Orpo.
Kuinpa meidän omenapuulla
Ei ole latvaa eikä haaroja,
Niinpä meidän hovin neidolla
Ei ole isää eikä äitiä,
Ei, joka varustaisi impyen
Ei, joka siunajaisi impyen.
Häälaulu.
Reki pysähtyi linnanpäällikön asunnon eteen. Kansa tunsi Pugatshevin
aisakellon; ja suurissa parvissa juoksi perässämme. Shvabrin tuli
kuistille vastaan. Hän oli kasakan puvussa ja oli kasvattanut itselleen
parran. Petturi auttoi Pugatshevia reestä ja iljettävällä tavalla
lausui hänelle ilonsa ja uskollisuutensa. Nähtyään minut hän kävi
hämille, mutta tointui pian jälleen ja ojensi minulle käden.
-- "Vai olet sinäkin meidän?" sanoi hän. "Sepä hauskaa!"
Minä käännyin hänestä pois enkä vastannut mitään.
Sydäntäni särki, astuissamme vanhaan tuttuun huoneesen, jossa
seinällä vielä riippui kapteeni vainajan upseerin-kirja, ikäänkuin
hautakirjoituksena menneistä ajoista. Pugatshev istui samaan sohvaan,
jossa Ivan Kusmitshilla oli ollut tapana nukkua, puolisonsa
kotiripitysten tuudittamana. Shvabrin itse tarjosi hänelle viinaa.
Pugatshev joi ryypyn ja sanoi hänelle, viitaten minuun:
-- "Tarjoa herra upseerille myös".
Shvabrin tuli luokseni tarjotin kädessä, mutta minä käännyin hänestä
toistamiseen. Hän näytti olevan hämillään. Hänen terävä silmänsä oli
heti kohta huomannut, että Pugatshev oli häneen tyytymätön. Shvabrin
pelkäsi häntä ja katseli minuun epäilevin silmin. Pugatshev tiedusteli
linnan tilaa, vihollisia koskevia huhuja ynnä muuta sellaista ja kysyi
sitten äkkiä:
-- "Sanopas, mitä tyttöä sinä täällä vartioituna pidät? Näytäpäs hänet
minulle!"
Shvabrin muuttui kalman vaaleaksi.
-- "Teidän majesteetinne", sanoi hän vapisevalla äänellä, "hän ei ole
vartioituna... Hän on sairas... Hän makaa ylhäällä".
-- "Mennään sinne", sanoi Pugatshev, nousten istualtaan.
Shvabrinin oli mahdoton kieltää; hän saattoi Pugatshevin ylös Maria
Ivanovnan kamariin. Minä kuljin heidän perässänsä.
Rappusilla pysähtyi Shvabrin.
-- "Teidän Majesteetinne", sanoi hän. "Teillä on valta vaatia minulta
mitä hyvänsä; mutta älkää salliko vieraan astua vaimoni makuukammioon".
Minä säpsähdin.
-- "Olet siis nainut!" huusin Shvabrinille, valmiina repimään hänet.
-- "Hiljaa!" keskeytti minut Pugatshev. "Se on minun asiani. Ja sinä",
jatkoi hän, kääntyen Shvabriniin, "älä mutkistele äläkä viisastele:
olkoon hän vaimosi tai kuka hyvänsä; minä vaan vien sinne kenet tahdon.
Herra upseeri, seuraa minua!"
Kammion ovella pysähtyi Shvabrin ja änkytti:
-- "Teidän majesteetinne, minä huomautan teille ennakolta, että hän on
kuumetaudissa ja on houraillut kolmatta vuorokautta lakkaamatta".
-- "Avaa ovi!" käski Pugatshev.
Shvabrin rupesi etsimään taskustaan ja sanoi unohtaneensa avaimen.
Pugatshev potkasi ovea jalallaan; lukko hyppäsi sijoiltaan, ovi aukeni
ja me astuimme sisään.
Minä katsahdin ja -- kauhistuin. Lattialla, repaleisissa
talonpoikaisvaatteissa istui Maria Ivanovna, kalpeana, laihana, hiukset
hajallaan. Hänen edessään oli vesiastia ja sen päällä palanen leipää.
Nähtyään minut hän säpsähti ja parkasi. Mitä silloin tein -- en muista.
Pugatshev katsahti Shvabriniin ja sanoi, katkerasti naurahtaen:
-- "Kelpo sairashuonehan sinulla onkin!" Sitten astui hän Maria
Ivanovnan luokse ja virkkoi: "Sanos, tyttäreni, mistä syystä miehesi
sinua rankaisee? Mitä pahaa olet tehnyt?"
-- "Miehenikö!" kertoi Maria Ivanovna. "Hän ei ole mieheni; enkä minä
koskaan tule hänen vaimoksensa! Olen päättänyt ennen kuolla, ja minä
kuolenkin, jos ei minua pelasteta".
Pugatshev iski Shvabriniin ankaran katseen.
-- "Uskalsitko pettää minua!" kiljasi hän. "Tiedätkös, kelvoton, mitä
olet ansainnut?"
Shvabrin lankesi polvilleen... Silloin ylönkatse tukautti minussa
kaikki vihan tunteet. Inholla katselin vapasukuista miestä ryömimässä
karkulaisen kasakan jaloissa. Pugatshev leppyi.
-- "Annan anteeksi tällä kertaa", sanoi hän Shvabrinille, "mutta
muista, että jos vähänkin pahaa vielä teet, niin otetaan tämäkin
lukuun". Kääntyen sitten Maria Ivanovnan puoleen sanoi hän lempeästi:
-- "Tule ulos, sorja neiti; minä lahjoitan sinulle vapauden. Minä olen
keisari".
Maria Ivanovna katsahti häneen ja arvasi näkevänsä edessään isänsä
murhaajan. Hän kätki kasvot käsiinsä ja kaatui pyörtyneenä lattialle.
Minä riensin hänen luokseen, mutta samassa tuli rohkeasti sisään vanha
tuttavani Palashka ja rupesi hääräilemään emäntänsä ympärillä. Pugatshev
läksi ulos ja me astuimme kolmen kesken ulos vierashuoneesen.
-- "Kas niin, herra upseeri!" sanoi Pugatshev nauraen. "Saatiinpas
kaunis impi pelastetuksi! Emmeköhän lähetä pappia hakemaan?
Pannaanpas hän vihkimään lankonsa tytärtä, vai mitä? kyllä minä rupean
isän-sijaiseksi, Shvabrin teltapojaksi; ja sitten juomme häitä!"
Mitä olin pelännyt, se tapahtui nyt. Shvabrin, kuultuaan Pugatshevin
ehdotuksen, vimmastui.
-- "Teidän Majesteetinne!" huusi hän raivoissaan. "Minä teidät petin,
minä teille valehtelin; mutta pettääpä Grinevkin teitä. Tämä tyttö ei
ole täkäläisen papin langon tytär: hän on Ivan Mironovin tytär, saman
miehen, joka hirtettiin linnan valloittamisen jälkeen".
Pugatshev kiinnitti minuun säihkyvät silmänsä.
-- "Mitäs tämä merkitsee?" kysyi hän kummastellen.
-- "Shvabrin on puhunut totta", vastasin lujasti.
-- "Sitäpä et ole minulle sanonutkaan", virkkoi Pugatshev, ja hänen
kasvonsa synkistyivät.
-- "Mutta päätään itse", sanoin hänelle, "olisinko saattanut väkesi
kuullen ilmoittaa, että Mironovin tytär oli elossa. He olisivat hänet
repineet. Häntä ei olisi voinut mikään pelastaa".
-- "Niinpä niinkin", arveli Pugatshev ja naurahti. "Eivätpä juopuneet
tosiaankaan olisi säästäneet tyttö parkaa. Hyvinpä tekikin papin muori,
että petti heidät".
-- "Kuulepas", sanoin hänelle, nähtyäni hänen olevan hyvällä tuulella,
"en tiedä miksikä sinua nimittäisin, mutta enpä tuota tahdo
tietääkään... Mutta Jumala näkee, että hengelläni tahtoisin maksaa
sinulle kaiken sen, mitä olet minulle tehnyt. Älä vaan vaadi sitä, mikä
sotii knnniatani ja omaa-tuntoani vastaan. Sinä olet hyväntekijäni.
Päätä aloitettu työ: päästä minut lähtemään orpo paran kanssa minne
meille Jumala tien osoittaa. Ja, ohjatkoon sitten sinua kohtalosi minne
hyvänsä, käyköön sinulle kuinka käyneekään, me rukoilemme joka päivä
Jumalaa sinun syntisen sielusi pelastuksesta..."
Pugatshevin jäykkä sydän näkyi liikahtaneen.
-- "Olkoon niin!" sanoi hän. "Keltä hirmu, siltä armo: se
mielilauseeni. Ota kaunosesi ja vie hänet minne mielit, ja antakoon
Jumala teille sopua ja rakkautta!"
Hän käski sitten Shvabrinin antaa minulle pääsökirjan kaikkiin
linnoihin ja kaikkien tullien lävitse hänen valloittamallansa alalla.
Shvabrin, täydellisesti muserrettuna, seisoi kuin huumaunut. Pugatshev
läksi tarkastamaan linnaa. Shvabrin meni häntä saattamaan; mutta minä
jäin, sanoen rupeavani varustaumaan matkaan.
Minä juoksin ylös. Ovi Maria Ivanovnan kammioon oli lukossa. Minä
kolkutin.
-- "Kuka siellä?" kysyi Palashka.
Minä sanoin nimeni.
Silloin kuulin Maria Ivanovnan suloisen äänen:
-- "Odottakaa, Pietari Andreitsh. Olen pukeumassa. Menkää Akulina
Pamfilovnan luokse: minäkin tulen heti kohta sinne".
Minä tottelin ja menin pappilaan. Isä Gerasim ja hänen vaimonsa tulivat
minua vastaan. Saveljitsh oli jo ilmoittanut heille tuloni.
-- "Tervetultuanne, Pietari Andreitsh!" puhui papin rouva. "Sallihan
näet Jumala meidän vielä tulla yhteen, Kuinka olette voineet? Mekös
täällä teitä joka päivä muistelimme! Entäs Maria Ivanovna sitten!
Kuinka paljon hän on saanut kärsiä teidän poissa-ollessanne! Voi
poloista!... Mutta sanokaas, hyvä ystävä, kuinkas te niin hyviin
kirjoihin olette päässeet Pugatsheville! Ihme, ettei hän teitäkin ole
hirttänyt? Hyvä toki; kiitos rosvolle edes siitä!"
-- "Älä nyt, muija kulta", keskeytti isä Gerasim. "Ei paljolla
puhumisella ihminen autuaaksi tule. Hyvä Pietari Andreitsh! Olkaa niin
hyvä ja astukaa sisään! Kauan, kauan jo emme ole nähneet toisiamme".
Papin rouva rupesi nyt minua kestitsemään paraalla, mitä oli, alinomaa
vaan haastaen. Hän kertoi millä lailla Shvabrin oli heidät pakoittanut
antamaan Maria Ivanovnan hänen huostaansa; kuinka Maria Ivanovna oli
itkenyt eikä ollut tahtonut erota heistä; kuinka Maria Ivanovnalla ja
hänellä aina kumminkin oli ollut tietoja toisistansa Palashkan kautta
(joka on rohkea tyttö ja saattaa kasakkain alaupseerinkin tanssimaan
pillinsä mukaan); kuinka hän oli kehoittanut Maria Ivanovnan
kirjoittamaan minulle kirjeen ja niin edespäin. Minä puolestani kerroin
heille oman historiani. Kerrottuani kuinka Pugatshev oli saanut tietää
heidän petoksestaan, rupesivat sekä pappi että papin rouva
siunailemaan.
-- "Auttakaa taivaan pyhät!" huokasi Akulina Pamfilovna. "Päästä,
laupias Jumala, tästäkin pälkähästä! Onpas tuo Aleksei Ivanitsh vaan
aika konna!"
Samassa aukeni ovi ja Maria Ivanovna astui sisään, kaunis hymy
kalpeilla kasvoillaan. Hän oli pannut pois talonpoikais-vaatteet ja oli
jälleen pukeunut entiseen tapaan, yksinkertaisesti ja sievästi.
Minä tartuin hänen käteensä enkä voinut pitkään aikaan sanaakaan
puhua. Me olimme kumpikin ääneti, sillä sydämemme olivat niin täynnä.
Isäntä-väki huomasi läsnä-olonsa olevan tässä liikaa ja läksi pois. Me
jäimme kahden kesken. Kaikki oli unohdettu. Me puhuimme kauan, mutta
emme sittenkään voineet tarpeeksemme puhua.
Maria Ivanovna kertoi minulle kaikki, mitä oli tapahtunut linnan
valloituksesta saakka, kuvasi minulle koko kauhean tilansa, kaikki
koetukset, joilla kunnoton Shvabrin oli häntä rasittanut. Muistui myös
mieleemme entiset onnelliset ajat... Me itkimme kumpainenkin... Vihdoin
rupesin selittämään hänelle ehdotuksiani. Mahdoton oli jäädä linnaan,
joka oli Pugatshevin hallussa ja jonka päällikkönä oli Shvabrin.
Orenburgia ei ollut ajatteleminenkaan, se kärsi kaikkia piiritetyn
kaupungin onnettomuuksia. Minä ehdotin, että hän menisi minun
vanhempaini luokse. Hän epäili ensin: isäni epäsuosio, jonka hän kyllä
tiesi, peloitti häntä. Minä rauhoitin hänet. Minä tiesin isäni pitävän
kunnianvelvollisuutenansa vastaan-ottaa isänmaan edestä kuolleen
sotilaan tytärtä.
-- "Armas Maria!" sanoin viimein. "Minä pidän sinua jo vaimonani.
Kummallinen sallimus on meidät yhdistänyt ainaiseksi: ei mikään
maailmassa voi meitä eroittaa".
Hän kuunteli minua vilpittömästi, ilman teeskenneltyä kainoutta, ilman
keksittyjä verukepuheita. Hän tunsi kohtalonsa olevan yhdistetyn minun
kohtalooni. Hän vakuutti kumminkin tulevansa vaimokseni ainoastaan
siinä tapauksessa, että vanhempani suostuvat. Minä en vastustanut. Me
annoimme suuta toistemme, palavasti, vilpittömästi, ja niin oli
välillämme kaikki varmaksi päätetty.
Tunnin kuluttua toi alaupseeri minulle pääsökirjan, johon Pugatshev oli
piirtänyt harakanjalkansa, ja ilmoitti Pugatshevin kutsuneen minua
luoksensa. Sinne tullessani oli hän valmis matkaan. En saata kuvailla,
mitä tunsin, erotessani tästä kauheasta miehestä, ilkiöstä,
pahantekijästä kaikille, paitsi minulle ainoalle. Miksipä en puhuisi
totta? Tällä hetkellä tunsin erinomaista myötätuntoisuutta häntä
kohtaan. Minun teki mieleni temmaista hänet pahantekijäin joukosta,
joita hän johdatti, ja pelastaa hänen päänsä niin kauan kuin vielä aika
oli. Shvabrin ja ympärillämme tunkeileva kansa estivät minua sanomasta
kaikkea sitä, mistä sydämmeni oli täynnä.
Me erosimme ystävällisesti. Pugatshev, nähtyään väen joukossa Akulina
Pamfilovnan, häristi hänelle sormellaan ja iski silmää; sitten istui
hän kuomiin ja käski ajaa Berdin kylään. Hevoset olivat jo liikkeellä,
kun hän vielä kerran kurottihe kuomista ja huusi minulle:
-- "Hyvästi, herra upseeri! Kenties kohtaamme vielä toisiamme joskus!"
Me kohtasimme tosin ... mutta kuinka toista oli silloin!
Pugatshev läksi. Kauan katsoin arolle, jossa hänen kolmivaljakkonsa
kiiti. Kansa hajosi. Shvabrin katosi. Minä palasin pappilaan. Kaikki
oli valmiina lähtömme varalta; minä en tahtonut enää viipyä. Kaikki
tavaramme oli pantu kapteenin vanhaan matkarekeen. Kyytimiehet panivat
kiiruimmiten hevoset valjaisin. Maria Ivanovna meni sanomaan
jäähyväiset vanhempainsa haudoille, jotka olivat kirkon takana. Minä
tahdoin saattaa häntä, mutta hän pyysi saada mennä yksinään. Tuokion
kuluttua tuli hän takaisin, vuodattaen hiljaisia kyyneliä.
Rekemme oli valmiina. Isä Gerasim ja hänen vaimonsa tulivat kuistille
meitä saattamaan. Kuomiin istui meitä kolme: Maria Ivanovna Palashkan
kanssa ja minä; Saveljitsh kömpi kuskilaudalle.
-- "Hyvästi, Maria Ivanovna, oma kyyhkyseni! Hyvästi, Pietari
Andreitsh!" puheli papin rouva. "Onnea matkalle! Antakoon teille Jumala
siunausta!"
Me läksimme. Linnanpäällikön talon akkunassa seisoi Shvabrin. Synkkä
viha asui hänen kasvoillansa. Minä en tahtonut riemuita voitostani
kukistetun viholliseni nähden, vaan käänsin silmäni toisaalle.
Vihdoinkin ajoimme ulos linnan portista ja jätimme iki-päiviksi
Belogorin linnan.