Opas.
Ei ole seudut synnin-seudut,
Ei ole tienot tuttujani.
Mikä tieni tänne käänsi
Kuka kehno ratsu saatti? --
Saatti tänne nuoren miehen,
Saatti uljahan urohon
Nuoren huiman hurja mieli,
Viinan voimakin väkevä.
Vanha laulu.
Matkamietteeni eivät olleet oikein hauskoja. Menettämäni sata ruplaa
olivat siihen aikaan suuri raha. Minun täytyi tunnustaa itselleni
käyttäineeni tuhmasti Simbirskin ravintolassa ja tunsin itseni
syypääksi Saveljitshin edessä. Kaikki tuo oli niin tuskallista. Ukko
istui nureissaan kuskilaudalla, selin minuun; hän ei puhunut sanaakaan,
rykäsihän vaan väliin. Minun teki mieleni sopia hänen kanssaan, mutta
en tiennyt mistä alkaa.
Viimein virkoin:
-- "Älähän nyt, Saveljitsh, ole pahoillasi! Sovitaan pois! Näenhän
itsekin, että olen syypää. Kyllä minä vast'edes olen viisaampi ja
tottelen sinua. Älä nyt ole enää suutuksissa; sovitaan pois!"
-- "Voi, hyvä Pietari Andreitsh!" vastasi hän syvään huo'aten.
"Itseheni minä suuttunut olen, minä se kaikkeen syypää olenkin. Kuinka
saatoinkaan jättää sinut yksiksesi ravintolaan! Mutta tulihan näet
niinkuin synniksi mieleeni käydä tervehtimässä vanhaa tuttavaa,
lukkarin muoria. Sinne menin ja sinne jäinkin. Hyväinen aika! Mitenkäs
minä poloinen nyt kotiin menen, ja mitä sanoo pappa ja mamma, kun
saavat tietää, että lapsi nyt jo juo ja pelaa?"
Lohduttaakseni Saveljitsh parkaa minä lupasin, ett'en tästä puolin
käyttäisi kopekkaakaan ilman hänen suostumustansa. Hän tyyntyi
vähitellen; aina väliin kumminkin päätään heilutellen hän supisi: "sata
ruplaa! Onkos tämä laitaa!"
Yhä lähemmäs tultiin määräpaikkaani. Ympärilläni aava aromaa, jossa
siellä täällä näkyi mäen-törmiä ja solia. Kaikki oli lumen vallassa.
Aurinko oli mailleen menemässä. Kuomi kulki kapealla tiellä tai
oikeammin talonpoikais-reen tekemiä jälkiä myöten. Äkkiä rupesi
kyytimies katselemaan sivulle ja virkkoi viimein:
-- "Kuules, hyvä herra; eiköhän käännytä takaisin?"
-- "Miksi niin?"
-- "Ilmaan ei ole luottamista: rupeaa tuulemaan; katsos kuinka se
lennättelee lunta".
-- "Entä sitten?"
-- "Näethän tuota!"
Ja kyytimies osoitti ruoskanvarrella itää kohti.
-- "Eihän siellä näy muuta kuin lunta vaan ja selvä taivas".
-- "Entäs tuo tuolla ... tuo pilvi".
Nyt vasta huomasin aivan taivaan reunassa pienen valkoisen pilven, jota
siihen saakka olin luullut kaukaiseksi mäentörmäksi. Kyytimies sanoi
sen tietävän lumipyryä.
Olin kuullut kerrottavan sikäläisistä pyryistä ja tiesin, että
kokonaisia kuormastoja oli jäänyt lumen alle. Saveljitsh puolusti
kyytimiehen ehdotusta, että kääntyisimme takaisin. Mutta kun tuuli
näytti minusta heikolle, niin toivoin pääsevämme hyvissä ajoin
seuraavaan kestikievariin. Käskin senvuoksi ajaa eteenpäin.
Hevoset läksivät juoksemaan kiirusti, mutta yhä katsahteli kyytimies
itään. Tuuli yltyi sillä välin yltymistään. Taanoinen valkoinen hattara
kasvoi pilveksi, se kohosi raskaana yhä ylemmäs, vähitellen peittäen
koko taivaan. Lunta rupesi satamaan; lumihiukaleet olivat alusta
pieniä, mutta pian muuttuivat ne tavattoman suuriksi. Tuuli rupesi
ulvomaan; alkoi pyry. Tuokion kuluttua oli tumma taivas sulanut yhteen
lumisen meren kanssa. Kaikki katosi näkyvistä.
-- "Kas niin", huudahti kyytimies, "nyt on pyry ja aika pyry onkin!..."
Minä kurkistin ulos kuomista: kaikki oli synkkää; en nähnyt muuta kuin
ryöppyilevää lunta. Tuuli ulvoi niin vimmatulla äänellä, että näytti
henkiseltä olennolta. Pian olimme aivan lumessa. Hevoset kulkivat jalka
jalasta ja pian seisattuivat.
-- "Mitäs nyt seisotaan?" kysyin kärsimätönnä kyytimieheltä.
-- "Eipä tässä kulustakaan parane", vastasi hän, nousten maahan; "kukas
tässä enää tietää missä ollaankaan; tietä ei ole eikä sitä näkisikään".
Minä rupesin häntä torumaan, mutta Saveljitsh kävi hänen puolellensa.
"Pitipäs vaan olla tottelematon", jupisi hän äkäisenä; "olisi koreasti
käännytty takaisin kestikievariin; olisit juonut teetä, maannut
makeasti aamuun asti; myrsky olisi tauonnut, sitten olisi taas sopinut
lähteä. Ja mikä kiire meillä sitten on? Häihinkö tässä hätä, vai
minne?" Saveljitsh oli oikeassa. Mutta mikäpäs enää auttoi! Lunta satoi
laaduttomasti. Nietos kasvoi kasvamistaan reen ympärille. Hevoset
seisoivat, päät kumarruksissa, tuon tuostakin märähdellen. Kyytimies
kulki ympäri, neuvotonna korjaillen valjaita, Saveljitsh mörisi
äkäisenä; minä katsoin joka haaralle, toivoen näkeväni edes jonkun
merkin ihmisasunnosta tai tiestä, mutta mahdoton oli eroittaa muuta,
kuin lumen hurjaa kieppumista... Äkkiä huomasin jotakin mustaa.
-- "Katsos?" huusin kyytimiehelle, "mikäs musta tuolta näkyy!"
Kyytimies tirkistämään.
-- "Jumala sen tietää, hyvä herra, mitä se on", vastasi hän, nousten
rekeen, "ei se ole kuorma eikä puukaan, mutta liikkuu se vaan. Ihminen
kai lienee, joshan ei ole susi".
Minä käskin ajaa tuota outoa esinettä kohti, joka samassa rupesi
lähestymään meitäkin. Parin minuutin kuluttua olimme kohdanneet
ihmisen.
-- "Kuules, hyvä ystävä", huusi hänelle kyytimies, "tietäisitkö sinä
tietä tässä?"
-- "Tässä se on; tiellä minä juuri seison", vastasi outo; "mutta
mitäpäs siitä on hyötyä?"
-- "Kuuleppas", virkoin minä; "tunnetko tämän seudun? Otatko
saattaaksesi minua yökortteeriin?"
-- "Kyllähän minä seudun tunnen", vastasi matkamies, "on sitä, Jumalan
kiitos, niin monta kertaa kuljettu ja ajettu ristiin ja rastiin. Mutta
mikäs kulku se tämmöisellä ilmalla: eksyy yks kaks! Paras on jäädä
tänne ja odottaa, kenties myrsky tyyntyy ja taivas selkenee: kyllä
sitten tähdet tien osoittavat".
Hänen tyyneytensä rohkaisi minua. Olin jo päättänyt jäädä Jumalan
nimessä yöksi keskelle erämaata, kun matkamies äkkiä hyppäsi
kuskilaudalle ja sanoi kyytimiehelle:
-- "No, Jumalan kiitos, ei ole talo kaukana; käännä oikeaan ja anna
mennä".
-- "Mitäpäs sitä oikeaankaan mennään!" arveli kyytimies tyytymätönnä.
"Missä sinä tien näet? Vai anna mennä vaan vieras hevonen muka, oma
ruoska".
Kyytimiehellä oli mielestäni oikeus.
-- "Tosiaankin", virkoin väliin, "mistä sinä arvelet, ettei talo ole
kaukana?"
-- "Kas tuolta kävi tuuli nyt", vastasi vieras, "ja sieltä hajahti
savulle, kai talokin lähellä on".
Hänen älykkäisyytensä ja hieno aistinsa ihmetyttivät minua. Minä käskin
kääntää sinne päin. Työläästi pääsivät hevoset kulkemaan syvässä
lumessa. Verkalleen liikkui reki; milloin nousten nietoksen harjalle,
milloin kuoppaan vajoten; milloin kallistuen laidalle, milloin
toiselle. Oli kuin laivan keijuileminen myrskyisellä merellä.
Saveljitsh'ilta pääsi aina huokaus, kun kupeemme löivät vastakkain.
Minä laskin suojusnahan alas, kietouduin turkkiin ja torkahdin, myrskyn
laulaessa minulle univirttä ja hiljaisen kulun minua tuuditellessa.
Näinpä tuossa unen, jota en koskaan ole voinut unohtaa ja jossa vielä
nytkin näen jotain ennustavaista, kun vertaan sitä elämäni kummallisiin
kohtauksiin. Lukija suopi minulle tuon anteeksi, sillä hän tietää
kaiketi kokemuksestansakin, kuinka ihminen jo luonnostaankin on
taipuvainen taikauskoon, vaikka hänellä olisi kuinkakin suuri inho
kaikkia ennakkoluuloja kohtaan.
Minä olin siinä tunteiden ja sielun tilassa, jossa tosi-olo, antaen
perää mielenkuvailulle, sulaa niiden kanssa epäselväksi unenhoureeksi.
Me olimme vielä kulkevinamme lumista aromaata, jossa myrsky yhä
raivosi... Äkkiä näin portin, josta sitten ajoimme kotini pääpihalle.
Ensimmäisenä iski mieleeni ajatus: kunhan vaan isä ei panisi
pahaksensa, että näin äkkiä tulen takaisin kotia; kunhan vaan ei
pitäisi sitä tottelemattomuutena. Rauhatonna hyppäsin kuomista ja näin
äitini seisovan kovin murheellisena kuistilla. "Hiljaa", sanoo hän
minulle, "isäsi makaa kuolinvuoteella ja tahtoo sanoa sinulle
jäähyväiset". Säikähtäen kuljin äitini perässä makuukammioon. Huone oli
heikosti valaistu; vuoteen ääressä seisoi murehtivia ihmisiä. Minä
lähenen hiljaa vuodetta; äiti vetää uutimet syrjään ja puhuu: "Andrei
Petrovitsh! Petrusha on tullut: hän palasi, saatuaan tietää sinun
olevan sairaan; siunaa häntä!" Minä laskin polvilleni ja loin silmäni
sairaasen. Mitä näen minä?... Isäni sijassa makaa vuoteella
mustapartainen talonpoika, iloisesti katsellen minua. Minä
hämmentyneenä käännyn äitini puoleen, kysyen: "Mitäs tämä on? Eihän tuo
ole isäni. Mitä minä tuon miehen siunauksella teen?"... "Sama se,
Petrusha", vastasi äiti, "tämä on sinun isän-sijaisesi; suutele hänen
kättänsä, ja anna hänen siunata sinua..." Minä en suostunut. Silloin
kavahti mies vuoteelta, sieppasi vyöltänsä kirveen ja rupesi sillä
viuhtomaan joka haaralle. Minä yritin juosta pakoon, mutta en voinut
... huone tuli täyteen ihmisten ruumiita; minä kompastuin niihin ja
jalkani luiskahteli verilätäköissä... Tuo hirveä mies huuteli minua
lempeästi, sanoen: "Älä pelkää, tule vaan, niin siunaan sinua..." Kauhu
ja hämmästys valtasivat minut... Samassa heräsinkin; hevoset seisoivat;
Saveljitsh piti minua kädestä, puhuen:
-- "Nousepas pois; nyt on tultu..."
-- "Minne on tultu?" kysäsin, hieroen silmiäni.
-- "Kestikievariin. Jumala ohjasi meitä, ajoimme suoraan aitaan kiinni.
Nouse pois, hyvä herra, ja käy lämmittelemään".
Minä astuin ulos kuomista. Myrsky pauhasi vielä, mutta hiljemmin
entistä. Oli niin pimeä, että tuskin kättänsä eroitti. Isäntä tuli
portille meitä vastaan, kantaen lyhtyä liepeensä alla ja saattoi minut
ahtaasen, mutta siistiin tupaan, jossa paloi pärevalkea. Seinällä
riippui luotipyssy ja korkea kasakanlakki.
Isäntä, syntyjään Jaikilainen kasakka, oli noin kuusikymmentä vuotta
vanha, mutta vielä terve ja reipas ukko. Saveljitsh toi perässäni
tee-neuvot, pyysi tulta, keittääksensä teetä, joka ei milloinkaan ollut
tuntunut minusta niin tarpeelliselta. Isäntä meni toimittamaan.
-- "Missäs opas on?" kysyin Saveljitsh'ilta.
-- "Tääll'on, hyvä herra", vastasi ääni ylhäältä.
Minä katsahdin makuulavalle (komppeliin) ja näin mustan parran ja kaksi
kiiluvaa silmää.
-- "Tuliko vilu?"
-- "Eipä vielä, kun ei ele muuta päällä kuin ohut nuttu. Oli turkkikin,
mutta häpeä sanoa, kipeä kärsiä -- oppiin panin eilen illalla
kapakkaan: pakkanen ei näyttänyt juuri kovalle".
Samassa tuli isäntä sisään, tuoden kiehuvan samovaarin
(vedenkiehuttimen). Minä kutsuin opastani juomaan teetä; hän laskeusi
lavalta. Hänen ulkomuotonsa veti puoleensa huomioni. Hän oli noin
neljänkymmenen iässä, kasvultaan keskikokoinen, laiha, mutta harteva.
Musta parta vivahti jo vähän harmaasen: suuret silmät olivat tavattoman
vilkkaat. Hänen kasvonsa näyttivät varsin miellyttäviltä, mutta samalla
asui niissä jotain veitikkamaista. Tukka oli puolipyöriön muotoinen.
Hartioilla oli hänellä rikkinäinen nuttu ja jalassa tatarilaiset
roimahousut. Minä tarjosin hänelle kupillisen teetä; hän maistoi ja
veti huulensa kurttuun.
-- "Hyvä herra", virkkoi hän, "olkaa hyvä ja käskekää antaa minulle
ryyppy viinaa; tee ei ole meidän, kasakkain, juomaa".
Minä tein kernaasti hänen tahtonsa.
Isäntä otti kaapista viinapullon ja lasin, meni hänen luokseen ja,
nähtyään hänen kasvonsa, virkkoi:
--- "Ahaa! Oletpa taas näillä mailla! Mistä nyt matka?"
Opas iski hänelle silmää ja vastasi sananparrella:
-- "Lensin pellolle, noukin hamppua; heitti mua muori kivellä, mutt'ei
osannutkaan. Entäs teillä?"
-- "Mitäpäs meillä?" vastasi isäntä, jatkaen salaperäistä puhetta,
"iltakirkkoon soitettiin, mutta papin muori kielsi: pappi kylään meni,
piru kävi kirkolle".
-- "Ole vaiti äijä", vastasi oppaani, "kyllä sade sieniä kasvattaa, ja
kun sieniä on, kyllä konttikin saadaan; mutta nyt (ja taas hän iski
silmää) pistä kirves selän taakse: metsässä vartija kulkee. Maljanne,
hyvä herra!"
Sen sanottuaan otti hän lasin, risti silmänsä ja juoda kulautti lasin
yhtä haavaa, kumarsi sitten minulle ja palasi lavallensa.
Silloin en voinut vielä ymmärtää tuota rosvojen puhetta, mutta
sittemmin vasta arvasin sen tarkoittaneen Jaikin (Uralin) sotaväen
asiata, kansan, joka siihen aikaan juuri oli saatu rauhoitetuksi 1772
vuoden kapinan jälkeen. Saveljitsh kuunteli nähtävästi suurella
tyytymättömyydellä.
Epäluuloisia katseita loi hän vuoroin isäntään, vuoroin oppaasen.
Kestikievari oli syrjässä keskellä aroa, kaukana muista asutuista
paikoista ja näytti hyvin rosvojen pesälle. Mutta mitäs tehdä! Matkan
jatkamista ei ollut ajatteleminenkaan. Saveljitsh oli rauhaton, ja tuo
minua suuresti huvitti. Sillä välin kävin lavitsalle levolle.
Saveljitsh päätti kömpiä uunin päälle. Isäntä kävi lattialle. Pian
kuului koko tupa kuorsaavan; minäkin nukuin sikeästi.
Herättyäni seuraavana aamuna jotenkin myöhään, huomasin myrskyn jo
tyyntyneen. Aurinko paistoi. Huikaisevana kimalteli lumi äärettömällä
arolla. Hevoset olivat valjaissa. Minä kysyin isännältä paljonko olimme
velkaa, ja hän otti meiltä niin kohtuullisen hinnan, ettei edes
Saveljitshkaan ruvennut hänen kanssaan tinkimään. Eiliset epäluulotkin
haihtuivat kokonaan hänen mielestään. Minä kutsuin oppaan, kiitin häntä
avusta ja käskin Saveljitshin antaa hänelle viisikymmentä kopekkaa
juomarahaa. Saveljitsh rypistelemään kulmakarvojansa. -- "Viisikymmentä
kopekkaa, niinkö?" virkkoi hän, "ja mistä hyvästä? Siitäkö, että sinä
juuri suvaitsit kyyditä hänet kestikievariin? Ei millään muotoa: ei
meillä tässä ole liikoja viisiäkymmeniä kopekoita. Paljoksipa kävisi
ruveta joka miehelle antamaan juomarahoja; sillä tavalla pian itsekin
panisimme hampaat naulaan".
Minä en ruvennut väittelemään Saveljitshin kanssa. Itsehän olin
luvannut, että hän olisi täysi herra rahoille. Harmitti minua
kumminkin, etten saattanut osoittaa kiitollisuuttani miehelle, joka oli
auttanut minut, josko ei juuri hädästä, niin ainakin hyvin tukalasta
tilasta.
-- "Hyvä", virkoin kylmäkiskoisesti, "kun et tahdo antaa rahaa, niin
annapas hänelle joku päällysvaate matkalaukustasi: hän on liian ohuessa
puvussa. Anna hänelle jäniksen-nahkainen turkki".
-- "No mutta hyvä Pietari Andreitsh!" vastasi Saveljitsh. "Mitäs hän
sinun turkillasi tekee? kapakkaan tuo koira sen vie, ensimmäiseen
kapakkaan".
-- "Älä sinä, äijä parka, siitä huoli", virkkoi kuljeksija; "ei se ole
sinun asiasi, kapakkaanko sen vien vai olen viemättä. Herra suvaitsee
suoda minulle turkkinsa omilta hartioiltaan; semmoinen näetkös on
Herran tahto; mutta sinä kun kerran olet lakeija, niin ole lakeijana
vaiti ja tottele koreasti".
-- "Ethän sinä Jumalatakaan pelkää, sen rosvo", tiuskasi hänelle
Saveljitsh äkäisesti. "Näet, ettei lapsi vielä oikein ymmärrä, ja olet
paikalla valmis kettämään häneltä vaikka kaikki. Mitä sinä teet herran
turkilla? Eihän se mahdukaan tuommoisille hiton hartioille".
-- "Älä nyt viisastele", sanoin minä ukolle; "tuo vaan turkki tänne
pian!"
-- "Laupias Herra!" huokasi Saveljitsh. "Jäniksen-nahkainen, melkein
uuden uutukainen! Ja kelle sitte? Juoppo-ratille, juoppo-lallille!"
Turkki tuli kumminkin. Opas heti rupesi sitä päälleen koettamaan. Tuo
turkki oli tosiaankin hänelle ahdas. Ponnisteltuaan ja pinnisteltyään
ja ratkottuaan muutamia saumoja hän kumminkin sai sen yllensä.
Saveljitsh oli vähällä itkeä, kuultuaan rihmain riksahtelevan.
Kuljeksija oli erittäin mielissään lahjastani. Hän saattoi minua
rekeen asti ja sanoi, syvään kumartaen: "Kiitoksia, hyvä herra!
Palkitkoon Jumala teille hyvän työnne! En milloinkaan unohda
hyväntahtoisuuttanne". Hän meni yhtäänne, minä läksin toisaanne, ja
pian olin unohtanut eilispäivän pyryt ja oppaat ja jäniksen-nahkaiset
turkit.
Tultuani Orenburgiin, menin suoraan kenraalin luokse. Hän oli iso mies,
vähän jo vanhuudesta kyyristynyt. -- Pitkät hiuksensa olivat aivan
valkoiset. Vanha, väristänsä luopunut virkapuku muistutti Anna
keisarinnan aikuista sotilasta; puhuessaan mursi hän saksaan. Minä
annoin hänelle isäni kirjeen. Kuultuaan isäni nimen, hän katsahti
minuun.
-- "Voi sentään", sanoi hän. "Kuinka suur aika on, kun Andrei
Petrovitsh oli niin vanha kuin sie, ja nyt sie olet hänen poika! Ah, se
aika, se aika!" Hän avasi kirjeen ja rupesi lukemaan puoli-ääneen,
tehden muistutuksiansa:
-- "Hyvä herra Ivan Karlovitsh, toivoakseni teidän ylhäisyytenne". Mitä
tseremonioita! Fi! kuin ei hän häpeä! Se on tietty, distsiplin on
ensimmäinen asia, mutta niin ei passaa kirjoittaa vanhal kameraadil ...
'teidän ylhäisyytenne ei unohda' ... hm ... "ja ... koska ...
sotamarskin Minnichin ... ja myös ... Karolina ... 'Aha, Bruder!
Muistaa vielä vanhat koirankurit! ... Nyt asiaan... 'Lähetän luoksenne
minun hulivilini' .. hm ... 'Pitäkää häntä pih ... pihdissä'... Mitä se
on? Mahtaa olla semmoinen sananpars. Pitää pihdissä, mitä se on?" kysyi
hän, kääntyen minuun.
-- "Se on", vastasin minä, ottaen päälleni kaikista viattomimman
muodon. "Se on, olla lempeä, ei pitää varsin lujalla, antaa noin
enemmän vapautta".
-- "So-o, so-o, ymmärrän ... pitäkää poikaa lujana ... ai, mutta pitää
pihdis on siis jotain muuta ... 'Tämän mukaan ... hänen passinsa'...
Missä on passi? Aha ... 'Lähettää ilmoitus Semenovskin rykmenttiin'...
Hyvä, hyvä, tehdään kaikki... 'Salli vihdoin ilman muita metkuja sulkea
sinut syliini, vanhana toverina ja ystävänä'... No viimeinkin suoraa
puhetta... No niin, hyvä ystävä", sanoi hän, luettuaan kirjeen loppuun,
"kaikki teemme: sinä muutetaan kuin upseeri ---- rykmenttiin ja, ettei
aika turhaan juokse pois, saat jo huomenna reisata Belogorin linnaan,
jossa on päällikkönä kapteeni Mironov, hyvä mies, kunnon mies. Siellä
sinä opit oikeaa palvelusta ja distsiplin. Orenburgis ei mitään tehdä;
nuori mies ilman työtä, ei ole hyvä. Mutta tänään pyydän päivälliselle
minun luo".
Tämäpä nyt pulma taas! arvelin itsekseni; mitä siitä nyt oli hyötyä,
että jo melkein äidin kohdusta saakka olin kaartin kersantti! Entäs nyt
minne poikaa sysättin? ---- rykmenttiin, yksinäiseen linnaan Kirgisien
aromaiden rajalle!... Päivällisellä olin Andrei Karlovitshin luona;
kolmantena vieraana oli vanha adjutantti. Pöydässä vallitsi saksalainen
tarkkuus, ja luulenpa kuin luulenkin, että pelko liian vieraan
näkemisestä tässä yksinkertaisessa pöydässä oli syynä minun pikaiseen
lähtööni linnaan. Seuraavana päivänä sanoin jäähyväiset kenraalille ja
läksin määräpaikkaani.