Pugatshevin kapina.
Kuulkaa te, miehet nuoret, nyt,
Mitä kertoelemme me vanhukset.
Laulu.
Ennenkuin ryhdyn kertomaan omituisia tapauksia, jotka minä sain omin
silmin nähdä, tulee minun sanoa muutama sana Orenburgin kuvernementin
tilasta 1773 vuoden lopulla.
Tässä avarassa ja viljavassa kuvernementissa asui koko joukko
puolivillejä kansoja, jotka vasta vähän aikaa sitten olivat
tunnustaneet Venäjän keisarien ylivallan. Heidän alituiset
kapinoimisensa, tottumattomuus lakeihin, ja yhteiskunnalliseen
elämään, kevytmielisyys ja julmuus vaativat hallituksen puolelta
alituista silmällä pitoa. Sopiviin paikkoihin rakennettiin linnoja ja
niihin lähetettiin asumaan kasakoita, jotka ammoisista ajoista saakka
olivat asuneet Uralin (Jaik-virran) rannoilla. Mutta Uralin kasakat,
joiden olisi tullut voimassa pitää rauhaa ja turvata näitä seutuja,
rupesivat itsekin jonkun ajan kuluttua kapinoitsemaan. Vuonna 1772
nostivat he pääkaupungissaan ilmi-kapinan. Siihen oli syynä ankaruus,
jolla kenraali-majori Traudenberg koetti saada sotajoukkoansa
kurissa-pidetyksi. Seurauksena tästä oli, että Traudenberg murhattiin
julmalla tavalla ja hallitus muutettiin. Kapina saatiin viimein
tukahdutetuksi kartesseilla ja kovilla rangaistuksilla.
Tämä oli tapahtunut joku aika ennen minun tuloani Belogorin linnaan.
Kaikki oli jo tyyntynyt; siltä ainakin näytti. Hallitus oli liian pian
uskonut kavalain kapinoitsijain katumusta: nämä yhä vaan toimivat
salaisuudessa, odotellen sopivaa tilaisuutta, nostaaksensa uudelleen
melua.
Palajan kertomukseeni.
Kerran illalla, lokakuun alussa v. 1773, istuin yksinäni kotona,
kuunnellen syksyisen tuulen ulvomista ja katsellen pilviä, jotka
kiitelivät kuun alatse. Tultiin kutsumaan minua linnanpäällikön luokse.
Minä läksin paikalla. Siellä olivat Shvabrin, Ivan Ignatjitsh ja
kasakkain ala-upseeri. Huoneessa ei ollut Vasilisa Jegorovnaa eikä
Maria Ivanovnaakaan. Kapteeni tervehti minua huolestuneen näköisenä.
Hän sulki ovet, käski kaikkien istua, paitsi kasakkaa, joka seisoi
ovella, otti taskustaan paperin ja sanoi meille:
-- "Herrat upseerit! Tärkeä uutinen! Kuulkaas mitä kirjoittaa
kenraali".
Hän pani silmälasit silmilleen ja luki seuraavan kirjeen:
"Herra komendantille Belogorin linnassa.
Kapteeni Mironoville.
Salaista.
Täten ilmoitan teille, että vartijoiltansa karannut Donin kasakka
ja lahkolainen Emeljan Pugatshev, suurella julkeudella ottaen
itselleen keisari vainajan Pietari III:n nimen, on koonnut
rosvojoukon, nostattanut väkeä kapinaan Uralin tienoilla ja on jo
valloittanut sekä hävittänyt muutamia linnoja, ryöstäen niitä ja
murhaten ihmisiä. Senvuoksi, saatuanne tämän, tulee teidän, herra
kapteeni, viipymättä ryhtyä asianmukaisiin toimiin mainitun
pahantekijän ja petturin vastustamiseksi ja kenties täydelliseksi
kukistamiseksikin; jos hän tulisi teille uskottua linnaanne
ahdistamaan".
-- "Ryhtyä asianmukaisiin toimiin!" virkkoi kapteeni, ottaen pois
silmälasit ja käärien paperin kokoon. "Helppo, näet, tuo on sanoa.
Pahus näkyy olevan väkevä; meillä taasen on kaikkiansa sata
kolmekymmentä miestä, lukematta kasakoita, joihin ei juuri paljoa käy
luottaminen, älä ota onkeesi tätä sinä, Maksimitsh" (Kasakka naurahti).
"Mutta mikäs auttaa, herrat? Olkaa vireät! Asettakaa vartijat ja
yöpatrullit; jos vihollinen tulee, pankaa portit kiinni. Pidä
tarkalla silmällä kasakoita, Maksimitsh. Tykki on tarkastettava ja
puhdistettava. Mutta ennen kaikkea, pitäkää asia aivan salassa, ettei
linnassa kukaan saisi tästä ennen aikoja tietoa".
Nämä käskyt annettuaan, Ivan Kusmitsh päästi meidät menemään. Minä
läksin yhdessä Shvabrinin kanssa, haastellen siitä, mitä olimme
kuulleet.
-- "Mitähän tästä tulee; mitä arvelet?" kysyin häneltä.
-- "Kuka sen tietää", vastasi hän; "saa nyt nähdä. Mitään erinomaista
tästä minun mielestäni ei vielä ole. Jos taas..."
Hän vaikeni ja rupesi viheltämään jotakin franskalaista ariaa.
Huolimatta varovaisuudestamme, levisi kumminkin tieto Pugatshevin
tulosta piankin koko linnaan. Ivan Kusmitsh, vaikka kunnioittikin
suuresti vaimoansa, ei olisi millään muotoa uskonut hänelle
virallisesti saamaansa salaisuutta. Saatuansa kirjeen kenraalilta, oli
hän varsin taitavasti lähettänyt Vasilisa Jegorovnan pois kotoa,
sanoen, että isä Gerasimille muka kuului tulleen Orenburgista
kummallisia uutisia, joita hän pitää syvänä salaisuutena. Vasilisa
Jegorovnan oli kohta ruvennut tekemään mieli pappilaan, jonne hän, Ivan
Kusmitshin kehoituksesta, oli mukaansa ottanut Mashankin, jott'ei tälle
tulisi ikävä kotona yksin.
Ivan Kusmitsh, jäätyään tällä lailla yksikseen kotiansa, oli heti
lähettänyt meitä kutsumaan ja pannut Palashkan lukon taakse liiteriin,
jott'ei tämä pääsisi kuuntelemaan.
Vasilisa Jegorovna palasi kotia, saamatta minkäännäköisiä uutisia, ja
kuuli, että hänen poissa ollessaan oli Ivan Kusmitshin luona pidetty
neuvottelua ja että Palashka oli ollut lukon takana. Hän huomasi nyt
miehensä pettäneen hänet ja läksi ahdistamaan häntä kysymyksillä. Mutta
Ivan Kusmitsh oli varustaunut rynnäkön varalta. Hän ei vähääkään käynyt
hämille, vaan rohkeasti vastasi uteliaalle vaimolleen.
-- "Niin näetkös, mammaseni, muijat täällä rupesivat uuneja
lämmittämään oljilla, mutta kun siitä saattaa tulla tapaturmia, niin
minä annoin kovan kiellon sitä vastaan ja käskin ämmäin lämmittää
risuilla ja hakopuilla".
-- "Mitäs varten sitten Palashka pantiin lukon taakse?"
Tämmöistä kysymystä Ivan Kusmitsh ei ollut ajatellutkaan; hän takertui
sanoihinsa ja sanoi jotakin, joka ei ollut sitä eikä tätä. Vasilisa
Jegorovna huomasi miehensä kavaluuden, mutta tietäen, ettei häneltä nyt
mitään saisi urkituksi, lakkasi kyselemästä ja rupesi puhelemaan
kurkuista, joita Akulina Pamfilovna suolaa aivan toisella tavalla.
Vasilisa Jegorovna ei saanut koko yönä unta silmäänsä, eikä voinut
suureksi surmaksensakaan arvata, mitä kummia se semmoinen asia mahtoi
olla, jota ei hänelle ole uskottu.
Seuraavana päivänä, palaten kirkosta, näki hän Ivan Ignatjitshin, joka
oli kiskomassa tykistä riepuja, kiviä, laskuja ynnä muuta soraa, jota
lapset olivat sinne työnnelleet.
-- "Mitähän nuo sotaiset varustukset tietävät?" arveli kapteenin rouva.
"Eivätköhän vaan odota Kirgisien päällekarkausta? Mutta olisikohan Ivan
Kusmitsh ruvennut salaamaan minulta semmoisia vähäpätöisiä asioita?"
Hän kutsui luokseen Ivan Ignatjitshin ja päätti lujasti saada selvän
salaisuudesta, joka jo niin kauan oli vaivannut hänen uteliaisuuttansa.
Vasilisa Jegorovna lausui hänelle ensin pari sanaa taloudesta, niinkuin
tuomari, joka aloittaa tutkintonsa sivuasioista heikontaakseen syytetyn
varovaisuutta. Sitten, oltuaan hetkisen vaiti, hän huokasi syvään ja
sanoi päätään heiluttaen:
-- "Herra Jumala! Vai semmoista nyt kuuluukin! Mitähän tuostakin
tulee?"
-- "Älkää pelätkö, Vasilisa Jegorovna!" vastasi Ivan Ignatjitsh;
"Jumala on armollinen; sotaväkeä meillä on tarpeeksi, ruutia yltä
kyllin, tykin olen juuri puhdistanut. Kyllä me Pugatshevin rynnäkön
kestämme".
-- "Mikäs mies se Pugatshev sitten on?" kysyi kapteenin rouva.
Nyt vasta huomasi Ivan Ignatjitsh puhuneensa liikoja ja vaikeni. Mutta
nyt oli jo liian myöhäistä. Vasilisa Jegorovna pakoitti hänet
ilmoittamaan koko asian, luvattuansa, ettei puhuisi siitä kellenkään.
Vasilisa Jegorovna pitikin sanansa eikä virkkanutkaan asiasta
kellenkään, paitsi papin rouvalle, ja tällekin hän sen ilmoitti vaan
siitä syystä, että pappilan lehmä oli arolla, jossa se helposti olisi
saattanut joutua pahantekijäin käsiin.
Pian puhuttiin kaikkialla Pugatshevista. Jutut olivat erillaisia.
Kapteeni lähetti kasakkain alaupseerin hankkimaan tarkkoja tietoja
ympäristöiltä ja läheisistä linnoista. Kasakka palasi kolmantena
päivänä ja toi sen tiedon, että arolla noin kuudenkymmenen virstan
päässä linnasta oli näkynyt suunnattoman paljon tulia ja että Bashkirit
olivat kertoneet hirmuisen vihollisjoukon olevan tulossa. Muutoin ei
hän saattanut sanoa mitään varmaa, hän kun ei ollut uskaltanut lähteä
kauemmas.
Linnan kasakoissa huomattiin tavatonta liikettä; kaikilla kaduilla
kokoontui heitä joukkoihin, joissa hiljaa keskusteltiin, mutta jotka
heti hajosivat, kun rakuuna tai linnue-sotamies tuli näkyviin. Heidän
joukkoonsa lähetettiin vakoojia. Julai, kristin-uskoon kastettu
kalmukki, teki linnanpäällikölle tärkeän ilmoituksen. Kasakkain
alaupseeri oli, Julain puheen mukaan, tuonut vääriä tietoja; palattuaan
tiedustusretkeltään oli kavala kasakka ilmoittanut tovereilleen
käyneensä kapinallisten luona, olleensa heidän päämiehensäkin puheilla,
joka oli sallinut hänen suudella kättänsä ja kauan aikaa haastellut
hänen kanssaan. Kapteeni pani alaupseerin heti kohta kiinni ja määräsi
Julain hänen sijaansa. Tämä tieto synnytti ilmeistä tyytymättömyyttä
kasakoissa. He nureksivat ääneensä, ja Ivan Ignatjitsh, päällikön
käskyjen toimeenpanija, oli omin korvin kuullut heidän sanovan:
"Maltas, kyllä vielä muistat, linna-rotta!" Kapteeni aikoi jo samana
päivänä ottaa vangin tutkittavaksensa, mutta alaupseeri karkasi,
luultavasti toveriensa avulla.
Sattui uusi seikka, joka vieläkin lisäsi linnanpäällikön levottomuutta.
Oli saatu kiinni muuan Bashkiri, jolla oli ollut kapinaan yllyttäviä
kirjoituksia. Sen johdosta päätti hän uudestaan kutsua kokoon
upseerinsa ja jälleen toimittaa Vasilisa Jegorovnan pois kotoa jollakin
sopivalla tekosyyllä. Mutta kun Ivan Kusmitsh oli aivan suora ja
vilpitön mies, niin ei hän löytänyt muuta keinoa kuin sen, jota hän jo
kerran oli käyttänyt.
-- "Niin, näethän, Vasilisa Jegorovna", sanoi hän vaimolleen, yskien;
"isä Gerasim kuuluu saaneen kaupungista..."
-- "Älä valehtele, Ivan Kusmitsh", keskeytti puoliso hänet; "sinä, näen
mä, taas aiot kutsua kokoon sotaneuvoston, puhellaksenne siinä Emeljan
Pugatshevista; minua et petä enää, ukkoseni".
Ivan Kusmitsh äimästyi.
-- "Vai niin", sanoi hän; "no kun kerran asian tiedät, muija kulta,
niin saat jäädä sitten; puhutaan sitten sinun kuullesi".
-- "Sepä se, ukkoseni", vastasi vaimo; "ei sinusta kavalaksi; kutsuta
vaan upseerit tänne".
Me kokoonnuimme uudelleen, Ivan Kusmitsh vaimonsa läsnäollessa luki
meille Pugatshevin julistuksen, jonka oli huononpäiväisesti
kirjoittanut joku kasakka. Ryöväri ilmoitti aikomuksensa rynnätä
linnaamme vastaan; kehoitti kasakoita ja sotamiehiä yhtymään joukkoonsa
ja uhkasi linnanpäällikköä rangaistuksella, jos tämä tekisi
vastarintaa. Julistus oli kirjoitettu karkein, mutta ankarin sanoin ja
oli sitä laatua, että se suuresti vaikutti yksinkertaisiin ihmisiin.
-- "Katsos tuota pahusta!" huudahti kapteenin rouva. "Mimmoisia
ehdotuksia ilkeää tehdä! Vai pitäisi meidän vaan mennä herraa vastaan
ja laskea liput hänen jalkainsa juureen! Sen mokoma! Eikös hän tiedä,
että olemme jo neljäkymmentä vuotta olleet sotapalveluksessa ja
ennättäneet jo sillä ajalla nähdä jos jotakin? Onkohan tosiaankin ollut
semmoisia päälliköitä, jotka ovat totelleet tuota rosvoa?"
-- "Eipä luulis tuota", vastasi Ivan Kusmitsh. "Mutta kuuluupa rosvo
valloittaneen jo monta linnaa".
-- "Nähtävästi hänellä tosiaankin on suuri sotajoukko", arveli
Shvabrin.
-- "Siitä me kohta saamme tiedon", sanoi kapteeni, "Vasilisa Jegorovna,
annas tänne jyvä-aitan avain. Ivan Ignatjitsh, tuopas tänne Bashkiri ja
käske Julain tuota tänne ruoskia".
-- "Maltas, Ivan Kusmitsh", virkkoi rouva, nousten ylös. "Jahka vien
Mashan jonnekin pois kotoa, muutoin kuulee huudon ja säikähtää. Eikä
minuakaan tutkinto huvita. Hyvästi, hyvät herrat".
Piinatutkinto oli ennen vanhaan niin juurtunut tapa oikeudenkäynnissä,
että lempeä sääntö, joka määräsi sen poistettavaksi, pysyi vielä kauan
aikaa voimatonna. Ajateltiin, että syytetyn oma tunnustus on
välttämätön hänen täydelliseen syylliseksi julistamiseen, -- perätön
ajatus, joka sitä paitsi sotii juridillista käsitystä vastaan, sillä
jos syytetyn kieltoa ei pidetä todistuksena hänen viattomuudestansa,
niin sitä vähemmin saattaa hänen tunnustustansa pitää hänen
syyllisyytensä todistuksena. Nykyjäänkin olen vielä vanhain tuomarien
kuullut valittelevan piinatutkinnon poistamista. Siihen aikaan ei
kukaan epäillyt sen tarpeellisuutta, ei tuomari, eipä syytetytkään.
Senpävuoksi kapteenin käsky ei meitä ketään kummastuttanutkaan. Ivan
Ignatjitsh meni hakemaan Bashkiria aitasta, jonka avain oli ollut
Vasilisa Jegorovnan hallussa, ja muutaman minuutin kuluttua tuotiin
vanki eteiseen. Kapteeni käski hänet saattaa sisään.
Bashkiri astui vaivalla kynnyksen yli (hän oli raudoissa) ja otettuaan
päästään korkean lakkinsa, jäi seisomaan oven suuhun. Minä katsahdin
häneen ja säpsähdin. En milloinkaan unohda tuota miestä. Hän näkyi
olevan kahdeksattakymmentä vuotta vanha. Hänellä ei ollut nenää eikä
korvia; hivukset olivat ajetut pois; parran sijassa törrötti muutamia
harmaita karvoja; hän oli lyhyt kasvultaan, laiha ja kyyryssä, mutta
hänen vinot silmänsä vilkkuivat vielä tulisina.
-- "Aha!" sanoi kapteeni, tunnettuaan hänet noista hirveistä
tuntomerkeistä yhdeksi niitä kapinallisia, jotka oli rangaistu v. 1741.
"Näytpä olevan vanha susi; tunnet jo meidän sudenrautoja. Et olekaan
ensi kertaa kapinoimassa, koska leukasi on noin sileäksi höylätty.
Astupas lähemmäksi; puhu, ken on sinut lähettänyt?"
Vanha Bashkiri loi kapteeniin aivan mielettömän katseen ja oli vaiti.
-- "Miks'et puhu?" jatkoi Ivan Kusmitsh; "vai etkö ymmärrä i:täkään
venättä? Julai, kysypäs häneltä teidän kielellä, kuka hänet on
lähettänyt meidän linnaamme".
Julai toisti tatarinkielellä kapteenin kysymyksen. Mutta Bashkiri
katsoi vaan yhä typerästi kuin ennenkin eikä vastannut.
-- "Kyllä minä saan sinut puhumaan", sanoi kapteeni. "Riisukaas
mieheltä tuo kirjava narrikaapu ja mitatkaapas vähän hänen selkäänsä.
Julai, kelpo lailla!"
Kaksi invalidia rupesivat riisumaan Bashkiria. Onnettoman kasvot
osoittivat levottomuutta. Hän vilkkui joka haaraalle kuin ketunpoika,
jonka lapset ovat saaneet kiinni. Mutta kun toinen invalideista pani
hänen kätensä kaulaansa ja nosti ukon selkäänsä ja Julai jo nosti
ruoskan -- silloin rupesi Bashkiri valittamaan heikolla rukoilevalla
äänellä ja päätään viskellen avasi suunsa, jossa kielen asemasta oli
vaan pieni tynkä.
Muistaissani tämän tapahtuneen tällä vuosisadalla ja tietäessäni nyt
eläväni keisari Aleksanderin lempeän hallituksen aikana, en saata olla
ihmettelemättä sivistyksen nopeita edistyksiä ja ihmis-oikeuksien
leviämistä. Nuorukainen! Jos muistelmani sattuvat käsiisi, muista, että
paraimpia ja hyödyllisimpiä muutoksia ovat ne, jotka seuraavat tapain
parannuksesta, ilman mitään väkinäisyyttä.
Kaikki olivat hämmästyneet.
-- "No", sanoi kapteeni, "hänestä emme mitään tolkkua saa. Julai' vie
Bashkiri takaisin aittaan. Meillä, hyvät herrat, on jotakin vielä
juttelemista".
Me rupesimme keskustelemaan tilastamme, mutta äkkiä juoksee Vasilisa
Jegorovna sisään, hengästyneenä ja kovin levotonna.
-- "Mitäs nyt on tapahtunut?" kysyi kummastellen kapteeni.
-- "Voi hyvät ihmiset!" vastasi Vasilisa Jegorovna. "Alajärven linna on
valloitettu tän'aamuna. Isä Gerasimin renki palasi sieltä vast'ikään.
Hän näki, kuinka se valloitettiin. Linnanpäällikkö ja kaikki upseerit
on hirtetty. Kaikki sotamiehet on otettu vangiksi. Rosvo saattaa olla
heti kohta täälläkin".
Tämä odottamaton tieto hämmästytti minua suuresti. Alajärven linnan
päällikkö, hiljainen ja sievä nuori mies, oli minun tuttavani; pari
kuukautta sitten oli hän, matkalla Orenburgista, nuoren vaimonsa kanssa
poikennut Ivan Kusmitshin luona. Alajärven linna oli noin
puolenkolmatta peninkulman päässä meiltä. Meidän oli joka hetki
odottaminen Pugatshevin tuloa. Maria Ivanovnan kohtalo muistui heti
mieleeni, ja minä kauhistuin.
-- "Kuulkaas, Ivan Kusmitsh", sanoin minä kapteenille. "Meidän on
velvollisuus puolustaa linnaa viimeiseen hengenvetoon saakka, siitä ei
siis puhettakaan. Mutta täytyy pitää huolta siitä, että naiset
pääsisivät turvaan. Lähettäkää heidät Orenburgiin, jos tie on vielä
turvallinen, tahi kaukaiseen, enemmin luotettavaan linnaan, jonne
rosvot eivät pääse".
Ivan Kusmitsh kääntyi vaimoonsa ja sanoi:
-- "Niin, näethän, mamma, eiköhän tosiaankin ole parasta, että
lähetämme teidät kauemmas, kunnes olemme suorinneet kapinallisista?"
-- "Mitä joutavia!" sanoi kapteenin rouva. "Missä se semmoinen
linna, jonne ei luodit pääse? Ja minkätähden Belogorin linna ei
olisi luotettava? Olemmehan, Jumalan kiitos, asuneet tässä jo
kolmattakymmentä vuotta. Olemme nähneet sekä Bashkirejä että Kirgisejä;
kenties kestämme Pugatshevinkin rynnäkön".
-- "No niin, mamma", vastasi Ivan Kusmitsh; "jää sinä tänne, jos
tahdot, koskas luotat meidän linnaamme. Mutta kuinkas Mashan on laita?
Hyvä on, jos kestämme, tai jos saamme apua; mutta aatteles, että
pahukset valloittavat linnan?"
-- "Niin no, silloin..."
Vasilisa Jegorovna vaikeni ja näytti hyvin levottomalta.
-- "Ei maar, Vasilisa Jegorovna", jatkoi kapteeni, huomattuaan, että
sanansa olivat vaikuttaneet, kenties ensi kertaa elämässä. "Masha ei
saata jäädä tänne. Me lähetämme hänet Orenburgiin risti-äitinsä luokse:
siellä on sotaväkeä sekä tykkejä yltäkyllin, muurikin on kivestä. Paras
olisi, että sinäkin lähtisit hänen kanssaan sinne; ämmä sinä tosin jo
olet, mutta saatpa nähdä, miten sulle käy, jos linna valloitetaan
rynnäköllä".
-- "Olkoon sitten niin", sanoi kapteenin rouva; "lähetetään vaan Masha
Orenburgiin. Mutta minua älä unissasikaan pyydä: en lähde. Mitä minä
enää vanhoilla päivilläni eroaisin sinusta ja menisin hautaani muualla
hakemaan. Yhdessä-elo, yhdessä-kuolokin".
-- "Sopii sekin", sanoi kapteeni. "Mutta on aika rientää. Vene
valmistamaan Mashaa matkaan. Huomenna päivän koittaessa hän saa lähteä;
annan hänelle saatto-miehetkin, vaikk'ei meillä väkeä ole liiaksi.
Mutta missäs Masha on?"
-- "Akulina Pamfilovnan luona", vastasi rouva. "Hän rupesi voimaan
pahoin, kuultuaan Alajärven linnan valloituksesta; kunhan vaan ei tyttö
sairastuisi. Herra Jumala, mimmoisiin aikoihin olemmekaan eläneet!"
Vasilisa Jegorovna meni puuhailemaan tyttären lähdön varustuksia.
Keskustelua kapteenin luona vielä jatkettiin, mutta minä en siihen
enää sekaantunut enkä mitään kuullutkaan. Maria Ivanovna tuli
illallispöytään kalpeana, silmät itkusta punaisina. Me aterioitsimme
sanaakaan puhumatta ja nousimme pöydästä tavallista pikemmin;
sanottuamme jäähyväiset koko perheelle, läksimme kukin kotiamme. Minä
olin tahallani unohduttanut miekkani sinne ja palasin sitä hakemaan;
minä aavistin kohtaavani Maria Ivanovnan yksinään. Hän tulikin ovessa
vastaani ja antoi minulle miekkani.
-- "Hyvästi, Pietari Andreitsh!" sanoi hän kyynelet silmissä; "minua
lähetetään Orenburgiin. Olkaa onnellinen; kenties sallii Jumala meidän
vielä kohdata toisiamme; jollei, niin..." hän purskahti itkemään.
Minä painoin hänet rintaani vastaan.
-- "Hyvästi, enkelini", sanoin minä; "hyvästi armaani, toivomani!
Tapahtukoon minulle mitä tahansa; viimeinen ajatukseni olet oleva sinä,
viimeinen rukoukseni on oleva sinun edestäsi".
Masha nyyhki, painaen päänsä rinnalleni. Minä suutelin häntä palavasti
ja läksin kiirein askelin pois.