Piiritys.
Hän laaksot vuoret oli valtoihinsa saanut.
Vuorelta kaupunkia katsomast' ei laannut.
Hän ukkos' pilvet käski laittaa kiirehin
Ja yöllä viedä nuolineen luo kaupungin.
Heraskov.
Lähestyessämme Orenburgia näimme joukon vankeja, joilta tukka oli
ajettu pois ja joiden kasvot olivat typistetyt pyövelin pihdeillä. He
tekivät työtä varustusten luona, linnan invalidien vartioimina.
Muutamat kuljettivat käsirattailla ulos soraa vallihaudasta, toiset
kaivoivat; vallilla kantoivat muuraajat tiiliä ja korjailivat kaupungin
muuria. Portilla pysäyttivät meitä vartijat, vaatien meiltä passejamme.
Kersantti, kuultuansa tulleeni Belogorin linnasta, saattoi minut
suoraan kenraalin asuntoon.
Minä tapasin hänet puutarhassa. Hän tarkasteli syksytuulten paljastamia
omenapuita ja vanhan puutarhurin avulla kietoi niitä lämpimiin
olkiin. Hänen kasvonsa osoittivat levollisuutta, terveyttä ja
hyväntahtoisuutta. Hän tuli iloiseksi, nähtyään minut, ja rupesi
tiedustelemaan kauheita tapauksia, joissa minä olin ollut läsnä. Minä
kerroin hänelle kaikki. Ukko kuunteli minua tarkasti, karsien puista
kuivia oksia.
-- "Mironov parka!" sanoi hän, kun olin lopettanut surulliset uutiseni.
"Sääli minun on häntä: hän oli hyvä upseeri; madame Mironov oli myöskin
hyvä rouva, ja osasi suolata sieniä niin vallan mainiosti! Entäs Masha,
kapteenin tytär!"
Minä vastasin hänen jääneen linnaan papin rouvan hoitoon.
-- "Ai, ai, ai!" arveli kenraali. "Se on paha, oikein paha. Rosvojen
disciplini ei ole luotettava. Mitenkähän käy siellä tyttö paran?"
Minä virkoin, että Belogorin linnaan on lyhyt matka ja että herra
kenraali arvattavasti viipymättä lähettää sinne sotaväkeä pelastamaan
poloisia asukkaita. Kenraali pyöritteli päätään epäileväisen näköisenä.
-- "Saa nähdä, saa nähdä", sanoi hän. "Kyllä on aikaa meillä vielä
siitä haastella. Tulepas tänään meille juomaan teetä: tänään pidetään
luonani sotaneuvottelu. Sinä saatat antaa meille varmoja tietoja
Pugatshev roistosta ja hänen sotaväestään. Nyt saat mennä lepäämään".
Minä menin minulle toimitettuun asuntoon, jossa Saveljitsh jo oli
puuhailemassa, ja maltittomana odottelin määrättyä aikaa. Lukijan on
helppo arvata, etten suinkaan saattanut jäädä pois neuvottelusta, joka
niin läheisesti koski kohtaloani. Määrättynä hetkenä olin kenraalin
luona.
Siellä tapasin erään kaupungin-virkamiehen, muistaakseni tullin
hoitajan, lihavan punaposkisen ukon, kiiltävässä kauhtanassa. Hän
rupesi minulta kyselemään Ivan Kusmitshista, sanoen häntä
kummikseen,[6] ja usein keskeytti puhettani täydentävillä kysymyksillä
ja opettavaisilla muistutuksilla, jotka osoittivat, että hän, vaikk'ei
ollutkaan taitava sota-asioissa, kumminkin oli älykäs ja huomaavainen
mies. Sillä välin tulivat muutkin kutsutut. Sittenkuin kaikki olivat
istuneet ja saaneet kupillisen teetä, ilmoitti kenraali selvästi ja
tarkasti, mikä asia hänellä oli.
-- "Nyt, hyvät herrat", jatkoi hän, "täytyy päättää, mihin asemaan
meidän on asettuminen kapinallisten suhteen: ahdistavaanko vai
puolustavaanko. Kumpaisellakin on omat etunsa ja hankaluutensa.
Ahdistaen on meillä enemmin toivoa saada vihollinen piammiten
kukistetuksi; puolustava asema sen sijaan on varmempi ja turvallisempi.
Ruvetkaamme äänestämään laillisessa järjestyksessä, se on: alkaen
virka-arvoltansa nuorimmasta. Herra vänrikki!" sanoi hän, kääntyen
minuun; "suvaitkaa lausua mielipiteenne".
Minä nousin ja, kuvattuani lyhyesti Pugatshevin ja hänen joukkonsa,
lausuin vakuutuksella, että valekeisarin olisi mahdoton kestää
säännöllistä ahdistusta.
Minun mielipiteeni herätti virka-miehissä ilmeistä tyytymättömyyttä.
Heidän mielestään se oli nuoren miehen huimapäisyyttä ja julkeutta.
Nousi nurinaa ja kuulin selvään, kuinka joku puoli-ääneen lausui:
"poikanulikka". Kenraali kääntyi minuun ja sanoi myhähtäen:
-- "Herra vänrikki! Sotaneuvotteluissa tavallisesti ensiksi
puolustetaan ahdistus-asemaa: se on laillinen järjestys. Jatkakaamme
äänestystä. Herra kollegin-neuvos! Mitä te sanotte?"
Ukko kiiltävässä kauttanassa joi kiireesti loppuun lasinsa, johon oli
ollut sekoitettu jommoinenkin määrä rommia, ja vastasi kenraalille:
-- "Minä arvelen, teidän ylhäisyytenne, ett'ei meidän pitäisi ottaa
ahdistavaa asemaa eikä puolustavaakaan".
-- "Mitenkäs sitten, herra kollegin-neuvos?" kysyi kummastuen kenraali.
"Sota-taktiikeissa ei ole muita keinoja: joko ahdistetaan tai
puolustetaan..."
-- "Teidän ylhäisyytenne, toimikaa lahjomalla".
-- "Hi-hi-hi! Tuumanne on kyllä älykäs. Lahjominen on taktiikissa
sallittu, ja me koetamme käyttää hyödyksi teidän neuvoanne.
Saattaa luvata rosvon päästä noin 70 ruplaa, kenties satakin ...
sekreeti-summasta".
-- "Ja silloin", keskeytti tullinhoitaja, "tahdon olla kirgisiläinen
pässi enkä kollegin-neuvos, jos nuo ryövärit eivät tuo päällikköänsä,
kädet ja jalat nuorissa".
-- "Siitä sopii vielä tuumailla ja keskustella", vastasi kenraali.
"Mutta täytyy, kaikissa tapauksissa ryhtyä sotatoimiinkin. Hyvät
herrat, lausukaa ajatuksenne laillisessa järjestyksessä!"
Kaikki mielipiteet olivat ihan ristiriitaisia minun ajatukseni kanssa.
Kaikki virkamiehet puhuivat kuinka sotajoukko oli epäluotettava, kuinka
pitäisi olla varovainen ynnä muuta sellaista. Kaikki olivat
yksimielisiä siinä, että viisaampaahan on pysyä tykkien suojassa
kivisen muurin takana kuin hakea aseitten onnea avonaisella kentällä.
Kenraali, kuultuaan kaikkien lausunnot, puhalsi tuhan pois piipustaan
ja sanoi:
-- "Hyvät herrat! Minun täytyy sanoa, että minä puolestani yhdyn kaikin
puolin herra vänrikin mielipiteesen: sillä se ajatus perustakse
kaikkiin taktiikin sääntöihin, ja taktiiki se melkein aina pitää
ahdistus-asemaa parempana kuin puolustus-asemaa".
Hän pysähtyi ja rupesi panemaan piippuunsa. Itserakkauteni riemuitsi.
Ylpeästi katsahdin virkamiehiin, jotka kuiskuttelivat keskenään,
nähtävästi tyytymättöminä ja rauhattomina.
-- "Mutta, hyvät herrat", jatkoi hän, huoaten ja puhaltaen samassa
sakean savupilven, "minä en uskalla yksinäni ottaa päälleni niin suurta
edesvastausta, koska asia koskee Hänen Keisarillisen Majesteetinsa,
Armollisen Keisarinnani minulle uskottujen maakuntain turvallisuutta.
Minä niin muodoin suostun enemmistön mielipiteesen, jonka mukaan on
päätetty, että kaikista viisainta ja turvallisinta on odottaa kaupungin
sisässä piiritystä ja torjua vihollisen rynnäkköä tykistöllä ja
uloshyökkäyksillä".
Virkamiehet vuorostansa katsahtivat minuun pilkallisesti. Neuvosto
hajosi. Minä en saattanut olla surkuttelematta kunnioitettavaa
sotilasta, joka, vastoin omaa vakuutustansa, päätti seurata
tietämättömäin ja kokemattomain mielipiteitä.
Muutamia päiviä tämän merkillisen neuvottelun jälkeen saimme tietää,
että Pugatshev, lupauksensa mukaan, läheni Orenburgia. Minä näin
kapinallisten sotajoukon kaupungin muurilta. Minun mielestäni oli se
kasvanut kymmenkertaiseksi sitten viime rynnäkön, jonka minä olin
nähnyt. Heillä oli myös tykistö, jonka Pugatshev oli ottanut pienistä
valloittamistansa linnoista. Muistaen neuvoston päätöstä, saatoin
ennustaa pitkällistä piiritystä, ja olin vähällä itkeä harmista.
En rupea kuvailemaan Orenburgin piiritystä, joka on historian tehtävä
eikä perheellisten muistelmain. Sanon vaan lyhyesti, että tämä
piiritys, paikkakunnan päällystön varomattomuudesta, oli turmiollinen
kaupungin väestölle, joka sai kärsiä nälkää ja kaikenlaista kurjuutta.
Helppo on arvata, että elämä Orenburgissa oli mitä tukalinta. Kaikki
alakuloisina odottelivat ratkaisevaa hetkeä; kaikki valittivat
kalleutta, joka olikin kauhea. Asukkaat tottuivat tykin luoteihin,
joita putoeli heidän pihoilleen; eivätpä enää Pugatshevin rynnäkötkään
kiihoittaneet yleisön uteliaisuutta. Minä olin nääntyä ikävästä. Aika
kului. Kirjeitä Belogorin linnasta en saanut. Kaikki tiet olivat
suljetut. Eroni Maria Ivanovnasta rupesi tuntumaan kovin tuskalliselta.
Epätietoisuus hänen kohtalostansa vaivasi minua. Ainoana huvituksenani
olivat partioretket. Minulla oli Pugatshevin lahjoittama hevonen, joka
sai osan vähäisestä ruoastani ja jonka selässä joka päivä läksin
kedolle vaihtamaan laukauksia Pugatshevin partiolaisten kanssa. Näissä
ampuilemisissa tavallisesti pääsivät voitolle rosvot, jotka olivat
hyvin syötetyitä, hyvin juotetuita ja hyvillä hevosilla varustettuja.
Kaupungin heikko ratsuväki ei voinut heitä kukistaa. Joskus läksi ulos
myöskin meidän näljistynyt jalkaväkemme; mutta lumen paljous esti sitä
menestyksellä toimimasta hajallaan olevia partiolaisia vastaan. Turhaan
pauhasi tykistö kaupungin valleilta; kedolla se taas vaipui lumeen,
josta nääntyneitten hevosten oli vaikea saada sitä liikkeelle.
Semmoista oli meidän sodankäyntimme. Ja tätä sanoivat Orenburgin
virkamiehet varovaisuudeksi ja viisaudeksi!
Kerran, kun minun oli onnistunut hajoittaa ja ajaa pakosalle jotenkin
suuri joukko, tapasin kasakan, joka oli jäänyt tovereistansa jäljelle;
olin jo lyödä häntä turkkilaisella sapelillani, kun hän äkkiä otti
lakin pois päästään ja huudahti:
-- "Hyvää päivää, Pietari Andreitsh! Mitä kuuluu?"
Minä katsahdin häneen ja tunsin hänessä entisen kasakkaimme
ala-upseerin. Minä ihastuin suuresti.
-- "Hyvää päivää, Maksimitsh", vastasin minä. "Milloinka
Belogorista?"
-- "Vasta eilen läksin sieltä, Pietari Andreitsh. Minulla on teille
kirje".
-- "Missä se on?" huusin säpsähtäen.
-- "Täällä se on", vastasi Maksimitsh, pistäen kätensä poveen. "Lupasin
Palashkalle toimittaa sen teille tavalla tai toisella".
Hän antoi minulle kokoon käärityn paperin, kannusti samalla hevostansa
ja ajoi pois. Vavisten avasin kirjeen ja luin seuraavat rivit:
"Jumala näki hyväksi ottaa minulta yht'aikaa isän ja äidin:
maailmassa ei ole minulla sukulaisia eikä ystäviä. Käännyn
senvuoksi teidän puoleenne, tietäen teidän aina harrastaneen
parastani ja olevan valmis auttamaan jokaista. Suokoon Jumala,
että tämä kirje jollakin tavoin tulisi käsiinne! Maksimitsh on
luvannut sen toimittaa teille. Palashkalle oli Maksimitsh myös
kertonut, näkevänsä teitä usein uloshyökkäyksillä ja että te
ette ollenkaan säästä itseänne ettekä muistele niitä, jotka
kyyneliä vuodattaen rukoilevat edestänne Jumalaa. Kauan aikaa
olin tautivuoteella, mutta kun olin parantunut, niin Aleksei
Ivanitsh, joka on täällä päällikkönä isä vainajani sijassa,
pakoitti isä Gerasimin antamaan minut hänen huostaansa, uhaten
Pugatshevin rangaistuksella. Minä asun meidän talossamme
vartioituna. Aleksei Ivanitsh vaatii minua vaimoksensa. Hän sanoo
pelastaneensa henkeni, salattuaan Akulina Pamfilovnan petoksen,
tämä kun oli sanonut heille, että minä olen hänen veljensä tytär.
Mutta minä mieluummin kuolen kuin menen semmoiselle miehelle kuin
Aleksei Ivanitsh on. Hän kohtelee minua hyvin kovasti ja uhkaa,
jos en muuta päätöstäni ja suostu tulemaan hänen vaimoksensa, viedä
minut leiriin Pugatshevin luo, ja silloin, sanoo hän, käy teille
niinkuin Lisaveta Harlovallekin. Minä pyysin Aleksei Ivanitshilta
ajatus-aikaa. Hän lupasi odottaa vielä kolme päivää, mutta jos en
minä kolmen päivän perästä ole hänen vaimonsa, niin ei minun ole
mitään armoa odottaminen. Hyvä Pietari Andreitsh! Te olette ainoa
ystäväni; auttakaa minua! Pyytäkää kenraalia ja kaikkia päälliköitä,
että lähettävät tänne pian puolustusväkeä ja tulkaa itsekin, jos
mahdollista.