Norolan torpan tuvan peräseinällä rämisti kello tomuisesta kohdustansa
kuin yhdellä henkäyksellä syytäen kolme kiireistä lyöntiä.
Takkakivellä torkkuva kissa kohoutui jaloilleen ja alkoi pestä pyöreää
viiksiniekkanaamaansa. Sitten se laskeutui siitä alas ja käveli
kuulumattomin askelin ovelle, naukaisten pitkään ja pyytävästi.
Odotettuaan turhaan ulospääsyä mirri hypähti kevyesti karsinasänkyyn.
Siinä aikansa hyvämielisenä hyrrättyään ja harmaata lammasnahkapeitettä
kynsin kouristeltuaan kissa yht'äkkiä jäykistyi liikkumattomaksi,
määrättyyn kohtaan tuijottavat silmät alkoivat palaa, ruumis painautua
matalaksi ja takajalat yhä kiihtyvällä nopeudella vuoroin nousta ja
laskea kuin ponnahdustukea tunnustellen.
Melkein samassa, kun kissa oli tehnyt hyökkäyksensä, kimmahtivat
molemmat sängyssä nukkujat istualle kuin komennon mukaan, silmät
harrissa ja unimielissään kuulemansa mölähdys vielä kaikuna korvissa.
"Herra taivaan! Mikä kauhea kiljaisu se oli?" sai emäntä Vilhelmiina
vihdoin kysytyksi.
"Hm!... Pienempi kiipeli on pusertanut parkaisun miehen kurkusta — näin
unta", vastasi ukko Jere.
"Sinäkö se — kammahdin jo, että menninkäisiä... Mitä kauheita näkyjä
oletkaan nähnyt?"
"Kävelen tuolla Muurainkorvessa — mitäpähän lienen tarvispuuta
katsellut -kun kuusen takaa yht'äkkiä ryntää karhu kimppuuni ja yhdellä
käpälänsä iskulla mänttää miehen maahan kuin mallassäkin."
"Karhu...!"
"Kontio makaa röhöttää päälläni, murisee hiljaa ikenet irvessä,
huohottaa kuumaa hengitystä vasten kasvojani ja painelee rintaani
raskaalla kämmenellään — kunnes yht'äkkiä... On kuin vieläkin pedon
hampaiden jäljet kihelmöisivät kurkussani."
Jere sipaisi vaistomaisesti kaulaansa, vilkaisi hätäisesti kastunutta
kämmentänsä ja säikähti niin, että ruumiinsa hieman vavahti. Pitäen
kättänsä kuin kuvastinta edessään ukko sai miettiä hyvän aikaa,
ennenkuin asia hänelle kirkastui.
"Kissa perhana!"
"Olipa se aamusiunaus", huomautti Vilhelmiina nuhtelevasti. "Vaan onpa
hyvinkin voinut olla vallaton poikakissa tässä nahkasilla leikkimässä
ja se sitten unissasi karhuksi kaavautunut."
"Leikkimässä...!"
Jere pisti kätensä vaimonsa eteen.
"Onko tämä mielestäsi leikkiä?"
"Verta!" huudahti Vilhelmiina ja kääntyi katsomaan miehensä kaulaa.
"Ohhoh, hohhoh!... Niinkuin oksakarhilla olisi ajanut hyvin muokatun
peltosaran halki, jossa joka piikin piirto näkyy suorana viivana."
"Onko kaulassa montakin verinaarmua?" kysyi Jere.
"No juuri yhtä monta kuin on kynttä kissan käpälässä... Mutta minkäs
kuusen takana se karhu nyt piileksii — kss, kss..."
Vuoteella yhä rinnan istuen aviopuolisot katselivat etsien ympäri
tupaa, mutta kissaa ei näkynyt missään.
"Ääh, lurjus!" huudahti Jere vihdoin ja heristi kädellään uunille,
jonka harmaasta hämäryydestä loisti kaksi pelokasta, vihreänpalavaa
silmää.
"Sinä, sinä, parrinaama... vitsaa sietäisit", oli Vilhelmiina
toruvinaan suin sormin.
Mutta kun hänen äänensävynsä rangaistuksen asemesta lupasi
pahantekijälle täyttä anteeksiantoa, oli se riittävä aihe palauttamaan
Jeren myrtyneeseen mieleen erään perheessä jo pitkän aikaa epäsopua
aiheuttaneen asian, jonka hän tässä kissahöläkässä oli hetkeksi
unhottanut.
"Sietäisitte vitsaa kaikki", sanoi hän odottamattoman jyrkästi.
"Ui-ui!... Mistä hyvästä?" oli Vilhelmiina hätäytyvinään.
"Tässä töllissä ovat kaikki kynsin hampain minua vastaan — kissasta
alkaen akkaan asti."
Vilhelmiina vilkaisi salavihkaa mieheensä. Hänen sydämeensä läikähti
säälinpuuska, ja tuntien tarvetta jollakin tavoin osoittaa hellyyttänsä
hän pyysi:
"Nousisit ylös, niin pesisin veren kaulastasi ja hivauttaisin sulalla
linjamenttiä päälle."
"Anna olla", epäsi Jere.
"Entäpä rupeaa viemään kaulaasi kynnenvihat?"
"Viekööt."
Oltiin hetkinen vaiti. Kello löi puoli neljä.
"Olisi aika jo muutenkin noustaksesi: taitaisi olla riihiaamu", jatkoi
Vilhelmiina hieman arastellen.
"Mitäpä heistä nyt piitannen enää riihistä — riihistä enempää kuin
muustakaan", vastasi Jere ja kallistui raskaasti vuoteelleen.
Jatkamatta enää keskustelua Vilhelmiina pukeutui nopeasti, niinkuin
hänelle yht'äkkiä olisi tullut erikoinen kiire, pisti penkin alta
virsut jalkaansa ja lähti tuvasta. Eteiseen tultuaan hän laski korvansa
kamarin oven raolle ja kuunteli. Hetken kuluttua kuului sisältä paperin
rapinaa, niinkuin kirjanlehteä olisi käännetty. Hän avasi hiljaa oven
ja astui hiipien sisään kuin johonkin pyhään paikkaan.
Ikkunan pielessä istui liinaisillaan hänen poikansa Nehe, avattu
kirja edessä ja käsien varaan nojaavan pään ympäri käärittynä kostea
pyyheliina.
"Siunatkoon ja varjelkoon! Oletko ollut karhun kynsissä — sinäkin?"
kysyi äiti hätäytyneenä ensi sanoikseen.
"Minkä karhun?" kummasteli poika.
"Kun on kuin sairaalan siukka, nuppi nyytissä. Mitä virkaa tuo märkä
rätti päässäsi oikein on toimittavinaan?"
"Mitäs vanne tynnyrissä?"
"Ettäkö muka ei halkeaisi?"
"Niin kai."
"Ole tuossa...!" sanoi Vilhelmiina ja tyrkäten kyynärpäällään leikiten
poikaansa olkaan irroitti kääreen hänen päästänsä, jolloin sen alta
putosi pöydälle pyöreitä valkeita leikkeleitä. Kummastellen otti äiti
niistä jonkun käteensä.
"Perunoita... Herra nähköön, raa'an perunan viipaleita. Nämä ovat kai
sen tynnyrin vanteen tilkkeitä, vai...?"
"No, samoin kuin kylmä vesikäärekin pitävät pään raikkaana ja viileänä
ja antavat ajatuksille selvyyttä", sanoi Nehe vakavana.
"Ahaa, jo minä nyt hoksaan: ne näet ajatuksetkin kiehuvat ja vaativat
selvikkeensä niinkuin kahvikin. Ei taitaisi tähän sinun tarpeeseesi
kalannahka kelvata?"
"Onhan nyt sentään ero äidin ja minun keitoksilla", sanoi Nehe.
"Onpa tietenkin... Lapsi rukka, liian olet ollut ahkera, koko pitkän
kesän. Olen sinua monta monituista kertaa penännyt, että tuolla
lukemisen siivolla vielä menee päässäsi puurot ja vellit sekaisin.
Tässä nyt ollaan. Mokomalla tutkimisen ja viisauden määrällä pitäisi jo
pönttöön päästäksesi — ja nyt olet vasta siminaarin kouluun pyrkimässä.
Lienetkö viime yönäkään saanut unta silmän täyttä?"
"Kylläpähän sitten maan alla..."
Äiti katsoi hellän kunnioittavasti poikaansa, ja hänen silmänsä
kihosivat kosteiksi.
"Niinpä kyllä, onpa siellä sitten aikaa lepäillä vaivannähneen.
Heittäytyisit nyt kuitenkin pitkäksesi ja koettaisit nukkua; edessäsi
on suden taival, siminaarikaupunkiin on pitkä matka."
Äiti otti kahvipannun kamarin uunista sekä tuohisen kahvirasian
seinäkaapista ja meni ulos. Kuuleansininen avaruus kaareutui korkeana
hänen yllänsä, ja tummanvihreällä pihamaalla kimmeltävä kastehelmi
vilkutti silmää joka heinän nenästä. Kaukaisista maailmoista kohoutui
elokuun aurinko väräjävin ruskosiivin kaakkoisen taivaan rannalle,
ja sitä vastaan kuvautuvat koivut pukeutuivat hetkeksi juhla-asuun:
osittain kellastuneet lehdet olivat kuultavan kirkkaita kuin hopea, ja
tuuheitten latvusten kruununa hohti utumainen valokehä. Pikkulinnut
lauloivat niiden oksilla. Läheisen kotijärven varjoisalla lahdella ui
sorsapesue, emo edellä, poikaset jäljessä toinen toisensa vanavedessä,
piirtäen valkeilla rinnoillaan kukin oman kulmansa kärjestä jakautuvat
yhä pitenevät aaltoset kuin uudinverhoiksi maan siniseen ikkunaan.
Osittain kaikesta tästä, osittain muista syistä ailahti Vilhelmiinan
rinnassa niin voimakas hyvänmielen tunne, että jalka jousti keveänä
kuin mansikkamatkoilla ennen nuorena, hänen puolijuoksua rientäessään
kotaan aamukahvia keittämään. Punaisten tulikielien nuoleskellessa
haahloissa riippuvan pannun mustia kylkiä Vilhelmiina istui
kotapölkylle ja antoi ajatuksen tulla ja mennä.
* * * * *
Jäätyään yksin tupaan Jere loikoili vielä sängyssä selällään, kädet
ristissä niskan alla. Oli valvottu eilis-iltana tavallista myöhempään,
kamppailtu viimeinen ottelu asiasta, mistä oli ollut pientä sanasotaa
kaiken kesää: Nehen seminaariin menosta — äiti ja poika kyynelten
väellä yhtä köyttä vetäen, hän, isä, koettaen harata vastakynttä yksin.
Häviölle joutuneena kallistuttuaan vihdoin nurkumielin vuoteelle
voittajan viereen, selkä vasten selkää, oli yhä valvottanut, kuinka
kauan lie valvottanutkaan, ja kun jolloinkin aamupuolella yötä oli
vaipunut horroksiin, oli alkanut näytellä pahoja, sekavia unia. Kaiken
kukkuraksi joutunut karhun hampaisiin ja siihen herännyt verisin
kauloin.
Vaikka ruumis tuntui raukealta, pää painavalta, vääntäytyi Jere
kuitenkin sängyn laidalle istualle. Siinä kotvan nuokuttuaan hän
käveli ovensuuhun, noukkasi sormellaan pytystä penkin alta tervaa ja
suun vääntyessä tuskaiseen irvistykseen siveli sitä haavoihinsa. Tämän
lääkintätyön tehtyään hän istuutui pöydän edessä olevan pitkän rahin
nenälle ja pani tupakaksi. Kotikasvuja omatekoisessa visapiipussa
poltellessaan hän katsoi pienestä neliruutuisesta ikkunasta kättensä
töitä, niinkuin oli kesä-aamuin ylösnoustuaan katsellut niitä jo
parikymmentä vuotta.
Lähinnä näköpiirissä, piha-aidasta alkaen, oli ruispelto, jonka
keltaisessa kuhilasmetsässä näkyi melkoinen pälvi: yhden riihen vilja
oli jo puitu, toinen odotti puijaansa. Kotipellon ulkoaita oli alkujaan
ollut hyvin lähellä tupaa, mutta vuosien vieriessä sitä oli siirretty
aina kappaleen matkaa kauemmaksi, niin että se nyt oli jo aika etäällä.
Eikä ollut tarkoitus aidan jäädä pysyvästi vielä tähänkään: sen takana
metsän laidassa oli jo aukeama uutta pellonraiviota, jossa valkoisiksi
kolotut seipäät, tuohikäpryt kärjissä, näyttivät uusien ojien suuntaa.
Vielä toiset kaksikymmentä vuotta näin pala palalta eteenpäin, niin
silloin ehkä olisi pellon ulkolaita saavuttanut sen rajapyykin, jonka
Jere oli lopulliseksi päämääräkseen ja elämäntyökseen ajatellut.
Olisipahan sitten, kun kuolema tulee, tietoa siitä, että on tullut
jotakin tehdyksi, jätetyksi jälkeenjääville muistoa ja perintöä pojalle.
Pojalle...
Jeren rinnasta nousi syvä huokaus. Eihän hänellä tämän aamun jälkeen
enää ole poikaa, ei ketään läheistä, jolle työnsä tulokset perintönä
jättäisi. Ei ajatustakaan aidan siirtämisestä eteenpäin nyt enää.
Mutta voi kyllä käydä niin, että se kerta kerralta lähenee, kunnes
lopuksi palaa alkuperäiseen lähtökohtaansa. Valmis pelto joutuu karjan
jalkoihin, ojat maatuvat umpeen, sarat ahottuvat ja metsittyvät, eikä
kaikesta vaivannäöstä ole lopuksi muuta näkyvää jälkeä kuin polttiaisia
kasvava muurinraunio jälkipolvelle muistuttamassa, että siinäkin on
joskus joku talviansa lämmitellyt.
Ikäänkuin havahtuen mietteistänsä Jere vetäisi pari syvää nopeata
imaisua sammuneesta nysästään. Huolimatta sitä enää sytyttää hän haki
riihivaatteensa saunasta ja vaihtoi virkapuvun yllensä. Rinnassa
tuntui niin oudon pakahduttavalta, että hän ei nyt halunnut odottaa
Vilhelmiinan aamukahvia, vaan lähti päivän toimiin niine hyvineen.
Eteisessä hän pysähtyi ja katsoen kamarin oveen näytti olevan kahden
vaiheella. Vihdoin hän ikäänkuin riuhtautui irti epäröinnistään, avasi
oven ja sanoi pöydän ääressä lukevalle pojalleen:
"Tulisit riihelle."
Odottaen turhaan vastausta isä aikoi lisätä vielä jotakin, mutta
peläten äänensä pettävän hän painoi oven hiljaa kiinni. Hitain, raskain
askelin kävellessään kartanolta hiukan ulompana sijaitsevaan riiheen
päin, pitkän mustan paidan helmat vapaina, hän muistutti pappia, joka
ruumissaaton jäljessä vakavana astelee hautausmaan porttia kohti.
Riihen ovesta leyhähti Jereä vastaan kuiva, tutunomainen lämpö kuin
tervetuliaisiksi. Mutta tuo musta, ennen niin rattoisa huone tuntui
tällä kertaa kolkolta ja vieraalta, eikä hän tahtonut päästä työn
alkuun. Pudotti vihdoin parsilta osan ahdosta alas, nakkeli lyhteet
läjään peräseinän viereen ja ryhtyi rapaamaan. Mutta niin pehmeästi
tassahti nyt lyhteen latva seinään, että hän sai lyödä kymmenkunta
kertaa siinä, minkä ennen oli suorittanut muutamalla iskulla, vaikka
oli väliin ollut kainalossa kaksi, kolmekin sitomaa samalla kertaa.
Kun monivaiheisen riihityön ensimmäinen aste tuli tehdyksi, istui Jere
riihen kynnykselle levähtämään ja pitämään tupakkatuntia, suojaten
piippuaan visusti kourakuvussansa ja painaen peukalollaan pesästä
pursuavaa, palavaa kessua, ettei tulikipinä pääsisi tipahtamaan kuivaan
korteen.
Olisi nyt puitava nuo rapuut... kun tuon jaksaisi — yksin tehdä...
sidottava oljet, ja kuvot latoon kannettava, viskattava jyvät
pohtimella, ja pahnat petkeleellä ruumeniksi survottava. Siihen lisäksi
saatava uusi ahdos orsille ennen yökastetta... Kun ehtisi ja jaksaisi...
On tuo paitanikin jo niin likomärkä, että kun ottaisi ja kettäisi
yltänsä, siitä sangon vettä vääntäisi... Ja alkaa tuo tomukin tunkea
kurkkuun ja hikistä ihoa kirveliä, että on kuin kiukkuinen keltiäispesä
olisi hajoitettu selkään ja poveen.
Tupakoituaan Jere panee piippunsa kiukaalle, ottaa sitten kasasta kaksi
lyhdettä ja asettaen ne kahatyvin rinnakkain lattialle painaa puukolla
siteet poikki ja alkaa puida. Varstan terän harvakseen putoillessa
alkaa miehen muoto vähitellen vetäytyä hyvänmielen hymyyn ja suupieliä
nykii naurattamaan. Huomaamatta kiihtyy puinnin vauhti, ja ennen pitkää
pyörii varsta väkkäränä ympäri, iskujen sadellessa niin voimakkaina,
että lattiapalkit olkien kera pyrkivät kohoksi pomppoilemaan, ja
vapisevasta riihestä alkaen loitolle syysaamun hiljaiseen ympäristöön
asti on tienoo täynnä yhtä ainoaa varstan kolketta.
Jostakin toiveitten kätköistä on Jeren murheelliseen mieleen
sukeltautunut vanha kuva, tällä kertaa niin aisteja harhauttavana,
että se on kuin elävintä todellisuutta: isä ja poika puimassa samaa
lyhdeparia. Poika on nuori, mutta ei ole ikäloppu isäkään. Olisi soma
kerran koettaa, kumman hartiat ovat väkevämmät, käsivarret vahvemmat
ja selkä sitkeämpi. Kuin äänettömästä sopimuksesta alkaa kilpailu,
eikä isä voi tietää, kumman varsta vinhemmasti pyörähtää, kumman isku
permantopalkkiin jykevämmin jymähtää.
Mutta yht'äkkiä, ikäänkuin koneistossa olisi joku salainen ratas rikki
särähtänyt, vaikenee kolke. Kuin entisen vauhdin voimasta pyörähtää
varsta vempsahtaen vielä jonkun kerran ympäri, niinkuin sellaisen
puijan käsissä, joka on liian voimaton tai taitamaton käyttelemään
raskasta riihiasetta ja on sen vuoksi vaarassa lyhteitten asemesta
kolhaista omaa päätänsä.
Eihän siinä isän rinnalla ollutkaan oma poika puimassa — eikä tule
milloinkaan olemaankaan. Liekö ollut syynä tämä havainto, liiallinen
voimain ponnistus lämpimässä riihessä vai molemmat yhdessä, Jeren päätä
huimasi niin, että hän horjahti suulleen varstansa viereen puitavainsa
päälle.
* * * * *
Isän käytyä kamarin ovella Nehe koetti yhä jatkaa lukuansa, mutta
ponnistuksista huolimatta hän ei enää voinut keskittää ajatuksiansa
kirjaan. Korviin alkoi kuulua kumeaa, ikäänkuin maanalaista jyskettä,
ja joka jymähdys oli kuin nuijan isku hänen sydämelleen: tulisit
riihelle, tulisit riihelle! Kun harvat kumahtelut pian sakenivat
niin nopeiksi, että ne kamariin käsin kuuluivat kaukaiselta ukkosen
jylinältä, ajatteli poika, että isän täytyy näin kiirehtiä sen vuoksi,
että on yksin tehtävä se, missä kahdelle olisi liikaa. Hänen teki mieli
nakata kirjansa nurkkaan, pukeutua riihipaitaan ja mennä isän avuksi.
Mutta kun hän ei voinut sitä tehdä, heittäytyi hän, äitinsä neuvoa
noudattaen, sänkyyn ja piiloutui huppuun peitteen alle. Tällä tavoin
hänen onnistui sulkea korvansa soimaavilta ääniltä — kuullakseen ne
sydämellään sitä selvemmin.
Nukuttuaan ja vasta aamiaispäivissä herättyään Nehe peseytyi ja
pukeutui. Kun hän sitten uudessa asussaan astui odottamatta tupaan,
oli hän niin oudon herrasmiehen näköinen, että isä vaistomaisesta
kunnioituksesta halveksimaansa kiiltokaulusta kohtaan otti lakin
päästänsä. Hän tosin huomasi heti erehdyksensä, mutta ei voinut sitä
enää peruuttaa, ja ainoastaan riihen noki suojeli hänen kasvoillansa
näkymästä harmin ja häpeän punastusta.
Torpan väki istui aamiaiselle, joka entisiin verraten oli tällä
kertaa kuin juhla-ateria. Aluksi ei puhuttu mitään, eronhetkellä asui
kaikkien kasvoilla vakavuus ja sydämissä tunne kuin oltaisiin kirkossa
ehtoollispöydässä. Äiti heitti salasilmäyksiä vuoroin isään vuoroin
poikaan, ja mielen haikeudesta huolimatta pyrki vertailu vetämään hänen
huuliansa hymyyn. Sanoi vihdoin:
"Ei uskoisi, että te kaksi olette samaa sukupuuta, että molempien
suonissa samat mahlat virtaavat."
"Mitenkä niin?" jurautti Jere.
"Kun on kuin yö ja päivä: toinen pimeine paitoineen musta kuin tonttu,
toinen valkeine kauluksineen ja punaisine kravatteineen kaunis kuin
enkeli. Ilmankos ihmiset hokevatkin, että Nehe on ilmetty äitinsä kuva,
niin ruumiin kuin sielun puolesta."
"Siinä voivat olla oikeassa. Mutta en tainnut näyttää mielestäsi
tontulta minäkään parikymmentä vuotta sitten, kun minua kirkkomäellä
riiailit, vaikk'ei ollutkaan valkeita länkiä kaulassani", sanoi Jere
loukkautuneena.
"Pidä nyt suusi!... Minäkö sinua riiaillut — minä, jolla toki olisi
ollut..."
"Sinä", keskeytti Jere niin jyrkästi, että Vilhelmiina piti parhaana
kääntää puheen toisaalle:
"Älä sitten vain ylpisty vanhemmillesi, Nehe, kun tulet opettajaksi,
vaikka ollaankin vain tämmöisiä halpoja ja huonoja."
"Enhän ole vielä edes seminaarin oppilas, enkä tiedä tulenko
pääsemäänkään", sanoi Nehe kiusaantuneena äitinsä imartelusta.
"Kukas sitten pääsisi, jos ei meidän poika", kehahti äiti.
"Ja kun sitä ei tahdo isäkään..."
"Minä en ole enää kenenkään isä. Minulta on eilissä iltana poika
kuollut, olen sen tänä aamuna haudannut, piirtänyt puukollani ristin
riihen seinään, ja syön tässä parhaillaan maahanpaniaisateriaa.
Eikä se risti ole piirretty yksin pojalle, sen alla yhteishaudassa
lepää vainajina monta muuta toivetta ja unelmaa, joita olen näinä
parinakymmenenä vuotena sydämessäni synnytellyt", sanoi Jere.
"Herra Jumala, kun kiroaa lastansa, vaikka pitäisi siunaaman — vaikka
on vähän tietoa siitä, milloinka taas toisiamme näemme ja näemmekö
enää milloinkaan elävin silmin. Luuletko sinä, joka et osaa häävin
puumerkkiäsi paperille panna ja tuskin iitä ässästä erotat, luuletko,
että leipä lukemallakaan leikiten tulee. Koko viime yönkin, kun sinä
sängyssäsi kuorsasit, Nehe oli lukenut, laskenut, perunoita päässä — ja
tämä on vasta alkua", puhui äiti Nehen puolesta.
"Perunoita...? Jos minulla olisi toinen poika, joka jäisi auttamaan
minua eläessäni ja jatkamaan työtäni kuoltuani, niin Nehe minusta
nähden saisi lentää niin korkealle kuin kukkaro kantaa ja pää kestää,
vaikka rohvessyöriksi tai sinatyöriksi."
"Voisimmehan sitten vanhoilla päivillämme muuttaa Nehen luokse
asumaan", huomautti Vilhelmiina.
"Ja'ko jättää kaikki tähän?"
"Hennoisi kai tällaisen hovin jättääkin."
"Hennoisit kai sinä, joka et ole tämän hovin hyväksi rikkaa ristiin
kääntänyt, joka olet koko nuorimman nuoruutesi pappiloissa sisäkkönä
sipsutellut, niissä herrashenkeä itseesi imenyt ja sitä poikasi poveen
puhaltanut, saadaksesi siitä portaan, jota myöten voisit itsekin
herrassäätyyn kiivetä. Minun on toista, mutta turhaapa taitaa olla
puhua sinulle siitä", päätti Jere keskustelun, risti kätensä ja painoi
puukon tuppeensa.
* * * * *
Heti aamiaiselta päästyään Nehe kiiruhti matkalle, koettaen tehdä
eronhetken niin lyhyeksi kuin mahdollista. Teljettyään koiran aittaan
ja sanottuaan hätäiset hyvästit vanhemmilleen hän eväskontti selässä
lähti oijustamaan rantapolkua myöten kylään vievälle suuremmalle
kulkutielle. Niityllä laiduntava hevonen hirnahti tutulle miehelle ja
leipäpalan toivossa lähti juosta hölköttämään tulijaa kohti.
"Hyvästi nyt, hyvästi nyt, Poku", sanoi Nehe, taputtaen hevosta
ohimennen kaulalle. Sitten hän jatkoi matkaansa, ruunan jäädessä kuin
pettyneenä katsomaan miehen kiireistä kulkua.
Päästyään aukealta lehdon suojaan Nehe pysähtyi ja lähtönsä jälkeen
uskalsi nyt vasta ensi kerran katsoa kotiinsa päin. Äiti näkyi yhä
seisovan pihaportilla ja huiskuttavan hyvästiksi valkoista liinaa,
painavan sen sitten kasvoilleen ja lähtevän hiljaa kulkemaan tupaa
kohti. Eteisen ovessa näkyi isä tulevan vastaan, huiskauttavan
väsyneesti kättänsä kuin vastalauseeksi jollekin äidin lausumalle
ja kävelevän pihan poikki pellon veräjälle, nojaten kyynärpäillään
ylimmälle riukupuulle. Seisten siinä kotvasen liikkumattomana kuin
aidan pönkkä ja pellolle katsellen isä näkyi niistävän nenäänsä,
pyyhkäisevän kädellä silmiään ja lähtevän selkä kumarassa riiheen päin.
Nehen rinnan täytti ennen kokematon tunne, joka ei ollut iloa, ei
surua. Kotimökki harmaine huoneineen, kaistale keltaista kuhilaspeltoa,
palanen sinistä järveä sorsineen, kaislarantoineen, veneineen ja
verkkokoppeleineen, olkikattoinen harmaa heinälato niityn laidassa
— niinkuin unessa näki hän nyt kaiken tuon. Lapsuudesta pitäen hän
oli tätä taulua katsellut, mutta ei ollut milloinkaan ennen sitä
tämmöiseksi tuntenut: ei ollut koskaan nähnyt sitä näin kuumien
kyynelten lävitse.
Hän oli kuin vangittuna siihen seutuun, mistä vielä äsken oli ollut
niin keveä erota. Ja kuta kauemmin Nehe tätä kuvaa katsoi, sitä
kireämmin kiertyivät köydet sydämen ympäri. Kun saattaisi käydä niin,
ettei hän voisi ollenkaan lähteä, ellei nyt heti lähtisi, pakottautui
hän jatkamaan matkaansa, ainoana saattajana yksinäisellä metsäpolulla
isän yhä hiljenevä varstan kolke: tulisit riihelle, tulisit riihelle...
kunnes sekin viimein vaieten jälkeen jättäytyi.