Kaupungin satamalaiturin kupeessa savuaa lähtövalmiina iso valkoinen
laiva. Sen ääressä seisoo joukko seminaarin pääsytutkinnoissa ollutta
nuorisoa vakavana kuin haudan partaalla: maan eteläosista saapuneet
hylätyt ovat lähdössä paluumatkalle. Osa hyväksyttyjä on tullut
saattamaan ja hyvästelemään tovereitansa, osa vain aikansa kuluksi
katsomaan surullista lähtöä.
Nehe seisoo ulompana laiturista, nojaten selin erääseen satamalyhdyn
pylvääseen — siinä kun valoa likinnä on varjoisin paikka — ja katsoo
edessänsä olevaa näkyä. Lyhtyjen himmeä tuike yhtyneenä elokuun illan
hämärään luo kasvoille kalpean, varjottoman valon, muuttaen toden
saduksi, ihmiset aaveiksi.
Säälinsekaisella hellyydellä on Nehen osanottava katse kiintynyt
erääseen valkopukuiseen neitoseen, joka laivan yläkannelle
eristäytyneenä, kelmeä poski kaiteeseen nojaavan käden varassa katsoo
jonnekin ylös, ikäänkuin murheessaan kaihoaisi tummanharmaalla
taivaalla raukeina häämöttävien tähtien luokse. Muuan toinen hylätty,
nuori mies, on muusta joukosta erilleen vetäytyneenä jo pitkän aikaa,
pää kumarassa tuijottanut laiturin reunalta järven mustaan veteen,
ikäänkuin hänen mielensä tekisi heittäytyä syvyyteen ja koettaa sitä
tietä pyrkiä tähtien pariin.
Laivan luona seisojien selkäpuolella, jossa on väljempää, liikehtii
edestakaisin hylättyjen levottominta ainesta. Tuossa eräs miespyrkijä,
hattu takaraivolle työnnettynä, on kävellyt kiivaasti Nehen ohitse
useita kertoja ja suunnastaan väistymättä törmäillyt vastaantulijoihin
kuin sokea, silmissä niin tuima ilme, kuin hän etsisi onnettomuutensa
aiheuttajaa, valmiina iskemään kourin syyllisen kurkkuun.
Tuolla tulla paarustaa käsikädessä iloisesti keskustellen pari
liinapäistä tytöntylleröä, jotka nähtävästi ovat jo kyyneleensä
kuivanneet.
"Ä mitäs mie haastoin, Sisko, kun sinn' seminaaril mentii — muistatkos
sie viel miu sannain?"
"Ka sitähää sie haastoit, jott' meiä ois paras pyörtää ajois lipettii."
"Sie sait tok olla ohel alust loppuun; miut potkittii pois jo ens
otteel, vaik mie, niinku näät, oonki Sipillan sukkuu."
"Siehää voitki sit kipaist tuol kaupunnil ostamass' tulijaisikseis
kuningasten kirjat ja alkaa elois povar'akan ammatil — a ota miut
kamarpiiakseis."
Keskustelijat heläyttivät raikuvan naurun; mutta se viilsi useimpien
sydäntä, niinkuin olisivat kuulleet harakan naurua öiseltä
hautausmaalta.
Tuskin oli menneitten puheenpälinä lakannut kuulumasta, kun
vastakkaiselta suunnalta läheni arvokkaan hitaasti kävellen toinen
neitopari, joka äskeiseen verraten näytti olevan kokonaan toista maata.
Heidän tummakiharaiset päänsä olivat ylpeästi kekassa, ja punaisilla
huulilla karehti peittelemätön, ivallinen hymy. Kuin korkeuksista
katsellen he heittivät kukkaniekkahattujensa lierien alta niin
halveksivia silmäyksiä, että Nehe johtui ajattelemaan: nuo kaksi ovat
naispyrkijäin suuresta joukosta varmaankin vallanneet ensimmäisen ja
toisen kunniasijan.
Neidit pysähtyivät sattumalta aivan Nehen lähelle.
"Niin, niin", jatkoi toinen aiemmin alkanutta keskustelua, "eihän tänne
huolita muita kuin rumia".
"Sellaisia, jotka muutenkin jäisivät vanhoiksipiioiksi", lisäsi toinen.
"Juu, juu. Niillähän on täällä oma laulunsakin."
Puhuja alkoi hiljaa hyräillä toverilleen:
"Seminaarin salissa on
kolme pitkää pöytää,
sieltähän ne vanhatpiiat
puurokupin löytää."
"Hihi... Oli oikeastaan parempi _meille_, että kävi niin kuin kävi."
"Olihan toki — paljonkin parempi."
"On ne nyt miestä mielestään, hyväksytyt. Vilkaisehan tuota Katri
Koivuakin — mutta varo, ettei se huomaa häntä katseltavan... Ai-ai!"
"Oi voi...! Kuinka sitä nyt ollaan olevinaan, siirrytään hylätyn luota
hylätyn luo, taputetaan äidillisesti olalle ja lohdutetaan, että eihän
tässä nyt teilläkään, reputetuilla, hengenhätää ole. Eihän voida
kaikkia ottaa... ja voihan yrittää onneansa ensi syksynä uudelleen.
Tulisi minua taputtelemaan, niin..."
"Mokomakin tallukka — samanlainen matami kuin se muuankin tantti,
joka meidän ryhmältä kyseli historiaa, mutta ei, raukka, osannut edes
suomenkieltä."
"Mitä se sitten kyseli?"
"Kas näin: 'Milloin oli se suuri tappi kannen päälä?'"
"Mitäs te sellaiseen kysymykseen osasitte vastata?"
"Mitäs me... nauroimme sille vasten naamaa."
"Mitä kummaa tantti sillä tapilla ja kannella mahtoi tarkoittaa?"
"No, suomeksi käännettynä: Milloin oli suuri taistelu Cannen luona?"
"Mutta eikö opettaja suuttunut, kun te sille nauroitte?"
"Mummo kiehui punaisena kuin rapupata. Ja ajattelehan: meidän
ryhmästämme liekö läpäissyt ainoakaan."
"Olisit kai sinäkin muuten päässyt."
"Hm... niin, kuka tietää — ellei ehkä kauneuteni olisi ollut esteenä."
Toinen neideistä sattui vilkaisemaan lyhtypylvään juurelle ja
huomatessaan siellä jonkun seisovan hän tarkkasi lähemmin kuin
tunteakseen.
47
"Ah — hyvää iltaa. Täälläkös se meidän noviisimme piileksii", puhutteli
hän Neheä alentuvan tuttavallisesti kuin lasta. "Mitäs kuuluu... miten
kävi tutkinnoissa?"
"Eihän tuolla ihan kaulaa katkaistu", vastasi Nehe harmistuneena
taannoisen erehdyksensä muistuttamisesta.
"Hylättiin?"
"Hyväksyttiin."
Neidit vilkaisivat hämmästyneinä toisiinsa, ikäänkuin eivät olisi
uskoneet korviansa.
"Mitä — _mitä_ te sanoitte?"
"Sanoinpahan vain, että hyväksyttiin."
"Nyt meidän rakas ritarimme suvaitsee laskea leikkiä."
"Mitäpä tuosta leikitteleisin, tyhjästä. Täytyyhän pyrkijän toki näille
matkoille evästäytyä niin, että annettuaan mitä vaaditaan, jää vielä
hivene tähdettäkin."
"Soo!"
"Ooho... vai sillä äänellä."
"Joo... Entäs — miten heikäläisten luonnistui?"
"Heikäläisten... Niin, mitenhän tuo luonnistui. Olettepa tainnut
hyvinkin tarkkaan kuunnella, miten meikäläisten menestyi... Vai hyväk
... hm... noh... niin... Onneksi olkoon."
Kuin suuttuneina kuulemastansa neidit pyörähtivät ylpeästi ympäri ja
jatkoivat kävelyään. Nehe kuuli vielä hetkisen poistuvien kummeksivia
huudahduksia:
"Sus siunatkoon!... Siinä näit, minkälaista väkeä tänne otetaan... On
siinäkin kavaljeeri — ja niin moni pulska poika ja nätti tyttö saa
reputettuna lähteä."
Laivan kellon soitua toisen kerran alkoi laiturilla liikuttava
jäähyväishetki. Eroavat ystävät puristivat pitkään ja lämpimästi
toistensa kättä, ja monet naisista painautuivat kaksin ja kaksin niin
kiinteään syleilyyn, että Nehestä oli, kuin he eivät voisi ollenkaan
erota. Katsoessaan matkalle-lähtijöiden siirtymistä alukseen Nehe
ihmetteli kolmea asiaa: ensiksi, että näiden joukossa oli useita
sellaisia — pääkaupunkilainen herrasnuorukainen, piikkipartainen
lukkari — joiden oli uskonut varmasti jäävän; toiseksi: laiturille jäi
seista toljottamaan moni takkukarvainen lammas, jonka oli kuvitellut
kuuluvan vuohien joukkoon. Kolmanneksi ja ennen kaikkea ihmetytti se,
että hän, Nehe Noronen, itse oli jäävien joukossa.
Neitoset sijoittuivat laivan kannella laiturinpuoleisen kaiteen
viereen, heittääkseen vielä viime katseen kaupunkiin. Siinä oli
pienelle alalle ahtautuneena niin paljon nuorta kauneutta, jota lisäksi
kruunasi jonkinlainen marttyyriuden sädekehä, että Nehen sydän piti
tällä hetkellä onnellisempina niitä nuorukaisia, jotka saivat lähteä
mukaan, kuin niitä, joiden oli rannalle jäätävä.
Kun laivan pilli oli puhaltanut viimeisen lähtömerkin ja alus
irtautunut laiturista, oli kuin valkosiipinen lintuparvi olisi sen
kaiteilla ja kannella lehahtanut lentoon, alkaen poistua hitaasti
syksyiselle muuttoretkelleen etelää kohti. Parvessa oli osa niin
heikkoja lähtijöitä, että ne muutaman leyhähdyksen lennettyään löivät
kosteat siipensä suppuun ja laskeutuivat kuin väsyneinä levähtämään
kyyneleisille silmille.
Vaikka laiva oli jo aikaa häipynyt näkyvistä elokuun hämärään yöhön,
seisoi Nehe vielä pylväänsä juurella, silmät suunnattuina etelään.
Kun hän vihdoin heräsi haaveistansa ja huomasi olevansa laiturilla
yksin, painoi hänen sieluansa autio tyhjyyden tunne. Katseen osuessa
läheiseen satamalyhtyyn näytti sen tuli entistä himmeämmältä, niinkuin
sitä olisi ympäröinyt harmaansininen sumukehä, josta säteili kirkkaita
valoviiruja. Nehe kuivasi vesikierteen silmistänsä ja lähti kävelemään
asuntoonsa kaupungin laidalle vanhan mummon luokse.