Syksy oli tullut ja Viirisen röökinätkin jo olivat muuttaneet
kaupunkiin maalta. Kaikki hillo- ja marjanmehu-pullot ja pöntöt olivat
täysinäisinä talvenvaraksi varustettuina kellarissa. Martta oli ollut
neitien ahkerana apulaisena noitten säälimisessä, nyt hän taas pesi,
paikkasi ja parsi, jotta kaikki kunnossa jättäisi toisen käteen talosta
lähtiessään.
Näitä toimia tehdessään Martan iloinen luonto oli käynyt vähän
alakuloiseksi. Tulevaisuus oli hämäränä, tietämättömänä hänen edessään
-- no niinhän se ainakin oli ollut, mutta ennen ei hän sitä
ajatellutkaan -- päivä tuli ja meni ja hän otti sen vastaan raittiilla
mielellä semmoisenaan kuin se oli. Nyt hänen tuli tuumia monta asiaa,
joista ei hänellä ennen ollut mitään huolta ja elämä muuttui paljon
vakaammaksi. Jospa Severi olisi jäänyt maalle, mutta kun tahtoi
kaupunkiin ja se kaupungin elämä oli aivan outoa Martalle, ei hän
tietänyt, miten köyhät alkavaiset kaupungissa toimeen tulevat. Äitiään
hän kovin kaipasi, äiti olisi tietänyt antaa monta hyvää neuvoa. Mutta
ei nyt kotiinkaan sopinut lähteä, sillä se olisi maksanut liian paljon.
Martan vähät varat kyllä tarvittiin kodin perustamiseen. Martta meni
etsimään Inkerin vaatteita pestäksensä niitä sadevedellä, jota hän
äsken oli koonnut, kun satoi. Puuvajan eteen hän sitte asetti
pesin-astian ja rupesi vaatteita siinä huuhtomaan. Inkeri juoksenteli
pihalla ja huusi: "Martta!"
"Täällä olen", vastasi Martta.
"Mitä Martta tekee? Pesetkö sinä?"
"Pesen minä Inkerin vaatteet puhtaiksi."
"Minä autan Marttaa", sanoi Inkeri ja pyysi astiaa, missä saisi
vaatteita huuhtoa. Lapsi tietysti häiritsi Marttaa, mutta tämä
hyväsydämminen tyttö ymmärsi lapsen hyvän tarkoituksen ja riensi
hakemaan hänelle sopivaa astiaa ja asetti vyöliinan hänen eteensä sekä
saippuaa hänen käteensä ja nytkös Inkerin oli hauska pulikoida
käsillään vedessä.
Hilma, joka sattui kadulla kulkemaan, näki Martan vaatteita hieromassa
ja pistäysi pihaan häntä tervehtimään.
"Vieläkö sinä nyt vaatteita peset täällä, vaikka jo lauantaina pois
lähdet, viitsis häntä nyt enään touhua toisen työssä. Olisi sitä
itselleenkin laittamista."
"Tietysti tahdon jättää puhtaana kaikki, kun lähden."
"Kyllä lapset aina uudestaan likaiseksi saa, peskööt nyt muut vain."
"Mutta minä autan kanssa Marttaa, ei hänen tarvitse niin kovin paljon
tehdä", vakuutti pikku Inkeri.
"Kutsu vain minuakin häihisi tanssimaan."
"Ei minun häissäni tanssita, emmekä me häitä pidäkkään, tädin luona
vain vihitään."
"Kuules, Hilma, minä autan Marttaa, kuules, etkö näe, minä niin kovasti
pesen puhtaaksi", puhui Inkeri ja nyki Hilmaa hänen äsken silitetystä
hameestansa, joten siihen tuli suuri märkä paikka hänen saippuaisista
käsistään.
"Soo, soo; no hyi kuinka se Inkeri klottaa, hameeni ihan pilaantuu",
harmitteli Hilma.
"Inkeri niin pesee puhtaaksi", toisti tyttö vain, eikä hänkään
vuorostaan taas kuunnellut Hilman äkäistä puhetta, toimessaan kun oli.
"Etkö sinä sitten koreillakaan anna itseäsi?" kysyi Hilma taas vähän
ivallisesti.
"Tietysti, Kunigunda röökinä on luvannut minua vaatettaa."
"Kyllä te vain joutavan tyystät olette, kun ette häissänne tanssia
anna. Vaikka rahat lainaisin, niin tanssittaman sitä pitäisi. Ethän
sinä sitäpaitsi mikään köyhä ole, torpan tyttö."
"Voi, voi, Hilma, sinun puheitasi! Vaikka meillä varojakin olisi, en
minä sittenkään tanssista huolisi, kun ei se ole minua milloinkaan
huvittanut, mutta vallan hurjaahan olisi lainata, saadaksensa tanssia."
"Jotakin sitä kumppaniensakin huviksi tekee -- eikä sinun lainata
tarvitsekkaan, kai maar sinä kodistasi tavaroita saat."
"Mitä minä sieltä saan, kyllä äitini omansa tarvitsee, niin kauan kuin
hän elää, ja Miina, joka torppaan jää ja siinä työtä tekee, tarvitsee
myöskin. Lehmän ja porsaan Miina meille tuo, kun hän tulee tänne."
"Tulee kai nyt häihinne."
"Tulee. Äitiäni olisin tahtonut nähdä, mutta hän on jo niin vanha, ei
hän enään liikkeelle lähde."
"Aiotko sinä lehmää pitää kaupungissa?"
"Aion, sen olen itse vasikasta kasvattanut. Etpä usko, miten hauska
elukka se on. Kun vain huusin: Herttike hoi! niin oikein juoksemalla se
tuli luokseni. Raukka saa vain kulkea pitkän matkan."
"Martta, väsyykö se Herttike kovasti? Eikö se saa maata ollenkaan?"
kysyi Inkeri.
"Kyllä se maata saa."
"Miksi Martta sitten sanoi, että se on raukka?"
"No kun sillä sentään on koko matka kulkea, ennenkuin pääsee tänne,
ennenkuin pääsee Marttaa katsomaan." Inkeri tuli lohdutetuksi, mutta
Hilma kysyi vielä kerran, eikö sentään tanssittaisi Martan häissä,
mutta kun Martta varsin varmasti vakuutti, ett'ei sitä tehdä, sanoi
Hilma: "Minäkin tässä suotta taas aikaani kulutan, täytyy tästä mennä.
Hyvästi nyt!"
Inkeri oli vettä puolikoidessaan kastanut itsensä niin läpimäräksi,
että Martan täytyi viedä hänen sisälle sekä pukea kuivat vaatteet hänen
yllensä. Sen tehtyä jätti hän tytön neitien huostaan ja aikoi lähteä
pesoansa jatkamaan, mutta Inkeri huusi hänen peräänsä:
"Koska Herttike tulee?"
"Tuota lasta", Martta hymyili, "lauantaina varmaan." Hän lähti taas
työhönsä.
Loppuviikko Martalta kului kaikenlaisissa toimissa.
Lauantai-aamuna tuli Taava torilta ja sanoi Martalle: "Luulen, että
Jylhämäestä tultiin kaupunkiin, sillä kaksi naishenkilöä ajoi Kaihilla
Haalmanskan portista sisään ja kyllä se vain oli teidän Kailunne."
"Kaksi naishenkilöä? -- Kulkiko ratasten perässä lehmä?"
"Kulki niinkin."
"Mutta kuka se toinen nainen oli? Entä jos Maalu? -- Kentiesi Kontiosta
joku?" --
"Vanha muija siinä istui rattahilla nuoremman rinnalla."
"Vanhako? -- Hyvänen aika, entä jos äiti sentään olisi tullut! --
Tekisipä mieleni juosta katsomaan. Täytyy mennä röökinöiltä kysymään,
saanko mennä tätini luo."
Martta riensi Agaata neideltä pyytämään lupaa mennäksensä katsomaan,
oliko hänen omaisiaan Haalmanskalla.
"Kyllä saat mennä", sanoi Agaata. "Kai se olisi hyvin hauskaa, jos
äitisi olisi tullut!"
"Olisi oikein kovasti. Kuitenkin pelkään sitä vähän, kun ajattelen,
että hän on jo vanha ja saattaisi matkasta rasittua liiaksi, mutta voi
toki, kuinka hauskaa sentään olisi häntä nähdä!"
Ja Martan silmistä loisti iloinen toivo. Hän läksi nyt menemään
Haalmanskalle, joka ei kaukana asunutkaan. Sielläpä tallinkujassa Kailu
kaikessa rauhassa apettaan pureskeli sekä näytti niin tutulta ja
hyvältä, että Martan oikein teki mieli mennä sitä hyväilemään, mutta
ei, sitä ei hän nyt joutanut, sillä mahdollistapa oli, että äiti, rakas
vanha äiti istui Haalmanskalla, ja häntä Martta nyt hartaasti toivoi
näkevänsä. Tyttö siis vain kiirehti eikä hän toivossaan pettynytkään.
Äiti, Jylhämäen vanha muori, istui Haalmanskan huoneessa ja joi kahvia
par'aikaa. Kun hän tyttärensä Martan näki, rupesi tassilta kahvi maahan
läikkymään ja hänen täytyi laskea se pöydälle. Sitte pisti hän kättä
tyttärelleen sanoen: "Terveisiä Maalulta", mutta hihaansa pyyhki hän
silmistään kyyneleitä, joita ei hän voinut estää vierimästä. Martta
vuoron itki ja nauroi ilosta tavatessaan omaisiansa sekä kysyi, miten
äiti oli jaksanut tulla tuon pitkän matkan Jylhämäestä tänne. "Eikö
teitä nyt kovin väsytä?"
"Ei sentään, täytyihän minun tulla teitä katsomaan, ei tiedä olisiko
toisten enään ollut voimia senkään vertaa, mitä nyt on."
"Mitenkä Severi jaksaa?" kysyi Miina.
"Hyvin vain, hän meni jo eilen uuteen kotiimme, mutta täällä tädin
luona hän sentään on syömässä käynyt. Meidän kammarin muurissa on pieni
hella, joten mukavasti saatamme siinä keittää."
"Miina, tuo se säkki tänne, jonka Martalle toimme." Miina läksi
konttoorista tuomaan säkin, joka oli niin täynnä, että tuskin sen suu
siteessä pysyi.
"Mitä kaikkia siinä nyt sitten on?" uteli Martta.
"Tässä on 40 kyynärää palttinaa, jota Maalu kehräsi ja kutoi itseänsä
varten, mutta kun kuuli sinun naimisiin meneväsi, päätti hän antaa
tämän sinulle morsiuslahjaksi", sanoi Miina, "ja tässä", lisäsi hän,
"on puolivillainen hamekangas, jonka olen sinulle kutonut; saat itse
viedä sen värjärille rassattavaksi. Nämät loput ovat äidin antamia:
kuusi täysvarttista raitia sekä peitto, jonka äiti ompelutti räätälin
Annilla, ja tässä on vaippa sekä patjojen päällisiä, saat itse täyttää
ne heinillä tahi oljilla. Pohjalla on vielä puulusikoita ja kauhoja
sekä voipytty."
"Toinen säkki on vielä, johon panin kaikellaista ruokatavaraa, jotta
teillä olisi vähän, millä alatte", sanoi äiti.
"Kiitoksia paljon, enhän nyt tyhjänä pesääni mene. Sitä äitiä, kun
muisti puulusikatkin, kyllä täällä vain kaikki hyvästä tarpeesta on. En
yhtään olisi muistanut, että niitäkin puuttui. Miinan ei tarvinnutkaan
tuollaisia ajatella naimisiin mennessään, hänellä kun oli kaikkia
kotona."
"Siksipä minun täytyi tulla katsomaan tänne, millä lailla sinä, joka et
mitään mukaasi vienyt, alkaisit pesääsi rakentaa", sanoi äiti.
"Rupesimme kokoon haalimaan kukin, mitä mielestämme tärkeintä oli,
jotta alkuun pääsisitte."
"Maalukin jo on osannut noin kaunista palttinaa valmistaa."
"Maalu saa aikaan jo mitä hyvään", kerskaili Miina.
"Vanhako se tyttö nyt on?" kysyi Haalmanska.
"Täyttää Anttina 14 vuotta", sanoi Jylhämäen muori.
"Niin, silloin kuin Martta kotoa lähti, oli hän kahdentoista", lisäsi
Miina, "täytti sitte Anttina kolmetoista, nyt olet sinä vuoden ollut
poissa ja hän siis tulee nyt taas Anttina neljäntoista vanhaksi. --
Mutta ei uskos, kuinka suureksi se likka on kasvanut, ei Martta
mihinkään hänen rinnallaan riitä, ja oikein on lihonutkin niin
pulskaksi että oikein, aivan on täysi ihminen, hyvin minun mittaisen!"
"Voi, voi, kuinka hauskaa olisi nähdä häntäkin, vaan enhän minä sentään
mitään tahdo toivoa, kun sain äidinkin tänne, olihan se jo aivan
odottamaton ilo."
"Kuules, lapsi parka, eikö sinun jo tarvitse mennä kotia?" muistutti
äiti.
"Oi täytyy kyllä mennä ja huomenna tulen sitte valmiiksi puettuna
tänne. Kunigunda neiti on luvannut minua koreilla."
"Kirkosta kai pappi tulee teidät vihkimään?"
"Niin, kirkosta tulee. Hyvästi nyt sitte."
Martta lähti kotia.
Seuraavana päivänä eli Pyhäinmiesten päivänä puki Kunigunda neiti
Marttaa morsiuspukuun. Tyttö oli ihmeen sievän ja suloisen näköinen;
muotonsa oli tavallista vakavampi, juhlallinen tyyneys vallitsi koko
hänen olennossaan. Pikku Inkeri katseli häntä tarkasti koko pukemisen
aikana, vaan kun Martta oli täydessä morsiushankkinassaan, niin Inkeri
ihastuneena huudahti: "Martta on kovasti kaunis nyt! Täti, puetko
Inkerinkin yhtä kauniiksi morsiameksi, kun tulen isoksi?"
"Mutta joll'ei Inkeri tulekkaan morsiameksi", sanoi Kunigunda.
"Tulen minä vissiin, kun täti vain pukee."
"No kyllä puen."
"Ja sitte Inkeri syö paljo konvehtia ja Martta saa myöskin."
"Saako Marttakin? Kiitoksia vain, mutta ei minulla olekkaan antaa
Inkerille konvehtia."
"Eikö ole? Syökö Martta itse kaikki?"
"Ei minulla ole ollenkaan konvehtia. Martta on köyhä tyttö vain, eikä
sellaisten häissä sokerileivoksia syödä."
"Ja Martta syö itse koko rasiallisen."
"Minkä rasiallisen?" --
"Täti sanoi, että ne ovat Martan, ne konvehdit tuolla rasiassa, tuolla
pöydällä."
"No niitä lapsia! Me ostimme sinulle vähän hääkonvehtia", sanoi Agaata,
"ja aioimme lähettää ne Haalmanskalle tietämättäsi, mutta Inkeri sai
niistä vihiä ja ilmoitti taas koko asian; vaan samahan se on."
"Hyvänen aika, kiitoksia paljon! Röökinät ovat kovin hyviä, mutta
antakaa nyt Inkerillekkin."
Lapsi sai toivottuja makeisiansa ja oli sitte tyytyväinen taas.
Taava tuli ilmoittamaan, että Severi oli tullut morsiantansa noutamaan
issikalla, ja Martta kiiruhti sanomaan hyvästi. Oikein sydämmellisesti
hän haltijoitansa kiittikin, sillä heidän ja hänen välinsä oli ollut
erittäin hyvä, mutta pikku Inkerin hän syliinsä sulki ja näyttipä hänen
olevan oikein ikävä erota tuosta lapsesta, joka vuoden kuluessa oli
käynyt hänelle kovin rakkaaksi. Vaan hetket riensivät ja Martan täytyi
lähteä. Severikin oli oikein siistinnäköinen mustissa vaatteissaan.
Martta pani päällystakin ylleen, mutta päässä ei ollut mitään muuta,
paitsi ruunu huntuineen. Melkein kohta sen jälkeen, kuin Haalmannille
olivat joutuneet, oli kirkonmenot loppuneet ja pappi tuli heitä
vihkimään. Juhlallisilta vihkisanat kuuluivat. Jylhämäen muori
pyyhkieli silmiään, siinä kun seisoi ikkunan pielessä kädet ristissä.
Haalmanska kutsui vihkimiseen jälkeen häävieraat päivälliselle. Sitten
kun päivällistä oli syöty, annettiin kahvia ja sitte konvehtia.
Vihkiäiset olivat nyt päättyneet ja vieraat läksivät pois. Näitten
joukossa oli Hilmakin, mutta ei hän sellaisista juhlallisista häistä
pitänyt. Nyt olivat vain sukulaiset yhdessä ja he menivät kaikin
saattamaan Severiä ja Marttaa heidän omaan kotiinsa.
"Jumala huoneenne siunatkoon", lausui Martan äiti sisään tullessaan.
Haalmanska oli tavallista äänettömämpi, mutta puuhasi ja toimieli sitä
enemmän. Ei vieraat monta hetkeä ennättäneet olla Severin ja Martan
kodissa, ennenkuin iloinen tuli paloi pesässä ja kahvi kiehua porisi,
ja se oli Haalmanska, joka tätä toimitti. Pian siinä tuo mieluisa neste
olikin valmista ja sitte juotiin tervetuliaiskahvia taas. Hauskasti
kului ilta, mutta täytyihän senkin loppua. Jylhämäen muori sanoi
Martalle hyvästijättäessään, kun Martta itki:
"Lapsi, tee aina velvollisuutesi ja pysy nöyränä Jumalassa."
Seuraavana aamuna Jylhämäkeläiset lähtivät kotia. Martta katseli
portilla siksi, että Kailu ennätti kadun ristiykseen. Silloin äitikin
vielä kerran katsoi taaksensa, vaan sitte he poikkesivat toiselle
kadulle ja joutuivat näkyvistä, jättäen Martan ja Severin oman onnensa
nojaan, koettelemaan elämän monivaiheellisuutta!