Vangitseminen.
Nyt virkan' puolest' -- anteeks' suokaatten! --
Mun täytyy teidät viedä vankeutehen.
-- Niin, mennään vaan! Mut' ensin toki haluaisin
Ma, että asiasta selityksen saisin.
Knjashnin.
Näin nyt olin yhdessä tuon armaan tytön kanssa, jonka tähden vielä
aamulla olin ollut niin kovassa tuskassa, -- minä en oikein ottanut
tuota uskoakseni ja luulin tuon kaiken olevan unta. Maria Ivanovna
katsoi miettivästi milloin minuun, milloin tielle eikä nähtävästi vielä
ollut ennättänyt oikein tointua. Olimme vaiti. Tunteemme olivat liiaksi
rasittuneet. Huomaamattammekin tulimme parin tunnin kuluttua läheiseen
linnaan, joka sekin oli Pugatshevin vallassa. Siellä muutimme hevosia.
Katsoen kiiruusen, jolla hevosia valjastettiin sekä linnanpäälliköksi
asetetun partasuisen kasakan kohteliaisuuteen, huomasin, että meidän
ensimmäinen kyytimiehemme oli liiaksikin ennättänyt piestä kieltään ja
että minua pidettiin keisarin suosikkina.
Läksimme eteenpäin. Oli jo hämärä, kun saavuimme lähelle erästä soreata
pikku kaupunkia, josta, partasuisen linnanpäällikön puheen mukaan, oli
suuri sotavoima tulossa Pugatshevin avuksi. Vahtimiehet pysäyttivät
meidät. Kysymykseen: "Kuka siellä?" vastasi meidän kyytimiehemme
ylpeästi:
-- "Keisarin kummi emäntänsä kanssa".
Samassa piiritti meidät joukko husaareja, sättien ja toruen
sanomattomasti.
-- "Tule ulos, sinä peiakkaan kummi!" sanoi eräs vanha kersantti. "Äläs
huoli, kyllä sinut pian kummitetaan, niin sinut kuin emäntäsikin".
Minä nousin reestä ja vaadin, että minut vietäisiin heidän päällikkönsä
luokse. Nähtyään upseerin, lakkasivat sotamiehet sättimästä. Kersantti
vei minua majorinsa luokse. Saveljitsh ei luopunut luotani, puhellen
itsekseen:
-- "Siinäpä se keisarin kummina-olo nyt on! Ojasta allikkoon... Laupias
Jumala! Mitenhän vaan tämäkään päättynee?"
Reki kulki perässämme.
Viiden minuutin kuluttua tulimme kirkkaasti valaistun talon eteen.
Kersantti jätti minut vahtisotamiehen luokse ja meni ilmoittamaan
minua. Hän palasi heti kohta ja ilmoitti, ettei herra majorilla ole
aikaa ottaa minua vastaan, vaan että hän määräsi minut vietäväksi
vankihuoneesen ja emännän käski tuoda luokseen.
-- "Mitä se on?" huusin vimmastuen. "Onko majori mieletön?"
-- "En suinkaan tiedä, herra vänrikki", vastasi kersantti. "Herra
majori sanoi vaan, että herra vänrikki olisi vietävä tyrmään ja että
herra vänrikin rouva olisi tuotava herra majorin eteen, herra
vänrikki".
Minä syöksin kuistille. Vartijat eivät pidättäneet minua, ja minä
juoksin huoneesen, jossa istui viisi kuusi husaariupseeria lyömässä
kortteja. Majori piti pankkia. Kuinka kovin hämmästyinkään, kun,
katsahdettuani häneen, tunsin hänessä Ivan Ivanovitsh Surinin, joka
ennen vanhaan oli voittanut minulta sata ruplaa Simbirskin
ravintolassa.
-- "Onko mahdollista?" huudahdin. "Ivan Ivanits!! Sinäkö?"
-- "No ihme ja kumma, Pietari Andreitsh! Sepä hauskaa! Mistä matka?
Terve, veikkonen! Etkö suvaitsisi pistää korttia sinäkin?"
-- "Ei, kiitoksia! Käskepä paremmin toimittaa minulle asuntoa".
-- "Mimmoista asuntoa? Jää minun luokseni".
-- "Ei sovi; minä en ole yksin".
-- "Tuo kumppalisikin tänne!"
-- "Minulla on mukanani ... vaimo-ihminen".
-- "Hei vaan! Mistä sen olet siepannut? Hi-hi!" Ja Surin vihelsi niin
merkitsevästi, että kaikki purskahtivat nauramaan, ja minä kävin aivan
hämilleni.
-- "No", jatkoi Surin, "olkoon niin! Saat asunnonkin. Vahinko
sentään... Olisimme toki pitäneet täällä yhdessä lystiä kuin
ennenkin... Hohoi, poika! Miks'ei tänne tuoda tuota Pugatshevin kummia?
vai niskoitteleeko muori? Sano, ettei hänen huoli pelätä, herra muka on
varsin sievä, ei tee mitään pahaa".
-- "Mitäs ajatteletkaan?" sanoin Surinille. "Mikä Pugatshevin kummi se
on? Se on kapteeni Mironov-vainajan tytär, jonka olen pelastanut
Pugatshevin rosvoilta ja jota nyt saatan isäni luokse maalle, jonne
hänet jätänkin".
-- "Kuinka! Sinuako sitten minulle äskön ilmoitettiin? Mitä hulluja
tämä merkitsee?"
-- "Perästä kerron kaikki. Mutta rauhoita nyt taivaan nimessä
tyttöparka, jonka sinun husaarisi ovat peloittaneet pahan-päiväisesti".
Surin ryhtyi heti kohta toimiin. Hän tuli itse ulos pyytämään Maria
Ivanovnalta anteeksi vastentahtoista erehdystänsä ja käski kersantin
toimittaa hänelle parhaan kortteerin koko kaupungissa. Minä jäin yöksi
Surinin luokse.
Päivällisen jälkeen jäätyämme kahden kesken kerroin Surinille
tapaukseni. Hän kuunteli hyvin tarkasti. Lopetettuani kertomukseni,
pyöritti hän päätään ja sanoi:
-- "Kaikki tuo on hyvä, mutta yksi juttu on paha: mikä piru sinua
naimaan vie? Minä olen rehellinen upseeri enkä tahdo sinua pettää; usko
minua, naiminen on sulaa hulluutta. Aatteles nyt mikä tuska vetää
vaimoa aina perässään ja kuulla lapsi-kakarain huutoa? Hylkää pois
hupsu aikomus! Tottele minua: luovu sinä ajoissa kapteenin tyttärestä!
Tie Simbirskiin on turvallinen, vast'-ikään olen sen puhdistanut
rosvoista. Lähetä hänet huomenna yksinänsä vanhempiesi luokse ja jää
itse minun joukkooni. -- Orenburgiin sinun ei sovi palata. Jos jälleen
joudut kapinallisten käsiin, niin tokkopa heistä enää niin helpolla
pääset. Sillä lailla haihtuu nuo lempi-houreet itsestäänkin ja kaikki
tulee jälleen hyväksi".
Vaikk'en ollutkaan kaikin puolin samaa mieltä hänen kanssaan, tunsin
kumminkin, että velvollisuuteni vaati minua olemaan keisarinnan väessä.
Minä päätin seurata Surinin neuvoa: lähettää Maria Ivanovna maalle ja
jäädä Surinin joukkoon.
Saveljitsh tuli auttamaan minua riisumassa. Minä käskin hänen olla
huomenna valmiin lähtemään kotia Maria Ivanovnan kanssa. Hän pani heti
vastaan:
-- "Älä semmoista ajattele, nuori herra. Ettäkö minä sinut jättäisin?
Kukas sinusta sitten huolta pitää? Mitäs vanhemmat sitten sanovat?"
Tuntien hänen itsepäisyytensä, päätin taivuttaa hänet lempeydellä ja
sydämmellisyydellä.
-- "Ystäväni, Arhip Saveljitsh!" puhelin hänelle. "Älä nyt kiellä
minulta apuasi; palvelijaa minä en tarvitse, mutta minä en saa
hetkeksikään rauhaa, jos Maria Ivanovna lähtee ilman sinua. Häntä
palvellen, palvelet minuakin, sillä minä olen päättänyt naida hänet,
niin kohta kuin asianhaarat sallivat".
Nyt löi Saveljitsh kätensä yhteen ja näytti sanomattomasti
hämmästyneeltä.
-- "Naida!" huudahti hän. "Lapsi naimaan menisi, niinkö? Mutta mitäs
sanoo pappa ja mamma?"
-- "Kyllä he suostuvat, suostuvat aivan varmaan", vastasin minä, "kun
vaan oppivat tuntemaan Maria Ivanovnan. Luotanpa sinuunkin. Isä ja äiti
uskovat sinua; ajathan meidän asiaamme, ajathan?"
Ukko oli liikutettu.
-- "Voi herttainen Pietari Andreitsh!" sanoi hän. "Kovin nuorena sinä
naida aiot, mutta onhan Maria Ivanovna niin armas ja hyvä, että
syntihän olisi ilman ollakin. Olkoon menneeksi! Saatan kuin saatankin
hänet, taivaan enkelin, ja uskollisesti kerron ja edespidän, ett'ei
semmoiselle morsiamelle myötäjäisiä huoli ollenkaan".
Minä kiitin Saveljitshia ja panin maata samaan huoneesen Surinin
kanssa. Innostuneena kuin olin, puhelin hänelle paljonkin. Surin
keskusteli alussa vilkkaasti minun kanssani, mutta vähitellen kävi
hänen puheensa yhä harvemmaksi ja sekavammaksi; viimein vastasi hän
erääsen kysymykseni korsnauksella. Minä vaikenin ja noudatin kohta
hänen esimerkkiänsä.
Huomenna varhain menin Maria Ivanovnan luokse. Minä ilmoitin hänelle
aikomukseni. Hän hyväksyi ne kohta, pitäen niitä oikeina. Surinin
joukon oli lähteminen kaupungista samana päivänä. Ei käynyt
viivytteleminen. Minä sanoin samassa jäähyväiset Maria Ivanovnalle,
jätettyäni hänet Saveljitshin huostaan ja annettuani hänelle kirjeen
vietäväksi vanhemmilleni. Maria Ivanovna purskahti itkemään.
-- "Hyvästi, Pietari Andreitsh", sanoi hän hiljaisella äänellä. "Jumala
yksin tietää, saammeko nähdä toisiamme enää vai emmekö; mutta sinua en
unohda milloinkaan; hautaan asti olet sinä pysyvä sydämmessäni".
Minä en voinut vastata mitään. Ihmisiä tuli ympärilleni. Minä en
tahtonut heidän nähden antautua tunteitteni valtaan. Maria Ivanovna
läksi viimein. Minä palasin Surinin luokse, surullisena, äänetönnä. Hän
tahtoi minua huvittaa, minun teki mieleni saattaa ajatukseni toisaalle:
me vietimme päivän meluisasti ja läksimme illan suussa liikkeelle.
Tämä tapahtui helmikuun lopulla. Talvi, joka oli tehnyt sotatoimille
vastuksia, oli loppumassa, ja meidän kenraalimme varustelivat toimimaan
yhteisesti. Pugatshev se aina vielä piiritti Orenburgia. Sillä välin
keräytyi lähitienoille yhä enemmin sotajoukkoja, lähestyen kaikilta
haaroin rosvojen pesää. Kapinaliset kylät antautuivat heti, nähdessään
sotaväkeämme; rosvojoukot pakenivat meitä kaikkialla, ja kaikki ennusti
pikaista ja onnellista loppua.
Pian sen jälkeen ruhtinas Golitsin löi Pugatshevin Tatishtshevan linnan
luona, hajoitti hänen joukkonsa, vapautti Orenburgin, antaen siten
kapinalle nähtävästi viimeisen, ratkaisevan iskun. Surin oli siihen
aikaan määrätty kapinallisia Bashkirilais-joukkoja vastaan, jotka
hajosivat, ennenkuin saimme heitä nähdäkään. Kevät pakoitti meidät
pysähtymään erääsen tatarilaiseen kylään. Joet kävivät tulville ja tiet
tulivat mahdottomiksi kulkea. Toimettomuudessamme oli meillä
lohdutuksena se ajatus, että piakkoin oli loppuva tämä ikävä
vähäpätöinen sota rosvoja ja villejä vastaan.
Pugatshev kumminkin oli päässyt pakenemaan. Hän ilmestyi Siperian
kaivannoille, kokosi uusia joukkoja ja läksi jälleen liikkeelle. Pian
levisivät tiedot hänen voitoistaan. Pian tuli tieto Kasanin
valloituksesta ja Pugatshevin retkestä Moskovaa vastaan ja säikäytti
päällikkömme, jotka olivat huolettomasti torkkuneet, luullen
halveksittua kapinoitsijaa kokonaan jo muserretuksi. Surin sai käskyn
käydä Volgan yli.
En rupea kertomaan sotaretkestämme ja sodan lakkaamisesta.
Mainittakoonhan vaan, että kurjuus oli korkeimmillaan. Vallattomuus
vallitsi kaikkialla; tilan-omistajat piilivät metsissä. Rosvojoukkoja
vilisi kaikkialla; eri joukkojen päälliköt rankaisivat ja armahtivat
omavaltaisesti; koko avara seutu, jossa raivosi suuria tulipaloja, oli
kauheassa tilassa... Varjele hyvä Jumala näkemästä venäläistä kapinaa,
mieletöntä, armotonta!
Pugatshev pakeni. Ivan Ivanovitsh Michelson ajoi häntä takaa. Pian
saimme kuulla hänen täydellisestä häviöstään. Viimeinkin tuli Surinile
tieto, että Pugatshev oli saatu kiinni, ja samalla myöskin käsky
pysähtyä.
Sota oli päättynyt.
Viimeinkin olin siis pääsevä vanhempaini luokse! Ajatus, että saan
painaa heitä rintaani vastaan, nähdä Maria Ivanovnan, josta en ollut
saanut mitään tietoa, innosti ja riemastutti minua. Minä tanssin ilosta
kuin lapsi. Surin nauroi ja olkapäitään nostellen puheli:
-- "Ei sinulle kunnian kukko laula; hukkaan, hukkaan joudut naituasi!"
Kummallinen tunto kumminkin häiritsi iloani: ajatus ilkiöstä, joka oli
tahrattu niin monen viattoman verellä, ajatus häntä uhkaavasta
rangaistuksesta teki minut vastoin tahtoanikin levottomaksi:
-- "Emeljan! Emeljan!" ajattelin itsekseni, "miks'et syössyt painettiin
tai heittäynyt kartessi-tuiskuun? Parempaa et olisi saattanut keksiä".
Mitä taisin minä? Muisto hänestä oli eroittamattomasti yhdistetty
muistoon armosta, jonka hän oli minulle osoittanut yhtenä elämänsä
kauheimpia hetkiä, ja morsiameni pelastuksesta kunnottoman Shvabrinin
käsistä.
Surin antoi minulle virkavapauden. Muutaman päivän perästä olin jälleen
tuleva omaisteni luokse, olin näkevä Maria Ivanovnan... Äkkiäpä uusi
odottamaton isku kohtasi minut.
Lähtöpäivänä, kun jo olin varustelemassa itseäni matkaan, astui
luokseni Surin, peräti huolestuneen näköisenä ja paperi kädessä. Tunsin
piston sydämmessäni. Minä säikähdin, tietämättäni mitä. Hän lähetti
palvelijani ulos, sanoen tahtovansa puhua minun kanssani.
-- "Mitä nyt?" kysyin levottomana.
-- "Ikävä juttu", vastasi hän, antaen minulle paperin. "Luepas tuo; sen
sain vast'ikään".
Minä rupesin lukemaan: se oli salainen käsky kaikille alapäälliköille,
ottaa minut kiinni, missä vaan olisin, ja heti kohta lähettää minut
vartioituna Kasaniin, tutkintokomiteaan, joka oli asetettu tutkimaan
Pugatshevin asiata.
Paperi oli vähällä pudota kädestäni.
-- "Ei auta!" sanoi Surin. "Minun täytyy totella käskyä. Luultavasti on
huhu tuttavuudestasi Pugatshevin kanssa tavalla tai toisella tullut
hallituksen korviin. Minä toivon, ett'ei asiasta tule mitään sen
pahempaa, vaan, ettäs saat itsesi puolustetuksi komitean edessä. Älä
sure, vaan lähde matkaan!"
Omatuntoni oli puhdas; oikeutta en pelännyt; mutta minua peloitti,
ajatellessani, että suloisen kohtaamisen hetki täytyy siirtää
tuonnemmaksi, kenties useammaksi kuukaudeksikin. Rattaat olivat
valmiina. Surin sanoi minulle ystävällisesti jäähyväiset. Minä pantiin
rattaille, jonne myös kävi kaksi husaaria, miekat paljaina. Niin
lähdettiin kulkemaan valta-maantietä.
Minä olin vakuutettu, että syynä kaikkeen oli omavaltainen lähtöni
Orenburgista. Sitä syytöstä vastaan oli minun helppo puolustaa itseäni:
partioretket eivät olleet milloinkaan kielletyitä, vieläpä niihin
kehoitettiinkin kaikin tavoin. Minua saatettiin syyttää liiallisesta
rohkeudesta, vaan ei tottelemattomuudesta. Ystävällinen seurusteluni
Pugatshevin kanssa saattoi tulla todistetuksi monen vieraanmiehen
kautta ja oli varmaankin näyttävä hyvin epäluulon-alaiselta. Koko tien
ajattelin minä tulevaa tutkintoa, mietin tarkoin vastauksiani ja päätin
ilmoittaa Oikeudelle koko asian, pitäen senlaista puolustustapaa
kaikkein yksinkertaisimpana ja samalla luotettavimpanakin.
Saavuin tuosta Kasaniin, hävitettyyn ja poltettuun. Katujen varsilla
oli talojen sijassa kekälekasoja; katottomina, akkunattomina seisoivat
kärvettyneet seinät. Semmoiset jäljet oli Pugatshev jättänyt!
Minut vietiin linnaan, joka oli säilynyt eheänä. Husaarit antoivat
minut vahti-upseerin haltuun. Hän kutsutti sepän. Jalkoihini pantiin
raudat. Sitten vietiin minut vankihuoneesen ja jätettiin yksikseni
ahtaasen, pimeään kamariin, jossa ei ollut kuin pelkät seinät ja pieni
akkuna, varustettu rautaristikolla.
Semmoinen alku ei tietänyt mitään hyvää. En kumminkaan menettänyt
rohkeuttani ja toivoani. Minä hain lohdutusta kaikkein murheellisten
lohduttajalta ja, maistettuani puhtaasta, mutta sorretusta sydämmestä
lähteneen rukouksen suloisuutta, nukuin rauhassa, huolimatta siitä,
mitä tuleva oli.
Seuraavana aamuna herätti minut vanginvartija, ilmoittaen, että minua
vaaditaan Oikeuden eteen. Kaksi sotamiestä veivät minut pihan poikki
linnanpäällikön taloon, jäivät itse eteiseen ja laskivat minut yksinäni
sisään.
Minä astuin jotenkin avaraan saliin. Pöydän takana, joka oli täynnä
papereita, istui kaksi henkeä: vanhanpuoleinen kenraali, hyvin kylmän
ja ankaran näköinen, ja nuori kaartin kapteeni, noin kahdeksankolmatta
vuoden iässä, varsin miellyttävä ulkonäöltään ja liukas käytöksissään.
Ikkunan luona, eri pöydän takana, istui sihteeri, kynä korvan takana,
kumartuneena paperin yli ja valmiina kirjoittamaan vastauksiani.
Tutkinto alkoi; kysyttiin nimeäni ja arvoani. Kenraali tiedusti, olinko
Andrei Petrovitsh Grinevin poika. Vastattuani myöntämällä, sanoi hän:
-- "Sääli, että niin kunnioitettavalla isällä on niin kunnoton poika!"
Minä vastasin levollisesti, että, syytettäköön minua mistä hyvänsä,
minä toivon tekeväni syytökset tyhjiksi vilpittömällä selityksellä.
Minun vakuutukseni ei ollut hänelle mieleen.
-- "Näppärä näyt olevan", sanoi hän, kulmakarvojaan rypistäen; "mutta
kyllä on nähty näppärämpiäkin".
Kapteeni kysyi minulta silloin, miten ja milloin minä tulin Pugatshevin
palvelukseen ja millä toimilla hän minua oli käyttänyt.
Paheksumisella vastasin, että minä, vapasukuisena ja upseerina, en ole
milloinkaan saattanut ruveta Pugatshevin palvelukseen ja ottaa häneltä
vastaan toimia.
-- "Mistä se sitten tulee,", jatkoi tutkija, "että vapasukuinen ja
upseeri yksinään on saanut petturilta armon, silloin kuin kaikki hänen
toverinsa on julmasti surmattu? Mistä se tulee, että tuo samainen
vapasukuinen ja upseeri kaikessa ystävyydessä istuu pidoissa
kapinallisten kanssa, ottaa heidän päämieleltään lahjoja, turkin,
hevosen ja puoliruplaa rahaa? Mitenkä tämmöinen kummallinen ystävyys on
saattanut syntyä ja mihin se perustakse, jollei kavallukseen tahi
ainakin kelvottomaan ja rikokselliseen pelkuriuteen?"
Kapteenin sanat loukkasivat minua kipeästi. Suurella innolla alotin
puolustukseni. Minä kerroin kuinka ensin olin tullut Pugatshevin kanssa
tuttavaksi lumimyrskyssä, kuinka hän, valloitettuaan Belogorin linnan,
oli tuntenut minut ja armahtanut minua. Minä sanoin, ett'en tosiaankaan
katsonut häpeäksi ottaa häneltä vastaan turkkia ja hevosta, mutta että
olin puolustanut Belogorin linnaa petturia vastaan viimeiseen
mahdollisuuteen asti. Lopuksi vetosin kenraaliini, joka saattaisi
todistaa uutteruuteni Orenburgin turmiollisen piirityksen aikana.
Vanha kenraali otti pöydältä avonaisen kirjan ja luki ääneensä:
"Teidän ylhäisyytenne kysymykseen vänrikki Grinevistä, jota syytetään
osallisuudesta nykyiseen kapinaan ja yhteydestä rosvon kanssa ja niin
muodoin luvattomista ja valapattoisista toimista; saan kunnian
ilmoittaa: mainittu vänrikki Grinev oli palveluksessa Orenburgissa
lokakuun alusta kulunutta vuotta 1773 tämän vuoden helmikuun 24 päivään
asti, jolloin hän läksi pois kaupungista eikä ole sen koommin tänne
palannut. Karkurien puheen mukaan on hän ollut Pugatshevin luona
Berdissä ja käynyt yhdessä hänen kanssaan Belogorin linnassa, jossa hän
ennen oli ollut sotapalveluksessa; mitä taas hänen käytökseensä tulee,
niin saatan..."
Hän keskeytti lukemisensa ja sanoi minulle tuimasti:
-- "Mitäs sanot tähän?"
Minä tahdoin jatkaa kuten olin alkanutkin ja selittää minun ja Maria
Ivanovnan väliset suhteet yhtä vilpittömästi kuin muutkin asianhaarat,
mutta äkkiä tuntui tuo minusta vastenmieliseltä. Minä ajattelin, että
komitea, jos mainitsen Maria Ivanovnan nimen, vaatii hänetkin eteensä,
sekoittaa hänen nimensä pahansuopain kelvottomiin syytöksiin ja saattaa
hänet heidän eteensä -- tuo ajatus oli niin kauhea, että minä kävin
hämille ja sekaannuin.
Tuomarini, jotka olivat nähtävästi ruvenneet kuulemaan vastauksiani
jollakin hyvänsuopaisuudella, saivat taaskin epäluuloja, nähtyään
hämillä-oloni. Kaartin upseeri vaati, että pääsyyttäjä kutsuttaisiin
esille. Kenraali käski kutsua "eilisen ilkiön". Minä käännyin nopeasti
ovea kohti, odotellen syyttäjääni. Tuokion kuluttua kuului kahleitten
kalsketta, ovi antautui, ja sisään astui -- Shvabrin. Minä hämmästyin,
nähdessäni kuinka hän oli muuttunut. Hän oli kauhean laiha ja kalpea.
Hänen hivuksensa, vähän aikaa vielä sitten pikimustat, olivat kokonaan
harmaissa; pitkä partansa oli takkuinen. Hän toisti syytöksensä
heikolla, mutta rohkealla äänellä. Hänen ilmoituksensa mukaan oli
Pugatshev lähettänyt minut vakojana Orenburgiin; minä muka läksin
sieltä joka päivä partioretkille, antaakseni viholliselle kirjeitä
kaikesta, mitä kaupungissa tapahtui; viimein yhdyin julkisesti
Pugatsheviin, kuljin hänen kanssaan linnasta linnaan, koettaen
kumminkin kaikin tavoin sortaa petturi-kumppaleitani, saadakseni heidän
virkojansa ja käyttääkseni hyödykseni Pugatshevin antamia lahjoja. Minä
kuuntelin ääneti Shvabrinin puhetta ja olin tyytyväinen yhteen: Maria
Ivanovnan nimeä konna ei maininnut, lieneekö sitten hänen
itserakkauttansa polttanut ajatus hänestä, joka oli hänet inholla
hylännyt tai oliko hänen sydämmessään kipinäkään samaa tunnetta, mikä
saattoi minutkin olemaan vaiti. Oli kuinka hyvänsä, -- Belogorin
linnanpäällikön tytärtä ei mainittu komitean istunnossa. Päätökseni
vahvistui entistä lujemmaksi, ja kun tuomarit kysyivät, millä voisin
kumota Shvabrinin syytökset, vastasin, että minä pysyn siinä, mitä jo
olen sanonut, ja etten voi sanoa mitään muuta puolustuksekseni.
Kenraali käski saattaa meidät ulos. Me läksimme yhdessä. Minä katsahdin
levollisesti Shvabriniin, sanaakaan hänelle sanomatta. Hän veti suunsa
ilkeään iva-nauruun ja, kädellään kannattaen kahleitaan, meni
ohitseni. Minut vietiin tyrmään jälleen, eikä minua sen koommin enää
viety tutkittavaksi.
Minä en nähnyt omin silmin kaikkea sitä, josta minun vielä on
kertominen, mutta olen niin usein kuullut kerrottavan siitä, että
pienimmätkin seikat ovat kiintyneet muistooni; tuntuu ikäänkuin itse
olisin niissä näkymättömästi ollut läsnä.
Vanhempani olivat vastaanottaneet Maria Ivanovnan sydämmellisellä
hyväntahtoisuudella, niinkuin vanhan-aikuisilla ihmisillä oli tapana.
He pitivät sitä Jumalan hyvyytenä, että saivat turviinsa ja suojaansa
ottaa orpoparan. Pian mielistyivät he häneen, sillä ken Maria Ivanovnan
tunsi, hänen oli mahdoton olla rakastamatta häntä. Minun rakkauteni ei
enää ollut isän mielestä pelkkää hulluutta; äidilläni puolestaan ei
muuta toivoa ollutkaan kuin että hänen Petrushansa naisi tuon armaan
kapteenin-tyttären.
Tieto minun kiinnipanostani säikäytti koko perheen. Maria Ivanovna oli
kertonut heille kummallisen tuttavuuteni Pugatshevin kanssa niin
yksinkertaisesti, että he olivat nauraneet sydämmen pohjasta koko
asialle. Isä ei ottanut uskoaksensa, että minä olisin ollut osallinen
häpeälliseen kapinaan, jonka tarkoituksena oli hallituksen kukistaminen
ja aatelis-säädyn hävittäminen. Hän tutki ankarasti Saveljitshia. Ukko
ei salannut, että nuori herra muka oli ollut vieraissa Pugatshevin
luona, mutta vakuutti ja vannoi, ett'ei hän ollut kavalluksesta
kuullutkaan. Vanhukset rauhottuivat ja odottelivat vaan
kärsimättömyydellä ilahduttavia tietoja. Maria Ivanovna oli kovin
rauhaton, mutta hän ei puhunut mitään, sillä hän oli luonnostaan
erittäin hiljainen ja varovainen.
Kului muutama viikko... Äkkiä sai isä kirjeen Pietarista
sukulaiseltamme ruhtinas X:ltä. Ruhtinas kirjotti minusta. Tavallisten
alkusanain jälkeen hän ilmoittaa, että epäluulot minun osallisuudestani
kapinaan on nähty, valitettavasti liian todenperäisiksi, niin että kova
rangaistus olisi minua kohdannut, jollei keisarinna, katsoen isän
ansioihin ja vanhuuteen, olisi armahtanut rikoksellista poikaa ja
päästänyt häntä häpeällisestä kuolemanrangaistuksesta, tuomiten hänet
hänen elin-ajakseen siirtolaiseksi Siperian kaukaisempiin osiin.
Tämä odottamaton isku oli vähällä tappaa isäni. Hän menetti entisen
lujuutensa: hänen surunsa (ennen niin äänetön), ilmoittihe katkerissa
valituksissa.
-- "Kuinka!" toisti hän vihoissansa. "Poikani on niin muodoin ollut
osallinen Pugatshevin hankkeissa! Taivaan Jumala, mitä minun vielä piti
näkemäni! Keisarinna päästää hänet kuolemanrangaistuksesta. Mitäpä
helpoitusta minulle siitä! Rangaistus ei minua peloita: esi-isäni kuoli
mestauslavalla, puolustaen sitä, mitä piti omatuntonsa pyhyytenä; isäni
kärsi yhdessä Volinskin ja Krushtshevin kanssa. Mutta tässäpä
vapasukuinen rupeaa valapattoiseksi, yhtyy rosvoihin, murhamiehiin,
karkureihin... Häpeä suvullemme!..."
Äiti, pelästyneenä hänen epätoivostansa, ei uskaltanut itkeä hänen
läsnäollessaan, vaan koetti rohkaista häntä, puhuen huhujen
epävarmuudesta, ihmisten puheitten horjuvaisuudesta. Mutta isäni ei
saanut lohdutusta.
Maria Ivanovna kärsi kaikista enimmin. Ollen vakuutettu, että minä
olisin voinut puolustaa itseni puhtaaksi, jos vaan olisin tahtonut, hän
arvasi asianlaadun ja piti itseänsä syynä onnettomuuteen. Hän salasi
kaikilta kyyneleensä ja tuskansa, sillä välin aina vaan ajatellen
keinoja minun pelastuksekseni.
Kerran illalla istui isä sohvalla, selaillen "Hovi-kalenteria"; mutta
hänen ajatuksensa olivat kaukana, eikä tuon kirjan lukeminen tehnyt
häneen tavallista vaikutustansa. Hän vihelteli vanhan-aikuista marssia.
Äiti kutoi äännetönnä villaröijyä, pudottaen sillon tällöin kyynelen
työllensä. Äkkiäpä Maria Ivanovna, joka myöskin istui siinä neulomassa,
ilmoitti, että hänen täytyy välttämättömästi lähteä Pietariin, ja
pyysi, että hänet varustettaisiin matkalle. Äiti tuli tuosta hyvin
pahoille mielin.
-- "Mitä sinä Pietarissa teet?" sanoi hän. "Tahdotko, Maria Ivanovna,
sinäkin jättää meidät?"
Maria Ivanovna vastasi, että koko hänen kohtalonsa riippuu tästä
matkasta, että hän, uskollisuutensa tähden kärsineen miehen tyttärenä,
menee hakemaan suojelusta ja apua ylhäisiltä.
Isä painoi päänsä alas: jok'ainoa sana, mikä vähänkin muistutti hänen
poikansa luullusta rikoksesta, oli hänen raskas kuulla ja tuntui
hänestä pistopuheelta.
-- "Mene vaan, lapseni", sanoi hän huoaten. "Me emme tahdo olla tiellä
onnellesi. Suokoon vaan Jumala, että tuleva sulhasesi olisi kunnon mies
eikä kelvoton kavaltaja." Hän nousi ja meni huoneesta pois.
Maria Ivanovna, jäätyään kahden kesken äidin kanssa, ilmoitti hänelle
osaksi aikomuksensa. Äiti syleili häntä kyyneliä vuodattaen ja rukoili
Jumalalta menestystä hänen aikomuksilleen. Maria Ivanovna varustettiin
matkaan ja muutaman päivän perästä hän läksi uskollisen Palashkan ja
uskollisen Saveljitshin kanssa, joka, väkisin erotettuna minusta,
lohdutteli itseään edes sillä ajatuksella, että hän palvelee
morsiantani.
Maria Ivanovna tuli onnellisesti Sofiaan ja, kuultuaan hovin olevan
siihen aikaan Tsarskoje Selossa, päätti jäädä sinne. Aseman
päällysmiehen talossa sai hän asunnokseen laipiolla eroitetun osan
pientä huonetta. Puhelias päällysmiehen vaimo ilmoitti olevansa hovin
uuninlämmittäjän tytär ja pyhitti hänet kaikkiin hovielämän
salaisuuksiin. Hän kertoi mihin aikaan keisarinna tavallisesti heräsi,
joi kahvia, oli kävelemässä; mitkä ylimykset milloinkin olivat hänen
luonansa; mitä keisarinna eilen oli suvainnut puhua päivällispöydässä;
keitä oli vastaan-ottanut eilen illalla. Sanalla sanoen Anna Vlasjevnan
kertomus maksoi muutamia sivuja historiallisia muistelmia ja olisi
ollut kallis muinais-muisto jälkeisille. Maria Ivanovna kuunteli
tarkasti. He menivät puutarhaan. Anna Vlasjevna kertoi jokaisen
lehtokujan ja sillan historian. Käveltyänsä tarpeekseen he palasivat
asemalle; varsin tyytyväisinä toisiinsa.
Seuraavana aamuna nousi Maria Ivanovna varhain, puki päällensä ja meni
hiljaa puutarhaan. Aamu oli kaunis, aurinko kultasi lehmusten latvoja,
jotka syksyn viileä henki oli lakastuttanut. Puiston järvi oli
rasvatyyneenä. Joutsenet olivat heränneet ja juhlallisesti
uiskentelivat ulos rannan siivekkäistä pensaista. Maria Ivanovna kulki
kauniin kedon syrjään, jonne vast'ikään oli pystytetty muistopatsas
kreivin Pietari Aleksandrovitsh Rumantsovin äsköisten voittojen
muistoksi. Äkkiä tuli pieni valkoinen koira, englantilaista rotua,
haukkuen häntä vastaan. Maria Ivanovna säikähti ja samassa kuului
miellyttävä naisen ääni:
-- "Älkää pelätkö, ei se pure".
Maria Ivanovna näki vaimo-ihmisen istumassa penkillä vastapäätä
muistopatsasta ja istui penkin toiseen päähän. Rouva katseli häntä
tarkasti. Maria Ivanovna, heitettyään häneen muutaman silmäyksen,
ennätti tarkastaa hänet. Rouva oli puettu valkoiseen aamupukuun,
yö-myssyyn ja röijyyn. Hän oli nähtävästi noin neljänkymmenen iässä.
Hänen lihavat, punottavat kasvonsa osoittivat ylevyyttä ja
levollisuutta; siniset silmät ja hento hymy olivat sanomattoman
viehättäviä. Rouva katkaisi äänettömyyden.
-- "Varmaankaan ette ole täältä".
-- "En ole; vasta eilen tulin maalta".
-- "Tulitteko sukulaistenne kanssa?"
-- "En; minä tulin yksin".
-- "Yksin! Mutta olettehan vielä niin nuori".
-- "Minulla ei ole isää eikä äitiä".
-- "Olette sitten kaiketi jollakin asialla täällä?"
-- "Aivan niin. Tulin antamaan pyyntökirjaa keisarinnalle".
-- "Te olette orpo; luultavasti on teille tehty vääryyttä, loukattu
teitä".
-- "Ei suinkaan; tulin pyytämään armoa, en oikeutta".
-- "Sallikaa kysyäni, kuka te olette?"
-- "Kapteeni Mironovin tytär"
-- "Kapteeni Mironovin! Hänenkö, joka oli päällikkönä jossakin
Orenburgin kuvernementin linnoista?"
-- "Niin juuri".
Rouva näkyi olevan liikutettu.
-- "Suokaa anteeksi", sanoi hän vielä lempeämmällä äänellä, "suokaa
anteeksi, jos sekaannuin asioihinne, mutta minä oleskelen hovissa;
selittäkää minulle mitä te aiotte pyytää, kenties saatan auttaa teitä".
Maria Ivanovna nousi ja kiitti kunnioituksella. Kaikki tuossa
tuntemattomassa rouvassa veti puoleensa hänen sydäntään ja herätti
luottamusta häneen. Maria Ivanovna otti taskustaan paperin ja antoi sen
rouvalle, joka rupesi lukemaan sitä itseksensä.
Ensi alussa luki hän tarkasti ja lempeän-näköisenä, mutta äkkiä hänen
kasvonsa muuttuivat. Maria Ivanovna, joka oli tarkastanut kaikkia hänen
liikkeitään, säikähti, nähtyään niin ankaran lauseen niissä kasvoissa,
jotka hetki sitten vielä olivat niin olleet suloiset ja levolliset.
-- "Te pyydätte Grinevin puolesta?" sanoi rouva kylmänä. "Keisarinna
ei saata antaa hänelle anteeksi. Hän liittyi petturiin ei
ymmärtämättömyydestä ja kevytmielisyydestä, vaan siveetönnä,
turmiollisena hulttiona".
-- "Ah, rouva! Se ei ole totta!" huusi Maria Ivanovna.
-- "Kuinka?" vastasi rouva, ja hänen kasvonsa lensivät tulipunaisiksi.
-- "Se ei ole totta, ihan varmaan ei ole totta! Minä tiedän kaikki ja
kerron teille koko asian. Hän on minun ainoan tähteni kärsinyt kaikki.
Syynä, ettei hän puolustanut itseään puhtaaksi Oikeuden edessä, oli
vaan se, ettei hän tahtonut sekoittaa minua siihen".
Maria Ivanovna kertoi sitten innolla kaikki, minkä lukija jo tietää.
Rouva kuunteli häntä tarkasti.
"Missä te asutte?" kysyi hän sitten ja, kuultuaan hänen asuvan Anna
Vlasjevnan luona, lisäsi myhähtäen: "Vai niin! Kyllä tiedän. Jääkää
hyvästi, älkää puhuko kellenkään kohtauksestamme. Toivoakseni ei teidän
tarvitse kauan odottaa vastausta kirjeellenne".
Rouva nousi ja meni katettuun lehtokujaan; Maria Ivanovna palasi Anna
Vlasjevnan luokse, täynnä iloista toivoa.
Emäntä torui häntä siitä, että oli ollut ulkona niin varhain
syys-aamuna; se, hänen mielestänsä, ei ollut terveellistä nuorelle
tytölle. Hän toi veden-kiehuttimen, ja teetä juotaessa oli juuri alkanut
iankaikkiset kertomuksensa hovista, kun äkkiä hovivaunut pysähtyivät
talon eteen ja kamarilakeija tuli sisään, ilmoittaen, että keisarinna
suvaitsee kutsua luoksensa neiti Mironovia.
Anna Vlasjevnalle hätä käteen.
"Herra siunatkoon!" huudahti hän. "Keisarinnako teitä hoviin käskee!
Mutta milläs ihmeen lailla hän on saanut tiedon teistä? Ja mitenkäs te,
lapsi parka, astutte keisarinnan eteen? Ettehän luullakseni osaa
astuakaan hovin tapaan. Eiköhän vaan ole parasta, jos lähden saattamaan
teitä: saatanhan edes jossakin kohden niinkuin varoittaa teitä. Ja
kuinkas te saatatte mennä sinne matkapuvussa? Enköhän lähetä pyytämään
kätilöltä hänen keltaista robroniansa?"
Kamarilakeija ilmoitti keisarinnan tahtovan, että Maria Ivanovna tulisi
yksinään ja siinä puvussa, missä hän on. Mitäs tehdä! Maria Ivanovna
nousi vaunuihin ja läksi hoviin, Anna Vlasjevnan neuvojen ja siunausten
seuraamina.
Maria Ivanovna aavisti meidän kohtalomme ratkaisemista; kovasti tykytti
hänen sydämmensä. Muutaman minuutin kuluttua vaunut pysähtyivät hovin
eteen. Vaunuista astuttuaan kulki Maria Ivanovna ylös portaita. Ovet
avattiin hänelle selko selälleen. Hän kulki useampain kauniiden
huoneiden kautta: kamarilakeija osoitti hänelle tietä. Viimeinkin
pysähtyi lakeija erään oven eteen ja, sanottuaan menevänsä häntä
ilmoittamaan, jätti hänet yksikseen.
Ajatus, että hän nyt astuu itse keisarinnan eteen, peloitti Maria
Ivanovnaa niin, että hän tuskin jaksoi pysyä jaloillaan. Hetken
kuluttua ovet avattiin ja hän astui keisarinnan toaletti-huoneesen.
Keisarinna istui toaletin edessä. Muutamia hovi-naisia oli hänen
ympärillään, ja nämä kohteliaasti tekivät Maria Ivanovnalle tietä.
Keisarinna kääntyi häneen lempeänä, ja Maria Ivanovna tunsi hänessä
saman rouvan, jolle niin suoraan oli puhunut asiansa muutama minuuti
sitten. Keisarinna kutsui hänet luokseen ja sanoi hymyillen:
-- "Olen, iloinen, että olen saattanut pitää sanani ja täyttää
pyyntönne. Asianne on päätetty. Minä olen vakuutettu sulhasenne
viattomuudesta. Tässä kirje; olkaa hyvä ja antakaa se itse tulevalle
apellenne".
Maria Ivanovna otti kirjeen vapisevaan käteensä ja, purskahtaen
itkemään, lankesi keisarinnan jalkain juureen. Keisarinna nosti hänet,
suuteli häntä ja rupesi puhelemaan hänen kanssaan.
-- "Minä tiedän, että te ette ole rikkaat", sanoi hän, "mutta minä
olen velassa kapteeni Mironovin tyttärelle. Älkää murehtiko
tulevaisuudestanne. Minä otan huolekseni teidän toimeentulonne".
Osotettuaan lempeyttänsä orpo raukkaa kohtaan, keisarinna päästi hänet
menemään. Maria Ivanovna ajoi takaisin samoissa vaunuissa kuin oli
tullutkin. Anna Vlasjevnalta, joka kärsimätönnä oli odotellut hänen
palaamistansa, rupesi satelemaan kysymyksiä, joihin Maria Ivanovna
vastasi joten-kuten. Anna Vlasjevna ei ollut oikein tyytyväinen
tuommoiseen hajamielisyyteen, mutta selitti sen maalaisen kainoudeksi
ja antoi jalomielisesti anteeksi. Samana päivänä läksi Maria Ivanovna
paluumatkalle, huolimatta poiketa Pietaria ihailemaan.
* * * * *
Tähän päättyvät Pietari Andrejevitsh Grinevin muistelmat. Perheellisten
kertomusten mukaan tiedetään kumminkin että hän oli päästetty
vankeudesta 1774 vuoden lopulla korkeasta käskystä. Hän oli ollut läsnä
Pugatshevin mestauksessa. Pugatshev oli tuntenut hänet väen joukosta ja
nyökännyt hänelle päätään, joka sitten minuutin perästä hengetönnä ja
verisenä näytettiin kansalle. Pian sen jälkeen Pietari Andrejevitsh nai
Maria Ivanovnan. Heidän jälkeisensä elävät onnellisina Simbirskin
kuvernementissä. Kolmenkymmenen virstan päästä X:sta on herraskartano,
jossa vielä näytetään seinällä lasin alla Katarina II:n omakätistä
kirjettä. Se on kirjoitettu Pietari Andrejevitshin isälle ja julistaa
viattomaksi hänen poikansa sekä kiittelee kapteeni Mironovin tyttären
ymmärrystä ja hellää sydäntä.