-- "Mitä höpiset siellä, vanha rujo?" huusi Hlopusha. "Kyllä minä annan
sinulle repale-neniä; älä huoli, tulee sinunkin aikasi; jahka Jumala
suo, saat sinäkin haistaa pihtejä. Mutta varo sillä välin, etten
nyhtäisi tuota parran pahaistasi".
-- "Herrat kenraalit!" julisti Pugatshev mahtavasti; "älkää riidelkö!
Vähät siitä, vaikka kaikkikin Orenburgin koirat nytkisivät saman
poikkipuun alla; mutta paha jos omatkin koirat rupeavat hampaitaan
toisillensa irvistämään. Sopikaa pois!"
Hlopusha ja Beloborodov eivät sanoneet sanaakaan, vaan vihaisesti
katselivat toisiansa. Minä huomasin välttämättömäksi kääntää toisaalle
puheen, joka olisi saattanut päättyä minulle varsin epäedullisella
tavalla. Senpä vuoksi kääntyen Pugatsheviin, sanoin hänelle iloisesti:
-- "Niin! Olin vähällä unohtaa kiittää sinua hevosesta ja turkista.
Ilman sinun apuasi en olisi päässytkään kaupunkiin, vaan olisin
paleltunut tielle".
Vehkeeni onnistui. Pugatshev kävi iloiseksi.
-- "Maksettuna velka kauniin", sanoi hän, iskien silmää. "Kerropas nyt,
mitä se tyttö sinuun koskee, jota Shvabrin kohtelee pahasti? Kunhan
vaan ei olisi tuommoinen sydän käpynen, vai mitä?"
-- "Hän on morsiameni", vastasin, nähtyäni tuulen kääntyneen ja
pitämättä tarpeellisena salata totuutta.
-- "Morsiamesi, niinkö?" huudahti Pugatshev. "Miks'etkäs ole ennen
sanonut sitä? Hei, me naitamme teidät ja juomme häissänne!" Kääntyen
sitten Beloborodoviin, hän jatkoi: "Kuules, sotamarski! Me ollaan herra
upseerin kanssa vanhoja ystäviä, käydäänpäs illalliselle; aamu iltaa
viisahampi. Huomenna saamme sitten nähdä, mitä on tehtävä".
Mielelläni olisin kieltäynyt tästä tarjotusta kunniasta, mutta se ei
käynyt laatuun. Kaksi nuorta kasakkatarta, talon isännän tyttäriä,
kattoivat pöydän valkoisella liinalla; toivat sitten leipää, kalalientä
ja muutamia viina- ja olutpulloja, ja niin olin toistamiseen samassa
pöydässä Pugatshevin ja hänen hirveiden kumppaniensa kanssa.
Mässäämistä, jota minun vastoin tahtoanikin täytyi olla katsomassa,
kesti myöhäiseen yöhön. Viimeinkin rupesi päihtymys saamaan valtaa.
Pugatshev nukkui istualleen, hänen kumppaninsa nousivat ja viittasivat
minulle jättämään hänet. Minä läksin ulos heidän kanssaan. Hlopushan
käskystä vei vartija minut kansliahuoneesen, jossa tapasin Saveljitshin
ja jonne meidät jätettiin lukon taakse. Ukko oli niin hämmästynyt
kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut, ettei kysynyt minulta mitään. Hän
pani maata pimeässä ja kauan aikaa vielä huokaili ja voivotteli;
viimein rupesi hän kuorsaamaan. Minä vaivuin ajatuksiini, jotka eivät
sallineet minun silmäänikään ummistaa koko yössä.
Aamulla tultiin minua kutsumaan Pugatshevin luo. Minä läksin. Hänen
portillansa seisoi kuomi, jonka eteen oli valjastettu kolme
tatarilaista hevosta. Kansa tunkieli kadulla. Porstuvassa tuli
Pugatshev vastaani; hän oli matkapuvussa, turkit yllä ja kirgisiläinen
lakki päässä. Eiliset kumppalit olivat hänen ympärillään, nöyrinä ja
matelevina, -- vastakohta asianlaidalle eilen illalla. Pugatshev
tervehti minua iloisesti ja käski istua viereensä kuomiin.
Me istuimme.
-- "Belogorin linnaan!" sanoi Pugatshev leveä-harteiselle
Tatarilaiselle, joka seisoen ohjasi hevosia.
Sydämmeni sykähti. Hevoset läksivät liikkeelle, aisakello soi, kuomi
kiiti nopeasti.
-- "Seis! Seis!" kuului ääni, minulle hyvinkin tuttu, ja minä näin
Saveljitshin juoksevan vastaamme. Pugatshev käski pysäyttää hevoset.
-- "Armas Pietari Andreitsh!" huusi ukko, "älä jätä minua vanhoilla
päivilläni yksikseni keskelle näitä rosv..."
-- "Kas vanhaa vaaria!" sanoi Pugatshev! "Yhtehen yhdyttiin taas! Istu
nyt kuskilaudalle".
-- "Kiitos, hyvä herra, kiitos ja kunnia, isä armas!" puheli
Saveljitsh, käyden istumaan. "Suokoon sinulle Jumala onnea ja pitkää
ikää siitä, ettäs olit niin hyvä minulle, vanhalle äijälle! Ikäni
rukoilen nyt Jumalaa puolestasi, enkä enää puhu jäniksen-nahkaisesta
turkista sanaakaan".
Nuo alituiset muistutukset jäniksen-nahkaisesta turkista olisivat
saattaneet viimeinkin suututtaa Pugatshevin aika lailla. Onneksi hän ei
kuullut ukon sopimatonta viittausta tahi ei viitsinyt vastata siihen.
Hevoset läksivät juoksemaan; kansa kaduilla seisahteli ja kumarsi
syvään. Pugatshev nyykäytteli päätään kummallekin puolelle. Tuokion
kuluttua olimme jättäneet kylän ja kiidimme nyt sileätä tietä myöten.
Helppo on arvata, mimmoiset tunteet minut tällä hetkellä valtasivat.
Muutaman hetken perästä olin näkevä sen, jonka jo luulin kadottaneeni.
Minä kuvailin mielessäni yhtymisemme hetkeä ... ajattelin myös sitä
miestä, jonka käsissä minun kohtaloni oli ja jonka kanssa olin tullut
salaiseen yhteyteen kummallisten sattumusten kautta. Minä muistin,
kuinka huimapäinen, julma ja verenhimoinen oli hän, joka nyt tahtoi
pelastaa armaani! Pugatshev ei tiennyt hänen olevan kapteeni Mironovin
tyttären; Shvabrin vihoissaan saattaa ilmoittaa hänelle kaikki;
saattaapa Pugatshev muullakin tavoin saada asiasta selon ... kuinka
silloin Maria Ivanovnan käy? Pintaani karmi ja hiukset nousivat
päässäni pystyyn...
Pugatshev keskeytti äkkiä miettimiseni, kysyen minulta:
-- "Mitäs aattelet, herra upseeri?"
-- "Onpa tässä ajattelemista kyllä", vastasin. "Minä olen upseeri ja
vapasukuinen; eilen vielä taistelin sinua vastaan, ja tänään istun
kanssasi samassa reessä, ja koko elämäni onni riippuu sinusta".
-- "Peloittaako sua?" kysyi Pugatshev.
Minä vastasin, että kun kerran ennenkin olin saanut armon, niin toivon
nytkin samaa, vieläpä hänen apuansakin.
-- "Ja oikeassa oletkin, Jumal'auta!" sanoi hän. "Näithän kuinka meidän
miehet karsaasti katsoivat sinuun; vanha ukko väitti vielä tänä
aamunakin, että sinä olet vakoja ja että ensin pitäisi sinua tutkia ja
sitten hirttää sinut; mutta minä en suostunut", lisäsi Pugatshev
matalammalla äänellä, jott'eivät Saveljitsh ja kuski kuulisi, "minä en
suostunut, muistaen sinulta saamaani viinaryyppyä ja jäniksen-nahkaista
turkkia. Näethän, etten minä ole niin verenhimoinen, kuin teikäläiset
minusta puhuvat".
Minä muistin Belogorin linnan valloitusta, mutta en pitänyt
tarpeellisena vastustaa häntä; minä en sanonut mitään.
-- "Mitä minusta Orenburgissa arvellaan?" kysäsi hän hetken perästä.
-- "Arvelevat vaan sinua kovaksi mieheksi, jota on vaikea voittaa".
Valekeisarin kasvot ilmoittivat tyytyväistä itserakkautta.
-- "Niin!" sanoi hän iloisesti. "Kyllä minä osaan sotaa käydä. Onko
teille Orenburgiin tullut tietoja Jusejevin tappelusta? Neljäkymmentä
kenraalia on kaatunut, neljä armeijaa on otettu vangiksi. Mitäs
arvelet: kestäisiköhän Preussin kuningas minua vastaan?"
Rosvon kerskaaminen huvitti minua.
-- "Mitäs itse arvelet", sanoin hänelle, "luuletko voivasi vetää
vertoja Fredrikille?"
-- "Feodor Feodorovitshilleko? Mikäs siinä olisi? Voitanhan minä teidän
kenraalejakin ja nämäthän ovat häntäkin voittaneet. Tähän saakka on
aseillani ollut onnea. Annas vaan, kun lähden tästä itse Moskovatakin
vastaan".
-- "Aiotko tosiaankin Moskovata vastaan?"
Pugatshev kävi totiseksi ja sanoi puoli-ääneen:
-- "Jumala tien. Ahdas on tieni: valtaa vähän. Meidän pojat rupeavat
viisastelemaan. Varkaita he ovat. Minun on pitäminen silmät auki,
ensimmäisen onnettomuuden kohdatessa he pelastavat kaulansa minun
päälläni".
-- "Sepä se!" sanoin minä. "Eiköhän olisi paras, jos itse jo ajoissa
luopuisit heistä ja turvautuisit keisarinnan armoon?"
-- "Ei!" vastasi hän; "myöhäistä on jo katua. Armoa minä en enää saa.
Jatkan niinkuin olen alkanutkin, ken tietää? Ehkä onnistunkin?
Hallitsihan Grishka Otrepjevkin Moskovassa?"
-- "Niin, mutta tiedätkös, mikä hänen loppunsa oli? Hän heitettiin
akkunasta, pistettiin kuolijaksi ja poltettiin; hänen tuhkansa pantiin
tykkiin ja ammuttiin".
-- "Kuulepas!" sanoi Pugatshev oudolla innostuksella. "Juttelenpa
sinulle tarinan, jonka lapsena kuulin vanhalta Kalmukkilaiselta
eukolta. Kerran kysyi kotka korpilta: sanos, korppi, mistä se tulee,
että sinä elät kolmesataa vuotta, mutta minä ainoastaan kolmekymmentä
kolme? -- Siitä se tulee, vastasi korppi, että sinä juot tuoretta
verta, minä raadoista elän. -- Kotka tuosta miettimään ja päätti kuin
päättikin ruveta hänkin syömään raatoja. Lensivät he sitten yhtenä,
kotka ja korppi. Huomasivat maassa hevosen raadon ja laskeutuivat sen
ääreen. Korppi heti nokkimaan ja kiittelemään. Kotka nokkasi kerran,
nokkasi toisen, mutta viittasi sitten siivellään ja sanoi: ei ole
raadosta kotkan syötäväksi; paras on kerrankin juoda kylläkseen
tuoretta verta; kävi sitten kuinka kävikään! -- Miltä sinusta näyttää
kalmukkilainen satu?"
-- "Huvittavahan se on", vastasin. "Mutta elää murhalla ja rosvouksella
on mielestäni juuri raadon syömistä".
Pugatshev katsahti minuun kummastellen, sanaakaan sanomatta. Me olimme
vaiti, kumpainenkin ajatuksiinsa vaipuneena. Tatarilainen rupesi
laulamaan surumielistä laulua; Saveljitsh, torkkuen, heilui
kuskilaudalla. Reki luisti tasaisella talvitiellä... Pian näkyi
Jaik-virran jyrkällä äyräällä pienen kylän valli ja kirkon torni;
neljänneksen kuluttua ajoimme Belogorin linnaan.