Rauhaton kylä.
Oli siihen aikaan jalopeura kylläinen.
-- "Sä mitä tulet luolahani, poikanen?"
Hän kysyi lempeästi.
A. Sumarokov.
Kenraalin luota läksin kiireesti kortteeriini. Saveljitsh tervehti
minua tavallisella murinallaan.
-- "On sinulla vaan halua mennä juopuneitten rosvojen kimppuun! Onkos
tuo nyt herrasmiehelle sopivaa? Sattuu paha hetki -- olet mennyt mies.
Enkä minä puhuisikaan, jos tappelisit Turkkilaisten tai Ruotsalaisten
kanssa; mutta näistä ei viitsis puhuakaan".
Minä keskeytin hänet, kysyen, kuinka paljon minulla oli rahaa.
-- "Kyll' on tarpeeksi", vastasi hän tyytyväisenä. "Kyllähän ne
pahukset nuuskivat joka paikan, mutta sain minä sentään säilöön". Ja
ukko otti taskustaan pitkän kudotun kukkaron täynnä hopearahoja.
-- "No, Saveljitsh", sanoin minä; "anna minulle puolet, toisen puolen
saat itsellesi. Minä lähden Belogorin linnaan".
-- "Voi armas Pietari Andreitsh!" puhui ukko vapisevalla äänellä. "Älä
kiusaa Jumalaa. Mikä pakko sinulla on lähteä matkaan tämmöisenä aikana,
jolloin ei rosvoilta pääse ei niin mihinkään? Sääli sinä edes
vanhempiasi, jos et itsestäsi huolikaan. Ja mitä sinä lähdet? Mitä
hakemaan? Odota pikkuruisen: tulee sotaväkeä, rosvot otetaan kiinni,
silloin saat mennä Jumalan nimeen vaikka minne".
Päätökseni oli järkähtämätön.
-- "Ei auta enää keskustelut", vastasin ukolle. "Minun täytyy lähteä;
minä en saata olla lähtemättä. Älä sure, Saveljitsh; Jumala on
armollinen, kenties tapaamme vielä toisiamme! Älä nyt ole itara. Osta,
mitä tarvitset, vaikka kolminkertaisesta hinnasta. Nämä rahat annan
sinulle lahjaksi. Jos ei minua kolmen päivän perästä..."
-- "Mitä nyt haasteletkaan", keskeytti Saveljitsh. "Ettäkö minä
laskisin sinut yksinäsi! Älä unissakaan semmoista pyydä. Jos olet
kerran päättänyt lähteä, niin minä menen myös, vaikka jalkapatikassa,
mutta kas sinua vaan en jätä. Mitä minä täällä muurin takana yksinäni
tekisin? Olenko minä ihan hullu? En mar, ja sano mitä sanot, mutta
sinusta minä en luovu".
Saveljitshin kanssa ei ollut väittelemistä; minä sallin hänen
varustautua matkaan. Puolen tunnin kuluttua nousin hevoseni selkään;
Saveljitsh oli ilmaiseksi saanut eräältä kaupunkilaiselta laihan,
ontuvan hevosen, jota isäntänsä ei enää jaksanut elättää. Niin tulimme
kaupungin portille; vahdit päästivät meidät menemään, me läksimme
Orenburgista.
Rupesi hämärtämään. Tieni kulki Berdin kylän ohitse, jossa
Pugatshevilla oli asuntonsa. Suora tie oli tukossa; mutta arolla näkyi
kaikkialla tuoreita kavion jälkiä. Minä ajoin kovaa ravia. Saveljitsh
tuskin jaksoi pysyä perässäni ja alinomaa huuteli minulle:
-- "Älä aja niin kovin! Herran tähden älä aja niin kovin! Eihän tämä
kirottu koni pysy tuon pitkäkoipisen pahuksen perässä. Ja minnes sitä
on kiiru? Olisipa pitoihin matka, niin sitten olisi toinen juttu, mutta
suoraa tietähän tämä on surman suuhun... Pietari Andreitsh! Kultainen
Pietari Andreitsh ... auta hyvä Jumala! hukkaanhan joutuu lapsi tuolla
tavalla!"
Pian rupesi välkkymään valkeita Berdin kylästä. Me saavuimme
kaivoksille, kylän ainoille varustuksille. Saveljitsh pysyttelihe
perässä, taukoomatta vaikeroiden. Minä luulin pääseväni onnellisesti
kylän ohitse, mutta äkkiä huomasin edessäni viisi talonpoikaa, nuijat
kädessä. Nämä olivat Pugatshevin kortteerin etuvartijoita. Meiltä
kysyttiin keitä olimme. Tunnussanaa tuntematta aioin ääneti ajaa heidän
ohitsensa, mutta he piirittivät minut heti kohta ja yksi heistä tarttui
hevoseni suitsiin. Minä tempasin miekkani ja löin häntä päähän; lakki
pelasti hänen henkensä, hän horjahti kumminkin ja päästi suitset
käsistään. Muut pelästyivät ja juoksivat pakoon; tätä hetkeä käytin
hyödykseni ja ajaa karautin eteenpäin.
Lähenevän yön pimeydessä olisinkin saanut vaarat vältetyiksi, mutta
äkkiä katsahdin taakseni ja huomasin, ett'ei Saveljitshia ollutkaan
perässä. Ukko parka ei ollut päässyt ontuvalla hevosellaan pakoon. Mitä
oli tekeminen? Odoteltuani hetkisen, käännyin häntä pelastamaan.
Kaivosta lähestyessäni kuulin kaukaa melua, huutoja ja Saveljitshin
äänen. Minä joudutin hevoseni juoksua ja tapasin uudestaan äsköiset
vartijat. Saveljitsh oli heidän keskellänsä. Kiljaisten he syöksivät
kimppuuni ja samassa vetivät minut hevosen selästä maahan. Yksi heistä,
nähtävästi johtaja, ilmoitti vievänsä meidät heti kohta keisarin luokse
ja lisäsi:
-- "Hänellä sitten on valta määrätä: hirtetäänkö teidät koht'sillään,
vai odotetaanko Jumalan päivää".
Minä en vastustanut, Saveljitsh noudatti esimerkkiäni, ja niinpä
läksivät vartijat juhlallisesti kuljettamaan meitä.
Kaivoksen yli päästyämme tulimme kylään. Kaikissa tuvissa paloi valkea.
Huutoa ja melua kuului kaikkialta. Kadulla oli paljo kansaa; mutta
pimeässä ei meitä kukaan huomannut eikä tuntenut minussa
Orenburgilaista upseeria. Meidät vietiin tien risteyksissä olevaan
taloon. Portilla oli muutamia viinatynnyreitä ja kaksi tykkiä.
-- "Täss' on hovi", sanoi yksi talonpojista; "heti kohta ilmoitetaan
teidät". Hän meni tupaan. Minä katsahdin Saveljitshiin: ukko luki
rukouksia, silmiänsä ristien. Pitkän ajan perästä tuli talonpoika
takaisin ja sanoi:
-- "Tule, keisari käski tuota upseerin sisään".
Minä astuin tupaan eli hoviin, joksi sitä talonpojat nimittivät.
Pöydällä paloi kaksi talikynttilää; seinät oli koristettu
kultapaperilla; muutoin oli kaikki niinkuin talonpoikaisessa tuvassa
on tavallista: lavitsat, pöytä, katosta nuorassa riippuva pesukannu,
naulassa pyyhin, nurkassa hiilikoukku, leveällä uunin arinalla
savi-astioita. Pugatshev istui jumalan-kuvain alla, käsi mahtavasti
puuskassa. Hänen yllään oli punainen kauhtana ja korkea lakki päässä.
Hänen lähellään seisoi muutamia hänen päätovereistaan, teeskennellen
matelevaa nöyryyttä. Tieto Orenburgilaisen upseerin tulosta oli
nähtävästi herättänyt kapinoitsijoissa suuren uteliaisuuden; he olivat
päättäneet vastaan ottaa minut hyvin mahtavasti.
-- "Aha, herra upseeri!" sanoi Pugatshev vilkkaasti. "Mitä kuuluu? Mikä
on asiasi?"
Minä sanoin olevani omilla asioillani ja että hänen väkensä oli
pysäyttänyt minut.
-- "Millä asioilla?" kysyi hän.
Minä en tiennyt mitä vastata. Pugatshev, luullen, etten minä tahdo
ilmoittaa asiaani muitten kuullen, kääntyi seuralaisiinsa ja käski
heidän astua ulos. Kaikki tottelivat, paitsi kahta, jotka eivät
liikahtaneet paikaltaan.
-- "Puhu rohkeasti näiden kuullen", sanoi Pugatshev; "heiltä en salaa
mitään".
Minä vilkasin valakeisarin suosikkeihin. Toisella heistä, joka oli
kivulloinen, kyyristynyt ja harmaapartainen ukko, ei ollut mitään
merkillistä ulkomuodossaan, paitsi sinistä nauhaa, joka oli kiinnitetty
yli rinnan harmaalle takille. Hänen toveriansa sitä vastaan en unohda
milloinkaan. Hän oli iso, tukeva ja harteva mies, noin 45 vuoden iässä.
Sakea punertava parta, harmaat välkkyvät silmät, nenä ilman sieraimia
ja punaiset täplät otsassa ja poskilla antoivat sanomattoman oudon
lauseen hänen rokon-arpisille, leveille kasvoillensa. Hänen yllään oli
punainen paita, kirgisiläinen pitkä-nuttu ja jalassa kasakan
roimahousut, Ensimmäinen (niinkuin sittemmin sain tietää) oli karannut
korpraali Beloborodov; toinen oli Afanasii Sokolov (liikanimeltänsä
Hlopusha) rangaistu pahantekijä, jo kolmasti karannut Siperian
kaivoksista. Huolimatta tunteista, jotka yksinomaisesti valtasivat
minua, veti tämä seura, johon näin äkkiä olin tullut, suurissa määrin
huomiotani puoleensa. Pian saattoi minut taas entiselleni Pugatshevin
kysymys:
-- "Puhu: mille asialle läksit Orenburgista?"
Omituinen ajatus iski mieleeni: minusta näytti, että Sallimus, joka
toistamiseen oli saattanut minut Pugatshevin luokse, antoi minulle
tilaisuutta aikomukseni toimeenpanemiseen. Minä päätin käyttää sitä
hyödykseni ja, ennättämättä oikein punnitakaan päätöstäni, vastasin
Pugatsheville:
-- "Olin matkalla Belogorin linnaan, pelastamaan orpoa, jolle tehdään
pahaa siellä".
Pugatshevin silmät iskivät tulta.
-- "Kuka minun väestäni uskaltaa tehdä orvolle pahaa?" kiljasi hän.
"Olkoon hän herra tai narri, hän tuomitaan. Sano, kuka se on?"
-- "Shvabrin se on", vastasin minä. "Hän pitää vankeudessa tyttöä,
jonka sinä näit pappilassa sairaana, ja tahtoo väkisinkin naida hänet".
-- "Kyllä minä Shvabrinin opetan!" sanoi Pugatshev vihaisesti. "Hän saa
katua omankäden-oikeuttansa ja pahaa käytöstänsä ihmisiä kohtaan! Minä
hirtätän hänet".
-- "Salli minun sanoa sananen", virkkoi Hlopusha käheällä äänellä.
"Sinä kiirehdit panemaan Shvabrinia linnan päälliköksi ja nyt kiirehdit
häntä hirtättämään. Sinä olet jo loukannut kasakoita, panemalla
aatelismiehen heidän päällikökseen; älä nyt peloita aatelisia,
rangaisten heitä ensimmäisestä syytöksestä".
-- "Ei maksa mokomia sääliä eikä armahtaa", sanoi sininauhainen ukko.
"Shvabrinia kyllä sopii rangaista, mutta eipä haittaisi tutkistella
herra upseeriakin kelpo lailla: millä asialla hän oikeastaan on. Jos
hän ei tunnusta sinua keisariksi, niin mitäpäs hän oikeuttakaan sinulta
hakisi; jos taasen tunnustaa, niin miksikäs hän tähän päivään saakka on
ollut Orenburgissa vihollistesi kanssa? Etköhän käskisi viedä häntä
kansliahnoneesen ja virittää siellä valkea; niin vaan minusta näyttää,
että hän on Orenburgin päällikköjen lähettämä".
Vanhan hirtehisen logiiki näytti minusta hyvin vakuuttavalle. Pintaani
karmi, ajatellessani kenen käsissä minä olin. Pugatshev huomasi
hämmästykseni.
-- "No, herra upseeri?" sanoi hän minulle silmää iskien. "Sotamarskini
taitaa vaan puhua totta. Mitä arvelet?"
Pugatshevin leikillisyys rohkaisi minua uudelleen. Tyyneesti vastasin,
että olen hänen vallassaan ja että hän saa tehdä minun kanssani mitä
tahtoo.
-- "Hyvä", sanoi Pugatshev. "Virkas nyt, millaisessa tilassa teidän
kaupunkinne on".
-- "Jumalan kiitos", vastasin; "kaikki hyvin."
-- "Vai hyvin?" toisti Pugatshev. "Ja kansa kuolee nälkään!"
Hän puhui totta, mutta minä, valani mukaan rupesin vakuuttaman, että
tuo on perätöntä huhua ja että Orenburgissa on kyllältä muonaa.
-- "Kas niin", puuttui sininauhainen puheesen; "näethän itsekin, että
hän pettää sinua. Kaikki karkulaiset todistavat yksimielisesti, että
Orenburgissa on hätä ja nälkä, että syödään kaatuneita eläimiä,
kiittäen, että edes semmoistakaan saavat; ja kumminkin vakuuttaa herra
upseeri, että muonaa on kyllältä. Jos hirtätät Shvabrinin, niin hirtätä
tämäkin herra samaan puuhun, jott'ei toisen olisi paha mieli".
Pahuksen sanat saivat nähtävästi Pugatshevin horjumaan. Onneksi rupesi
Hlopusha vastustamaan kumppaniansa.
-- "Älähän nyt, Naumitsh!" sanoi hän ukolle. "Aina sinä vaan
kuristaisit ja leikkaisit. Mikähän sankari sinä oikeastaan olet?
Itsessäsikään ei enää henkeä pitkälle piisaa. Itsekin haudan partaalla
käyt ja toisia vaan työntelet surman suuhun. Vähäkös on verta
omalla-tunnollasi?"
-- "Mikäs pyhimys sinä sitten olet?" vastasi Beloborodov. "Mistä se
sääli sinuun on tullut?"
-- "No niin", vastasi Hlopusha; "syntinen ihminen minäkin olen ja" (hän
puristi luista nyrkkiänsä ja, vetäen hihansa ylös, paljasti karvaisen
kätensä) "on tämäkin käsi vuodattanut paljon kristittyä verta. Mutta
minä surmasin vihollisia, enkä vieraita; avonaisella tiellä ja synkässä
metsässä, enkä kotona, istuen uunin nurkassa; lingolla ja kirveellä,
vaan en ämmän juoruilla".