Rynnäkkö.
Pääni, pääni, sinä poloinen,
Pääni palvelemaan altis ain'!
Olet palvellut, sä päähyt jo,
Umpeen vuotta kolmeneljättä:
Etkä saanut ole, päähyt oi,
Kunniata etkä mainetta,
Etkä korkea arvoa.
Et ole saanut hyvää sanaakaan
Sait sä, päähyt parka, ainoastaan
Kaksi korkeata pylvästä
Sekä vaahteraisen poikkipuun,
Vielä paulan silkkinuoraisen.
Kansanlaulu.
Tänä yönä en nukkunut, en edes riisunutkaan, Olin päättänyt aamun
koittaessa mennä linnan portille, josta Maria Ivanovnan oli määrä
lähteä; siellä tahdoin hänelle sanoa viimeiset jäähyväiset. Tunsin
itsessäni suuren muutoksen: sieluni rauhattomuus ei tuntunut minusta
niin raskaalle, kuin tuo alakuloisuus, joka minua vielä joku aika
sitten oli rasittanut. Eron katkeruuteen liittyi epäselviä, mutta
suloisia toiveita sekä maltiton vaarain odottaminen ja jalon
kunnianhimon tunteita. Yö kului. Olin lähtemäisilläni ulos, kun ovi
avaantui ja korpraali tuli ilmoittamaan, että kasakat olivat yöllä
lähteneet linnasta, vieden väkisin mukaansa Julain, ja että linnan
edustalla liikkuu tuntemattomia ihmisiä. Minä kauhistuin,
ajatellessani, ettei Maria Ivanovna ennätäkään lähteä linnasta; minä
annoin kiireesti muutamia käskyjä korpraalille ja riensin kapteenin
taloon.
Aamu koitti. Kiirehtiessäni katua pitkin, kuulin äkkiä mainittavan
nimeäni. Minä kysyin:
-- "Minnes te menette?" kysyi Ivan Ignatjitsh, juosten perässäni. "Ivan
Kusmitsh on jo vallilla ja lähetti minut teitä hakemaan. Pugatsh on
tullut jo".
-- "Läksikö Maria Ivanovna", kysäsin sydämmen ahdistuksella.
-- "Ei ennättänyt", vastasi Ivan Ignatjitsh, "tie Orenburgiin on
katkaistu; linnaa piiritetään. Kamala juttu, Pieta Andreitsh!"
Me menimme vallille, s.o. luonnolliselle ylennykselle, joka oli
vahvistettu paaluilla. Sinne oli keräynnyt koko linnan väestö. Sotaväki
seisoi aseissa. Tykki oli muutettu sinne jo eilen. Kapteeni käveli
vähäisen joukkonsa edessä. Vaaran läheisyys teki vanhan sotilaan
tavattoman reippaaksi. Arolla, vähän matkan päässä linnasta, ajeli
parikymmentä ratsumiestä. Näköjään olivat ne kasakoita, mutta heidän
joukossaan oli Bashkirejakin, joita oli helppo tuntea heidän
karvalakeistaan ja nuoliviinistään. Kapteeni kulki sotaväkensä ympäri,
ja sanoi heille:
-- "Nyt, lapset, pankaamme kaikki voimamme altiiksi keisarinnan,
äitimme, suojelukseksi; näyttäkäämme maailmalle, että olemme kunnon
sotilaita!"
Sotamiehet ilmoittivat korkea-äänisesti suostumuksensa. Shvabrin seisoi
vieressäni ja tarkasteli vihollista. Ratsumiehet arolla, huomattuaan
liikettä linnassa, yhtyivät yhteen ryhmään ja rupesivat puhelemaan
keskenään. Kapteeni käski Ivan Ignatjitshin asettaa tykin heitä kohtaan
ja itse pisti sytyttimen reiän kohdalle. Luoti vingahti ja lensi heidän
ylitsensä, tekemättä mitään vaaraa. Ratsumiehet hajosivat ja pian
katosivat näkyvistä. Aro oli jälleen tyhjä.
Samassa tuli vallille Vasilisa Jegorovna ja hänen kanssaan Masha, joka
ei ollut tahtonut jäädä yksin.
-- "Kuinka käy?" kysyi kapteenin rouva. "Kuinka on tappelun laita?
Missäs vihollinen on?"
-- "Ei ole vihollinen kaukana", vastasi Ivan Kusmitsh. "Jumalan avulla
käy vielä kaikki hyvin. Hirvittääkö sinua, Masha?"
-- "Ei, isäni", vastasi tyttö; "kotona yksin hirvittää enemmin".
Hän katsahti minuun ja väkisin myhähti. Minä ehdottomastikin puristin
kädelläni miekan kahvaa, muistaen, että edellisenä päivänä olin sen
saanut hänen kädestään, ikäänkuin armaani puolustukseksi. Sydämmeni
sykki. Kuvailin itseäni hänen ritarikseen. Minä halusin saada osoittaa
olevani ansiollinen hänen luottamukseensa ja odotin maltittomana
ratkaisevaa hetkeä.
Sillä välin rupesi noin puolen virstan päästä linnasta olevan mäen
takaa ilmaumaan uusia ratsuparvia, ja pian oli aro täynnä sotajoukkoja,
keihäillä ja joutsilla varustettuja. Heidän keskellänsä, valkoisen
ratsun selässä, ajeli mies punainen viitta päällä ja paljastettu miekka
kädessä: se oli itse Pugatshev. Hän pysähtyi; muut keräytyivät hänen
ympärilleen, ja nähtävästi hänen käskystänsä, erosi neljä miestä, jotka
täyttä laukkaa kiitivät aivan linnan edustalle. Me tunsimme heissä omat
petturimme. Yksi heistä piti päänsä päällä paperiliuskaa; toisella oli
keihään nenässä Julain pää, jotka hän heitti vallin yli meidän
luoksemme. Kalmukki paran pää putosi kapteenin jalkain juureen.
Petturit huusivat:
-- "Älkää ampuko; tulkaa ulos keisarin luokse! Keisari on täällä!"
-- "Kyllä minä teidät keisaroin!" huusi Ivan Kusmitsh. "Pojat!
Ampukaa!"
Sotamiehemme laukasivat pyssynsä. Kasakka joka oli pitänyt paperia,
horjahti ja kaatui hevosen selästä. Muut läksivät kiireesti takaisin.
Minä katsahdin Maria Ivanovnaan. Kauhistuneena Julain verisestä päästä,
huumauneena laukauksesta, hän näkyi olevan aivan tunnoton. Kapteeni
käski korpraalin ottaa paperin kaatuneen kasakan kädestä. Korpraali
astui kedolle ja palasi heti, taluttaen kaatuneen hevosta. Hän antoi
paperin kapteenille. Tämä luki sen itsekseen ja repäsi sitten
palasiksi. Sillä välin kapinalliset varustelivat itseänsä rynnäkköön.
Pian rupesi luoteja vinkumaan ympärillämme ja muutamia nuolia lensi
maahan lähelle meitä sekä valliin.
-- "Vasilisa Jegorovna!" sanoi kapteeni. "Tässä ei ole akkaväen paikka.
Vie pois Masha: näethän että tyttö parka on puolikuollut".
Vasilisa Jegorovna, joka oli tullut hyvin hiljaiseksi, katsahti arolle,
jossa näkyi suuri liike; sen jälkeen kääntyi hän mieheensä ja sanoi:
"Ivan Kusmitsh! Jumala on elämän ja kuoleman Herra: siunaa tytärtäsi.
Masha, astu isäsi luo!"
Masha, kalpeana ja vavisten; astui Ivan Kusmitshin luo ja lankesi
polvilleen. Vanha kapteeni teki kolmasti ristinmerkin hänen ylitsensä,
nosti hänet sitten ja, suudeltuaan tytärtänsä, sanoi hänelle
muuttuneella äänellä:
-- "Ole onnellinen Mashani! Rukoile Jumalaa: hän ei sinua hylkää. Jos
kohtaat kelpo miehen, niin antakoon teille Jumala siunauksensa! Eläkää
niinkuin mekin Vasilisa Jegorovnan kanssa. Hyvästi nyt Masha! --
Vasilisa Jegorovna, viepäs hänet pikemmin täältä pois".
Masha heittäytyi hänen kaulaansa ja purskahti itkemään.
-- "Anna suuta minunkin", sanoi itkien kapteenin rouva. "Hyvästi nyt,
hyvä Ivan Kusmitsh! Anna anteeksi, jos olen mieltäsi joskus
pahoittanut".
-- "Hyvästi, hyvästi, mammaseni!" puhui kapteeni, likistäen eukkoaan
syliinsä. "Kas niin! Menkää nyt vaan kotia; jos ennätät, niin pane
Masha sarasaniin".[4]
Kapteenin rouva tyttärineen menivät. Minä katsoin Maria Ivanovnan
jälkeen; hän katsahti taakseen ja nyökkäsi päällään. Ivan Kusmitsh
kääntyi meidän puoleemme, ja koko hänen huomionsa kiinnittyi
viholliseen. Kapinalliset ajelivat päällikkönsä ympärillä ja rupesivat
äkkiä astumaan aina hevosten selästä.
"Pysykää nyt lujina", sanoi kapteeni; "nyt tulee rynnäkkö..."
Samassa kajahti hirmuinen kiljunta ja huuto; viholliset tulivat
juoksujalassa linnaa kohti. Tykkimme oli ladattu kartesseilla. Kapteeni
odotti, kunnes he olivat tulleet aivan lähelle ja laukasi sitten.
Kapinalliset syöksähtivät kummallekin puolelle ja peräytyivät. Heidän
johtajansa jäi yksinään paikalleen. Hän viittoi miekalla ja näköjään
innollisesti kehoitti heitä seuraamaan. Huuto ja kiljunta, jotka
hetkiseksi olivat tau'onneet, kajahtivat uudelleen.
-- "Nyt pojat", huusi kapteeni; "portit auki, lyö rumpua. Pojat
eteenpäin, tehdään hyökkäys. Seuratkaa!"
Kapteeni, Ivan Ignatjitsh ja minä olimme silmänräpäyksessä vallin
ulkopuolella; mutta säikähtynyt linnan-väki ei liikahtanut paikaltaan.
-- "Mitäs te seisotte?" huusi Ivan Kusmitsh. "Kuollaan kuin oikeat
sotamiehet!"
Samassa kapinalliset hyökkäsivät meidän päällemme ja syöksivät linnaan.
Rumpu vaikeni; linnaväki heitti aseensa; minut olivat vähällä tallata
jalkoihinsa, mutta minä nousin ja yhdessä kapinallisten kanssa menin
linnaan.
Kapteeni oli saanut haavan päähänsä ja seisoi nyt keskellä vihollisia,
jotka vaativat häneltä avaimia. Minä olin rientää hänelle avuksi, mutta
muutamat rotevat kasakat ottivat minut kiinni ja sitoivat vöillään,
sanellen: "Älkääpäs huoliko, te keisarin kieltäjät!" Meitä kuljetettiin
pitkin katuja; asukkaat tulivat Pugatsheville vastaan, kantaen
leipää-suolaa.[5] Kirkonkellot soivat. Äkkiä kuului huuto, että keisari
odottaa torilla vankeja ja vastaan ottaa valaa. Kansa läksi torille;
meidätkin ajettiin sinne.
Pugatshev istui nojatuolilla kapteenin talon kuistilla. Hänen yllään
oli kaunis kasakan kauhtana, kullalla kirjattu, korkea soopelin
nahkainen ja kultatupsuilla varustettu lakki oli vedetty hänen
säkenöiville silmilleen. Hänen kasvonsa näyttivät minusta tutuille.
Hänen ympärillään seisoivat kasakkain vanhimmat. Isä Gerasim, kalpeana
ja vavisten, seisoi kuistin vieressä, pitäen kädessään ristiä ja
ikäänkuin ääneti rukoillen häntä tulevain uhrien puolesta. Torille
asetettiin hätä-pikaa hirsipuuta. Meidän lähestyessämme, ajoivat
Bashkirit väkijoukon hajalleen, ja meidät tuotiin Pugatshevin eteen.
Kirkonkellojen ääni vaikeni; syvä hiljaisuus vallitsi ympärillä.
"Kuka näistä on linnanpäällikkö?" kysyi Pugatshev.
Linnan entinen kasakkain alaupseeri astui joukosta esiin ja osoitti
Ivan Kusmitshia. Pugatshev katsahti vihaisesti ukkoon ja sanoi:
-- "Kuinka uskalsit sinä vastustaa minua, keisariasi?"
Kapteeni, nääntymäisillään veren vuodatuksesta, kokosi viimeiset
voimansa ja vastasi lujalla äänellä:
-- "Sinä et ole keisari; olet vaan näethän rosvo ja petturi!"
Pugatshev rypisti kulmakarvojansa ja viittasi valkoisella liinalla.
Muutamat kasakat tarttuivat vanhukseen ja rupesivat raastamaan häntä
hirsipuun luo. Poikkipuulle ilmaantui sama nenätön ja korvaton
Bashkiri, jota edellisenä iltana olimme tutkineet. Hän piti kädessään
nuoraa, ja tuokion kuluttua näin poloisen Ivan Kusmitshin riippuvan
hirsipuussa.
Sen jälkeen tuotiin Pugatshevin eteen Ivan Ignatjitsh.
-- "Tee vala", sanoi hänelle Pugatshev; "tee vala keisarille Pietari
Feodorovitshille!"
-- "Sinä et ole keisari", vastasi Ivan Ignatjitsh, toistaen kapteenin
sanat. "Sinä olet rosvo ja petturi!"
Pugatshev viittasi jälleen liinallaan ja hyväntahtoinen luutnantti sai
sijansa vanhan päällikkönsä viereen.
Tuli minun vuoroni. Minä katsoin rohkeasti Pugatsheviin, ollen valmis
antamaan saman vastauksen kuin jalot toverinikin. Silloin huomasin,
suureksi ihmeekseni, kapinallisten vanhimpain joukossa. Shvabrinin,
jonka tukka oli leikattu pyöriöön ja jonka päällä oli kasakan
kauhtana. Hän astui Pugatshevin luo ja kuiskasi hänelle jotain.
-- "Hirteen!" sanoi Pugatshev, katsahtamattakaan minuun.
Paula viskattiin kaulaani. Minä rupesin rukoilemaan Jumalaa,
sydämmestäni katuen kaikkia syntejäni ja rukoillen Häntä kaikkien
puolesta, jotka olivat sydämmelleni kalliit. Minut tuotiin hirsipuun
alle. "Älä pelkää, älä pelkää!" puhelivat minulle hirttäjät, tahtoen,
kenties todenperästäkin, rohkaista minua. Äkkiäpä kuuluu huuto:
-- "Pidättäkää, sen vietävät; pidättäkää!"
Pyövelit pysähtyivät. Minä käännyn ympäri ja huomaan Saveljitshin
ryömivän Pugatshevin jalkain juuressa.
-- "Isä armas!" puheli ukko parka; "mitäpäs hyötyä sulla herrasväen
lapsen surmaamisesta? Päästä hänet; hänestä maksetaan lunnaat; saathan
muille esimerkiksi ja peloitukseksi hirtättää minut, vanhan ukon!"
Pugatshev antoi merkin; minut päästettiin heti irti.
-- "Sinulle antaa isä armon!" puhuttiin minulle.
En saata sanoa, että minä olisin ihastunut vapautumisesta; mutta enpä
saata sanoa, että siitä oli paha mielenikään. Tunteeni olivat liian
hämärät. Minut tuotiin uudestaan petturin luo ja asetettiin polvilleni.
Pugatshev ojensi minulle suonikkaan kätensä.
-- "Suutele kättä! Suutele kättä!" kehoiteltiin minua. Mutta minä
olisin kernaammin kuollut minkä kovan kuoleman tahansa, kuin alentanut
itseäni niin inhoittavasti.
-- "Hyvä Pietari Andreitsh!" kuiskutteli minulle Saveljitsh takaapäin,
lykkien minua. "Älä ole itsepäinen! Pianhan tuo on tehty. Sylkäise ja
suutele kättä tuolta pahuks ... (hyi!) muiskauta nyt vaan!"
Minä en liikahtanut paikaltani. Pugatshev otti kätensä pois ja sanoi
naurahtaen:
-- "Herra näkyy olevan puolipyöryksissä ilosta. Nostakaa hänet!"
Minut nostettiin ja päästettiin vapaaksi. Jäin katselemaan hirveän
näytelmän jatkoa.
Asukkaat rupesivat tekemään valaa. He astuivat vuorotellen esiin,
suudellen ristiä ja kumartaen Pugatsheville. Siinä seisoivat myös
linnan sotamiehet. Komppanian räätäli leikkaeli tylsillä saksillaan
heiltä palmikkoja pois. He astuivat sitten suutelemaan Pugatshevin
kättä, joka julisti heille anteeksi-annon ja otti heidät omaan
joukkoonsa. Tätä kesti noin kolme tuntia. Pugatshev nousi viimein
nojatuolista ja astui kuistilta alas vanhimpainsa seurassa. Hänen
eteensä talutettiin valkoinen hevonen, koristettu kalliilla päitsillä.
Kaksi kasakkaa nosti hänet satulaan. Hän ilmoitti isä Gerasimille
tahtovansa syödä päivällistä hänen luonaan. Samassa kuului naisen
huutoja. Muutamat rosvot raastivat kuistille Vasilisa Jegorovnan, joka
oli hajolla hapsin ja melkein alastonna. Yksi rosvoista oli jo
ennättänyt pukeutua hänen röijyynsä. Toiset kiskoivat ulos patjoja,
arkkuja, astioita, vaatteita ynnä muuta.
-- "Armahtakaa", huusi eukko parka. "Armahtakaa! Viekää minua Ivan
Kusmitshin luo!" Äkkiä katsahti hän hirsipuuhun ja huomasi siellä
miehensä.
-- "Konnat!" kiljasi hän vimmoissaan. "Mitä olette tehneet hänelle? Oi
armas ukkoseni, kunnon sotamies! Eivät kajonneet sinuun Preussin
pajonetit eikä Turkkilaisten luodit; et kaatunut sotatanterelle, vaan
karannut pahantekijä sinut on surmannut!"
-- "Saakaa vanha noita vaikenemaan!" käski Pugatshev.
Nuori kasakka löi häntä miekalla päähän; hän kaatui kuolijana kuistin
portaille. Pugatshev läksi eteenpäin; väkijoukko hänen peräänsä.