Välistä aika rientää niin tasaisesti, että muutamassa vuodessa tuskin
mitään tapahtuu. Kun luomme taakse päin katseen, tuntuu melkein siltä,
kuin aika olisi seisonut paikallaan, menemättä askeltakaan eteen päin.
Toisinaan neljässä vuodessa on saattanut tapahtua kokonaisia elämän
muutoksia ja ihmisluonnon vaihdoksia. Nuot viimemainitut ne kyllä usein
elämänmuutoksia vaikuttavat, mutta useimmiten juuri elämänmuutokset
tehokkaasti luontoon vaikuttavat.
Haalmannin Severi oli muurariksi tultuaan joutunut, kuten olemme
nähneet, viinapolttimoon työhön, ja heikkoluontoinen kun oli, kävi hän
vähitellen viinapaholaisen orjaksi. Hänellä ei enään ole kaupungissa
siistiä asuntoa, nyt on hän muuttanut Myllymäkeen, Hämeenlinnan
etukaupunkiin. Täällä on hän nyt asunut huonossa hökkelissä neljä
vuotta.
Martta kutoo kangasta että jyskyy, oikein kuumeen tapaisesti hän
sukkulaa heittää, kun tuon kankaan murun saisi valmiiksi ja myydyksi,
niin vuokraisi hevosen ja lähtisi Jylhämäkeen. Jos saisi Severin
tulemaan mukaan, sitte hän voisi lähteä ja saisi kerran nähdä vanhan
äitinsä, joka vielä elää, ja näyttää hänelle lapsensa -- äiti ei enään
jaksa kaupunkiin tulla. Tätä ajatellessaan sukkula yhä kiivaammin
kulkee. Martan ennen täyteläiset posket ovat käyneet kapeiksi ja nenä
ohueksi, mutta silmät ovat kauniit ja lempeät, näyttävät kentiesi vähän
suuremmilta kuin ennen.
Vanhat irtaantuneet porstuanpalkit kolahtivat ja Mäkipään Leena-Kaisa
astui sisään.
"Hyvää päivää!" lausui eukko.
"Jumal' antakoon! Mitä Leena-Kaisalle kuuluu?"
"Ei mitään erittäin, olin yksin tuvassani, ja tuumin, että tarvitsisi
tästä lähteä Marttaa katsomaan. Otin sukankutimeni mukaani, mutta
kentiesi tarvitsisit puolia. Niin, kyllä sinun käskee toimeen tulla
kolmen lapsesi kanssa, kun Severi vain vie kapakkaan kaikki, mitä itse
kokoon saa -- kentiesi enemmänkin..."
Martta ei puhunut mitään, mutta kyyneleet tipahtelivat kankaalle.
"Semmoinen mies-juntti ei olisi kelpo vaimoa ansainnut", jatkoi
Leena-Kaisa.
"Kyllä Severi oli hyvä ja kelpo mies, silloin kun naimisiin menimme,
kykeni työtäkin tekemään mitä lajia vain halusi, mutta kun viina
villitsee, niin -- niin sitte eivät enään mistään huoli."
"On se Hilmakin sentään kumma, kun on viitsinyt ruveta kapakkaa
pitämään, sinne Severikin aina menee ja tiesi minkälaista elämää siellä
pidetään..."
Martta punastui; taaskin sukkula lensi kiivaasti, mutta silmät eivät
enään olleet kyynelissä. Hänen muuten lempeä muotonsa kävi jäykäksi ja
hän vastasi: "Kyllä sen tietää, minkälaista elämää juomari pitää, juo
niin kauan kuin pennikin kukkarossa kilisee ja laahustaa kotia sitte,
miten jaksaa, ja ellei jaksa, niin kaatuu jonnekkin tien syrjään."
"Hm, niin kai, niin, mitäs muuta, vaan puhutaanhan sitä kaikellaista.
Uh, uh, kun se yskä pahakin vaivaa. Olin pellavia likoon panemassa ja
kylmetytin jalkani. Minulla oli Kankaantaustassa pellavansiemeniä pari
kappaa kylvössä, otin Kostukselta maata päivätöistä. Pellavista sitte
taas saan työtä talveksi. Se everstinna, joka rouvasseuran päänä on,
ostaa minulta langat, hän kun tietää, ett'en mitään vilunkkia tee, vaan
aina säntillistä työtä."
Martta oli käynyt vakavaksi, hän, joka aina ennen puhui iloisesti
kaikkien kanssa, oli nyt tullut harvapuheiseksi ja umpimieliseksi;
vaivojaan ei hän kenellekkään valittanut, miehensä, juomarin,
häpeällinen tila, oli ikään kuin hänen omansa, sillä he kaksi olivat
yksi. Leena-Kaisa oli kyllä hyvä ja avulias, mutta hän morkkasi aina
Severiä eikä Martta siitä pitänyt, se koski häneen kovasti.
Toppo ja pikku Riitta leikkivät lattialla, vaan samassa nousi Toppo
kulkemaan hoiperrellen pitkin huonetta ja Riitta nauroi; sanoen: "Noin
isä menee, tun juossissa on."
Martta punastui ja hänen muuten lempeät silmänsä katsoivat ankarasti
lapsiin:
"Toppo, kävele oitis kauniisti, jos kerrankin tuolla tavalla teet, niin
Jumala rankaisee, entä jos vielä jalkasi poikki menisivät!... Leikkikää
siivosti!"
"Mitäs lapset ymmärtää..."
"Leena-Kaisa, mitä eivät ymmärrä, koetan Jumalan avulla saada heitä
ymmärtämään."
Martta astui pois kangaspuistaan, meni ulkoa tuomaan pieniä kiviä,
neuvoi lapsiansa rakentamaan kivinavettaa lattialle, ja nämät, jotka
äidin ankarista sanoista olivat käyneet ihan vakaviksi, rupesivat nyt
iloisesti leikkimään. Kun olivat kivien kanssa hommissa, jatkoi Martta
jälleen kutomistaan.
"Sievää kangasta tuo, siitä karttuu koko joukko rahaa, jahka se
myydyksi tulee."
"Kyllä. Lähden sitte vielä tänä syksynä Jylhämäkeen, kun kankaani
myytyä saan. Äitikin vielä elää."
"Niin kyllä sopisikin, jätä Severi oman onnensa nojaan tänne; hyvä
vain, kun saa sinua kaivata vähäsen."
"Kyllä hän minua kaipaa aina kun selkeänä on, jos poissa vähänkin olen;
juopuneelta ei mitään vaatiakkaan voi, se on mieletön. Jos minä
lähtisin lasten kanssa pois, tulisi hänen aikansa niin pitkäksi, että
hän oitis lähtisi kapakkaan huvitusta hakemaan. Paras on, että tulee
mukaan."
"Sitte vasta kovat koettaa saat, jos hänen kanssaan matkalle lähdet,
hän juo itsensä viinaan tiellä ja miten sitte pelailet, kun on
lapsijoukkokin vielä muassa? Monta juonta juopuneella, eikä yhtään
hyvää."
"Saa sitte nähdä, mitä tehdään."
Martan sydän oli huolia täynnä, viisi vuotta oli hän tuuminut
Jylhämäen matkaa, mutta kun sai tuota matkaa varten kootut rahat
käteensä, oli niin monta tärkeämpää tarvetta taas, etteivät rahat
siihen riittäneetkään. Ja nytkin Leena-Kaisan puhe häneltä vei
viimeisenkin toivon. Hän tunsi itsensä nyt niin uupuneeksi ja olisi
halusta itkenyt, mutta kun Leena-Kaisa oli siinä, koetti hän vain estää
itkuansa. Kuului jalan astuntaa -- Martan katse lensi kelloon, se kävi
yhdeksättä. Aika oli kuitenkin joutunut Leena-Kaisan jutellessa niin
pian, ettei Martta huomannutkaan sen näin pitkälle kuluneen, ennenkuin
kuuli nuot haparoivat askeleet porstuasta. Severi astui sisälle. Toppo
katsoi isäänsä ja sitte taas äitiinsä, ikäänkuin olisi ajatellut:
'käveleepä isä sillä tavalla, kuin minä näytin'. Mutta äidin vakaa
muoto vaikutti, että poika siirtyi ääneti nurkkaan istumaan.
Leena-Kaisa otti lattialla konttaavan Jaakon syliinsä.
"Onhan täällä ämmiäkin, kuuleppas, ämmä, onko täällä ruokaa, vai ovatko
ämmät kaikki syöneet?"
"Ei ole ämmät mitään syöneet, mutta äijät ovat juoneet, näemmä",
vastasi Leena-Kaisa äkäisesti, hän kun ei voinut kärsiä tuota juoppoa
Severiä, mutta Severi, joka selkeänä oli hiljainen ja hyvänluontoinen,
oli juovuksissa ihan kuin toinen mies.
"Vai juovuksissa, olenko minä juovuksissa? Kuka sitä sanoo? Häh?"
Pikku Riitta istui levollisena lattialla ja sanoi aivan ääneensä taas:
"Isä on juossissa."
Severi, joka ei koskaan ollut lapsiin koskenut, oli nyt niin ärtynyt
Leena-Kaisan puheesta, että hän, kuultuaan nuot lapsen sanat, vimmastui
ja otti lattialta siinä sattumuksesta olevan köyden pätkän ja aikoi
lyödä Riittaa sillä, mutta niin nopeaan, kuin ainoastaan äidin rakkaus
voi ihmistä jouduttaa, riensi Martta väliin, pitäen kätensä edessään,
joten raivoisan miehen nuora teki syvät naarmut hänen käsivarsiinsa.
Martta kiljahti vain kerran, mutta seisoi siinä vaaleana ja jäykkänä
aivan ääneti katsellen miestään.
"Hänen syynsä, tuon tuossa", sanoi Severi, joka näytti nyt kammoavan
omaa työtään ja pelästyksestä rupeavan selkenemään.
"Oma on syysi, voro, viinaratti!" huusi Leena-Kaisa harmissaan. Mutta
Martta sanoi sävyisästi: "Menkää nyt kotia, Leena-Kaisa. Kiitoksia
puolista." Hän otti Jaakon syliinsä ja pani miehellensä ruokaa pöytään,
sitä mitä löytyi. Hiljakseen hän toimieli. Lampaanrasvalla hän voiteli
kivistävät kätensä eikä vaihtanut sanaakaan päihtyneen miehensä kanssa.
Aina kun Severi oli juonut, oli Martta ääneti, hän oli sillä tavoin
parahiten voinut hillitä miehensä luonnon.
Leena-Kaisa lähti, mutta kumman pian levisi sen perästä kaupunkiin
huhu, että Severi lyö vaimoansa, ja tämä huhu ennätti Viiriselle,
Agaata röökinänkin korville.