Kuokkavieras.
Kuokkavieras on parempi Tatarilaista.
Venäläinen sananlasku.
Tori tyhjeni. Minä vaan seisoin samalla paikalla, kykenemättä
järjestämään niin kauheiden liikutusten tärisyttämiä ajatuksiani.
Maria Ivanovnan kohtalo minua kaikista enemmin huoletti. Missä hän on?
kuinka hänen on käynyt? Ennättikö hän päästä piiloon? Onko hänen
piilopaikkansa turvallinen?... Levottomana astuin kapteenin taloon.
Kaikkialla oli siellä tyhjää; tuolit, pöydät, arkut kaikki pirstoina,
astiat palasina; kaikki oli huiskin haiskin. Minä juoksin portaita
ylös, ja ensi kerta astuin Maria Ivanovnan kamariin. Minä näin hänen
vuoteensa, jonka rosvot olivat hajoittaneet, kaappi oli rikottu ja
rosvottu; lamppunen paloi vielä nurkassa tyhjän kuvakaapin edessä.
Väliseinällä oli pieni peilikin säilynyt. Missä oli tämän hiljaisen
immen-asunnon emäntä. Kauhea ajatus iski mieleeni: mitähän jos hän on
rosvojen käsissä... Sydämmeni säpsähti... Minä purskahdin katkeraan
itkuun ja lausuin kovasti armaani nimen... Samassa kuului kahinaa, ja
kaapin takaa tuli esille Palashka, kalpeana ja vavisten.
-- "Voi Pietari Andreitsh!" sanoi hän; lyöden kätensä yhteen. "Onpas
tämä kauhun päivä!"
-- "Missä Maria Ivanovna?" kysäsin kärsimättömästi. "Missä Maria
Ivanovna?"
-- "Kyllä hän on elossa", vastasi Palashka; "hän on piilossa Akulina
Pamfilovnan luona".
-- "Pappilassako!" huudahdin kauhistuen. "Taivas! Siellähän on
Pugatshevkin".
Minä syöksin ulos huoneesta ja juoksin huimasti pappilaan, näkemättä,
tuntematta tiellä mitään. Pappilasta kuului huutoja, naurua, lauluja...
Pugatshev piti kemuja tovereineen. Palashkakin juoksi sinne perässäni.
Minä lähetin hänet kutsumaan salaa Akulina Pamfilovnaa puheilleni.
Hetken kuluttua papin rouva tuli ulos kuistille, tyhjä viinapullo
kädessä.
-- "Herran tähden! missä on Maria Ivanovna?" kysäsin minä
sanomattomalla levottomuudella.
-- "Meillä hän on, kyyhkyläinen; väliseinän takana vuoteellani makaa",
vastasi papin rouva. "Voi, Pietari Andreitsh, kyllä oli vaara lähellä,
mutta kaikki kävi sentään, Jumalan kiitos, hyvin. Pahus oli juuri
istunut päivällispöytään, kun Masha heräsi ja rupesi valittamaan! Minä
olin pudota säikähdyksestä. Hän kuuli sen ja kysyi: 'Ämmä! kuka täällä
voivottelee?' Minä rosvolle kumarsin: 'veljeni-tytär, hyvä herra,
sanoin minä; hän se siellä sairaana on maannut jo toista viikkoa'. --
'Onko hän nuori?' -- 'Nuori on, herraseni'. -- 'Näytäs, ämmä, mulle
tyttöä!' -- Tuntui kuin olisi puukolla pistetty sydämmeeni. 'Kyllä
herra; mutta tyttöpä on kovin heikko eikä jaksa tulla luoksesi'. 'Mitä
se tekee; minä menen itse'. -- Ja niin meni pahus väliseinän taa,
aatteles nyt! Meni ja veti uutimet sivulle, katsahti sitten tulisilla
silmillään, mutta sitten, Jumalan olkoon kiitos, meni taas pois. Mutta
minä, tiedätkös, valmistin jo itseäni piinaan ja kuolemaan. Onneksi
Masha ei tuntenut häntä. Laupias suuri Jumala! onpas vaan tullut
kauheita aikoja! Poloinen Ivan Kusmitsh! kukapa olisi tuota voinut
luulla!... Entäs Vasilisa Jegorovna? Ja Ivan Ignatjitsh sitten? Mistäs
syystä hänet hirttivät?... Milläs tavalla te sitten pääsitte vapaaksi?
Mutta aika poika on vaan tuo Shvabrin, Aleksei Ivanitsh! Niin vaan
leikkuuttikin hiuksensa ja mässää tuolla nyt par'aikaa muitten kanssa.
Aika poika! Ja kun mainitsin minä veljeni tyttärestä, niin katsahti hän
minuun, kuin olisi puukolla pistänyt; mutta ei sentään ilmoittanut
asiaa, ja siitä häntä kiitän".
Samassa kuului päihtyneitten vieraiden huutoa ja isä Gerasimin ääni.
Vieraat vaativat viinaa, isäntä kutsui emäntäänsä. Akulina
Pamfilovnalle tuli kiire.
-- "Menkää nyt kotianne, Pietari Audreitsh", sanoi hän: "nyt täytyy
minun pitää huolta mässäävistä rosvoista. Menkää, muutoin saavat nähdä
teidät. Jumala varjelkoon! Hyvästi, Pietari Andreitsh, käyköön nyt
kuinka käyneekään; eihän Jumala meitä hylkää".
Hän meni. Vähän levollisempana läksin asuntooni. Torin poikki
kulkiessani, näin muutamia Bashkireja tunkeilemasta hirsipuun luona; he
raastivat saappaita hirtettyjen jaloista. Töin tuskin sain hillityksi
vimmastukseni, huomattuani kuinka hyödytöntä minun sekaantumiseni
olisi. Linnassa juoksenteli rosvoja, ryöstelemässä upseerien asuntoja;
kaikkialla kuului juopuneiden pahantekijäin huutoja. Minä tulin
kotiani. Saveljitsh oli kynnyksellä.
-- "Jumalan kiitos, ettäs tulet", huudahti hän, minut nähtyään. "Luulin
jo pahusten taaskin ottaneen sinut kiinni. Voi hyvä Pietari Andreitsh!
Meiltä ovat hitot vieneet kaikki: vaatteet Ja kalut ja kapineet ja
kaikki. Mutta kiitos Luojan, että edes sinut hengissä päästivät. Mutta
tunsitkos rosvojen päällikköä?"
-- "En tuntenut; kuka hän on sitten?"
-- "Etkö tuntenut? Etkö muistakaan juoppolallia, joka viekotteli
sinulta turkin kestikievarissa? Tuon jäniksen-nahkaisen, aivan uuden
uutukaisen; saman, jonka tuo konna vielä ratkoi, päälleen saadaksensa!"
Minä hämmästyin. Tosiaankin oli Pugatshevin ja entisen oppaani välillä
paljon yhtäläisyyttä. Nyt huomasin Pugatshevin ja oppaan samaksi
mieheksi ja ymmärsin myös syyn, minkä tähden minua oli armahdettu. En
saattanut olla ihmettelemättä omituista sattumusta: kuljeksijalle
lahjoitettu turkki pelastaa minut hirrestä, ja kestikievareita myöten
kuljeksiva juoppo piirittää linnoja ja uhkaa keisarikuntaa.
-- "Etkö tahtoisi syödä jotakin?" kysyi tavoistaan luopumaton
Saveljitsh, "kotona ei ole mitään, mutta pistäynpä ulos, ehkä sattuis
jotain saamaan".
Jäätyäni yksin, vaivuin ajatuksiin. Mitä tuli minun tehdä? Jäädä
linnaan, joka oli vihollisen hallussa, tai seurata hänen joukkoansa oli
sopimatonta upseerille. Velvollisuuteni vaati minua menemään sinne,
missä minusta vielä olisi hyötyä isänmaalle nykyisinä pulmallisina
aikoina... Rakkaus sitä vastoin kehoitti minua jäämään Maria Ivanovnan
luokse, puolustaakseni ja suojellakseni häntä. Vaikka nykyisissä
oloissa olikin pikainen muutos silminnähtävästi odotettavana, en
kumminkaan saattanut olla vapisematta, ajatellessani kuinka vaarallista
hänen tilansa oli.
Mietteeni keskeytti eräs kasakka, joka tuli ilmoittamaan, että "suuri
keisari vaatii minua luoksensa".
-- "Missä hän on?" kysyin, valmiina tottelemaan.
-- "Linnanpäällikön talossa", vastasi kasakka. "Päivällisen jälkeen
meni hän saunaan ja nyt on pannut levolle. Voi, hyvä herra, kaikesta
huomaa, että hän on kokea persona: päivällispöydässä suvaitsi hän syödä
kaksi paistettua porsasta, ja kylpee niin kuumassa löylyssä, ettei itse
Taras Kurotshkinkaan kestänyt, vaan antoi vastan Fomka Bikbaeville ja
töin tuskin sai sitten itsensä kylmällä vedellä virvoitetuksi... Täytyy
sanoa, että kaikki hänen manierinsa ovat niin noopelia... Saunassa
kuului näyttäneen keisarillisia merkkejä rinnastaan: toisella puolella
oli kaksipäinen kotka, toisella hänen personansa".
Minä en pitänyt tarpeellisena ruveta väittelemään näistä asioista
kasakan kanssa, vaan läksin hänen kerallaan kapteenin taloon, tiellä
koettaen ennakolta kuvailla mielessäni kohtaustani Pugatshevin kanssa
ja arvata miten se päättyisi. Minä tietysti en saattanut olla aivan
levollisella mielellä.
Tullessani kapteenin talolle oli jo hämärä. Hirsipuu uhreinensa
haamoitti kaukaa hirveänä aaveena. Kapteenin rouvan ruumis oli yhä
vielä kuistin vieressä; ovella oli kaksi kasakkaa vartioimassa. Kasakka
joka oli minut tuonut, meni minua ilmoittamaan ja, palattuaan heti
kohta, saattoi minut samaan huoneesen, jossa edellisenä iltana olin
sanonut niin hellät jäähyväiset Maria Ivanovnalle.
Omituinen näky oli edessäni. Pöydän ympärillä, joka oli katettu
pöytäliinalla ja täynnä pulloja ja laseja, istui Pugatshev ja
kymmenkunta kasakkain vanhimpia, päässä lakit ja yllä kirjavat paidat,
kiihtyneinä viinasta, kasvot punaisina ja säikkyvin silmin. Heidän
joukossaan ei ollut Shvabrinia eikä meidän kasakkain alaupseeriakaan,
noita uusia pettureita.
-- "Ahaa, herra upseeri!" sanoi Pugatshev, nähtyään minut. "Terve
tultuanne! Painakaa puuta!"
Pöytäkumppanit väistivät. Minä istahdin sanaakaan sanomatta tuolin
reunalle. Naapurini, nuori kasakka, kaunis ja solakka mies, kaasi
minulle lasin paloviinaa, johon en kajonnutkaan. Uteliaana rupesin
katselemaan seuraa. Pugatshev istui kunniasijalla, kyynäspäät pöydällä
ja nojaten leveään nyrkkiin mustapartaista leukaansa. Hänen kasvonsa
piirteet, säännölliset ja jotenkin miellyttävät, eivät osoittaneet
mitään julmuutta. Hän kääntyi usein erään noin viisikymmentä vuotta
vanhan miehen puoleen, sanoen häntä milloin kreiviksi, milloin
Timofejitshiksi, toisinaan vaariksikin. Kaikki kohtelivat toisiansa
kuin toverit, osoittamatta mitään erinomaista kunnioitusta
päälliköllensä. Puhuttiin tän'-aamuisesta rynnäköstä, kapinan
levenemisestä ja tulevista toimista. Jokainen kerskaili, sanoi
mielipiteensä ja vastusti ujostelematta Pugatshevia. Tässä
kummallisessa sotaneuvostossa päätettiin mennä Orenburgia vastaan, --
rohkea hanke, joka sittemmin oli vähällä onnistuakin! Huomenna oli
määrä lähteä liikkeelle,
-- "Nyt pojat", sanoi Pugatshev; "pistetään lauluksi; lauletaan minun
lempilauluni! Tihumakov! ala sinä!"
Naapurini aloitti hienolla äänellä surumielisen viisun, jota muut
kuorissa säestivät:
Sinisalo, sinisalo, älä humaja,
Älä miettimästä estä nuorta miestä nyt.
Aamun koittaessa tutkintohon mull' on tie,
Roman tuomarin, niin itse keisarimme luo.
-- Sitten keisari käy multa kyselemään:
Sano, sano, sinä maalta tullut poikanen,
Kenen kera kävit varkahissa, rosvoilit;
Kuinka paljon sulla kumppaneita ollut on?
-- Sulle virkan, suuri keisari ja toivoni,
Sanon todet valehettomat ja vakaiset,
Oli tovereita mulla neljä kaikkiaan:
Tover' ensimmäinen -- sepä oli synkkä yö,
Toinen toverini -- puukko oli välkkyvä,
Mutta kolmas -- oli vainen kelpo ratsuni,
Vielä neljäskin ja se oli jäykkä joutseni.
Oli airueitakin: ne nuolet nopeat.
-- Silloin lausuu suuri keisari ja toivoni:
Terve, terve, sinä maalta tullut poikanen!
Hyvin varkahissa kävit, hyvin vastailit.
Siitä palkinnoksi, poikaseni, meiltä saat:
Kedoll' avaralla asunnon sä korean,
Joss' on pystypuuta kaks' ja yksi poikkipuu.
Mahdoton on kuvailla mimmoisen vaikutuksen minuun teki tuo kansanlaulu
hirsipuusta, juuri hirsipuun ansainneitten laulamana. Heidän totiset
muotonsa, raikkaat äänensä, surumielinen lausunto sanoille, muutoinkin
jo huomiota vetäville, -- kaikki tuo synnytti minussa jonkinlaista
runollista kauhistusta.
Vieraat joivat vielä lasillisen viinaa, nousivat sitten pöydästä ja
sanoivat Pugatsheville jäähyväiset. Minä yritin seurata heidän
esimerkkiään, mutta Pugatshev sanoi minulle: "Istu, minulla olisi
puhumista sinun kanssasi". Me jäimme kahden kesken.
Tuokion olimme kumpikin ääneti. Pugatshev katsoi minuun tarkasti,
joskus sirristäen vasenta silmäänsä sanomattoman viekkaasti ja
pilkallisesti. Viimein hän rupesi nauramaan niin teeskentelemättömän
iloisesti, että minä, katsoen häneen, rupesin myöskin nauramaan,
tietämättä itsekään miksi.
-- "No, herra upseeri!" sanoi hän minulle. "Taisitpa säikähtyä, kun
meidän pojat panivat paulan kaulaasi? Musteni kai maailma silmissäsi,
vai mitä?... Ja olisitpa kuin olisitkin saanut riippua maan ja taivaan
välillä, jollei palvelijasi olisi tullut väliin. Minä tunsin heti kohta
vanhan ukko-rahjuksen. Olisitkohan osannut aavistaakaan, että mies,
joka opasti sinut kestikievariin, oli itse suuri keisari". (Hän otti
päällensä salaperäisen, mahtavan katsannon). "Sinä olet syypää
edessäni", jatkoi hän, "mutta minä armahdin sinua hyvän tekosi tähden,
siitä, ettäs osoitit minulle palveluksen silloin kuin minun täytyi
piillä vihollisiani. Saatpa vielä nähdä kummempiakin! Saatpa vielä
enemmin tuta armoani, jahka vaan saan oman valtakunnan. Lupaatko
palvella minua uskollisesti?"
Rosvon kysymys ja julkeus olivat mielestäni niin hassumaisia, etten
saattanut olla naurahtamatta.
-- "Mikä sinua naurattaa?" kysäsi hän, rypistäen kulmakarvojaan. "Vai
etkö usko, että olen suuri keisari? Vastaa suoraan!"
Minä kävin hämille. Mahdotonta minun oli sanoa rosvoa keisariksi: se
olisi ollut kelvotonta pelkuriutta. Sanoa häntä suoraan petturiksi,
olisi ollut syöstä itseni surman suuhun, ja se, mihin olin ollut valmis
hirsipuun juurella koko kansan läsnäollessa, ensimmäisessä vihan
vimmassa, näytti minusta nyt hyödyttömältä kerskaamiselta. Minä
epäilin. Synkkänä odotteli Pugatshev vastaustani. Vihdoin (ja vielä
nytkin mielihyvällä muistelen tuota hetkeä) velvollisuuden tunto voitti
inhimillisen heikkouden. Minä vastasin Pugatsheville:
-- "Kuules, sanonpa sulle suoran totuuden. Päätä itse, saatanko
tunnustaa sinut keisariksi? Olethan järkevä mies, huomaisithan kyllä
minun vilpistelevän".
-- "Mikäs minä olen mielestäsi?"
-- "Jumala sen tietää: mutta kuka lienetkään, niin vaarallista leikkiä
sinä vaan leikit".
Pugatshev katsahti minuun äkkiä.
-- "Vai et usko", sanoi hän, "vai et usko minua keisariksi Pietari
Feodorovitshiksi? Olkoon niinkin! Mutta muistathan sananpartta:
rohkea rokan syö! Nousihan ennen vanhaan Grishka Otrepjev'kin
hallitus-istuimelle? Ajattele minusta mitä tahdot, älä vaan luovu
minusta. Mitäpä sinä muusta! Palvele minua uskossa ja totuudessa, niin
koroitan sinut sotamarskiksi sekä ruhtinaaksi. Mitä arvelet?"
-- "Ei", vastasin minä lujasti. "Minä olen synnyltäni aatelismies, olen
tehnyt valan keisarinnalle: sinua en saata palvella. Jos tosiaankin
suot minulle hyvää, niin päästä minut Orenburgiin".
Pugatshev rupesi ajattelemaan.
-- "Ja jos päästän", virkkoi hän sitten, "lupaatko edes, ettes sodi
minua vastaan?"
-- "Kuinka minä saattaisin luvata semmoista?" vastasin minä. "Tiedäthän
itsekin, että minun asiani on totella; jos käsketään menemään sinua
vastaan, niin menen, ei auta. Olethan itsekin päällikkö ja vaadit
alamaisiltasi kuuliaisuutta. Miltä tuo näyttäisi, jos luopuisin
palveluksestani, kuu palvelustani kumminkin tarvitaan? Henkeni on sinun
vallassasi; jos päästät minut, niin kiitos; jos otat pääni, niin Jumala
sinua tuomitkoon: minä puolestani olen sinulle puhunut totta".
Suoruuteni hämmästytti Pugatshevia.
-- "Olkoon menneeksi", sanoi hän, lyöden minua olalle. "Keltä hirmu,
siltä armo. Mene sitten minne mielit ja tee mitä tahdot. Tule huomenna
luokseni jäähyväisille; mutta nyt saat mennä maata; nukuttaa jo
minuakin".
Minä läksin ulos. Yö oli hiljainen ja kylmä. Kuu kumotti ja tähdet
välkkyivät, valaisten toria ja hirsipuuta. Linnassa oli kaikki hiljaa
ja pimeätä. Kapakassa paloi valkea, ja siellä kajahteli myöhäisten
mässääjäin melu. Minä katsahdin pappilaan. Luukut ja portit olivat
kiinni. Kaikki siellä näytti lepäävän.
Tullessani kotia tapasin Saveljitshin rauhatonna viipymisestäni. Tieto
vapaudestani saattoi hänet ihastukseen.
-- "No Jumalan kiitos", sanoi hän, silmiänsä ristien. "Aamun koittaessa
jätämme linnan ja lähdemme minne silmä vie. Olenpa valmistanut sinulle
jotakin; syöpäs nyt, herraseni, ja makaa makeasti huomis-aamuun asti,
kuni Jumalan kainalossa".
Minä seurasin hänen neuvoansa ja, syötyäni suurella ruokahalulla,
nukuin paljaalla lattialla, väsyneenä ruumiillisesti sekä
hengellisesti.