Ero.
Suloist' oli kohtaella
Sua oma armahain:
Nyt kun eron hetki lyöpi,
Särkee suru rintoain.
Heraskov.
Rummun ääni herätti minut varhain seuraavana aamuna. Minä menin
torille. Pugatshevin joukkoja tunkeili lähellä hirsipuuta, jossa vielä
eiliset uhrit olivat riippuamassa. Kasakat olivat hevosten selässä,
sotamiehet kivääreissä. Liput liehuivat. Muutamia tykkejä, joiden
joukossa tunsin meidänkin tykkimme, oli asetettu siirtolaveteille.
Kaikki linnan asukkaatkin olivat kokouneet tänne, odotellen
Pugatshevia. Kapteenin-asunnon portaiden edessä piti kasakka suitsista
kaunista valkoista hevosta, kirgisiläistä rotua. Minä hain silmilläni
kapteenin rouvan ruumista. Se oli viety sivummalle ja katettu
niinimatolla. Viimein astui Pugatshev porstuasta. Väki otti lakit
päästä pois. Hän pysähtyi kuistille ja tervehti kaikkia. Yksi
vanhimmista toi hänen eteensä pussillisen vaskirahoja, joita Pugatshev
sitten rupesi kahmaloittain viskelemään kansan sekaan. Väki huutaen
riensi niitä poimimaan, ja tulipa siinä kolauksia niin saaduiksi
kuin annetuiksikin. Pugatshevin ympärille kokoontuivat hänen
pääliittolaisensa; niiden joukossa näin Shvabrininkin. Meidän katseemme
kohtasivat toisiansa; minun katseessani oli hänellä luettavana inhoa,
hän kääntyi minusta pois, luotuaan minuun silmäyksen täynnä tulisinta
vihaa ja teeskeltyä ivaa. Pugatshev, nähtyään minut väen joukossa,
nyykäytti minulle päätään ja kutsui minut luoksensa.
-- "Kuules", sanoi hän, "mene heti kohta Orenburgiin ja ilmoita minun
nimessäni kuvernöörille ja kaikille kenraaleille, että odottaisivat
minua sinne viikon päästä. Kehoita heitä ottamaan minua vastaan
lapsellisella rakkaudella ja kuuliaisuudella; muutoin uhkaa heitä kova
rangaistus. Onnea matkallesi, herra upseeri!"
Kääntyen sitten kansan puoleen ja osoittaen Shvabrinia, hän lausui:
-- "Tässä on teille, lapset, uusi päällikkö. Totelkaa häntä kaikissa,
hän puolestaan vastaa teistä ja linnasta".
Minä kauhistuin: Shvabrin on tehty linnanpäälliköksi; Maria Ivanovna
jää hänen valtaansa! Taivas, mitenkä hänen käy! -- Pugatshev astui
kuistilta alas. Hevonen talutettiin hänen luoksensa. Hän hyppäsi
nopeasti satulaan, odottamatta kasakoita, jotka yrittivät nostaa häntä.
Samassa huomasin, että väen joukosta astuu esiin Saveljitsh, menee
Pugatshevin luokse ja antaa hänelle paperin. Minä en saattanut
ymmärtää, mitä tuo olisi, -- "Mitäs tämä on?" kysyi Pugatshev
mahtavasti. -- "Suvaitsepas lukea, kyllä se siinä seisoo", vastasi
Saveljitsh.
Pugatshev otti paperin ja katseli sitä kauan aikaa hyvin painavan
näköisenä.
-- "Sinä kirjoitat niin kummallisesti", sanoi hän viimein. "Meidän
kirkkaat silmämme eivät saa tästä mitään selvää. Missä ylimmäinen
sihteerini?"
Nuori sukkela mies korpraalin univormussa riensi Pugatshevin luo.
-- "Lue ääneen", sanoi valekeisari, antaen hänelle paperin.
Minä olin kovin utelias saamaan tietoa siitä, mitä ukolla oli
kirjoittamista Pugatsheville. Ylimmäinen sihteeri rupesi ääneensä
lukemaan tavaten:
-- "Kaksi aamunuttua, toinen pumpulinen, toinen kirjava silkkinen, -- 6
ruplaa".
-- "Mitäs tämä merkitsee?" kysäsi Pugatshev, rypistäen kulmakarvojaan.
-- "Suvaitsepa luettaa edemmäs", vastasi Saveljitsh tyyneesti.
Ylimmäinen sihteeri jatkoi:
-- "Univormu hienosta viheriästä verasta -- 7 ruplaa".
-- "Valkoiset verkahousut -- 5 ruplaa".
-- "Kaksitoista paitaa Hollannin palttinasta manshettien kanssa -- 10
ruplaa".
-- "Tee-serviisi -- 2 ruplaa 50 kopekkaa..."
-- "Mitä loruja?" keskeytti Pugatshev. "Mitä nuo tee-serviisit ja
housut manshettien kanssa minua liikuttavat?"
Saveljitsh rykäsi ja rupesi selittelemään.
-- "Se on näethän, luettelo herran tavaroista, jotka nuo rosvot ovat
varastaneet..."
-- "Mitkä rosvot?" kysäsi Pugatshev suuttuneena.
-- "Ai, suo anteeksi", vastasi Saveljitsh. "Rosvoja ne eivät
olleetkaan, vaan sinun väkeäsi. Ne ne meiltä ovat vieneet kaikki tyyni.
Älä suutu: kompastuu hevonenkin neljän jalan juostessa. Suvaitse kuulla
loppuun asti".
-- "Lue loppuun", käski Pugatshev.
Sihteeri jatkoi:
-- "Kattuunainen peite, toinen peite villainen ja pumpulilla topattu --
4 ruplaa."
-- "Ketunnahkainen turkki, päällys sinertävästä ratinista, -- 40
ruplaa."
-- "Ja sitten vielä jäniksen-nahkainen turkki, joka lahjoitettiin
kestikievarissa sinun armollesi, -- 15 ruplaa."
-- "Mitä hittoja!" kiljasi Pugatshev ja hänen silmänsä säihkyivät
tulta.
Minä säikähdin Saveljitsh paran tähden. Hän yritti ruveta tarkempiin
selityksiin, mutta Pugatshev keskeytti hänet.
-- "Kuinka sinä rohkenet tulla eteemme mokomilla turhilla asioilla!"
kiljasi hän, siepaten paperin sihteerin käsistä ja heittäen sen
Saveljitshin silmille. "Tuhma ukko! Tavarat on otettu: suuri vika!
Sinun pitäisi, sen vanha kanto, iki-päiväsi rukoilla minun ja
väkeni edestä Jumalaa siitä, ett'ei sinua herroinesi ole vedetty
samaan hirsipuuhun, missä muutkin uppiniskaiset roikkuvat...
Jäniksen-nahkainen turkki! Tiedätkös, että minä nyljetän sinut elävältä
turkikseksi?"
-- "Kuinka suvaitset vaan", vastasi Saveljitsh, "mutta minä olen
palvelija, minä, ja minun tulee vastata isäntäni tavaroista".
Pugatshev oli nähtävästi jalomielisellä tuulella. Hän kääntyi ja läksi
pois sanaakaan enää sanomatta. Shvabrin ja vanhimmat seurasivat häntä.
Joukko astui ulos linnasta järjestyksessä. Väki meni saattamaan
Pugatshevia.
Minä jäin torille kahden kesken Saveljitshin kanssa. Ukko piteli vielä
käsissään luetteloansa, katsellen sitä syvimmällä surumielisyydellä.
Nähtyään kuinka hyvissä kirjoissa minä olin Pugatsheville, oli hän
päättänyt käyttää tätä seikkaa hyödykseen; mutta ukon älykäs tuuma ei
onnistunut. Minä yritin ruveta torumaan häntä liiallisesta
uutteruudesta, mutta purskahdin nauramaan.
-- "Naura vaan, herra", sanoi Saveljitsh, "naura vaan, mutta kun taas
pitää ruveta uutta taloutta kuntoon panemaan, niin saas nähdä,
naurattaakohan silloin".
Minä riensin pappilaan, tavatakseni Maria Ivanovnaa. Papin rouva tuli
vastaani, tuoden surullisia sanomia. Yöllä oli Maria Ivanovna
sairastunut kovaan kuumeesen. Hän makasi tautivuoteella ja houraili.
Papin rouva saattoi minut hänen huoneesensa. Minä astuin hiljaa hänen
vuoteensa viereen ja hämmästyin, nähtyäni kuinka hänen kasvonsa olivat
muuttuneet. Sairas ei tuntenut minua. Kauan seisoin hänen edessänsä; en
kuullut isä Gerasimia enkä hänen hyväntahtoista vaimoansakaan, jotka
lienevät koettaneet lohdutella minua. Synkkiä ajatuksia aaltoeli
mielessäni. Köyhän turvattoman orvon tila, keskellä raakoja
kapinallisia, oma voimattomuuteni, -- ne minua peloittivat. Shvabrin,
Shvabrin se enemmin harmitti minua. Saatuaan vallan Pugatshevilta,
päästyään päälliköksi linnaan, jossa oli tämä tyttö parka, hänen
vihansa viaton esine, hän saattoi tehdä mitä hyvänsä. Mitä minun oli
tekeminen? Miten saatoin auttaa häntä? Miten saisin hänet pelastetuksi
pahan miehen käsistä? Yksi keino oli jäljellä: minä päätin heti lähteä
Orenburgiin, jouduttaakseni Belogorin linnan vapauttamista ja,
mahdollisuutta myöten, itsekin olla siinä osallinen. Minä sanoin
jäähyväiset papille ja Akulina Pamfilovnalle, hartaasti pyytäen heitä
pitämään huolta hänestä, jota jo pidin vaimonani. Minä otin tyttö paran
käden ja suutelin sitä, kastellen sitä kyynelilläni.
-- "Hyvästi", sanoi minulle papin rouva, saattaen minua; "hyvästi,
Pietari Andreitsh. Kenties tapaamme toisiamme parempina aikoina. Älkää
unohtako meitä, kirjoittakaa meille useammin. Maria Ivanovna paralla ei
nyt enää ole mitään muuta lohdutusta eikä muuta suojelijaa kuin te".
Tultuani torille pysähdyin hetkiseksi, katsahdin hirsipuuhun, kumarsin
sille ja läksin linnasta Orenburgin tietä myöten, luopumattoman
Saveljitshin seurassa.
Minä kuljin ajatuksissani, kun äkkiä kuulin takanani kovan töminän.
Katsahdin taakseni ja näin kasakan ajavan linnasta, pitäen
bashkirilaista hevosta suitsista ja viittoen minulle. Minä pysähdyin ja
tunsin hänessä kohta entisen kasakkaimme ala-upseerin. Tultuaan
kohdalleni, hyppäsi hän alas hevosensa selästä ja annettuaan toisen
hevosen suitset minun käteeni, sanoi:
-- "Herra upseeri! Meidän isämme lahjoittaa teille hevosen ja oman
turkkinsa", (satulaan oli sidottu lammasnahkainen turkki). "Ja sitten
vielä", lisäsi hän, änkyttäen, "lahjoittaa hän teille ... puoli ruplaa
rahoja ... mutta minä pudotin ne tielle ... suokaa anteeksi".
Saveljitsh katsahti häneen karsaasti ja jupisi:
-- "Pudotit tielle! Mikäs sitten povessasi kilisee? Hävytön!"
-- "Jaa niin povessaniko?" vastasi kasakka, vähääkään hämmästymättä.
"Mitäs nyt, ukko kulta, ajatteletkaan? Marhaminta siellä vaan on eikä
rahat".
-- "Hyvä se", sanoin minä, lopettaen toran. "Kiitä puolestani sitä,
joka sinut lähetti; koeta nyt löytää kadottamasi rahat tieltä ja ota ne
vaivoistasi".
-- "Suuri kiitos, paljo kiitoksia!" vastasi kasakka, kääntäen
hevosensa. "Ikäni rukoilen Jumalaa puolestanne".
Hän läksi ajamaan takaisin linnaan, pidellen toisella kädellä poveansa,
ja oli hetken kuluttua kadonnut näkyvistä. Minä panin turkin päälleni,
nousin hevosen selkään, asettaen Saveljitshin taakseni.
-- "Näes nyt", puhui ukko, "enpäs turhan päiten antanutkaan
anomuskirjaa rosvolle: omatunto lie ruvennut kalvamaan. Bashkirilainen
tamman rämä ja lammasnahkainen turkki tosin eivät maksa puoltakaan
sitä, mitä konnat meiltä veivät ja mitä sinä itse hänelle annoit, mutta
lisänähän rikka rokassa".