Nehe on kulkenut isoa valtamaantietä etelään päin, outoja, ennen
näkemättömiä seutuja. Pitkillä asumattomilla taipaleilla hän on
ottanut jonkun mukaansa varaamistaan koulukirjoista kontistansa
ja lukenut kävellessään, tilkiten tietojansa niissä kohdin, mitkä
muistellessa ovat tuntuneet hatarammilta. Väsyneitä jalkojaan tien
ohessa lepuuttaessaan hän on syönyt äidin laittamia eväitä, kalakukkoa,
pannukakkua, uinut tuntemattomissa järvissä ja yöpynyt matalissa
mökeissä, sillä ihmiset niissä ovat olleet ystävällisempiä ja palan
paineeksi pyydetty piimätuoppi helpompi kuin rikkaissa.
Yhä kauemmaksi korpien kätköön jäävä koti on päivisin muistunut mieleen
hämärästi kuin ammoin nähty uni. Mutta öitten hiljaisuudessa on sen
muisto matkan vaihtuvien vaikutelmien alta noussut esiin yksinäisenä ja
karkoittanut tieltänsä kaiken muun. Sen seuralaisena on tullut sieluun
äänettömänä nyyhkytyksenä rinnan täyttävä orpouden tunne. Vierailla
vuoteilla maatessa on tehnyt mieli syleillä isän tekemää tuohikonttia
ja suudella äidin leipomaa kalakukkoa kuin suojelevia pyhäinjäännöksiä.
Muutamana iltapäivänä hän vihdoin on saapunut väsyneenä määränsä
päähän, löytänyt kyselemällä ja kodista saamiensa ohjeitten avulla
kaupungin laidalta äidin pappilanaikaisen tuttavan, erään vanhan
leskivaimon matalan majan, jonka — ellei onnistuisi sisäoppilaaksi
pääsemään — on määrä tulla hänen toiseksi kodikseen koulunkäynnin
aikana.
* * * * *
Seuraavana aamuna Nehe kulkee pienen koulukaupungin pääkatua kuuluisaa
oppilaitosta kohti, josta hän on kirjoissa lukenut, mutta jota ei
ole nähnyt. Liikkeellä näkyy olevan paljon muitakin nuoria samaan
päämäärään pyrkimässä, ja yhä uusia tulijoita purkautuu sivukaduilta,
kunnes kaupungin laidassa seminaarin ja erään toisen puiston välinen
kujanne nielee yhtyneen joukon kuin suurrysän nielu kutevan kalaparven.
Pitkässä katukäytävää hiljalleen soluvassa ihmisvirrassa Nehe
kuulee puhuttavan outoja murteita, näkee välkähteleviä silmälaseja
ja vieraita kasvoja, miehiä ja naisia — enemmän naisia, joista
monet kukkaniekkahatuissaan ovat hienoja kuin pappilan mamsellit.
Ainoastaan siellä täällä pilkahtaa joku valkoinen pääliina kuin
omaa vaatimattomuuttaan kainostellen. Nehen rintaa ahdistaa pelon,
kunnioituksen ja oman mitättömyyden tunne kuin ennen lapsena
lukukinkereille mennessä. On kuin olisi sunnuntaiaamu ja hän tämän
tuntemattoman väen kanssa kulkemassa jumalanpalvelukseen kotipitäjänsä
kirkkotiellä.
"Tosa se ny sit o", kuulee Nehe jonkun joukosta huomauttavan.
"Niin mikä?" kysyy toinen.
"Hei no... se seminaari, tiärän mä."
Huomautus vaikutti useimpiin pyrkijöihin lumoavasti kuin taikasana,
vaientaen hetkiseksi keskustelun. Uteliaita, hiukan arkoja katseita
kääntyi säleaidan yli puiston osittain varjoamiin rakennuksiin. Nehe
tuskin uskalsi luoda silmiään sinnepäin.
"Näkkyy olovannii pytinkii tuolla aituuksen sisässä toista jos
molempookin. Kahohha tuotai västinkii kuv väläkyttää ikkunoo
ikkunav vieressä neljässä vuovingissa. Kuka heistä kustai mualimoo
kurkistelloo?"
"On siinä rekkoolijjai, on puuta jos kukkookii — millä nimellä hyö
heitä kuttai kuhtunoot."
"Etkös sie, Puavalj, ennee koivuu tunne, enempee kun se entinen
kaupuntlaispiika sikkoo?"
"Suistahhan tuota leipäläppees: meinoon nuita ulukomuan kukkasii."
"Savon sydänmailta tulleen mielestä voivat nämäkin rakennukset olla
jotakin, mutta olisittepa käyneet Helsingissä ja nähneet esimerkiksi
Grönqvistin palatsin ja monta muuta, niin ihmettelisitte vähemmän",
letkautti muuan herrasnuorukaisen näköinen pääkaupunkilainen.
Savolaispojat vilkaisivat toisiinsa ja vaikenivat, mutta pian heitti
toinen heistä helsinkiläiselle vastakysymyksen:
"Outko ollunna Pietarissa ja nähnynnä esmerkiks keisarin linnoo?"
"Oletteko te olleet?"
"Jo tok — usseempaannii tovvii."
"Minä kyllä en ole ollut, enempää kuin olen juonut kanssanne
veljenmaljaakaan", sanoi helsinkiläinen lyötynä ja loukkautuneena.
"Ou sitte hölöpöttämätä Röönksvististäsj."
"Ool reit, sanoo englantilaanen. Pahaasia töllejä ne on vielä
Helsingit ja Pietarit oikian emätalon rinnal. M'oon ennen uskohon
tuloani reissannu Ameriikas ja nähny muiren muas Lontoot ja Nuujorkin
pilivenpiirtäjät", kehahti lapikasjalkainen pohjalainen, kortit yllä ja
puukko vyöllä.
"Ai miun syömmein parka kuin se on arka. Kuulet sie, Sisko, mie luulen,
jott' meiän on paras, kun pyörräme pois", lasketteli muuan liinapäinen
tytöntyllerö, heläyttäen sukkeluudelleen niin raikuvan naurun, että
seminaarin kivimuurit yhtyivät kaikuna iloon.
"Hör du, hur hon skrattar med full hals, alldeles som en
ladugårdspiga", huomautti olkaansa kohauttaen toverilleen eräs
rilli-nenäinen säätyläisneiti naurajan selän takana.
"En karelsk lantlålla — alla ska de ocksa till seminariet", lisäsi
toveri.
Nehe kuuntelee keskustelua äänettömänä, allapäin. Näissä hänen
kilpatovereissaan on sellaisia, jotka ovat kulkeneet Helsingit,
Pietarit, Lontoot, Ameriikat, osaavat vieraita kieliä ja mitä kaikkea
taitanevatkaan. Jos heidän muutkin tietonsa ovat — ja ovathan
ne — samassa suhteessa hänen tietoihinsa kuin heidän näkemänsä
hänen näkemiinsä, joka elämänsä iän oli katsellut vain harmaata
kotikylärähjäänsä eikä ollut ennen käynyt kotipitäjänsä kirkkoa
kauempana, niin parastapa taitaisi olla hänenkin noudattaa Karjalan
tytön neuvoa ja kääntyä kotiin, pelastautuakseen hyljätyn häpeästä.
Kun Nehellä ei ollut aavistustakaan, mihin noista peloittavan
juhlallisista rakennuksista oli mentävä, kulki hän muitten johtoon
luottaen konemaisesti mukana ja kääntyi sisään portista, josta näki
toistenkin menevän. Mutta samassa hän kuuli takaansa pidätettyä naurun
tirskuntaa, supatusta ja kuiskailuja.
Minulleko ne nauravat ja minustako ne kuiskailevat? ajatteli Nehe,
uskaltamatta katsoa taaksensa ja tuntien selässään kuin neulojen
pistoksia.
Hetkisen kuluttua kuului katukäytävältä varoittava miesääni:
"Hei, pyhä veli, ei sinne: se tie vie nunnaluostariin, jonne
miesnoviiseilta on pääsy kielletty."
Säikähtäen nosti Nehe maahan luodun katseensa ja äkkäsi läheisyydessään
pelkkiä naisia — edellä menijät kuin pakoon pyrkien, takana tulijat
jälkeen jättäytyen. Hänen kasvonsa leimahtivat punaisiksi ja päähän
pakkautuva veri alkoi humista korvissa. Häpeän sokaisemana hän aikoi
väkirynnäköllä raivata poispääsyn tien täyteisen tyttöparven lävitse,
mutta luopui kuitenkin aikeestaan ja väistyi nöyränä syrjään. Vaikka
Nehe tien ohessa kuin kunniavahtina seisten sai osakseen ylenmäärin
suloista naishymyä ja veitikkamaisia silmänluonteja, tunsi hän
kuitenkin olonsa samanlaiseksi kuin kirkon eteisessä jalkapuussa istuja
ennen vanhaan, seurakuntalaisten kulkiessa ohi pyhäkköön.
Nähtyään vihdoin viimeisen hameen vilahtavan ohitsensa hämärästi kuin
sumun lävitse hän palasi katukäytävälle ja kävellä jurrasi toisesta
portista menevien miespyrkijäin jäljessä yksin kuin härkämullikka, joka
on eksynyt vieraaseen karjaan.
Noviisi, noviisi...! kaikui yhä Nehen korvissa.
Luostarit, munkit, nunnat hän kyllä tiesi, mutta mikä on noviisi? Tuntui
kuin hän olisi siitäkin lukenut tai koulussa kuullut, mutta ei saisi
päähänsä nyt — nyt, kun sitä tietoa ehkä kipeimmin kaivattaisiin.
Voisihan sattua, että tutkinnoissa kysyttäisiin noviisista juuri
häneltä. Nuo tietävät, hän ei. Mutta kysyttäköön tai ei, selon hän
siitä ottaa, ja mitä muuta maailmassa unhottaneekin, noviisia ei ikänä;
niinkuin tulisella raudalla oli se sana nyt hänen sieluunsa poltettu.
Hitaasti kuin hautaussaatto kulki nuorukaisjono seminaarin puiston
kukkareunaista, loivasti kohoavaa tietä, kääntyi erään rakennuksen
päätyovesta sisään ja nousi kuulumattomin askelin pehmeän maton
peittämiä portaita toisessa kerroksessa olevaan johtajan eteiseen.
Ensimmäisen tutkimuksen oli määrä tapahtua oikeastaan täällä
laitoksen päämiehen luona: kunkin pyrkijän oli henkilökohtaisesti
ilmoittauduttava hänelle.
Kun Nehe sykkivin sydämin ja polttavin poskin astui vuorollaan johtajan
kynnyksen yli, oli hänellä samanlainen tunne kuin sairaalla lääkärin
vastaanottohuoneeseen mennessä: täällä ei voi heikkouttansa salata.
Johtaja tuli tervehtimään ovensuuhun pysähtynyttä kädestä pitäen.
"Tulkaa tänne peremmäksi", sanoi hän ja vetäytyi hiljaa takaperin,
ikäänkuin olisi näkymättömästä köydestä taluttanut Neheä, joka liikkui
kiiltävällä parkettilattialla hiipien kuin liukkaalla jäällä.
Johtaja ei ehtinyt vielä istuutua, kun sisähuoneisiin vievälle ovelle
ilmautui arvokkaan näköinen rouvashenkilö ja äänettömällä pään
nyökkäyksellä kutsui häntä, arvattavasti päiväkahville. Yksin jäätyään
Nehe seisoi liikahtamatta paikallaan, näkemättä aluksi juuri muuta
kuin hämärän kuvaisensa kiiltävästä lattiasta. Tuokion kuluttua lentää
hyrähti kärpänen hänen eteensä pöydän kulmalle. Tämän siivekkään
tuttavan tapaaminen oudossa paikassa rohkaisi Neheä niin, että hän
uskalsi kohottaa katseensa ja tarkastaa ympäristöään. Näin peloittavan
juhlallista asuntoa erämaan poika ei ollut osannut ennen uneksiakaan.
Huonekalut olivat raskaita ja tummankiiltäviä, sohvien ja tuolien
värilliset istuimet ja selustat pullottavina kuin täydet jauhosäkit.
Katosta riippui komea kynttiläkruunu, jonka lasiset koristeet
kimaltelivat taivaankaaren väreissä, ja korkeilla jalustoilla oli niin
isoja huonekasveja, että niiden lehvien alla olisi voinut sadetta
pitää. Katseen osuessa seinille karmaisi Nehen selkäpiitä kylmä väre.
Nojallaan kuin tikka puun kupeessa oli tummakukkaisilla tapeteilla
kultaisissa kehyksissä ylhäistä väkeä, korkeapovisia naisia mustassa
silkissä sekä herroja, silmälasit nenällä ja pukinparta leuassa —
aivan kuin oli johtajallakin. Kuin vartioiden tuijottivat kuvat töllin
poikaan ja tuntuivat ikäänkuin kuiskailevan keskenään: Mitä tuollainen
täällä!
Niinkuin kirkas auringon valo häikäisee yöpöllön silmät, samoin
vaikutti Neheen täällä näkemänsä. Hänen silmäluomensa sulkeutuivat
kuin suojelevaksi väliverhoksi tuon kylmyyttä henkivän loiston eteen,
jolloin tapahtui salainen näyttämön muutos: ikäänkuin kaukaisuudesta
alkoi häämöttää mustaseinäinen, sammalrakoinen tupa, perällä
ristikkojalkainen honkapöytä pitkine raheineen, ja punakukkainen
verenpisara tuokkosessa pienellä ikkunalla.
Kun katsojan rinnassa itkevä ikävä tuonne kaukaiseen tupaan nyyhkytti
kipeimmillään, oli kuin ovea arvellen avattaisiin ja isä mustine
rohdinpaitoineen ilmestyisi aukeamaan, toistaen toistamistaan kuin
rukousta: "Tulisit riihelle, tulisit riihelle..." Kynnyksen takana
seisten hänen silmänsä kerjäävät pojan huulilta toivottua sanaa kuin
mierolainen leipäpalaa, mutta kun kuolleelta ei saa vastausta, painaa
hän oven viipyen kiinni kuin hautakammion suulle.
Vähäistä myöhemmin alkaa kuulua kuin kaukaista puinnin kolketta. Se
tuntuu lähenevän, kovenevan ja muuttuvan lopulta ihmisaskeliksi. Nehen
silmät rävähtivät auki — kotimökki katosi, ja hän seisoi jälleen isossa
salissa.
"Mikäs teidän nimenne olikaan?" kysyi johtaja melkein kuin kuiskaten,
ikäänkuin kysymyksessä olisi piillyt jotakin salaperäistä, tuhauttaen
samalla nenäänsä, vaikka se ei tuntunut tukossa olevan.
"Nene-neheksi sanotaan."
"Nehemias... Jaa — entäs sukunimenne?"
"Nono-noronen."
"Vieläkö teidän vanhempanne elävät?"
"Vielä."
"Onko teillä sisaruksia?"
"Kaksi on ollut, mutta" — Nehen silmät räpyttivät ohi menevän tuokion —
"mutta ne eivät ole enää elossa".
Kuin kunnioituksesta vainajia kohtaan ja antaakseen Nehelle
toipumisaikaa johtaja vaikeni hetkiseksi.
"Mikä toimi teillä on ollut ennen?" jatkoi johtaja.
"Talvisin olen ollut kotimökissä maantöissä ja suvisin kesärenkinä
Muksalassa, ansaitsemassa koulurahoja."
"No eikö teidän ainoana poikana olisi pitänyt jäädäkin kotiin auttamaan
vanhempianne ja niin sanoakseni astumaan isänne askelia hänen
kuoltuaan."
Ne sanat tulivat kuin isän suusta. Nehen otsalle nousi tuskan hiki,
eikä hän osannut vastata mitään.
"Minkä tähden te oikeastaan seminaariin pyritte?" iski johtaja asian
ytimeen.
"Aion tulla opettajaksi", vastasi Nehe yksinkertaisesti.
"Jos teillä on sellainen käsitys, että seminaarissa olo ja sittemmin
opettajan toimi on helpompaa kuin se työ, jota olette ennen tehnyt,
niin mahdollisen pettymyksen varalta minun velvollisuuteni on
erikoisesti teille huomauttaa, että siinä luulossa te perinpohjin
erehdytte."
"Minulla ei ole milloinkaan ollut sellaista luuloa", sanoi Nehe.
"Tänne valmistautuakseni olen lukenut niin ahkerasti, että on täytynyt
kylmällä vesikääreellä ja pe... tuota... jäähdyttää polttavaa päätäni.
Haluaisin saada lisää tietoa ja oppia."
Johtaja katsoi Neheä niinkuin puuseppä metsässä kasvavaa kalupuuta, ja
hänen huulillaan häivähti tuskin huomattava hymy.
"Jaa — teillä on oikeat periaatteet, eikä minulla ole syytä epäillä
pyrkimystenne vilpittömyyttä. Näin ollen toivotan teille menestystä
pääsytutkinnoissa", sanoi johtaja ja ojensi Nehelle kätensä merkiksi,
että tämä sai nyt poistua.
Nehe tuli ulos kuin painajaisen käsistä päässeenä, pyyhki hikeä
otsaltaan ja lähti kävelemään ylempänä mäen rinteellä sijaitsevaa
luokkarakennusta kohti, nostaen nöyrästi hattuaan vastaan tulevalle
nuorelle miehelle, jolla oli keppi kädessä ja musta, kultatähtinen
lippalakki päässä.
"Ei sille tuolle olisi pitänyt hattua nostaa", huomautti Nehelle muuan
takaa tuleva nuorukainen.
"Eikös se ollut joku seminaarin lehtori?" kysyi Nehe.
"Vai lehtori — kokelas se vain oli."
"Eikö sitten kokelaita saisi tervehtiä?"
"Eipä juuri: ne ovat niin olevinaan meille pyrkijöille. Kaupungeissa on
tapana, että kukin tervehtii vain tuttaviaan."
Neheä hävetti maalainen tyhmyytensä. Herra paratkoon, hänhän oli
kaupungin katua kulkiessaan nostanut hattua ja toivottanut hyvää
huomenta kaikille kohtaamilleen — aivan kuin oli tapana kotipuolessa.
Hän nousi puhuttelijansa jäljessä leveitä, kumahtelevia portaita
rakennuksen toiseen! kerrokseen. Eräästä luokkahuoneesta kuului
niin kaunista soittoa, että Nehestä urkujenkaan ääni ei ollut niin
ihanaa. Hetkisen oven takana kuunneltuaan hän astui arkana huoneeseen.
Soittokoneen ääressä istui selkäkenossa näköjään kolmissakymmenissä
oleva pujopartainen herrasmies ihailevien kuulijain ympäröimänä.
"Mikä se on tuo, jolla se soittaa?" kysäisi Nehe lähinnä seisojalta.
"Hm!... Piano tietysti."
"Niin, niin, pianopa piano", koetti Nehe punastuen salata
tietämättömyyttään. "Jopa sen sormet tanssii kuin oravan käpälät
rattaan puolilla. Kukahan lie soittaja?"
"Pyrkijä vain."
"Pyrkijä...?"
"Lukkari mikä lie."
"Lukkari...!"
Neheen oli kirkossa ja lukukinkereillä juurtunut sellainen käsitys,
että lukkari on melkein yhtä oppinut ja iso herra kuin pappikin. Mutta
tämä puhuttelemansa poika lausui tuon arvonimen välinpitämättömästi,
melkeinpä halveksien. Mikähän se itse mahtanee ollakaan.
"Oletteko te käynyt kuinka korkeita kouluja?" kysyi hän.
"Viisi luokkaa lyseota", vastasi poika tarpeettoman kuuluvasti.
"Vai lyseota..."
Nehen tuli raskas olla. Pianon korkeat kielet kirkuivat nyt hänen
korviinsa kuin kimakka itku ja matalat bassot raikuivat pettävien
toiveitten kuolinkelloilta. Hän pujahti takaisin eteiseen ja
huomatessaan portaitten johtavan jonnekin ylemmäksi kapusi kolmannen
kerroksen käytävään, jonka valkeiksi kalkittujen tiiliseinien sisällä
vallitsi hiukan kammottava, haudankolkko hiljaisuus.
Nehe oli lapsuudessaan käynyt kansakoulun äitinsä toimesta eräässä
kaukaisessa sydänmaan kylän koulussa, asuen tätinsä luona.
Kotikulmalla, korpien keskellä ja tietämättömyyden parissa hän oli
kuvitellut olevansa oppinutta miestä. Mutta täällä, jonne koko Suomi
oli lähettänyt poikiaan ja tyttäriään, hänen tietonsa tuntuivat
kutistuvan miltei olemattomiksi. Tästä johtuva tutkintojen pelko,
jäytävä ikävä ja kömpelön käytöksen aiheuttama häpeän tunne kokoutuivat
hänen sieluunsa polttavina kuin tuhlasin taittamat auringon säteet
syttiöön.
Miksi tänne tulinkaan, ajatteli hän. Parempi olisi ollut pysyä
loukossani ja pitää turpeesta kiinni, niinkuin isä neuvoi — ja samaahan
se johtajakin arveli. Täällä olen yksin kuin orpo. Kaikki on niin
kylmää ja vierasta. Täällä ei ole ketään, jolle huoliani kertoisin, ei
ainoatakaan, joka lausuisi rohkaisevan sanan... Äiti...
Nehen itsesurkuttelun mennessä niin pitkälle, että kyynelkarpalo
vierähti hänen poskelleen, oli kuin joku laskisi kätensä lempeästi
hänen olalleen, viittaisi sormellaan valkoista lakea kohti ja kuiskaisi
hellällä äänellä: "Ei niin, Nehe, ihminen ei ole missään yksin. Onhan
olemassa yksi, joka on läsnä kaikkialla, tukemassa siellä, missä apua
anotaan." Vaikka Nehen tapana ei ollut rukoilla, polvistui hän tämän
sisäisen viittauksen saatuaan lattialle, painoi päänsä halkolaatikon
kannelle ja luki kuiskaten isämeidän yhtä luottavaisena kuin ennen
lapsena. Keventynein mielin hän sitten laskeutui alas portaita ja meni
toisessa kerroksessa sijaitsevaan juhlasaliin, jossa tämän päivän
kokeet oli määrä suorittaa. Huone oli pienen kirkon suuruinen ja sen
lattia täynnä oppilaspulpetteja, joissa siellä täällä istui muutamia
aiemmin tulleita Nehen kaltaisia yksinäisiä vakavina kuin pyhäkössä.
Vähitellen kertyi saliin yhä uusia pyrkijöitä, ja lopuksi saapui
asianomainen opettaja.
Alkoi laskennon koe.
* * * * *
Seminaarin juhlasalissa on valoa kuin jouluna kirkossa: kaikki
lamppukruunut ja seinälamput on sytytetty. Pyrkijäin pienentynyt
joukko seisoo opettajakorokkeen vastakkaisella seinämällä hiljaisena
ja odottavana. Heidän eilisiltana kokoutuessaan olivat kaikki pyrkijät
vielä yhdessä, mutta ensimmäisen tutkintopäivän koeaineita, laskentoa
ja ainekirjoitusta, pidettiin niin tärkeinä henkisen kypsyyden
mittareina, että niiden tulosten nojalla puhallettiin kevyimmät akanat
pois kesken tutkintoja. Tällöin käytettiin kuitenkin niin harvaa
seulaa, että sen silmien lävitse oli päässyt pujahtamaan useita
sellaisiakin, joita nyt lopullisen seulonnan tapahduttua odotti aiemmin
hylättyjen toveriensa kohtalo.
Kun johtaja opettajakunnan seuraamana vihdoin astui saliin ja nousi
katederiin, oli tämä tilaisuus Nehestä niin peloittavan juhlallinen,
että hän johtui vertaamaan sitä viimeiseen tuomioon: täällä ovat
vuohet ja lampaat, tuolla vastapäätä itse isäjumala valtaistuimellaan,
silmälasit öljylamppujen valossa tulenleimahduksina välkähdellen, ja
sivuseinällä mustapukuinen, siivetön enkeliparvi.
Nyt isäjumala avaa kirjansa ja katsoo sitä hetkisen hyvin tärkeän
näköisenä. Sitten hän kohottaa päänsä kuin syvistä mietteistä heräten
ja antaa palavien silmiensä hitaasti liukua tuomittavien yli, ikäänkuin
katseellaan vaatisi niin suurta hiljaisuutta, että sydämienkin pitäisi
lakata sykkimästä; sillä nuorukaisjoukossa ei ollut kuultavissa mitään
muuta ääntä.
"Nh", tuhautti isäjumala aluksi nenäänsä. "Tutkinnoissa osoittamienne
tietojen perusteella on opettajakunta hyväksynyt seminaarin
koeoppilaiksi seuraavat pyrkijät..."
Yksi — kaksi — kolme... lausui Nehe ajatuksissaan yhä ylemmän lukusanan
johtajan sanoessa uuden nimen. Mutta kun laitokseen otettavien
lukumäärä läheni loppuaan eikä Nehe ollut kuullut mainittavan omaa
nimeänsä, sekautui hän laskuissaan. Jännitys kasvoi niin suureksi,
että sydän tuntui pysähtyvän, päätä alkoi huimata ja näköä himmentää.
Kyyhöttäen piiloisimmassa sopessa toisten takana hän painautui yhä
alemmaksi ikäänkuin raskaan häpeän painamana.
"... ja — Nehemias Noronen", kuuli hän kuin kaukaisuudesta johtajan
päättävän hyväksyttyjen luettelon.
Mutta kun Nehe oli jo ehtinyt kadottaa kaiken toivonsa ja kokea
hylätyn tuskat, otti hän tuon iloisen uutisen vastaan tylsällä
välinpitämättömyydellä, ikäänkuin olisi kuullut lausuttavan vieraan
nimen.