Tämä kirje nostatti minussa erilaisia tunteita. Kovat sanat, joita isä
oli liiaksikin käyttänyt, kipeästi loukkasivat minua. Halveksiminen,
jolla hän mainitsi Maria Ivanovnaa, oli mielestäni yhtä sopimatonta
kuin väärääkin. Minua kauhisti, ajatellessani, että minut muutetaan
toisaalle Belogorin linnasta; mutta kaikista enemmin oli mieleni paha
äitini sairastumisesta. Minä olin vihoissani Saveljitshille, sillä olin
vakuutettu vanhempain saaneen hänen kauttansa tietoa taistelustani.
Astuen edes takaisin ahtaassa huoneessani, pysähdyin hänen eteensä ja
virkoin, tuimasti katsahtaen häneen:
-- "Eikö siinä kylläksi, että minä sinun tähtesi sain haavan ja olin
koko kuukauden haudan partaalla; tahdotko vielä äitinikin hautaan?"
Saveljitsh hämmästyi kuin olisi ukon nuoli iskenyt häneen.
-- "No, mutta", sanoi hän, melkein itkien, "mitäs ihmeitä puhutkaan?
Minäkö syynä siihen, ettäs haavan sait! Minä, totta Jumaliste, juoksin
luoksesi suojellakseni omalla rinnallani sua Aleksei Ivanitshin
miekalta, mutta vanha ja kömpelö kun olen, niin en ennättänyt. Mutta
mitäs minä sitten olen tehnyt äidillesi?"
-- "Mitäkö olet tehnyt?" vastasin. "Kuka käski sinun kannella päälleni?
oletko asetettu vakojaksi ympärilleni?"
-- "Minäkö kantelin?" huudahti Saveljitsh itkusilmin. "Herrainen aika!
Luepas sitten, luepas mitä minulle vanha herra kirjoittaa, siinä näet
kuinka olen kannellut".
"Häpeäisit, vanha koira, ettes ole ilmoittanut minulle mitään
pojastani Pietari Andrejevitshistä, vaikka olen sinulle sen
ankarasti käskenyt; minun täytyy muitten ihmisten kautta saada
tietoja hänen vehkeistään. Niinkö sinä täytät velvollisuutesi
ja isäntäsi käskyn? Minä panen sinut, vanhan koiran, totuuden
salaamisesta ja huonosta hoidosta sikoja paimentamaan. Saatuasi
tämän kirjeen, pitää sinun heti kohta kirjoittaa minulle, miten
hänen terveytensä nyt on, jonka sanotaan jo olevan paremman,
kuin myöskin mihin kohtaan hän haavotettiin ja onko haava kunnon
lailla parannettu".
Nähtävästi oli Saveljitsh oikeassa; minä olin loukannut häntä
nuhteellani ja epäilemiselläni. Minä pyysin häneltä anteeksi, mutta
ukko ei leppynyt.
-- "Vai piti minun elävän tämmöiseen päivään asti", voivotteli hän;
"vai tämmöisen pahan saan nyt esivallaltani! Minä se vaan olen vanha
koira ja sikopaimen ja minä se myös olen syypää sun haavaasi? Ei maar,
Pietari Andrejevitsh! en ole minä siihen syypää, vaan yksinään tuo
kirottu munsyöri: hän sinua opetti pitelemään rautaisilla vartailla ja
polkemaan, niinkuin pistelemisellä ja polkemisella häijystä ihmisestä
pääsisi! Pitipäs vaan palkata munsyöriä ja kuluttaa rahoja turhan
päiten!"
Mutta keltäs sitten oli isäni saanut tietoa minun käytöksestäni.
Kenraaliltako? Tuskin, sillä hän nähtävästi ei juuri suurta lukua
minusta pitänyt. Ivan Kusmitsh puolestaan ei suinkaan olisi pitänyt
tarpeellisena ilmoittaa isälleni kaksintaisteluani. Minä arvelin sinne
ja tänne. Vihdoin pysähtyivät epäluuloni Shvabriniin. Hänellä yksin oli
etua kantelemisesta, joka vaikuttaisi lähtöni linnasta ja eroni
kapteenin perheestä. Minä menin kertomaan kaikki Maria Ivanovnalle. Hän
tuli kuistilla vastaani.
-- "Mikä teitä vaivaa?" kysyi hän, nähtyään minut. "Olette niin
kalpea!"
-- "Kaikki on lopussa!" vastasin minä ja annoin hänelle isäni kirjeen.
Hän kalpeni vuorostansa. Luettuansa kirjeen hän antoi sen takasin ja
sanoi vapisevalla äänellä:
-- "Kaiketi ei minun ole sallittu... Sukulaisenne eivät tahto minua
perheesenne. Tapahtukoon kaikessa Jumalan tahto! Jumala paremmin
tietää, mikä meille on hyödyllistä. Ei auta, täytyy tyytyä kohtaloon,
Pietari Andreitsh; olkaa edes te onnellinen..."
-- "Niin ei saa käydä!" huudahdin, ottaen häntä kädestä; "sinä rakastat
minua; minä olen valmis kaikkeen. Tule, menkäämme vanhempiesi luokse;
he ovat hyväntahtoisia ihmisiä eivätkä kovasydämmisiä ja ylpeitä... He
siunaavat meitä ... me astumme vihille ... ja sitten, aikaa voittaen,
saamme, siitä olen vakuutettu, isäni lepytetyksi; äitini tulee meidän
puolellemme; isä kyllä antaa anteeksi..."
-- "Ei, Pietari Andreitsh", vastasi Masha; "minä en lähde sinun
kanssasi vihille ilman vanhempiesi siunausta. Ilman heidän siunaustaan
et ole onnellinen. Nöyryyttäkäämme itsemme Jumalan tahdon alle. Jos
joskus maailmassa löydät olennon, johon rakastut, niin Jumala kanssasi,
minä sitten teidän molempain edestä..."
Masha purskahti itkuun ja meni kamariinsa; minä yritin mennä hänen
perässänsä, mutta tunsin, ett'en voisi itseäni hillitä ja senvuoksi
läksin kotiani.
Minä istuin syvissä mietteissäni, kun äkkiä Saveljitsh keskeytti minut.
-- "Kas tässä, hyvä herra", sanoi hän, näyttäen minulle kirjoitetun
paperin. "Katso nyt, olenko oman herrani kannustaja ja koetanko kylvää
eripuraisuutta isän ja pojan välille".
Minä otin paperin: se oli Saveljitshin vastaus isäni kirjeesen. Se
kuului sanasta sanaan näin:
"Herrani Andrei Petrovitsh, armollinen isämme!"
"Teidän armollisen kirjeenne olen saanut, jossa moititte minua,
orjaanne, jotta muka häpeäisin, kun en ole esivaltani käskyjä
täyttänyt; mutta minä en olekaan vanha koira, vaan uskollinen
palvelijanne ja noudatan esivaltani käskyjä ja olen aina
uutterasti teitä palvellut aina harmaapäiseksi asti. Pietari
Andrejevitshin haavasta en kirjoittanut mitään siitä syystä,
jotta en teitä turhan päiten pelästyttäisi ja, niinkuin kuulen,
rouva, äitimme Avdotja Vasiljevna, muutoinkin on jo pelästyksestä
tullut sairaaksi, ja hänen terveytensä edestä minä rukoilen
Jumalaa. Mutta Pietari Andreitsh sai haavan rintaan, oikean
olkapään alapuolelle, aivan luun alle, ja se oli kaksi tuumaa
syvä, ja hän makasi komendantin talossa, jonne me hänet kannoimme
rannalta, ja häntä paransi täkäläinen parran-ajaja Stepan Paramonov.
Mutta nyt on Pietari Andreitsh, Jumalan kiitos, terve, eikä hänestä
muuta osaa kirjoittaa kuin hyvää. Päälliköt, niinkuin olen kuullut,
ovat häneen tyytyväiset; Vasilisa Jegorovna pitää häntä kuin omaa
poikaansa. Mutta että hänelle semmoinen temppu sattui, niin se on
vaan niin paljon kuin että ihminen on aina heikko ihminen: kompastuu
hevonenkin, neljän jalan juostuansa. Ja sitten te vielä sanotte
lähettävänne minut sikoja paimentamaan; siihenkin on teillä oikeus,
koska olette isäntäni. Ja lopuksi sanon kaikkein alamaisimmat
terveiset.
Teidän uskollinen palvelijanne.
Arhip Saveljitsh".
Minä en saattanut olla pari kertaa naurahtamatta, lukiessani
hyväntahtoisen ukon kirjettä. Minä itse en kyennyt vastaamaan isälle;
äidin rauhoittamiseksi oli mielestäni Saveljitshin kirjeessä kylliksi.
Siitä saakka tilani muuttui. Maria Ivanovna ei enää paljoa puhunut
minun kanssani ja koetteli kaikin tavoin kartella minua.
Linnanpäällikön talo tuntui minusta nyt kylmältä. Vähitellen totuin
istumaan kotona yksinäni. Vasilisa Jegorovna ensi alussa nuhteli
minua siitä, mutta huomaten itsepäisyyteni, jätti minut rauhaan.
Ivan Kusmitshiä kohtasin ainoastaan virkatoimissa; Shvabrinin kanssa
tulin yhteen hyvin harvoin ja vastenmielisesti, sitä enemmin kuin
huomasin hänessä salaista vihaa minua kohtaan, joka vielä enemmin
vahvisti epäluuloani. Elämä tuntui minusta raskaalta. Minä vaivuin
synkkämielisyyteen, jota edistivät yksinäisyys ja tyttöni. Rakkauteni
tuli kiihtyi kiihtymistään yksinäisyydessäni ja tuli hetki hetkeltä yhä
tuskallisemmaksi. Halu lukemiseen ja kirjallisiin harrastuksiin minulta
katosi. Henkeni oli uuvuksissa. Minä pelkäsin joutuvani joko
mielipuoleksi tai hukkateille. Mutta äkkiä tuli tapauksia, joilla oli
suuri vaikutus koko elämääni ja jotka pakoittivat sieluni voimat uuteen
vireyteen.