Kaartin kersantti.
Kapteeniksi kaartin pääsis heti hän.
-- Ei niin! Mut ensin armeijassa palvelkohon.
Niin juuri, niin! Ja siellä kovaa kokekohon --
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Mut mikä hänen isäns on?
Knjashnin.
Isäni, Andrei Petrovitsh Grinev, oli nuoruudessaan palvellut sotaväessä
kreivi Minnichin aikana ja otti eron pää-majorina vuonna 17--. Siitä
pitäin asui hän kylässään Simbirskin kupernissa, jossa nai erään köyhän
aatelisneidon Avdotja Vasiljevna J:n. Meitä oli yhdeksän lasta. Kaikki
veljeni ja sisareni kuolivat pieninä. Minä olin kirjoitettu kersantiksi
Semenovskin kaartiin, ja siitä tuli meidän kiittää majoria samassa
kaartissa, ruhtinas B:ta, likeistä sukulaistamme. Minua luettiin
virkavapauden saaneiden joukkoon kotikasvatukseni loppuun asti.
Viisi-vuotisena annettiin minä ratsaspalvelijan Saveljitshin huostaan,
joka nuhteettoman käytöksensä vuoksi oli koroitettu hoitajakseni. Hänen
johdollansa minä edistyin niin, että kahdentoista vuoden iässä osasin
lukea ja kirjoittaa venättä ja aivan järkevästi kykenin arvostelemaan
jäniskoirain ominaisuuksia. Tähän aikaan palkkasi isä minulle
Franskalaisen monsieur Beaupré'n, joka tilattiin taloon Moskovasta
samalla kertaa kuin viinit ja ruokaöljy. Franskalaisen tulo harmitti
kovasti ukko Saveljitshia.
-- "Hyvä Jumala!" mutisi hän itsekseen; "onhan luullakseni lapsi pesty
ja kammattu ja kylläinen. Mitäs varten rahoja turhaan viskataan ja
palkataan munsyöriä, niinkuin ei omaa väkeä olisi yltä kyllä?"
Beaupré oli isänmaassaan ollut peruukintekijänä, sitten Preussissa
sotamiehenä, mutta muutti sieltä viimein Venäjälle, ruvetakseen
utshitel'iksi (opettajaksi), itsekään ymmärtämättä, mitä tuo sana
oikeastaan merkitsee. Hän oli hyväntahtoinen, mutta sanomattoman suuri
hulivili. Hänen suurin heikkoutensa oli herkkyys kauniisen sukupuoleen;
usein hän hellyyksistänsä sai kolauksia, joita sitten voivotteli
vuorokausin. Sen lisäksi hän, kuten itse sanoi, ei vihannut pulloa,
toisin sanoen hän naukkasi ja naukkasi liiaksikin. Mutta kun viiniä
meillä ei tarjottu kuin päivällisellä, jolloin opettaja usein jätettiin
ilmankin, niin tottui herra Beaupré varsin pian paloviinaan, ja rupesi
vihdoin pitämään sitä paljoa parempana kotimaansa viinejä, sanoen sitä
vatsalle hyödyllisemmäksi. Meistä tuli pian hyvät ystävät, ja vaikka
hänen, niinkuin kontrahtiin oli kirjoitettu, tuli opettaa minulle
_franskankieltä ja saksankieltä ja kaikkia tieteitä_, niin piti hän
kumminkin sopivampana oppia minulta vähän söhertämään venättä, jonka
jälkeen sitten kukin meistä teki omia askareitaan. Me sovimme
keskenämme erinomaisen hyvin. Toista opettajaa en olisi tahtonutkaan.
Mutta pian meidät kohtalo eroitti. -- Tämmöinen oli tapaus.
Lihava ja rokon-arpinen pesutyttö Palashka ja toissilmäinen karjapiika
Akulika suostuivat kuin suostuivatkin eräänä päivänä menemään äitini
luokse, heittäytyivät polvilleen ja tunnustivat rikoksen, johon heidät,
kokemattomat, oli saattanut munsyöri. Äitini kanteli asiasta heti
isälle. Hänellä taas oli laki lyhyt ja selvä. Heti paikalla käski hän
kutsua tuon kanaljan Franskalaisen luokseen, mutta, tuli sana, että hän
paraikaan antaa minulle tuntia. Isä heti minun kamariini. Siellä oli
Beaupré makaamassa viattomuuden unta. Minä puolestani olin täydessä
työssä. Minulle oli näet Moskovasta tilattu maantieteellinen kartta. Se
rippui seinällä ilman aikojaan ja tuo suuri, paksu paperi oli jo kauan
kiusannut minua. Viimein päätin kuin päätinkin tehdä siitä paperileijan
ja ryhdyin nyt työhön, käyttäen hyödykseni Beaupré'n unta. Olin juuri
kiinnittämässä niinistä pyrstöä Hyvän toivon niemeen, kun isä tuli
kamariin. Nähtyään minun ponnistelujani maantiedon oppimisessa, nykäsi
hän minua korvasta ja, juostuaan sitten Beaupré'n ääreen, herätti hänet
jotenkin varomattomasti ja alkoi nuhdesaarnan. Hämmästynyt Beaupré
yritti nousta ylös, mutta ei jaksanut: hän oli kovin juovuksissa. Isä
tarttui silloin opettajan nutun kaulukseen ja sysäsi hänet porstuaan.
Samana päivänä jo sai Franskalainen virkaeron, ja tuostakos ilo ja
riemu Saveljitshille. Siihen päättyi minun kasvatukseni.
Elelin sitten vaan mamman lellipoikana, ajellen kyyhkysiä ja ollen
polttosilla renkipoikain kanssa. Niin tultiin kuudentoista vuoden
ikään, mutta silloinpa asiat muuttuivat.
Kerran syksyllä oli äiti vieraskamarissa keittämässä hunajamehua; minä,
kieltäni maiskutellen, katselin kuohun kihajamista. Isä istui akkunan
ääressä ja luki "Hovi-kalenteria", jonka hän sai joka vuosi. Tämä kirja
teki häneen aina suuren vaikutuksen: erinomaisella tarkkuudella hän
aina luki sitä, ja tuo luku se saattoi hänen sappensa kiehumaan ja
kuohumaan. Äiti, hyvin tietäen ukon tavat, koetti aina sysätä tuon
kirjan jonnekin piiloon, ja usein sattuikin, ettei isä saanut
kalenteriansa nähdä moneen kuukauteen. Mutta kun hän sen sitten taas
sattumalta löysi, -- niin istui hän tuntikausia sen ääressä. Niinpä hän
nytkin luki "Hovi-kalenteria", tuon tuostakin kohotellen olkapäitään ja
toistellen yhä: "kenraali-luutnantti!... Minun komppaniassani hän oli
vielä kersanttina. Ja Venäjän molempain tähdistöjen ritari!... Ja joku
aika sitten..." -- Vihdoin heitti isä kalenterinsa sohvalle ja vaipui
syviin mietteisin, jotka eivät ennustaneet hyvää.
Äkkiä hän kääntyi äitiin puoleen: "Avdotja Vasiljevna, kuinka vanha
Petrusha[1] nyt on?"
-- "Nyt alkoi seitsemästoista vuosi", vastasi äiti. "Petrusha syntyi
samana vuona kuin täti Nastasja Gerasimnovna kävi koukkuun, ja kuin
vielä..."
-- "Hyvä se", keskeytti isä; "aika on hänen mennä palvelukseen.
Tarpeeksi on jo poikaa hellitelty vaimoväen puolella. Kyllä saavat
loppua nuo kyyhkyslakkaan kiipeilemiset".
Äiti, kuullessaan erosta puhuttavan, säpsähti, niin että pudotti
lusikan kastrulliin, ja rupesi itkemään. Minä sitä vastoin ihastuin
sanomattomasti. Ajatus palveluksesta tuotti heti mieleen ajatuksia
vapaudesta, Pietarin elämän huvituksista. Jo kuvailin itseäni kaartin
upseeriksi, joka minun mielestäni oli inhimillisen onnen korkein
kukkula.
Isän ei ollut tapana muuttaa päätöksiänsä eikä vitkailla niiden
toimeenpanemisessa. Määrättiin niin muodoin lähtöni päivä. Edellisenä
päivänä sanoi isä tahtovansa kirjoittaa tulevalle päällikölleni ja
käski tuoda paperin ja kynän.
-- "Älä unohda, Andrei Petrovitsh", sanoi äiti, "panna minultakin
terveisiä ruhtinas B:lle; minä toivon, kirjoita niin, että hän on oleva
suosiollinen Petrushalle".
-- "Mitä joutavia!" vastasi isä, rypistäen kulmakarvojaan. "Mitä varten
minä ruhtinas B:lle kirjoittaisin?"
-- "Sanoithan kirjoittavasi Petrushan päällikölle".
-- "Entä sitten?"
-- "Petrushan päällikköhän on juuri ruhtinas B. Petrushahan on
kirjoitettu Semenovskin kaartiin".
-- "Kirjoitettu. Vaikka olisi kirjoitettu minne hyvänsä! Petrushaa
vaan en Pietariin laske. Mitä hän siellä oppisi? Rahaa tuhlaamaan ja
tyhjää toimittamaan! Ei mar, palvelkoon vaan armejassa, kokekoon
kovaa, haistakoon ruudin savua; hänestä tahdon sotamiestä, vaan en
kaartilais-huliviliä! Missä pojan passi? Annas tänne!"
Äiti haki passini rasiasta, jossa sitä säilytettiin yhdessä sen paidan
kanssa, joka oli ollut päälläni minua ristittäessä, ja antoi sen
vapisevin käsin isälle. Isä luki sen tarkasti, pani sitten pöydälle
eteensä ja rupesi kirjoittamaan kirjettä.
Minua vaivasi uteliaisuus. Minne minut pannaan menemään, kosk'eivät
lähetä Pietariin? Silmäni seurasivat lakkaamatta isän kynää, joka
liikkui jotenkin vitkallisesti.
Vihdoin hän lopetti, pani kirjeen ja passin samaan kuoreen, lukitsi sen
sinetillä ja sitten, ottaen silmälasit pois, kutsui minut luokseen.
-- "Tuoss' on kirje Andrei Karlovitsh R:lle", sanoi hän, "vanhalle
toverilleni ja ystävälleni. Sinä lähdet tästä Orenburgiin, palvelemaan
hänen väessänsä".
Niin nyt haihtuivat kaikki minun loistavat toiveeni! Hauskan elämän
sijaan Pietarissa, odotti minua ikävä tuolla syrjäisessä seudussa.
Palvelusta olin vielä hetki sitten ajatellut suurella riemulla; nyt
tuntui se surkealle onnettomuudelle. Mutta asiata ei käynyt
muuttaminen! Seuraavana aamuna seisoi jo kuomireki portaiden edessä:
siihen pantiin kapsäkki, laukku, jossa oli tee-serviisi, sekä kääröt
täynnä vehnäsiä ja piirakaisia, viimeisinä merkkeinä kotoisista
makeanleivän-päivistä.
Vanhemmat siunasivat minua. Isä lausui: "Hyvästi, Pietari. Palvele
uskollisesti sitä, kelle valan teet; ole kuuliainen päälliköllesi; älä
himoitse heidän lempeänsä; älä tunkeile palvelukseen, älä vältäkään
palvelusta; ja muista aina sananlaskua: säästä vaatetta uudesta pitäin,
säilytä kunniata nuoresta pitäin". Äiti itkien pyysi, että kaikin
mokomin suojelisin terveyttäni; Saveljitshin sydämmelle pantiin,
että hän pitäisi tarkkaa huolta lapsesta. Päälleni pantiin
jäniksen-nahkainen pikku-turkki ja sen yli vielä ketunnahkainen
matkaturkki. Minä nousin kuomiin Saveljitshin kanssa ja läksin
liikkeelle, itkien katkerasti.
Samana yönä tulimme Simbirskiin, jossa meidän oli viipyminen koko
vuorokausi, kaikenlaisten tarpeiden ostamista varten, jotka olivat
Saveljitshin huolena. Me otimme asuntoa ravintolaan. Saveljitsh läksi
jo aamulla varhain ostoksille. Minä katselin ensin kauan aikaa
akkunasta likaiselle poikki kadulle, mutta ikävystyin viimein ja
rupesin kulkemaan huoneesta huoneesen. Biljardi-saliin tultuani, näin
siellä pitkän herrasmiehen, noin viidenneljättä vuoden iässä,
ylähuulessa pitkät viikset, yönuttu yllä, biljardikeppi kädessä ja
piippu suussa. Hän pelasi marköörin kanssa, joka voitettuansa sai
ryypyn viinaa, mutta menetettyänsä oli velvollinen nelin ryömin
konttaamaan biljardipöydän alla. Minä rupesin katsomaan heidän
peliänsä. Mitä enemmin aikaa kului, sitä tiheämmiksi kävivät nuo
konttaus-pasierailemiset pöydän alla, kunnes markööri jäikin sinne.
Herra lausui muutamia mahtipontisia sanoja, hautauspuheen tapaan, ja
kysyi, enkö minä tahtoisi pelata hänen kanssaan. Minä en sanonut
osaavani. Tuopa näkyi häntä kummastuttavan.
Hän katsahti minuun melkein sääliväisesti. Me puutuimme kumminkin
puheisin keskenämme. Hän sanoi olevansa Ivan Ivanovitsh Surin,
ratsumestari eräässä husaarirykmentissä ja tulleensa Simbirskiin
rekryytin-ottoon ja asuvansa tässä ravintolassa. Surin kutsui minua
päivälliselle kanssaan, aterioimaan, "mitä Jumala on antanut,
sotamiehen tapaan". Minä suostuin kernaasti. Kävimme pöytään. Surin joi
paljon ja kehoitti minuakin, sanoen, että täytyy tottua palvelukseen.
Hän kertoi minulle kaikenlaisia juttuja armeija-oloista ja niille
nauroin kuollakseni. Pöydästä nousimme aivan hyvinä tuttavina. Silloin
tarjoutui hän opettamaan minua biljardia pelaamaan. "Tämä", sanoi hän,
"on välttämätöntä meikäläisille. Kun esim. ollaan marssilla ja
pysäytään jonnekin, -- millä saa ajan kulumaan? Ei muuta kuin mene
ravintolaan biljardia pelaamaan: mutta sitäpä varten pitää osata sitä!"
Minä olin tuosta täydellisesti vakuutettu ja rupesin hyvin ahkerasti
opettelemaan. Surin rohkaisi minua tuon tuostakin, ihmetteli minun
nopeata edistymisestäni ja muutaman läksyn perästä ehdotteli, että
ruvettaisin pelaamaan rahan päälle, ei muuta kuin puolen kopekan vaan,
tietysti ei voittamisen tarkoituksessa, mutta siksi vaan, ettei
pelattaisi turhan päiten, mikä hänen mielestänsä oli kaikista
kelvottomin tapa. Minä suostuin siihenkin, ja silloin käski Surin tuoda
punssia ja sai minutkin maistamaan, toistaen yhä vaan, että
palvelukseen pitää tottua, ja mikäs palvelus se muka ilman punssia on?
Minä tottelin. Peliämme kesti yhä. Mitä useammin minä maistelin, sitä
rohkeammaksi kävin. Pallot lentelivät alinomaa laidan yli; minä
kiivastuin, toruen markööriä, joka luki taivas tiesi kuinka hullusti,
vähä väliä lisäsin panosta, -- sanalla sanoen, menettelin kuin
konsanaankin poika, joka on päässyt omiin valtoihinsa. Aikaa sillä
välin oli kulunut paljon. Surin katsahti kelloonsa, laski kepin
kädestänsä ja ilmoitti, että olin menettänyt hänelle sata ruplaa.
Tuosta minä vähän hämmästyin. Rahani olivat Saveljitshin huostassa.
Minä rupesin pyytelemään anteeksi. "Älä, veikkonen, tuosta huoli",
keskeytti Surin; "saatanhan minä odottaakin".
Surinin kanssa sitten vietin koko illan ja kamariini lähtiessäni tuskin
jaksoin käydä. Surin saattoi minut sinne.
Saveljitsh parkasi, nähtyään selvän selvät merkit minun innostani
palvelukseen.
-- "Mutta mitäs tämä nyt merkitsee?" voivotteli ukko. "Missä sinä nyt
tuon näköiseksi olet tullut? Herra Jumala, eihän tuommoista ole ennen
kuultu eikä nähty!"
-- "Suu kiinni, äijä!" vastasin minä änkyttäen; "sinä olet kai
humalassa; mene maata ... ja saata minutkin".
Aamulla herättyäni tunsin kovan päänkivun; hämärä muisto oli minulla
eilis-päivän tapauksista. Muisteluni keskeytti Saveljitsh, joka tuli
sisään, tuoden teetä. "Pietari Andreitsh", virkkoi hän, päätään
heilutellen, "varhainpa, varhainpa olet alkanut huimaa elämää. Ja kehen
sinä tuletkaan? Ei isä juo, ei vaarikaan juonut; äidistä puhumattakaan:
hän ei ole iki pitkinä päivinä suuhunsakaan pannut muuta kuin kaljaa.
Ja kuka tähän kaikkeen on syynä? Kukas muu kuin tuo kirottu munsyöri.
Aina vähä väliä hyppäsi hän Antipjevnan luokse: '_matame sö vu prii_,
viinaa!' Tässä se nyt on se _sö vu prii_! kylläpä pani viisautta ja
ymmärrystä lapsen päähän, se hirtehinen! Ja mitä varten palkattiin
mokomaa murjaania! Niinkuin ei meidän herralla omaa väkeä olisi yltä
kyllin!"
Minua hävetti. Minä käännyin häneen selin ja sanoin: "Mene tiehes,
Saveljitsh: minä en huoli teestä". Mutta kun Saveljitsh kerran oli
yltynyt saarnamaan, niin ei ollut helppo saada häntä vaikenemaan.
"Katsos nyt, Pietari Andreitsh, semmoista tuo juominen on. Ja päätäkin
kivistää, ruokahaluakaan ei ole. Juomarista ei ole mihinkään... Juopas
vähän kurkkuvettä hunajan kanssa, mutta kaikista parasta kumminkin
lienee pieni kohmelo-ryyppy. Tahdotkos?"
Samassa tuli sisään poika, tuoden minulle kirjelapun I. I. Surinilta.
Minä avasin sen ja luin:
"Armas Pietari Andrejevitsh, ole hyvä ja lähetä minulle pojan
kanssa sata ruplaa, jotka menetit minulle eilen. Olen suuressa
rahantarpeessa.
Aina altis sinua palvelemaan.
Ivan Surin".
Ei muuta neuvoksi. Minä tekeydyin aivan kylmäkiskoiseksi ja, kääntyen
Saveljitshin puoleen, käskin hänen antaa pojalle sata ruplaa.
-- "Kuinka! Mitä varten?" kysäsi Saveljitsh hämmästyen.
-- "Minä olen ne hänelle velkaa", vastasin minä niin tyyneenä kuin
mahdollista.
-- "Velkaako!" huudahti Saveljitsh, hämmästyen yhä enemmin: "mutta
milloinka sinä, hyvä ihminen, ennätit joutua hänelle velkaan? Ei, kyllä
tässä nyt on jotakin kummallista. Sano mitä suvaitset, mutta rahoja
minä en anna".
Minä ajattelin, että jos en minä tällä ratkaisevalla hetkellä saa
voittoa itsepäisestä ukosta, niin minun vast'edes on kovin vaikea
päästä hänen holhousvallastansa. Senvuoksi, luoden häneen ylpeän
silmäyksen, lausuin:
-- "Minä tässä herra olen, sinä olet palvelija. Rahat ovat minun. Minä
menetin ne hänelle siitä syystä, että niin suvaitsin tehdä. Ja kyllä se
on parasta, ettes ollenkaan viisastele, vaan teet mitä käsketään".
Saveljitsh kävi niin kokonaan ymmälle tuosta, että löi kätensä yhteen
ja jäi seisomaan kuin suolapatsas.
-- "Mitäs siinä seisot?" kiljasin äkäisenä.
Saveljitsh itkemään.
-- "Voi herttainen, Pietari Andreitsh", nyyhkytti hän vapisevalla
äänellä: "älä saata minua hautaan pelkästä sydämmen surusta. Lapsi
kulta; tottele minua, vanhaa ukkoa: kirjoita sinä tuolle ryövärille,
että sinä vaan laskit leikkiä; sano, ettei meillä semmoisia rahoja ole
olemassakaan. Sata ruplaa! No kaikki pyhät! Sano sinä, että vanhemmat
kiven kovaan ovat kieltäneet sinua pelaamasta, muuta kuin kenties
nappi-peliä".
-- "Älä valehtele", keskeytin hänet; "laita tänne rahat tai otan sua
niskapäästä!"
Saveljitsh loi minuun silmäyksen täynnä katkeraa surua ja meni rahoja
noutamaan. Minun oli sääli ukko parkaa, mutta minun teki mieli
kerrankin oiaista siipeni ja näyttää hänelle, ett'en enää ole lapsi!
Rahat lähetettiin Surinille. Saveljitsh kiiruhti heti paikalla
saattamaan minut pois tästä kovan onnen paikasta. Hän tuli
ilmoittamaan, että hevoset ovat valjaissa. Minä läksin Simbirskistä,
rinnassani rauhaton omatunto ja ääretön katumus. En sanonut edes
jäähyväisiäkään opettajalleni; toivoinhan päinvastoin, ett'en enää
milloinkaan kohtaisi häntä.