Kaksintaistelu.
-- Olkoon menneeks! Ota posituuri,
Saat nähdä kuinka lävistän sun kohta juuri.
Knjashnin.
Kului muutamia viikkoja, ja oloni Belogorin linnassa rupesi tuntumaan
hauskalle, jopa miellyttävällekin. Kapteenin talossa kohdeltiin minua
kuin sukulaista. Isäntä ja emäntä olivat kunnioitettavia ihmisiä. Ivan
Kusmitsh, joka oli tullut upseeriksi sotamiehestä, oli sivistymätön,
mutta suora ja kunnon mies. Vaimonsa hallitsi häntä kokonaan, ja tuosta
hänen huolettomuutensa. Vasilisa Jegorovna piti virka-asioitakin omiin
taloustoimiin kuuluviksi ja hallitsi linnaa kuin omaa pientä
taloansakin. Maria Ivanovna jonkun ajan kuluttua ei enää ujostellut
minua. Me tutustuimme. Minä huomasin hänen olevan järkevän, hellän
tytön. Tietämättänikin kiinnyin minä tuohon hyvään perheesen, jopa Ivan
Ignatjitsh'iinkin, toissilmäiseen luutnanttiin, jonka Shvabrin kertoi
pitävän jotakin salaista yhteyttä Vasilisa Jegorovnan kanssa, vaikkei
tuossa panettelussa ollut vähääkään totta.
Minä tehtiin upseeriksi. Palvelus ei minua rasittanut. Jumalan
suojelemassa linnassa ei ollut katselmuksia, ei harjoituksia, ei
vahdissa oloja. Kapteeni omasta halustaan joskus opetti sotamiehiänsä,
mutta ei voinut vielä saada sitäkään heidän päähänsä, kumpiko puoli on
oikea, kumpi vasen. Shvabrinilla oli muutamia franskalaisia kirjoja.
Minä rupesin lukemaan, ja minussa heräsi halu kirjallisuuteen.
Aamusilla minä luin, harjoittelin kääntämistä, joskus koettelin
sepittää runojakin. Päivällisellä olin melkein aina linnanpäällikön
luona, jossa tavallisesti viivyin iltaan saakka. Sinne tuli toisinaan
iltasella myös pappi, isä Gerasim, vaimonsa Akulina Pamfilovnan kanssa,
joka oli parahin uutisten-posti koko paikkakunnassa. Aleksei Ivanitsh
Shvabrinia kohtasin tietysti joka päivä; mutta yhä ikävämmältä rupesi
minusta tuntumaan seurustelu hänen kanssaan. Hänen alituiset
pilkkapuheensa kapteenin perheestä olivat minulle vastenmielisiä,
varsinkin hänen pahanilkiset muistutuksensa Maria Ivanovnasta. Muuta
seuraa linnassa ei ollut, mutta muuta en toivonutkaan.
Ennustukset eivät käyneet toteen. Bashkirit eivät tehneet kapinata.
Rauha vallitsi linnamme ympärillä. Mutta sovun rikkoi äkkiä
eripuraisuus.
Mainitsin jo harrastaneeni kirjallisuutta. Runoni, vasta-alkajan
kokeiksi, olivat jommoisiakin, ja runoilija Aleksander Petrovitsh
Sumarokov joitakuita vuosia jälkeenpäin kiitteli niitä paljonkin.
Kerran sain sepittäneeksi runon, johon itse olin hyvin tyytyväinen.
Kirjoittajat, kuten tiedetään, joskus, saadakseen muka neuvoja, etsivät
suosiollista kuulijata. Niinpä minäkin, kirjoitettuani runoni
uudestaan, vein sen Shvabrinille, hän kun koko linnassa oli ainoa, joka
kykeni arvostamaan runoteosta. Pienen esipuheen jälkeen otin taskusta
vihkoni ja luin hänelle seuraavan sepityksen:
Lemmen aatost' tukahduttain,
Koitan häntä unohtaa.
Mashaa vältellen mä tahdon
Vapauteni saavuttaa.
Mutta silmät, sini silmät
Aina ovat edessäin,
Ne ne hurmoksiin mun saavat,
Rauhan poistaa mielestäin.
Kun sä kuulet nämä tuskat,
Sääli, Masha, mua oi!
Sinä herätit muu henkiin,
Muut ei pelastaa mua voi.
-- "Mitä arvelet tästä?" kysäsin Shvabrinilta, odottaen kiitosta, kuin
minulle välttämättömästi tulevaa veroa. Mutta suureksi harmikseni
Shvabrin, muutoin aina kohtelias, arveli, ettei laulustani ole
mihinkään.
Samassa otti hän kädestäni vihon ja rupesi armottomasti ivaamaan mitä
katkerimmalla tavalla jok'ainoata värssyä. Minä sieppasin vihkoni pois
hänen kädestään ja sanoin, ett'en enää elämäpäivänäni näytä hänelle
runojani. Shvabrin naurahti.
-- "Saa nähdä", sanoi hän, "pidätkös sanasi. Runoilijoille on tarpeen
kuulija niin kuin Ivan Kusmitshille viinaryyppy päivällispöydässä.
Mutta kuka tuo Masha on, joka on sun rauhas poistanut ja saattanut
sinut tuskaan? Eiköhän vaan ole Maria Ivanovna?"
-- "Se ei ole sinun asias", vastasin minä närkästyen, "oli kuka hyvään.
Minä en pyydä sinun neuvojasi enkä arvelujasi".
-- "Oho! Itserakas runoilija ja kaino rakastaja!" jatkoi Shvabrin, yhä
enemmin suututtaen minua; "mutta kuulepas ystävällistä neuvoa: jos
tahdot onnistua, niin älä sinä toimi runoilla".
-- "Herra! Mitä merkitsee tämä? Selitä!"
-- "Kernaasti. Se merkitsee, että jos tahdot Masha Mironovnaa tavata
hämärissä, niin älä kirjoita hänelle runoja, vaan lahjoita hänelle pari
korvarenkaita".
Vereni kuohahti.
-- "Ja miksi semmoista luulet?" kysyin, tuskin jaksaen pidättää
suuttumustani.
-- "Siksi vaan", vastasi hän, pirullisesti naurahtaen, "että
kokemuksesta jo tunnen hänen luontonsa ja tapansa".
-- "Sinä valehtelet, konna!" huusin minä vihan vimmassa; "sinä
valehtelet hävyttömästi!"
Shvabrinin kasvot muuttuivat.
-- "Tämä ei jää kostamatta", sanoi hän, tarttuen käteeni. "Minä tahdon
tyydytystä".
-- "Milloin vaan tahdot", vastasin minä, ihastuneena.
Tällöin olisin ollut valmis repimään hänet.
Minä läksin samassa Ivan Ignatjitshin luo ja tapasin hänet neula
kädessä: hän näet oli saanut käskyn kapteenin rouvalta pujottaa sieniä
rihmalle, kuivattaviksi talven varalta.
-- "Kas niin! Pietari Andreitsh!" sanoi hän, nähtyänsä minut. "Mistä
matka, uskallan kysyä?"
Minä muutamilla sanoilla kerroin, että olin riitaunut Aleksei
Ivanitshin kanssa ja tulin nyt pyytämään häntä, Ivan Ignatjitshia,
sekundantikseni. Ivan Ignatjitsh kuunteli minua tarkasti, tuijottaen
minuun toisella silmällään.
-- "Vai niin", sanoi hän; "te sanoitte aikovanne pistää Aleksei
Ivanitshin kuolijaksi ja tahdotte minua siihen vieraaksi mieheksi?
Niinkö, uskallan kysyä?"
-- "Niin juuri".
-- "No mutta, Pietari Andreitsh! Mitäs te nyt meinaatte! Te olette
riitaantuneet Aleksei Ivanitshin kanssa? Entä sitten? Hän sanoi teille
pahasti, sanokaa te kahta pahemmasti; hän antoi teitä suuta vasten,
vetäkää te häntä korvalle ja toiselle ja vielä kerran ja olkaa sitten
erillänne. Kyllä me teidät sovitamme sitten. Mutta onkos tuo nyt
laitaa, uskallan kysyä, että pistetään oma lähimmäinen kuolijaksi! Ja
jospa te vaikka pistäisittekin hänet kuolijaksi, niin se ei vielä
mitään, minäkään en pidä Aleksei Ivanovitshista, Jumala hänen kanssaan.
Mutta aatelkaas, jos hän pistää teidät puhki! Miltäs se sitten näyttää?
kukas silloin voitolle tulee, uskallan kysyä?"
Ukon järkevät tuumat eivät saaneet minua horjumaan. Minä pysyin
päätöksessäni.
-- "Kuinka tahdotte", sanoi Ivan Ignatjitsh; "tehkää mitä haluttaa.
Mutta mitäs siihen vierasta-miestä tarvitaan? Ihmiset tappelevat, -- no
onpa tuo sitten katseltava, uskallan kysyä! Olen minä, Jumalan kiitos,
tapellut Ruotsalaisten sekä Turkkilaisten kanssa: olen jos jotakin
nähnyt".
Minä koetin hänelle selittää sekundantin velvollisuudet, mutta ukko ei
ymmärtänyt minua millään muotoa.
-- "Kuinka tahdotte", jatkoi hän, "jos minun kerran tulee sekaantua
asiaan, niin menen Ivan Kusmitshin luokse, ilmoitan hänelle, viran
puolesta, että linnassa on tekeillä hirveitä asioita, jotka sotivat
kruunun etuja vastaan, jonka vuoksi herra kapteenia pyydetään ryhtymään
tarpeenmukaisiin toimiin..."
Minä säikähdin ja rupesin pyytämään, ettei Ivan Ignatjitsh puhuisi koko
asiasta mitään kapteenille. Töin tuskin sain hänet suostumaan. Hän
lupasi viimein sanallansa, ja minä läksin pois.
Illan vietin tavallisuuden mukaan kapteenin talossa. Koetin olla
iloinen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, jott'en herättäisi
huomiota ja välttääkseni ikäviä kyselmyksiä; mutta minun täytyy
tunnustaa, että minulta puuttui se kylmäverisyys, josta tavallisesti
kerskailevat muut, ollessaan samassa tilaisuudessa kuin minä silloin.
Tänä iltana olin hyvin hellätuntoinen ja sydämmellinen. Maria Ivanovna
miellytti minua entistä enemmin. Minä tunsin liikutusta, ajatellessani,
että näen häntä kenties viimeisen kerran. Shvabrin tuli myös sinne.
Minä otin hänet sivulle ja kerroin hänelle keskusteluni Ivan
Ignatjitshin kanssa.
-- "Mitä me sekundanteilla teemme?" sanoi hän kuivakiskoisesti,
"tulemme toimeen ilman niitäkin".
Me päätimme taistella heinäpielesten takana, jotka olivat linnan
vieressä, ja suostuimme tulemaan sinne seuraavana aamuna kello kuusi.
Me puhelimme, nähtävästi, niin ystävällisesti, että Ivan Ignatjitsh ei
malttanut olla vaiti.
-- "Kas niin", sanoi hän tyytyväisenä, "huono sopu on parempi hyvää
riitaa".
-- "Mitä, mitä te sanoitte, Ivan Ignatjitsh?" kysyi kapteenin rouva,
joka istui nurkassa, korttia pannen; "en oikein kuullut".
Ivan Ignatjitsh, huomattuaan minun osoittavan paheksumista ja
muistettuaan lupauksensa, kävi hämille eikä tiennyt mitä vastata.
Shvabrin auttoi häntä pulasta:
-- "Ivan Ignatjitsh", sanoi hän, "on hyvillään meidän sovinnostamme".
-- "Kenenkäs kanssa sinä, veikkoseni, riitaannuit?"
-- "Riitaannuimme vaan ja kovastikin Pietari Andreitshin kanssa".
-- "Mistä asiasta?"
-- "Joutavasta; laulusta vaan, Vasilisa Jegorovna".
-- "No onpas syytä! Laulusta!... Mitenkäs se tapahtui?..."
-- "Näin se tapahtui: Pietari Andreitsh oli tuonoin sepittänyt runon ja
rupesi tänään laulamaan sitä minulle, minä sitä vastoin aloin vetää
omaa lauluani:
Kapteenin tyttö, kapteenin tyttö!
Tätä sun on muistamista:
Yöllä yksin kuljeskella
Varsin on vaarallista.
Siitä syntyi riita. Pietari Andreitsh oli jo vähällä suuttua, mutta
arveli sitten, että onhan kullakin lupa laulaa, mitä haluttaa. Sen
pituinen koko juttu".
Shvabrinin hävyttömyys oli saada minut vimmastumaan; mutta ei kukaan,
paitsi minua, ymmärtänyt hänen törkeitä viittauksiaan, ainakaan ei
kiinnittänyt niihin huomiota kukaan. Lauluista kääntyi puhe
runoilijoihin, ja linnanpäällikkö arveli, että kaikki runoilijat ovat
hulivili-väkeä ja juopporatteja, ja kaikessa ystävällisyydessä kehoitti
minua hylkäämään runoilemisen, se kun on vastoin palvelusta ja sitä
paitsi semmoinen asia, josta ei lähde mitään hyvää.
Shvabrinin läsnä-olo oli minulle vastenmielistä. Pian sanoin
jäähyväiset ja läksin kotiani. Siellä tarkastin miekkani, koetin sen
kärkeä ja kävin maata, käskettyäni Saveljitshin herättämään minua kello
kuusi.
Huomenna määrättyyn aikaan olin jo heinäpielesten takana odottamassa
vastustajaani. Pian tuli hänkin.
-- "Tänne saattaa tulla ihmisiä", sanoi hän, "kiiruhtakaamme!"
Me riisuimme nutut ja vedimme miekat tupesta. Samassa ilmaantui
heinäpieleksen takaa äkkiä Ivan Ignatjitsh ja viisi kuusi invalidia.
Hän vaati meitä kapteenin luokse. Me tottelimme, vaikka harmittikin.
Sotamiehet kävivät ympärillemme, ja me läksimme kulkemaan Ivan
Ignatjitshin perässä, joka johdatti meitä kuin mitä juhlakulkuetta,
marssien ihmeteltävällä arvokkaisuudella.
Me astuimme linnanpäällikön taloon. Ivan Ignatjitsh avasi ovet ja
juhlallisesti julisti: "täällä ovat!" Vasilisa Jegorovna tuli
vastaamme.
-- "Hyvät ihmiset!" huudahti hän. "Mitäs tämä merkitsee? Aiotteko
meidän linnassa tehdä miesmurhia? Ivan Kusmitsh, pane heidät heti kohta
arestiin! Pietari Andreitsh! Aleksei Ivanitsh! antakaa tänne miekkanne,
pian, pian! Palashka, vie liiteriin nämä miekat! Pietari Andreitsh! En
olisi luullut tuommoista sinusta; ettes häpee! Toista se on Aleksei
Ivanitshin laita: hän on miesmurhan ennenkin tehnyt ja siitä syystä
kaartista pois pantu; hän sitä paitsi ei Jumalatakaan usko; mutta sinä,
mutta sinä!"
Ivan Kusmitsh oli aivan samaa mieltä kuin hänen vaimonsakin ja lisäili
vaan: "Niin näetkös, Vasilisa Jegorovna puhuu totta: kaksintaistelut
ovat kielletyt sotalaissakin."
Sillä välin Palashka otti miekat ja vei ne liiteriin. Minä en saattanut
olla naurahtamatta. Shvabrin säilytti arvokkaisuutensa.
"Kaikella kunnioituksella teitä kohtaan", sanoi hän kapteenin rouvalle,
"sallikaa minun huomauttaa, että te tarpeettomasti pauhaatte,
tuomitessanne meitä. Antakaa se Ivan Kusmitshin haltuun, se on hänen
asiansa".
-- "Hyvät ihmiset", huudahti rouva; "eikös mies ja vaimo ole yksi
ruumis ja yksi sielu? Ivan Kusmitsh! Mitäs vitkailet? Pane heidät heti
kohta eri nurkkiin vedelle ja leivälle, että hulluus kyllä karisee
päästä; ja määrätköön heille isä Gerasim kirkonrangaistuksen, jotta
rukoilisivat anteeksi Jumalalta ja tekisivät katumuksen ihmisten
edessä".
Ivan Kusmitsh ei tiennyt mitä tehdä. Maria Ivanovna oli tavattoman
kalpea. Vähitellen myrsky tyyntyi; kapteenin rouva rauhoittui ja
pakoitti meidät suutelemaan toistamme. Palashka toi meille miekat
takaisin. Me läksimme kapteenin luota nähtävästi sovitettuina. Ivan
Ignatjitsh saattoi meitä.
-- "Eikö teidän ole häpeä", sanoin minä äkäisesti hänelle; "kun menitte
kantelemaan meidän päällemme kapteenille, vaikka lupasitte olla vaiti!"
-- "Minä vannon, etten ole sanaakaan sanonut Ivan Kusmitsh'ille",
vakuutti ukko. "Vasilisa Jegorovna sai minulta urkituksi koko asian.
Hän se ryhtyikin toimiin, kapteenin tietämättä. Muutoin kiittäkäämme
Jumalaa, että kaikki päättyi näin hyvin".
Sen sanottuaan meni hän kotiansa. Shvabrin ja minä jäimme kahden
kesken.
-- "Tähän se ei pääty", sanoin minä.
-- "Ei suinkaan", vastasi Shvabrin; "te vastaatte minulle verellänne
röyhkeydestänne; mutta luultavasti pidetään meitä nyt silmällä. Täytyy
teeskennellä muutamia päiviä. Hyvästi".
Palattuani linnanpäällikön taloon, istahdin tapani mukaan Maria
Ivanovnan viereen. Ivan Kusmitsh oli lähtenyt ulos; Vasilisa Jegorovna
oli talous-toimissa. Me puhelimme hiljaa. Maria Ivanovna torui minua
hellästi levottomuudesta, johon hänet oli saattanut minun riitani
Shvabrinin kanssa.
-- "Olin aivan pyörtyä", sanoi hän, "kuultuani, että aiotte taistella
miekoilla. Kuinka kummallisia nuo miehet ovat! Yhdestä ainoasta
sanasta, jonka he viikon kuluttua varmaankin unohtaisivat, ovat he
valmiit taistelemaan ja uhraamaan ei ainoastaan elämänsä, vaan
omantuntonsa ja niiden onnen, jotka... Mutta minä olen vakuutettu, että
te ette ole riidan alkaja. Varmaankin oli Aleksei Ivanitsh syypää".
-- "Minkästähden te niin luulette, Maria Ivanovna?"
-- "Niin vaan... Hän on semmoinen pilkkakirves! Minä en rakasta Aleksei
Ivanitshia. Hän inhottaa minua, mutta kumma kyllä: en soisi millään
muotoa, ett'en minä olisi hänelle mieliin. Siitä olisin niin kovin
levoton".
-- "Kuinka luulette, Maria Ivanovna: oletteko hänelle mieliin vai
ettekö?"
Maria Ivanovna punastui.
-- "Luulisin..." sanoi hän, "kyllä se niin taitaa olla".
-- "Mistä sen päätätte?"
-- "Hän on kosinut minua".
-- "Kosinut? Hänkö kosinut teitä? Milloin?"
-- "Viime vuonna, pari kuukautta ennen teidän tuloanne".
-- "Ja te kielsitte?"
-- "Näettekös, kyllähän Aleksei Ivanitsh on viisas mies ja suurta sukua
ja varakas; mutta kun ajattelen, että minun tulisi vihkimisen jälkeen
suudella häntä kaikkien nähden ... niin en! en tässä maailmassa!"
Maria Ivanovnan sanat avasivat silmäni ja selittivät monta seikkaa.
Minä ymmärsin nyt, minkätähden Shvabrin alinomaa oli puhunut pahaa
hänestä. Nähtävästi oli hän huomannut meidän molemman-puolisen
myötätuntoisuutemme ja koetti eroittaa meitä. Hänen sanansa, joista me
olimme riitaantuneet, näyttivät minusta nyt entistä ilkeämmille, ne kun
eivät olleet pelkkää törkeätä ja sopimatonta ivaa, vaan ennakolta
mietittyä parjausta. Entistä palavammaksi kävi haluni saada rangaista
julkeata parjaajaa, ja maltittomana odottelin vaan sopivaa tilaisuutta.
Kauan minun ei huolinut odottaa. Samana päivänä, sepitellessäni elegiaa
ja pureskellessani kynää, loppusointua odotellen, kolkutti Shvabrin
akkunaani. Minä heitin pois kynän, otin miekkani ja läksin ulos.
-- "Mitäpäs viivyttelemisestä?" sanoi Shvabrin minulle; "nyt ei meitä
kukaan huomaa. Lähtekää joen rannalle, siellä ei meitä häiritä".
Me läksimme sanaakaan puhumatta. Laskettuamme alas jyrkkää polkua,
pysähdyimme aivan joen rannalle ja vedimme miekat. Shvabrin oli
taitavampi minua, -- minä sitä vastoin väkevämpi ja rohkeampi. Monsieur
Beaupré, joka ennen oli ollut sotamiehenä, oli antanut minulle muutamia
tunteja miekkailussa, ja nepä nyt käytin hyödykseni. Shvabrin ei ollut
luullut saavansa minussa niin ankaraa vastustajaa. Pitkään aikaan emme
saaneet tehneeksi toisillemme mitään vahinkoa; viimein, huomattuani
Shvabrinin rupeavan väsymään, aloin minä kovemmin ahdistaa ja pakoitin
hänet jo melkein veteen. Samassa kuulin kovasti lausuttavan nimeäni.
Minä katsahdin taakseni ja huomasin Saveljitshin, joka juoksi luokseni
polkua myöten... Samassa tunsin kipeän piston rinnassani, alapuolella
oikeata olkapäätä; minä kaaduin hermotonna maahan.