Linna.
Jos käy viholliset nuo
Kemuloihin meidän luo
Tervehdimme piirasilla:
Kivääreillä, kartessilla.
Sotamiesten laulu.
Vanhan-aikuista väkeä nuo.
Lellipoika.
Belogorin linna on neljänkymmenen virstan päässä Orenburgista. Tie
sinne kulkee Jaik-virran jyrkkää äyrästä myöten. Virta ei ollut vielä
jäässä: sen lyijyiset aallot vyöryilivät raskaasti yksitoikkoisten
lumisten rantainsa välitse. Niiden takana kirgisiläiset aromaat. Minä
vaivuin ajatuksiin, suurimmaksi osaksi surullisiin. Linna-elämä ei
ennustanut minulle mitään hauskuutta. Minä koettelin kuvailla mieleeni
kapteeni Mironovia, tulevaa päällikköäni, ja ajattelin hänen olevan
ankaran, äkäisen ukon, joka ei tiedä muusta kuin virasta ja
virkatoimista ja joka pienimmästäkin syystä on valmis panemaan minut
arestiin vedelle ja leivälle. Ilta rupesi hämärtämään. Me ajoimme
jotenkin kiireesti.
-- "Vieläkö on pitkältä linnaan?" kysyin kyytimieheltä:
-- "Ei ole kuin vähän matkaa", vastasi hän; "tuolta se jo näkyykin".
Minä katselin joka haaralle, luullen saavani nähdä mahtavat muurit,
tornit ja vallit, mutt'en nähnyt muuta kuin vähäisen kylän, joka oli
ympäröity hirsilaipiolla. Toisella puolen oli muutamia heinäpieleksiä,
puoleksi lumessa; toisella vanhuuttansa vääristynyt mylly, jonka siivet
roikkuivat velttoina alas.
-- "Missäs se linna on?" kysyin ihmetellen.
-- "Tässä se on", vastasi kyytimies, osoittaen kylää, johon samassa
juuri ajoimme. Portilla näin vanhan malmisen tykin; kadut olivat
ahtaita ja vääriä; tuvat matalia ja enimmästä päästä olkikattoisia.
Minä käskin ajaa linnanpäällikön taloon, ja pian pysähdyimme puisen
talon edustalle, joka oli rakennettu lähelle kirkkoa, korkealle
paikalle. Pihalla en nähnyt ketään. Menin porstuaan ja avasin oven
eteiseen. Muuan sotavanhus istui pöydällä ja paikkaili sinisellä
tilkulla viheriän univormun kyynäspäätä. Minä käskin hänen ilmoittaa
minut. "Astu sisään hyvä herra", vastasi hän; "kyllä meillä ollaan
kotona". Minä astuin siistiin, vanhan-aikuisesti sisustettuun
huoneesen. Nurkassa seisoi astia-kaappi; seinällä riippui lasiraamissa
upseerin valtuuskirja; sen molemmilla puolin oli kuvia Kistrinan
ja Otshakovin valloituksesta, morsiamen valitsemisesta, kissan
hautaamisesta y.m. Akkunan luona istui vanha vaimo-ihminen, röijy
päällä ja huivi päässä. Hän keri rihmaa vyyhdistä, jota piteli
toissilmäinen ukko upseerin univormussa.
-- "Mitä suvaitsette, hyvä herra?" kysäsi vaimo-ihminen, jatkaen
työtään.
Minä vastasin aikovani palvelukseen ja tulleeni ilmoittaumaan herra
kapteenille, ja aioin juuri viimeisillä sanoilla kääntyä kierosilmäisen
ukon puoleen, mutta emäntä keskeytti ulkoa-oppimani puheen.
-- "Ivan Kusmitsh'iä ei ole nyt kotona", sanoi hän, "hän meni kylään,
isä Gerasim'in luokse; mutta sama se, nuori herra, minä olen hänen
emäntänsä. Tervetultua! Istukaa, olkaa hyvä".
Hän kutsui palvelustytön ja lähetti hänet hakemaan alaupseeria.
Ukko upseerin puvussa katseli minua uteliaasti ainoalla silmällään.
-- "Uskallan kysyä", sanoi hän, "missä rykmentissä olette palvelleet?"
Minä tyydytin hänen uteliaisuutensa.
-- "Uskallan kysyä", jatkoi hän, "miksi olette kaartista siirtyneet
linnueesen?"
Minä vastasin sen tapahtuneen päällystön tahdosta,
"Niin, niin", jatkoi väsymätön kyselijä, "kai jonkinlaisista
tepposista, jotka eivät sovi kaartin upseerille, vai kuinka?"
-- "Mitä sinä nyt joutavia haastelet?" sanoi hänelle kapteenin rouva,
"näethän, että nuori mies on matkasta väsynyt; vähät hän sinun
kysymyksistäsi ... pidäpäs käsiäsi vähän leveemmällä... Niin, hyvä
herra", jatkoi hän, kääntyen minuun, "älä sinä sure, jos lähettivätkin
sinut tänne korpeen. Et ole sinä ensimmäinen, et viimeinenkään, jolle
tuommoista on tapahtunut. Aika kaikki parantaa. Meillä on täällä
Aleksei Ivanovitsh Shvabrin ollut jo viidettä vuotta: miesmurhasta
sysättiin hän tänne. Jumala ties, miten tuo lie käynyt, hän näetkös
läksi kaupungin ulkopuolelle erään vänrikin kanssa: miekat otettiin
mukaan, ja niilläkös he nyt toisiansa pistelemään, kunnes Aleksei
Ivanovitsh pistikin vänrikin kuolijaksi ja vielä kahden vieraan-miehen
nähden. Mitäs tehdä? Vahinko ei tule kello kaulassa".
Samassa tuli sisään alaupseeri, nuori ja pulska kasakka.
-- "Maksimitsh!" sanoi hänelle kapteenin rouva. "Toimitapas herra
upseerille kortteeri, mutta toimita sievä ja hyvä".
"Kyllä, Vasilisa Jegorovna", vastasi alaupseeri. "Paras kai olisi
Paleshaevin luokse?"
-- "Ei mar", vastasi kapteenin rouva; "Paleshaevilla on muutoinkin
ahdasta; hän on sitä paitsi minulle kummi ja muistaa, että me olemme
hänen esimiehensä. Toimita vaan herra upseeri ... mikäs teidän
nimenne?"
-- "Pietari Andreitsh".
-- "Toimita vaan Pietari Andreitsh Simo Kusovin luokse. Hän, sen
mokoma, päästi hevosensa minun kaalimaahani. Kuinka on muutoin,
Maksimitsh; kaikki hyvin?"
-- "Kaikki, Jumalan kiitos, hyvin; se vaan, että kapraali Prohorov
tappeli saunassa Ustinja Pegulinan kanssa kiulullisesta kuumaa vettä!"
-- "Ivan Ignatjitsh!" sanoi rouva kierosilmäiselle ukolle. "Otapas
selvä Prohorovin ja Ustinjan riidasta, kumpi heistä oikeassa, kumpi
väärässä, ja rankaise sitten molempia. Mene nyt Jumalan nimeen,
Maksimitsh. Pietari Andreitsh, Maksimitsh saattaa teidät
kortteeriinne".
Minä läksin. Alaupseeri saattoi minut tupaan, joka oli korkealla virran
rannalla, aivan linnan vieressä. Toisessa puolessa tupaa asui Simo
Kusov perheen, toinen puoli annettiin minulle. Tämä oli jotenkin siisti
kamari, jaettu välilaipiolla kahteen osaan. Saveljitsh rupesi siinä
puuhailemaan; minä katsoin ulos akkunasta. Edessäni levittelihe
murheellinen aromaa. Sivulla seisoi muutamia tupia; kadulla käveli
joitakuita kanoja. Ämmä seisoi kaukalon ääressä kynnyksellä ja huuteli
sikoja, jotka vastasivat kutsumukseen ystävällisellä röhkinällä. Ja
tännekös minua nyt on sysätty nuoruuteni aikaa viettämään! ajattelin.
Minun tuli ikävä; minä läksin pois akkunan luota ja panin maata ilman
illallista, huolimatta Saveljitshin kehoituksista, joka huokaili
huokailemistaan: "Herra Jumala! Ei maista ei einettäkään! Mitä sanoo
nyt meidän rouva, kun lapsi tulee kipeäksi?"
Seuraavana aamuna olin juuri ruvennut pukeumaan, kun ovi aukeni ja
huoneesen astui nuori upseeri, ko'oltaan lyhyenläntä; hänen ruskeat
kasvonsa eivät olleet kauniit, mutta tavattoman vilkkaat.
-- "Suokaa anteeksi", sanoi hän minulle franskan kielellä; "suokaa
anteeksi, että näin suoraan tulen tutustumaan kanssanne. Eilen sain
kuulla teidän tulostanne; teki niin mieleni jälleen nähdä ihmistä,
etten malttanut odottaa. Kyllä te sen ymmärrätte, oltuanne täällä
jonkun aikaa".
Minä arvasin hänen olevan upseerin, joka kaksintaistelun tähden oli
lähetetty kaartista tänne. Me tutustuimme heti. Shvabrin oli jotenkin
älykäs mies. Hänen puheensa oli näppärää ja huvittavaa. Suurella
hilpeydellä kuvasi hän minulle kapteenin perheen, hänen seuransa ja
koko seudun, minne kohtalo oli minut viskannut. Minä nauroin sydämmeni
pohjasta. Vähän ajan perästä tuli sisään sotavanhus, jonka eilen olin
tavannut paikkaamasta univormua komendantin eteisessä, ja toi minulle
Vasilisa Jegorovnalta kutsumuksen päivällisille. Shvabrin sanoi
tulevansa yhdessä minun kanssani.
Lähestyessämme kapteenin asuntoa, näimme pienellä avonaisella paikalla
parikymmentä vanhaa sotamiestä, kolmikolkkaiset hatut päässä ja
palmikko niskassa. He olivat asetetut riviin. Heidän edessään seisoi
kapteeni itse, reipas ukko, patalakki päässä ja kirjava aamunuttu
päällä. Nähtyään meidät, tuli hän luoksemme, lausui minulle muutamia
ystävällisiä sanoja ja rupesi jälleen komentamaan. Me yritimme pysähtyä
katsomaan opetusta, mutta hän pyysi meitä menemään Vasilisa Jegorovnan
luokse, luvaten itsekin tulla sinne kohta.
-- "Täällä", sanoi hän, "teillä ei ole mitään nähtävää".
Vasilisa Jegorovna otti meidät vastaan teeskentelemättä,
sydämmellisesti, ja kohteli minua kuin olisimme aina olleet tuttavia.
Sotavanhus ja Palashka kattoivat pöytää.
-- "Mitäs se meidän Ivan Kusmitsh tänään niin on innostunut
opetukseen!" virkkoi kapteenin rouva. "Palashka! menes kutsumaan herraa
ruoalle. Ja missäs Masha[2] on?"
Samassa tuli sisään nuori, noin kahdeksantoista vanha tyttö, pullea- ja
punaposkinen. Hänen vaaleat hiuksensa olivat sileiksi kammatut korvain
taakse, jotka paloivat tulipunaisina. Ensi silmäykseltä hän ei minua
lainkaan miellyttänyt. Minä katselin häntä ennakkoluulolla. Shvabrin
oli kuvannut minulle Mashan, kapteenin tyttären, typeräksi ja tyhmäksi.
Hän istui nurkkaan ja rupesi ompelemaan. Sillä välin tuotiin kaalia
pöydälle. Kun ei kapteenia vieläkään näkynyt, lähetti Vasilisa
Jegorovna Palashkan uudestaan häntä hakemaan.
-- "Sano herralle, että vieraat odottavat ja kaali jäähtyy; eihän se
opetus häneltä mihin mene; kyllä vielä ennättää huutaa äänensä
sorroksiin".
Pian tuli kapteeni, kierosilmäisen ukon kanssa.
-- "No mutta mitäs tämä on, ukko kultaseni?" sanoi hänelle rouva; "ruoka
on jo aikaa sitten pöydällä, mutta sinua saa kutsua ja kutsua etkä
sittenkään tule".
-- "Niin, näetkös, Vasilisa Jegorovna", vastasi Ivan Kusmitsh;
"virassanihan olin: sotamiehiäni opetin".
"Ole nyt!" arveli kapteenin rouva. "Kunhan opetat vaan sotamiehiäsi,
siinä kaikki: ei heidän palveluksestaan kumminkaan tolkkua lähde; vähät
sinäkin siitä hyödyt. Istuisit kotona ja Jumalaa rukoilisit, niin olisi
paljoa parempi. Käykää pöytään, hyvät vieraat, olkaa niin hyvät".
Me istuimme pöytään. Vasilisa Jegorovna ei ollut hetkeäkään ääneti;
häneltä sateli satelemistaan minulle kysymyksiä: kutka ovat vanhempani,
ovatko elossa, missä asuvat ja ovatko varakkaita. Kuultuansa, että
isälläni on kolmesataa talonpoikaa, arveli hän:
-- "No sanokaas! Onpas näet vaan maailmassa rikkaita ihmisiä! Entä
meillä, ukkoseni? Ainoa mikä onkin, on tyttö Palashka: mutta elämmehän,
Jumalan kiitos, hiljallemme. Ainoa paha vaan se: Masha on jo
naimaiässä, mutta mimmoiset on hänellä myötäjäiset? Tiheä kampa ja
pieni vastan paha sekä vaski raha, jolla -- Jumal' anna syntin'
anteeksi! -- vielä saunassa pääsee käymään.[3] Hyvä se, jos sattuu joku
hyvä ihminen; muutoin on kyöpeli edessä koreasti".
Minä katsahdin Maria Ivanovnaan; hän oli aivan tulipunaisena, silmissä
oli kyyneleitä. Minun kävi säälini häntä, ja senvuoksi kiiruhdin
kääntämään puhetta toisaalle.
-- "Minä olen kuullut", sanoin hyvin sopimattomasti, "että teidän
linnaanne uhkaavat Bashkirit".
-- "Keltäs semmoinen uutinen on saatu?" kysäsi Ivan Kusmitsh.
-- "Niin juttelivat Orenburgissa", vastasin.
-- "Joutavia!" sanoi kapteeni. "Täällä ei ole enää pitkään aikaan
mitään kuulunut. Bashkirit on peloitettu, samoin Kirgisitkin. Ei ne
tänne uskalla tulla; mutta jos tulevat, niin annan heille taas
semmoisen löylyn, että muistavat kymmenen vuotta".
-- "Eikö teitä peloita", jatkoin, kääntyen kapteenin rouvan puoleen,
"eikö teitä peloita olla linnassa, joka on alttiina semmoisille
vaaroille?"
-- "Tottuu, ystäväni, tottuu ihminen kaikkeen. Parikymmentä vuotta
sitten muutettiin me rykmentistä tänne, ja Herran tähden kuinka minä
ensi alussa pelkäsin noita pakanoita! Kun vaan näin heidän
ketunnahkaiset lakkinsa ja kuulin heidän kiljuntansa, niin, uskotkos
hyvä ihminen, sydän se aivan jähmettyi. Mutta nyt olen jo tottunut,
niin etten liikahda paikaltanikaan, kun tulevat sanomaan pahuksien
samoilevan läheistöllä".
-- "Vasilisa Jegorovna on erinomaisen urhoollinen", sanoi arvokkaasti
Shvabrin. "Sen saattaa Ivan Kusmitsh todistaa".
-- "Niin, näetkös", sanoi Ivan Kusmitsh; "meidän muori ei ole arkalasta
kotoisin".
-- "Entäs Maria Ivanovna?" kysäsin, "onko Maria Ivavovnakin yhtä
rohkea?"
-- "Mashako?" vastasi äiti. "Ei maan; Masha on pelkuri. Ei hän
vieläkään saata kuulla pyssyn laukausta. Kun tässä pari vuotta sitten
Ivan Kusmitsh kerran nimipäiväni kunniaksi laukautti meidän tykistä,
niin silloin hän poloinen säikähdyksestä oli vähällä kuolla. Sen
koommin tuosta tykin pahuksesta ei ole ammuttukaan".
Me nousimme pöydästä. Kapteeni rouvineen meni maata; minä läksin
Shvabrinin luokse ja vietin koko illan siellä. --