Kaksi vuotta on kulunut siitä, kuin viimein Martan näimme; silloin
näimme hänen hääpäivänänsä elämänsä käännekohdassa, ikäänkuin uutta
elonrataa alkamassa. Samassa huoneessa hän asuu kuin silloinkin,
huonekalutkin ovat samat: ikkunan alla kaappi, jonka päällystä
muodostaa pöydän, sivulta ulos päin vedettävä sänky jonka päällä on
mustan- ja punaisenkirjava peitto; vielä löytyy huoneessa piironki,
muutamia tuoleja sekä yksi huonekalu, jonka kuitenkin ovat saaneet
lisää; pieni soma kätky, ja sillä on jo omistajansa. Pieni poika
veitikka siinä potkielee.
"Oma kultani, tui, tui!" sanoi Martta, mennessään takan luo, jossa
perunapata kiehui, ja rupesi sitte laittamaan pannussa perunankastetta.
Poika närähteli. "Ole kiltti, että saan isälle ruokaa laittaa, isä
tulee kohta! Tui, tui, pikku Toppo!" Lapsi vaikeni tytyväisenä, kun
kuuli äitinsä äänen. Vähän aikaa tätä tyytyväisyyttä kesti, mutta kun
äiti yhä vain puuhaili, alkoi lapsi uudestaan narinaansa ja Martta
samati uudestaan lohdutustaan, mutta tällä välin olikin ruoka
valmistunut ja vahvoja askeleita kuului porstuasta. Severi astui
sisään. Hän oli iloisen ja reippaan näköinen, vaatteet olivat vähän
savessa, mutta sehän oli luonnollista, sillä hän oli ollut muurarin
työssä.
Kätkyessä oleva lapsi kävi malttamattomaksi ja rupesi katkerasti
itkemään, osottaen sillä, ettei hän enään aikonut tyhjiin lohdutuksiin
tyytyä.
"Mikäpä pikkua vaivaa? Isä ottaa lapsen", sanoi Severi.
"Älä nyt, ennenkuin asetan hänet syliisi. Pidä häntä siksi, että saan
ruoan pöytään asetetuksi. Sitte otan oman poikani."
"Eipä ole hätää isänkään sylissä."
"Soh, nyt on ruoka pöydällä; äiti ottaa poikansa."
Pariskunta rupesi ruoalle ja Severi kertoi, että hänelle riitti
pitkäksi aikaa työtä polttimossa. "Sinä aina pelkäsit kaupungin
elämää", sanoi hän, "mutta kyllä täällä sentään toista on työtä tehdä
kuin maalla, mitä siellä voi kokoon saada?"
"Niin, minä vain pelkäsin, että kaupungissa paremmin joutuisi
kiusauksiin. Mutta ehkä niistä päästään Jumalan avulla."
"Mitä niistä tarvitsee huolia, on heistä erillään vain. Ei täällä
mitään hätää ole."
"Kentiesi ei. 'Älä ota koskaan ensimmäistä ryyppyä', sanoi Kontion
muori pojalleen, ja siinä hän kyllä hyvän neuvon antoikin."
Severi punastui vähän. Muuraustyössä kun oli ollut polttimossa, oli
hänelle viinaa tarjottu ja hän oli maistanut vähän vain, mutta kun
tarjooja oli sanonut: "kyllä tuollaisen miehen ruumis vain pienen
lasillisen sietää", niin täytyihän se pohjaan juoda, eikä se hullumpaa
ollutkaan, oikein se lämmitti, vaikka vähän karvaalta maistui. Ei hän
tästä vaimolleen sentään mitään maininnut, sanoi vain: "Mitäpä sillä
väliä on, vaikka vähän maistaisikin, kun tarjotaan, ei siihen sen
vuoksi opi, kun ei itse ostamaan rupea."
"Ei tiedä, mitä tekisit. En vain uskokkaan -- makeisista sinä enemmän
pidät kuin viinasta. Nisusia sinä ostit, silloin kuin muut ikäisesi
poikanulikat tupakkaan rahansa panivat. Se minusta hauskaa on, kun
miehet makeisista pitävät, silloin eivät karvaista huoli."
Heidän tässä keskustellessa kuului vilkkaita askeleita ja Haalmanska
astui sisälle.
"Hyvää päivää, eipä äiti ole täällä käynyt moneen aikaan, kun ette ole
tullut Toppoakaan katsomaan."
"Päivää. En ole joutunut, kun on sitä työtä ja tointa aina niin
yltäkylläisesti, ja kiirettä nytkin olisi ollut, kun täytyy noita
likkoja asetella kullekkin sopivaan paikkaan."
"Mitäs nyt muuten kuuluu?" kysyi Severi.
"En minä juuri mitään tiedä. -- He noh, kun olin unhottamaisillani --
sitähän tulin puhumaankin, että Viirisen Kunigunda röökinä nyt on
kihloissa. Jaa, ei nyt uskos! Sanoinhan minä, että kyllä miehen
ottaisivat, kun saisivat vain -- ja sanoin Agaata röökinälle suoraan,
ettei hänen enään tarvinnut toivoakkaan miestä, vaan Kunigunda
röökinällä saattoi vielä olla toivoa, mutta kuka olisi uskonut
sentään --"
"Vai niin. Kenenkä kanssa menee naimisiin?"
"No kapteenin kanssa, Ristimäen kapteenin."
"Kyllä hän vain hyvän rouvan Kunigunda röökinästä saa, se on varma,
mutta mitenkä Inkeri raasun sitte käy? Sitä lasta minun tulee säälini."
"Kunigunda röökinä ottaa hänen luoksensa, ja sitte kun tyttö koulua
rupeaa käymään, tulee hän taas Agaata röökinän luo, minä kysyin
röökinältä itseltä ja kyllä hän minulle puhui kaikki meiningit."
"Koska häitä pitävät?" kysyi Severi.
"Ennen joulua jo. Nähkääs, kapteeni tietysti jouluksi tahtoo emännän
taloonsa, ja mitäpä he vanhat ihmiset odottamaan rupeaisivat? Kylläpä
Kunigunda röökinällä on ollut aikaa sitten kapiot valmiina. Mukamat
mitat kun sinäkin heille kudoit. Hyvä on vain, että nyt tulevat
käytetyksi, etteivät murtumaan jää."
"Katsokaa, äiti, miten Toppo osaa seisoa jo, kun vain pikkuisen
sormesta kiinni pitää."
"Kyllä siitä jo miestä paisuu, kohta rupeaa isälle kiviä kantamaan",
virkkoi Haalmanska.
"Ja tulee aina enemmän isänsä näköiseksi."
"Ole vaiti, te äidit näette kummilla silmillä, sinun näköisesipä Toppo
on, ja se onkin hyvä, sillä poika, joka tulee äitiin, on onnelliseksi
tuleva."
"Rikkaaksi, minä olen kuullut", sanoi Martta.
"No niin, sehän sama, kun on rikas, niin on onnellinen."
"Onkohan se niin? -- Me olemme niin kovin onnellisia, vaikka emme
rikkaita olekkaan. Jos meillä olisi puutetta, niin eihän silloin olisi
hyvä oltava, mutta kun on terve, että jaksaa työtä tehdä, niin kyllä
silloin on onnellinen."
"Hm, tyytyväinen mieli on hyvä kyllä, enkä minäkään ole tyytymätön
ollut, mutta kun vanhuus tulee ja voimat pettävät, ajattelen välistä,
että rikkaat ovat toki onnellisia, joitten ei tarvitse niin paljo
juosta leipää haaliakseen."
"Emme me, Toppo parka, vain mistään rikkauksia saa, hyvä vain, kun
olisi meillä aina suruti jokapäiväinen leipä", sanoi Martta, katsellen
hellästi pienokaista, joka hymyili hänelle vastaukseksi.
"Jahka tästä kesään ennätetään, pääsee Toppo isän ja äidin kanssa
Jylhämäkeen, muoria katsomaan ja tätejä. Olen luvannut äidille, että
silloin lähdetään."
"Niin, olen Maalulle vielä velkaa kauniin huivin, jonka hänelle lupasin
kotoa lähtiessäni; lupasin tuoda, jahka rikkaaksi tulen, ja onhan
minulla nyt sentään varoja sen verta. Kovin hauskaa lähteä sinne, mutta
pitkä on kesään, kun vasta syksyn lopussa ollaan. Silloin Toppo jo osaa
kävellä ja puhua. Kuules Toppo, kesällä lähdetään mummoa katsomaan, ai,
ai sitä poikaa, kun pääsee hummalla ajamaan pitkän matkan."
Poika liverteli vastaukseksi jotakin ääniä, näki äidin silmäin ilosta
säteilevän ja katsoi siis tarpeelliseksi, että hänkin pienellä hymyllä
otti osaa äitinsä iloon.
Severi lähti jälleen polttimoon työhönsä ja Haalmanska kotiansa.