mieltä painamassa. Laskea hurauttaessaan korkeita,
jyrkkiä mäkiä liukui voideltu suksi alaspäin niin huimasti, että
korvissa vinkui, vihlaisi sydäntä ja pani rinnan ilosta ailahtamaan.
Ruumis hyökkäysasennossa, kädet koholla kuin lentiminä ja silmä
terävänä kiitäessään korkeudesta kuin pohjattomaan syvyyteen Nehe
muistutti mielestänsä kotkaa, kun se siivet ojossa iskee ilmasta
saaliinsa kimppuun. Tällaista vapauden riemua mahtanee sekin silloin
sielussansa tuntea.
Talvitie poikkesi paikoittain lumisille järvenjäille. Nehen hiihtäessä
hiljaisia, aavoja selkiä vakavina seisovien, vihreälehväisten viittojen
välitse, oli hänestä, kuin kulkisi ruumissaattoa varten laitettua
kunniakujaa.
Oli aatonaatto, kun hän vihdoin ehti kotikulmalleen. Maantieltä
sydänmaahan painautuva sivutie tuli yhä huonommaksi, muuttuen lopulta
askeltieksi ja aukeilla tuiskun tasoittamaksi, jäljistä päättäen
jänis sen viime kulkijana. Täällä ei ollut vastaantulijoita kuten
kaupungin kaduilla, eikä näkyvissä muuta elävää olentoa kuin mustana
pallona hohtava teeri siellä täällä kuuraisen koivun latvassa ja
siemeniä nakertava orava vihreäpartaisen kuusen oksalla, karho ruskeita
käpysuomuja valkealla hangella puun ympärillä. Koko erämaa seisoi
niin henkeä pidättävän hiljaisena, kuin sekin olisi odottanut joulun
vapahtajaa, ylenemään alkavaa aurinkoa kuolemankankeuteen jäykistyneen
elämänsä käännekohtana.
Kodin tullessa näkyviin sekoittui Nehen alkumatkan välittömään iloon
rintaa raskauttava tunne, samanlainen kuin oli syksyllä kouluun
lähtiessä.
Millaisella mielellä isä mahtanee ottaa vastaan, ja ottaneeko ollenkaan
— "kuollutta".
Pihaan tultuaan häh nosti suksensa pystyyn tikapuita vasten ja meni
tupaan. Aivastuttavana lemahti äsken pestystä lattiasta kalmanhajua
muistuttava kostea lemu, johon sekautui uunissa paistuvain vehnästen
tuoksu, herauttaen veden kielelle. Kello kävi seinällä, kissa istui
orrella, ja verenpisara oli nostettu kylmältä ikkunalta nurkkalaudalle.
Nehen odotettua hetkisen kuului aitan ovi kolahtavan kiinni ja ikkunan
ohi vilahtava äiti näkyi tuovan jouluksi jäädytettyä maitopyttyä tupaan
sulamaan.
"No, hoosianna Taavetin pojalle", riemahti äiti, laski pytyn pöydälle
ja kiirehti tervehtimään poikaansa.
"Sinä tulit, sinä sittenkin tulit — pelkäsin jo, että et enää jälkiäsi
muistaisikaan. Mutta kai sinua väsyttää, pitkän matkan hiihtänyttä,
ehkä hiukoo nälkäkin sydäntäsi. Käy tänne kamariin levähtämään. Siellä
uunin hiilillä lämmin kahvipannu on odottanut sinua jo monena päivänä."
Mentiin kamariin.
"On sitä nyt puhumista... No mitä sinulle nyt oikein kuuluu?" kysyi
äiti, kun lämpimäisvehnäsen kera oli juotu ensimmäiset kahvikupit.
"Eipä erikoista — mitä vain tänne kotiin... Missäs isä on?" tutkaisi
Nehe kuin ohimennen.
Kärsivän näköisenä viivytti äiti vastaustaan, niinkuin hänen olisi
ollut vaikea puhua isästä.
"En tiedä — olisiko mennyt halkoja hakemaan."
"Eikö isä sanonut, minne hän menee?"
"Ei sanonut. Siitä pitäen kun sinä kotoa läksit, isäsi on ollut niin
vaitelias, että minä en ole juuri milloinkaan tiennyt, minne hän menee
ja mistä tulee — enkä minä ole liioin hänen kulkujansa kysellytkään."
"Miten täällä on syyskausi oltu ja jaksettu?" jatkoi Nehe kyselyjään.
Äiti käänsi katseensa kamarin nurkkaan, ikäänkuin hän menneitä
muistellen olisi etsinyt vastausta poikansa kysymykseen. Nosti sitten
esiliinan nurkan silmilleen ja hyrähti nyyhkyttävään itkuun.
"Näin... näin täällä... Nehe... on oltu ja... jaksettu."
Voitettuaan liikutuksensa äiti jatkoi jälleen:
"Niinkuin silloin lähtöpäivänäsi, sattui meille riihenpuinti myöskin
sinä päivänä, jolloin sanoit niiden tutkintojesi siellä siminaarissa
alkavan. Sydämeni oli levoton puolestasi — niin rauhaton, että
minä, isäsi aamiaista syödessä, pujahdin riiheen ja polvistuin
ovensuunurkkaan rukoilemaan Jumalaa sinun puolestasi. Mutta ennenkuin
ehdin rukoustani päättää, tuli isäsi riiheen ja minua huomaamatta
könähti hänkin polvilleen seinään piirtämänsä ristin eteen."
"Rukoiliko _isäkin_ minun puolestani?" keskeytti Nehe.
"Eipähän muuten. Näytti aluksi, niinkuin hän hyvin raskaan painon alla
luhistuisi kokoon siihen riihen lattialle. Mutta sitten hän yht'äkkiä
kohensihe suoremmaksi, kurkotti varstan varressa koukistuneita käsiään
riihen lakea kohti kuin mustaan yöhön ja alkoi rukoilla."
"Mitä se rukoili?"
"Mitähän lie ensin hiljaa kuiskaillut, mutta vähitellen sen ääni
kiihtyi kiihtymistään, niin että se lopulta muistutti mielestäni
hukkuvan huutoa: 'Auta, auta!... Anna minulle poikani, jonka maailma on
minulta riistänyt ja jättänyt minut puolikuolleeksi kolhittuna tänne,
niinkuin heittivät rosvot sen Jerikon miehen tien oheen — eikä ole sitä
samarialaista, joka tipauttaisi pisaran palsamia minun naavoihini...
Oma apuni ei auttanut, mutta sinä voit — sinä ehkä voinet... Ja jos et
sinäkään hyvällä, niin pimitä sokeudella sen ymmärryksen silmät, näiksi
päiviksi — ainoastaan näiksi tutkintopäiviksi... Sytytä Nehen sieluun
semmoinen koti-ikävän ahjo, että se säkeninä säihkyy, ja kuonana
karisee kaikki, mikä maailmaan vetää, niin ettei poika enää kuuna
päivänä käkeä kotoa pois... Kolme lasta sinä olet minulle antanut,
Herra, ja kaksi olet ottanut, jotka eivät palaja... ja nyt on kuin tätä
kolmattakin minulta hautaan kannettaisiin. Mutta tartu sinä kädelläsi
paareihin ja anna minulle poikani, niinkuin annoit Nainin leskelle
ainoansa — ja minä sinua siitä hyvästä iankaikkisesti kaulasta kiitän.
"Leikkasi niin sisintäni se isäsi hätä, että olin jo yhtymäisilläni
samaan virteen. Mutta kun ajattelin, että me kaksi alamme jo kallistua
elämämme iltaa kohti, sinä vasta alkutaivaltasi ponnistamassa, käänsin
kelkkani ja aloin vetää vastaköyttä."
"Olipa sekin kilpailua", hymähti Nehe.
"Sanoppas muuta. Oli siinä Herra Jumala kerrankin kahden tulen välissä,
kumman puoleen hän korvansa kallistaisi; sillä olimmehan kai kumpikin
tavallamme oikeassa. Mutta vihdoin alkoi nenääni tunkeutuva riihen
tomu kutittaa sieraimiani niin vastustamattomasti, että minulta kesken
kiihkeintä kilpailua pärskähti aivastus."
"Oho!... Mitäs isä silloin?"
"Huomattuaan riihessä toisenkin rukoilijan, joka arvatenkin huopaa
samaa venettä, jota hän soutaa, isäsi ponnahti älähtäen pystyyn, ja
minusta näytti, niinkuin hän tapaileisi käsiinsä varstaa tai muuta
lyömäasetta. Kiireesti sain jalat alleni, ja jollen olisi niin
vikkelästi ehtinyt paeta ovesta ulos, on tietymätöntä, miten minulle
siellä riihessä olisi käynyt."
"Isä parka — hän on minun takiani saanut Jumalankin luona taistella
yksin meitä kahta vastaan... Mutta mitäs isä sitten, kun sai tietää,
että minut oli seminaariin hyväksytty?" kysyi Nehe.
"Riihessä sattuneen kohtauksen jälkeen isäsi näytti minua häpeillen
karttelevan. Hänelle ei maistunut ruoka, ei uni eikä työ. Myöhäisiin
iltoihin asti hän enimmäkseen istuskeli riihikalliolla ja tähysteli
herkeämättä rantaniityn polulle. Kuin pienenä toivon kipinänä sukelsihe
tuolloin tällöin lehdosta niitylle joku miehinen kulkija, mutta
iloista toivetta hetkiseksi herättänyt tulija oli aina joku muu kuin
se, jota hän odotti.
"Vihdoin eräänä aamuna tuli kylältä käsin Hieroja-Anni, kirje kädessä.
Arvasimme heti, keneltä se on. Meille ei ole milloinkaan ennen tullut
omiin nimiimme mitään kirjettä, ja kun isäsi yritti puukollaan avata
tämän ensimmäisen koteloa, vapisivat hänen kätensä niin, että minun
piti keritsimillä kurauttaa kuoren pää auki. Kun hän sitten avasi
paperin ja katsoi kirjoitusta kuin härkä uutta veräjää, en malttanut
olla huomauttamatta: 'Siinä nyt näet, ettei taito olisi taakaksi
sinullekaan.' Murahtaen vastaukseksi, että padan ei pitäisi kattilaa
soimata, isäsi lähti melkein juoksujalkaa kirjettäsi pääkylälle
luettamaan. Palatessaan iltamyöhällä oli hänen kulkunsa niin väsyneen
raskasta, kuin hän ei jaksaisi siirtää jalkaa jalan eteen. Ja kun
hän sitten tupaan tultuaan lysähti penkille istualle, kuvastui hänen
silmistään ja koko olennostaan sellainen raukea tyhjyys, kuin jokin
hänen sielussaan olisi palanut loppuun ja jäljelle jäänyt vain sammunut
hiillos."
"Mitähän isä mahtoi siinä penkillä miettiä?" uteli Nehe.
"Kuka sen tiennee. Se kirjeesi tuoja oli vielä meillä, niin isäsi
ensi sanoikseen kysyä tokaisee siltä: 'Vieläkö se Hieroja-Anni uskoo
Jumalaan?' — 'Herra hyvästi varjelkoon', siunasi Anni ja pani kätensä
ristiin — 'keneenkäs tässä sitten muuhunkaan'. Jere siihen vain hymähti
ja keikautti päätään, niinkuin: kaikkeen sitä sitten uskotaankin...
Tuoltapa se isäsi näkyy jo tulevankin."
Nehen käännyttyä akkunasta katsomaan ajoi isä reen kannaksilla
hajasäärin seisten navetan päitse pihaan. Poku näkyi höyryävän märkänä,
ja syvissä hangissa lautannut kuorma oli osittain lumen peitossa.
"Niinpä näkyy... ja sieltähän tulee koirakin, kieli riipuksissa.
Mitenkäs Nopen aika on kulunut, kun ei ole ollut metsästystoveria?"
"Ikävä sillä on ollut syksy silläkin. Kun lähtösi jälkeisenä päivänä
vapautin Nopen aitasta, etsi se sinua päiväkausia, kotoa ja kylältä,
mutta kun ei etsimäänsä löytänyt, kävi se kuin sairaaksi, ei syönyt,
makaili vain vähän paikassaan, niinkuin sen ei olisi ollut hyvä olla
missään. Kun viimein oli ikävänsä itkenyt, haukkua jyskytti se päivät
päästään yksin metsässä — mitähän lie louskuttanut, lintua, oravaa."
Kun Jere oli purkanut halkokuorman, riisunut hevosen talliin ja tullut
tupaan, siirtyivät sinne kamarista myöskin äiti ja Nehe.
"Hyvää päivää... ja terveisiä kaupungista", toivotti Nehe ja
ojensi kätensä tervehtiäkseen isäänsä. Mutta tämä ei ollut sitä
huomaavinaankaan, istui vain allapäin takan pankolla ja alkoi panostaa
piippuansa.
Äiti ja poika heittivät puhuvan silmäyksen toisiinsa ja istuutuivat
hekin.
"Et kysy edes poikasi kuulumisia", alkoi Vilhelmiina, kun kiusallisesta
vaitiolosta ei näyttänyt tulevan loppua ollenkaan.
Jere ei vastannut mitään. Hän oli viikkokausia miettinyt ja sanastakin
katsellut, mitä hän sanoisi Nehelle, jos tämä tulee joululomalle
kotiin. Nyt oli aika tullut.
"Luetaanko siellä sinun koulussasi sitä isoa kirjaa?" oli hänen
ensimmäinen sanansa pojalleen.
"Kyllä siellä sitäkin luetaan", vastasi Nehe, ymmärtämättä, minne isä
kysymyksellään tähtäsi.
"Ei ole tainnut olla puhetta siitä raamatun paikasta, jossa puhutaan
pitaalisista, elävältä kuolleista, ja jotka karkoitetaan takaisin
hautoihinsa, milloin nämä joskus uskaltautuvat ihmisten ilmoille?"
Nehen kasvoille leimahti polttava puna. Tämähän oli suora uloskäsky,
kotoa karkoitus niin sydänveriä kiehuttavassa muodossa, että aiottu
vastaus tyrehtyi hänen huulilleen.
"Lienetkö lukenut myöskään sitä kohtaa, missä puhutaan sen leivän
syömisestä, jota omat kätemme eivät ole ansainneet?" jatkoi Jere.
Vastauksen asemesta Nehe ampaisi niin äkkiä seisaalle, että molemmat
toiset hätkähtivät. Tuokion epäröityään, mitä tehdä, hän lähti
kiivaasti kamariin, äidin kiiruhtaessa jäljessä.
"Hyvästi nyt, äiti", sanoi Nehe, ottaen lakkinsa ja rukkasensa.
"Mitä... mitä sinä nyt?" hätäytyi äiti.
"Pitaalisten on paettava hautoihinsa."
"Herra Jumala!... Ethän sinä ole vielä edes syönytkään."
"Minun on helpompi hiihtää nälkäisin vatsoin kuin jäädä tänne kylläisin
sydämin."
"Ei isäsi voi tarkoittaa sitä, mitä hän sanoo."
"Sitä se tarkoittaa... Hyvästi nyt."
"Ei, ei!"
Äiti kietoi kätensä itkien poikansa kaulaan.
"Näistä pihdeistä et pääse."
"Päästävä on", sanoi Nehe päättävästi ja irroittautui hellästi, mutta
varmasti äitinsä syleilystä.
"Oi, voi!... Näinkö sinä nyt lähdet... näin tällaisella mielellä?...
Ja milloinka tulet taas kotiisi — pääsiäiseksikö — kesäksikö... vai
tulletko enää milloinkaan?"
Nehe naurahti katkerasti.
"Uudelleen ulos potkittavaksi — niinkö? Kyllä siihen mahtanee kulua
monta kesää ja pääsiäistä."
"Voihan isäsi sydän vielä sulaa."
"Kun muutama laji korpea oikein syvästi routautuu, niin se ei sula
pohjia myöten milloinkaan."
"Niinpä kyllä. Mutta eihän ole syy korven, jonka kamara vuorien
varjossa ja kuusien juurilla saa niin vähän valoa ja auringon lämpöä —
kesälläkin. Vaan jos sen korven henkäys tällä kertaa oli sydämellesi
liian kylmä, niin enhän minä — etkähän sinäkään sille mitään mahda.
Ottaisit kuitenkin tuosta edes vehnäskukkoa taskuusi, haukkaisit sitä
hiihtäessäsi."
"Ei, kiitos. Minulla pitää olla _hyvin_ nälkä, ennenkuin minä tämän
jälkeen syön sitä leipää, jonka isän kädet ovat ansainneet... Mutta
ilta joutuu. Jumalan haltuun."
"Jumalan haltuun, Jumalan haltuun — rakas..."
Äidillä ei ollut nyt aikaa kyyneliin. Nehen lähdettyä hän meni tupaan,
ikäänkuin sieltä vielä viime hetkessä olisi saatavissa käänne parempaan.
"Ajoit lapsesi — yön selkään", sanoi hän katkonaisesti itkunsekaisella
äänellä Jerelle, joka yhä istui pankolla entisessä asennossaan.
"Mitä?... Minkä ajoit?" kyseli Jere ällistyneenä päätänsä kohottaen,
niinkuin muistinsa menettänyt humalainen, joka selvittyään hämärästi
vaistoaa juovuspäissä tekemiään kolttosia.
"Väsyneenä... nälkäisenä...", jatkoi Vilhelmiina.
"Oliko se väsyksissä?... Eikö se ollut vielä syönyt?"
"Tuskin ehtii tulla... ainoa poika... jouluksi kotiin... kun oma isä
haavoittavilla sanoilla... ajaa kuin kulkukoiran maantielle... Antaa
tuo jumalattominkin... kerjäläisellekin jouluna kattoa pään päälle,
laittaa lyhteitä aidan seipäisiin ja kylvää siemeniä hangelle... että
taivaan lintusillekin... joulu joululta tuntuisi... Tämä kieltää
leipäpalan — omalta lapseltaan."
"Minnekä se meni?" kysyi Jere.
"Sinne meni, mistä tulikin. Ja kun se _nyt_ meni, niin se ei sieltä
enää ikänä takaisin tule."
Vilhelmiinasta näytti, niinkuin joku olisi nykäissyt Jereä takin
kauluksesta ylös, mutta samalla toinen, väkevämpi, painanut hartioista
alas.
Hän jatkoi:
"Sinä sitä raamattuasikin tavaat kuin sielunvihollinen. Olisit ottanut
oppia tuhlaajapojan isästä, joka laittoi lapselleen tuliaiskestit
kuin parhaat hääpidot — vaikka poika oli tuhlari ja kaiken maailman
juopporenttu."
Niinkuin olisi saanut uutta voimaa näistä Vilhelmiinan sanoista, se
äskeinen nykäisijä tempaisi nyt Jereä niin väkevästi ylös, että tämä,
sujauttaen piipun taskuunsa, hyökkäsi kiireesti ulos kuin hengenhätään.
"Nehe!... Nee-he!" huusi hän pihassa ja huiskutti käsiään kuin olisi
pyrkinyt lentoon.
Eikö lie kuullut tai eikö olisi ollut kuulevinaan Nehe jatkoi vain
jäällä matkaansa, jälellensä vilkaisematta.
Jere lähti rientämään hänen jälkeensä, kompastui suulleen huonolla
tiellä, pudottaen lakkinsa, nousi ketterästi ylös ja juoksi avopäin,
niin että pitkä tasatukka leyhyi kuin tuulessa. Väliin hän aina
pysähtyi huutamaan:
"Nehe!... Nee-he!"
Mutta kun tämä näytti vain kiihdyttävän kulkuaan, asetti Jere vihdoin
kätensä torveksi suunsa eteen ja tyhjensi keuhkojensa koko ilmavaraston
yhteen ainoaan, pitkään, haikeaan huutoon:
"Neee... he!"
Nehe näkyi vilkaisevan taakseen ja hiljentävän hiihtoansa, niinkuin
joku olisi tarttunut pidättäen takin helmaan. Hän näytti jo melkein
pysähtyvän, mutta yht'äkkiä sujauttikin suksensa niin vinhaan vauhtiin,
että lumi pöllysi pyrynä sauvojen porkissa. Tämän huomattuaan Jere,
joka jo oli ehtinyt kauaksi jäälle, pysähtyi ja jäi neuvottomana
katsomaan pakenevan poikansa jälkeen, kunnes tämä valkealla hangella
mustaksi pisteeksi pienentyen häipyi näkymättömiin etäisyydessä alkavan
illan hämärään.