Rakkaus.
Oi sä tyttö, tyttö kaunoinen!
Älä nuorra mene miehelään;
Kysy, tyttönen, isält, äidiltä,
Isält', äidiltä, sukulaisilta;
Hanki ymmärrystä ja taitoa,
Hanki taitoa, myötäjäisiä.
Kansanlaulu.
Mua paremman jos saat, unohdat mun,
Mua huonomman jos saat, mua muistat.
Samoin.
Toinnuttuani en saanut hyvään aikaan ajatuksiani kokoon enkä ymmärtänyt
kuinka laitani oli. Minä makasin vuoteella oudossa kamarissa ja tunsin
olevani hyvin heikko. Edessäni seisoi Saveljitsh kynttilä kädessä. Joku
päästeli varovasti siteitä, jotka olivat pingoitetut rinnan ja olkapään
yli. Vähitellen tulin tuntoihini. Muistin kaksintaistelun ja arvasin
saaneeni haavan. Samassa narahti ovi.
-- "Kuinka on?" kuiskasi ääni, joka saattoi minut vapisemaan.
-- "Aina vaan kuin ennenkin", vastasi Saveljitsh huoaten; "tunnotonna
vaan nyt jo viidettä vuorokautta".
Yritin kääntyä, mutten jaksanut.
-- "Missä olen? ketä täällä on?" sain töin tuskin kysyneeksi.
Maria Ivanovna tuli vuoteeni ääreen ja kumartui ylitseni.
-- "Kuinka jaksatte?" kysyi hän.
-- "Kiitoksia", vastasin heikolla äänellä. "Tekö siinä, Maria Ivanovna?
Sanokaas..."
En jaksanut muuta. Saveljitsh parkasi ilosta, joka kuvautui hänen
kasvoillaankin.
-- "Tointuipas, tointuipas!" toisteli hän. "Kiitos taivaan suurelle
Luojalle! Voi Pietari Andreitsh! kylläpä säikäytit sä minua! Onkos
laitaa: nyt jo viides vuorokausi!"
Maria Ivanovna keskeytti hänet.
-- "Älä puhele paljoa sairaan kanssa", sanoi hän. "Hän on vielä
heikkona". Sen sanottuaan Maria Ivanovna läksi, sulkien hiljalleen oven
mennessänsä.
Ajatukseni aaltoilivat sinne tänne, Niin muodoin olin kapteenin
huoneessa; Maria Ivanovna kävi minua katsomassa. Minä yritin kysyä
jotakin Saveljitshilta, mutta ukko rupesi pyörittämään päätänsä ja
tukki korvansa. Minä harmissani ummistin silmäni ja pian nukuin.
Herättyäni kutsuin Saveljitshia, mutta sen sijaan näin edessäni Maria
Ivanovnan; hänen enkelin-omainen äänensä minua tervehti. En osaa
kuvailla suloista tunnetta, joka minut tässä silmänräpäyksessä valtasi.
Minä otin hänen kätensä ja nostin sen huulilleni, vuodattaen
liikutuksen kyyneleitä. Masha ei ottanut kättään pois ... ja yht'äkkiä
hänen huulensa kajasivat poskeeni ja minä tunsin niiden palavan,
raikkaan suudelman. Suoneni kuohahtivat.
-- "Armas Maria Ivanovna", lausuin hänelle; "tule vaimokseni, tee minut
onnelliseksi".
-- "Rauhoittukaa, herran tähden!" sanoi hän äkkiä, irroittaen kätensä.
"Tilanne on vielä vaarallinen: haava saattaa aueta. Säästäkää itseänne
edes minun tähteni".
Sen sanottuansa meni hän pois, jätettyään minut riemun hurmoksiin. Onni
herätti minut henkiin. Hänet saan omakseni! hän rakastaa minua! Tämä
ajatus oli nyt koko maailmani.
Siitä pitäin lisääntyivät voimani päivä päivältä. Lääkärinäni oli
linnueen parran-ajaja, sillä muuta lääkäriä linnassa ei ollut. Nuoruus
ja luonto jouduttivat paranemistani. Koko kapteenin perhe hoiteli
minua. Maria Ivanovna ei poistunut luotani.
Arvattavasti otin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa jatkaakseni
keskeynyttä tunnustustani, ja Maria Ivanovna kuunteli puhettani
kärsivällisesti loppuun asti. Hän teeskentelemättä tunnusti lempivänsä
minua ja sanoi vanhempainsa tulevan iloisiksi hänen onnestaan.
-- "Mutta mieti tarkoin", lisäsi hän; "eivätköhän sinun vanhempasi pane
vastaan?"
Minä vaivuin ajatuksiini. Äitini hellyyttä en epäillyt; mutta,
tuntiessani isäni luonteen ja mielipiteet, tiesin jo ennakolta, ettei
rakkauteni häntä suuresti liikuta ja että hän on pitävä sitä nuoren
miehen kevytmielisyytenä. Minä ilmoitin ajatukseni vilpistelemättä
Maria Ivanovnalle, mutta päätin kumminkin kirjoittaa isälleni niin
kauniilla sanoilla kuin mahdollista ja pyytää häneltä isällistä
siunausta. Minä näytin kirjeeni Maria Ivanovnalle, ja hänen mielestänsä
se oli niin liikuttava ja niin vakuuttava, ett'ei sen vaikutusta
ensinkään ollut epäileminen. Kaikella nuoruuden ja rakkauden
luottamuksella antautui hän helläin tunteittensa valtaan.
Shvabrinin kanssa sovimme me paranemiseni ensi päivinä. Ivan Kusmitsh,
nuhdellen minua kaksintaistelusta, sanoi:
-- "Voi, Pietari Andreitsh! Oikeutta myöten pitäisi minun panna sinut
arestiin, mutta oletpa jo saanut tarpeeksi rangaistusta. Mutta Aleksei
Ivanitsh se yhä istuu jyväaitassa vartioituna, ja hänen miekkansa on
Vasilisa Jegorovnan huostassa lukon takana. Tehköön nyt siellä
katumusta ja parannusta".
Minä olin liian onnellinen, saattaakseni kantaa sydämmessäni vihaa.
Minä rupesin pyytämään, että Shvabrin päästettäisiin vapaaksi, ja
hyväntahtoinen kapteeni, vaimonsa suostumuksella, täytti pyyntöni.
Shvabrin tuli luokseni ja lausui olevansa hyvin pahoillaan siitä, mitä
oli tapahtunut; hän tunnusti olevansa yksinään syypää ja pyysi minua
unohtamaan tämän tapauksen. Minä kun luonnostani en ole pitkävihainen,
niin annoin hänelle anteeksi riitamme ja haavani, jonka olin saanut
häneltä. Hänen parjauksensa selitin loukatun itserakkauden ja hylätyn
rakkauden suuttumukseksi ja jalomielisesti puolustin onnetonta
riitaveljeäni.
Pian paranin ja muutin omaan majapaikkaani. Kärsimätönnä odottelin
vastausta kirjeeseni, uskaltamatta toivoa ja koettaen karkoittaa
surullisia aavistuksia. Vasilisa Jegorovnalle ja hänen miehellensä en
ollut vielä puhunut mitään, mutta siitä olin vakuutettu, ett'ei
ilmoitukseni olisi heitä kummastuttanut. Me emme koettaneet salata
heiltä tunteitamme ja olimme jo ennakolta vakuutetut heidän
suostumuksestansa.
Kerran aamulla tuli Saveljitsh luokseni, tuoden kirjeen. Minä sieppasin
sen vavisten käteeni. Päällekirjoitus oli isäni käsialaa. Tämä jo tiesi
jotain merkillistä, sillä äiti se minulle tavallisesti kirjeitä
kirjoitti; isä vaan liitti loppuun muutamia rivejä. Pitkään aikaan en
avannut kirjettä; lukemistani lukien juhlallista päällekirjoitusta:
"Pojalleni Pietari Andrejevitsh Grinev'ille Orenburgin kuvernementtiin,
Belogorin linnaan". Koetin käsi-alasta arvata, millä tuulella isä oli
ollut kirjettä kirjoittaessaan; viimeinkin päätin avata sen, ja jo ensi
riveistä huomasin, että asia oli mennyt aivan päin mäntyyn. Kirje
kuului näin:
"Poikani Pietari! Kirjeesi, jossa pyydät vanhempiesi siunausta
ja suostumusta avioliittoosi Maria Ivanovna Mironovin kanssa,
saimme tämän kuun 15 p:nä. Minä en anna sinulle siunaustani enkä
suostumustani, vieläpä aion tulla kimppuusi ja rangaista sinua
kujeistasi kelpo lailla, kuin poika nulikkaa konsanaankin,
huolimatta, ettäs olet upseeri, sillä sinä olet osoittanut
olevasi mahdoton kantamaan miekkaa, jonka olet saanut isänmaan
puolustusta varten etkä suinkaan tappeluja varten samallaisten
tyhjäntoimittajain kanssa kuin itsekin olet. Viipymättä olen
kirjoittava Andrei Karlovitshille ja pyytävä, että sinut
muutettaisiin Belogorin linnasta jonnekin kauemmas, jossa hulluus
haihtuisi päästäsi. Äitisi, saatuaan tietää taistelustasi ja siitä,
että olet haavoitettu, kääntyi surusta tautivuoteelle. Mitähän
sinustakin tulee? Rukoilen Jumalaa, että vielä parantaisit itsesi,
vaikk'en uskalla toivoakaan niin suurta armoa.