"Et usko, täti, kuinka suloisia poikasia valkoisella kanallani on, ja
niin kesyjä että..."
"Oi kulta Inkeri, minkälaiselta näytät, oikea sutikkohan olet! Kaksi
tuntia kotona ollut ja nyt jo on vyöliinasi täynnä maitotäpliä, ryyniä,
multaa ja tiesi mitä."
"Niin... Otetaan vyöliina pois. Kas täti, se kävi sillä tavalla: kun
minä annoin maitoa ja jyväsiä kananpojille, tulivat ne aivan lähelleni
syömään ja sitte otin jyvät käteeni ja kananpojat hyppäsivät kädelleni
niitä nokkimaan ja sitten ... niin, sitten riputin ruokaa vyöliinalleni
ja ne hyppäsivät suoraan syliini, etkä usko, täti, kuinka hirmuisen
hauskaa se oli, en minä ollenkaan muistanut vyöliinaani -- mutta ethän
sinä suutu, täti kulta?"
"En, pikku hamsukkani. Noh, sitä Mattia, kun jätti vaunut tuohon, juuri
lehtimajan eteen, mene sanomaan, että hän vetää ne vaunuhuoneeseen."
Ristimäen kapteenska meni sisälle, hänellä oli vieraita, Agaata sisar
ja neiti Visa, jotka olivat tulleet Inkeriä saattamaan kotia
koululomalle.
"Tulkaa lehtimajaan istumaan, siellä on vähän viileämpi", sanoi
Kunigunda vierailleen, "minä menen vain ukkoani etsimään ja tulen oitis
perässä."
Agaata ja neiti Visa läksivät lehtimajaan, jossa pöydällä oleva
lumivalkoinen liina ja kukkamaljakko ilmoittivat, että siihen
vieraanvaroja tuotaisiin. Hetken perästä tuli kapteeni Kunigunda rouvan
ja Inkerin parissa. Päivä oli lämmin, selkeä ja niin kaunis, kuin se
saattaa olla ainoastaan kesäkuun alussa, vuoden kauneimpana aikana,
jolloin koko luonto on nuoruuden ihanimmassa verhossa. Pajukerttu ja
peipponen visertelivät kilvan koivikossa ja käki kukahteli etäämpänä
metsässä.
"Mutta kylläpä teillä täällä on hauskaa", sanoi neiti Visa, "oikein
kadehdittavan hauskalta tuntuu, kun kaupungista pääsee tällaista
virkistyttävää maan elämää nauttimaan."
"No niin, ei taida olla hullumpaa olla naimisissa maalla", sanoi
kapteeni ja lisäsi, rouvansa puoleen katsahtaen: "vai mitä sinä
tuumaat?"
Rouva hymyili kauniisti ja vastasi: "Jos kaikki onnistuisivat niin
hyvin kuin minä, niin kyllä silloin onnellisia aviopareja maailma
täynnä olisi."
"No, siinäpä sen nyt kuulette; muistan vielä, kun te, neiti Visa,
surkuttelitte naista, joka naimisiin menee."
"En muista sitä tehneeni. Siinä kai oli joku erityinen syy..."
"Niin, mahdollista", keskeytti kapteeni, "että _teillä_ oli joku
erityinen syy sitä vastustaa, mutta silloin puhuimme naimisista
yleensä."
"Minä muistan aivan hyvin tuon asian", virkkoi Agaata. "Meillä oli
erittäin kelvollinen palvelustyttö, joka tahtoi mennä naimisiin ja minä
surkuttelin häntä, sillä useinpa he saavat kärsiä köyhyyttä ja huonoja
päiviä, ja sinä nauroit meitä, Mimmiä ja minua, kun tunsimme sääliä
tuota tyttöä kohtaan. Mutta nyt on hän mitä onnettomimmassa tilassa,
juuri tuo sama tyttö. Hänen miehensä juo ja päissään ollessaan lyö hän
vaimoansa."
"Kurjia ihmisiä löytyy aina, mutta eivät toki kaikki naimiset
alhaisossa noin huonosti menesty, ja kentiesi heidänkin olonsa vielä
muuttuu."
"Se on kummallista, ettei hän ota eroa miehestänsä, sen minä tekisin",
vakuutti neiti Visa.
"Ettekö luule vaimolla olevan perhettänsä kohtaan mitään
velvollisuuksia?"
"Mies on käytöksellään kaikki siteet rikkonut."
"Mimmi hyvä, tuollaisessa tilaisuudessa on vaimolla suuri tehtävä,
hänellä on lapsista vielä suurempi edesvastaus, kun hän yksin on
mahdollinen hoitamaan heitä ja vieläpä hänen tulee koettaa parantaa
miestänsä hänen turmiollisesta tilastaan."
"Kaunista puhetta, Kunigunda sisareni, mutta tähän aikaan eivät naiset
enään ole noin turhan alttiiksi antavia. Sellainen mies, joka
kelvollista vaimoansa lyö 'kuten pyykkiä', ajatteleppas, aivan kuten
pyykkiä, ei ansaitse vaimoa. Eräs Myllymäen muija kertoi itse
nähneensä, kuinka tuo hurja mies löi kelvollista vaimoansa. Mitenkä
tuollainen pehmeä, naisellinen olento voisi sellaista ruojaa parantaa?"
"Ei omalla voimalla, mutta Jumalan avulla", sanoi Kunigunda hiljaa.
Kapteeni loi lempeän ja hyväksyvän katseen vaimoonsa.
"Älkää vaatiko naiselta mahdottomuuksia; sitä varten miehet kohtelevat
häntä niin huonosti, kun nainen aina on heidän orjanansa. Lähteköön
vaimo pois vain sellaisesta kodista, jossa häntä lyödään."
"Täti, mihinkä Martan pikku lapset jäisivät, jos hän lähtee pois? Kuka
niille antaa vaatteita ja ruokaa?"
"Inkeri hyvä, ei mikään äiti jätä lapsiansa --" vastasi Kunigunda.
"Mene nyt katsomaan kananpoikiasi taas, siellä näet kuinka niittenkin
äiti hoitaa pienokaisiansa. Maija antaa sinulle jyviä, joita saat
niille heittää."
"Tuossa Maija tulee. Ai, täti, mitä me saamme!"
Palvelustyttö toi pöydälle tarjottimen jossa lasiastiassa oli mitä
kauniimman kellertävää jäätelöä ja tämän nauttimista varten
tarpeelliset astiat.
Kaikki eri mielipiteet haihtuivat tuohon jäähdyttävään herkkuun ja
oltiin yksimielisiä siitä, että jäätelö kesähelteessä maistui erittäin
hyvältä.
"Mutta myöntäkää", sanoi neiti Visa kapteenille, "että tällaiset
vieraanvarat ovat paljoa paremmat kun kaikki viinit ja muut väkevät
aineet."
"Myönnän, aivan halusta. En tahdo vakuuttaa, että tämäkään,
varomattomasti nautittuna, on aivan terveellistä, mutta ei se ainakaan
tee ihmistä hurjaksi. Kyllä minä olen raittiuden puolustaja, siinä
ainakin olen yksimielinen neiti Visan kanssa."
"Kahden viikon päästä tulee kaupungin puistoon eräs etevä
raittius-esitelmän pitäjä", sanoi Agaata, "menkäämme silloin sinne
häntä kuulemaan. Lähdemme kaikin yhdessä, Mimmin täytyy olla meillä
siksi."
"Aivan halusta."
"Mennään vain."
"Noh, koska lankonikin suostuu, niin asia siis on päätetty."
Lehtimajassa hetken keskusteltuaan läksivät puutarhaan kävelemään.
Siellä oli kaikki kauniilla taimilla ja käytävät puhtaat, haravoidut.
Narsissat ja pioonit kukkivat; niitä katseltiin ja kiitettiin
erinomaisen kauniiksi, neiti Visa oli kuitenkin nähnyt vielä kauniimpia
eräässä paikassa, ne olivat olleet oikein ihmeen kauniita. Georgiinit
olivat suurilla nupuilla, niitäkin täytyi tarkastaa, tulisiko tuosta
vaalean punainen vai tumman punainen ja tuosta keltainen vai valkoinen.
Inkerillä ei ollut malttamusta olla näillä tarkastuksilla, hän oli
niihin jo aikaa väsynyt, ja lähti juoksemaan pitkin mäkiä. Vihdoin
läksivät kaikin sisälle. Täällä istuivat saliin ja tuli keskusteltaissa
Inkeristä puhe. Neiti Visa sanoi:
"Kummallista, miten asiat voivat hyvin muodostua, muistin tässä
Inkeriä, oli mielestäni kovin surkeata, kun lapsi jäi ihan orvoksi ja
nyt ei hänen tarvitse ensinkään mitään siitä tietää, täällä hänellä on
isä ja äiti, ei hän tiedä omia vanhempiansa kaivata ensinkään."
"Se juuri on hänen onnensa, ettei hän heitä muista", sanoi Kunigunda,
"siksi hän ei tiedä heitä kaivata."
Kesken tätä puhetta kuului: "bä--ää, bä--ää", ja kummallista melua.
Samassa ovi aukaistiin ja Inkeri tuli sisälle silmät loistavina;
muutamia lampaita juoksi hänen perässään.
"Hyvä lapsi, mitä nyt tuumaat?"
"Niin, täti katsoo, kun annoin lampaille leipää, juoksivat nämät
perässäni, mihinkä vain menin. Katsokaa tätä mustaa karitsaa, se on
oikein silkinhienoinen."
"Kyllä se on kovin sievä, mutta vie ne nyt kuitenkin pian pois, ei
niistä ole salonkivieraiksi."
Inkeri lähti ja lampaat perässä.
"Tuolla tapaa hän tekee ilon itsellensä ja meille. Lakkaamatta hänellä
on tuollaisia viattomia temppuja, joita saamme nauraa", virkkoi
kapteeni.
"Kun hän oppii soittamaan, sitte vasta teille hauskuutta hänestä
tulee", sanoi Agaata. "Hänellä on vähäinen sievä äänen alku, olen
antanut hänen laulaa ja säestää pieniä lauluja."
Inkeri tuli jälleen sisälle ja Agaata neiti käski häntä soittamaan ja
laulamaan jonkun niistä pienistä lauluista, joita hän oli oppinut.
Inkeri ei ollut ujo eikä myöskään ymmärtänyt suuren maailman
kursailevia temppuja, vaan istui heti tottelevaisesti pianon ääreen ja
alkoi laulaa:
"En oo liian pieni
Lapseks Jumalan,
Hänen käskyjänsä
Riemuin noudatan.
En oo liian pieni
Kodin valoksi,
Joka Jesuksesta
Riemuin kertovi."
Tämän laulettuaan läksi hän jälleen pois omiin toimiinsa.
Päivä joutui ja vieraat rupesivat hankkimaan pois.
Agaata neiti muistutti vielä, että kapteenilaiset vain tulisivat
pyhä-aamuna kaupunkiin, hän ja neiti Visa lähtisivät lauantaina, jotta
olisivat heitä vastaan ottamassa. Tähän suostuttiin ja sitte vieraat
läksivät.