Päivä paistoi paahtavan kuumana ja taivas oli kirkas, ainoastaan
muutama vaalea hattara näkyi siellä täällä sen sinisellä laella. Martta
istui kangaspuissa ja kutoi, että jyskyi. Posket punottivat ja otsa
hikoili, mutta samaa vauhtia sukkula yhä lenteli. Kun kuumuus kävi
liian polttavaksi, aukaisi hän akkunan ja alkoi sitten taas yhä
raittiimmasti työtään jatkaa. Samassa viskattiin akkunasta sisään
kimppunen mustikanvarsia, jotka olivat täynnänsä kypsiä mustikoita,
"Kah, hyvänen aika, kankaani likauntuu", huudahti Martta äänellä, joka
oli nuhtelevainen olevinaan, mutta hän hymyili kuitenkin katsellessaan
päin akkunaa, jonka ääressä Severi seisoi.
"Sinä vain täällä kudot, etkä ollenkaan tule niitylle! Tänään saamme
hyvästi kuivia heiniä, väkeä vain tarvittaisiin lisää."
"Kai maar teitä siellä tarpeeksi on, vaan kyllä sentään halusta
tulisinkin; ulkotyö olisi taas muutteesta hyvin hauskaa."
"Kas vain Severiä, kun olikin niin kova nälkä, että kiirehti ennen
meitä ruoalle", ivaili Matti, joka voudin ja muun heinäväen parissa
meni akkunan sivutse ruokatupaan. "Hyvästi nyt, Severi, teemme sinulle
lepästä lusikan."
Mutta nytkös Severi yhdellä hyppäyksellä astui akkunasta kammariin,
josta ovi kävi ruokatupaan. Silmänräpäyksessä oli hän rientänyt pöydän
ääreen ja kun Matti astui sisään, istui Severi syömässä kaikessa
rauhassa, ikään kuin hän siinä olisi jo kauan istunut.
"Hyvä että kuitenkin ennätit päästä ruoalle, minun tulikin sinua jo
sääli, kun noin kovasti sinua säikähytin tuolla leppäisellä lusikalla."
"Kas vain, mikä erinomainen yhtäläisyys meissä vallitsee, minäkin niin
kovin säälin sinua tuon pitkän nenäsi takia, jonka sinulle toimitin."
Martta meni nyt myöskin ruokatupaan. Vouti loi häneen vähän
veitikkamaisen katseen ja sanoi: "Paras on, Martta, että pyydät
röökinäin laskemaan sinua niitylle, että pikemmin saamme kuivat heinät
kokoon, sillä nyt tulee varmaankin roska-ilma, koska kukonpojat
tappelevat".
"Eihän niitä meillä olekkaan".
"Onpa vain, tässä kaksi hyvää veitikkaa, jotka kielillään toisiansa
pieksivät. Mutta totta puhuen, mene sinä sanomaan Agaata röökinälle,
että minä tahdon sinunkin niitylle. Eihän ne kangaspuut perässä kulje."
Martta läksi Agaata neiden luo ja kysyi, pääsisikö hän heinäniitylle,
kun vouti oli käskenyt.
"Kyllä, koska heinänteolla kuuluu olevan kiirettä, mutta jos vieraita
tulee, pitää sinun palata kotia".
"Niin, tietysti, kyllä sitten tulen. Odottavatko röökinät vieraita?"
"Kapteeni tässä tuonaan lupasi sisarineen kohdakkoin tulla meille, ja
neiti Visaa myöskin olemme odottaneet. Mutta tuskin he tänään tulevat,
mene sinä nyt vain".
"Kiitoksia, kyllä on kovin hauskaa mennä vähän ulkotyöhönkin". Martta
lähti ulos ja hetken perästä hän harava olalla meni heinäväen parissa
niitylle. Severi ja Matti kulkivat taas rinnakkain, kuten hyvät ystävät
ainakin, ja Matti kehui ampumistaitoaan. "Niin me ammuimme vain, että
joka laakilta meni pilkkuun".
"Tokkohan?"
"Meni kun menikin ja kotia päästyämme sitten laulettiin ja pidettiin
hauskaa". Muistellessaan reservi-aikaa Matti rupesi laulamaan että koko
seutu kaikui:
"Sinisilmän lammen rannalla
On mua kasvatettu,
Suomen saaren vartiaksi
Koht' olen koulutettu".
Mutta nyt ennätettiin niitylle, jossa sitten ahkera työ alkoi. Martta,
joka oli sisätyössä koko kesän ollut, paistoi niin hohtavan valkoiselta
toisten rinnalla, että oli ikäänkuin joku hienompi olento, mutta työ
sujui niin hyvin, että kyllä piankin huomasi hänen ulkotyössä olevan
paikallaan yhtä hyvin, kuin kangaspuissakin. Ahkeraan tehtiin työtä, ei
Mattikaan joutunut laulamaan. Päivällisen jälkeen vasta pieni ruokalepo
suotiin heinäväelle ja silloin Matti kiirehti Martan lähelle. Hän
koetti saada kaikellaista puhetta alkuun, mutta Martta ei paljoa
viitsinyt häntä kuunnella. "Ruvetaanpa aprikoimis-arvoituksia
arvottelemaan, Martta", sanoi hän vihdoin, koettaaksensa tällä tyttöä
huvitella.
"Ruvetaan vain".
"Kuka alkaa? Martta, ala sinä".
"En minä, mutta kyllä jatkan".
"Entäs jos minä sen teen, mutta kuka arvaa? Jos alan k:lla, olen
piikkejä täynnä, vaan jos alan M:llä, olen kaunis tyttö".
"Se on kartta ja Martta", sanoi Anna-Maija karjakko.
"Tiedän minä sopivammankin arvoituksen: Jos alan K:lla, olen liukas
eläin, jos alan M:llä, olen viekas poika, ja sen saa Matti
arvatakseen".
"En minä vain sitä arvaa, huomaan sen liika vaikeaksi".
"Tulenpa avuksesi sitten, se on Katti ja Matti".
"Siinä sait Matti. Niinpä kärpänenkin siipensä polttaa, kun hän valkean
ympäri lentelee", sanoi vouti. "Mutta arvoitukset jääkööt sikseen,
tässä on nyt jo taas työhön ryhtyminen, että saamme aikoinaan heinät
korjuun, kuu on lauantai-ilta".
Heinäväki, voutia totellen, ryhtyi heti ahkeraan työhön. Heinät saatiin
kokoon ennen iltaa, ja väki läksi kotia. Anna-Maija pani saunan
lämpiämään ja sitten heinäväki, joka päivän oli työtä tehdessä
hikoillut, otti saunassa vielä aika löylyn, jonka jälkeen heidän
väsyneet jäsenensä tuntuivat niin nuorteilta ja virkistyneiltä,
etteivät he päivän uuvuttavaa hellettä enää muistaneetkaan.
Seuraavana päivänä eli pyhänä, pääsi Martta kirkkoon, sillä Viirisen
neidet olivat molemmat kotona. Jalkaisin hän meni, koska kirkolle oli
ainoastaan vähän toista virstaa. Kirkolle Severikin lähti, mutta hän
meni jo aikaisemmin kuin Martta. Kotomatkalla he sentään tapasivat
toisensa, vaikka oli siinä paljon muitakin, jotka kirkosta palasivat,
ja pari muijaa sekä kolme lasta tuli heitä vastaan. "Vastako nyt
kirkolle aiotte?" kysyi eräs muija tulioilta.
"Emme ikään, mansikkaan vain mennään. Ajattelin että Impelässä ehkä
ostaisivat. Jaa niin, siinähän Impelän kuski onkin, tunnen vielä, kun
tässä tuonaan olitte meidän miehen kanssa yhdessä muurarin työssä
Impelässä, ja kun vein päivällistä äijälleni, niin näin teidän siellä.
Tiedättekö, ottavatko röökinät marjoja?"
"Kyllä maar".
Eräs tyttö, joka kirkolta tuli, saapui nyt myöskin näitten puhuvien
joukkoon.
"Kah, naapurin Viinu! Hyvää päivää!" sanoi marjamuija. "Mitä kirkolta
kuuluu?"
"Anttilan Santra kuulutettiin jo!"
"Vai niin, soo, soo! Koskahan nyt häät tulee? No kylläpä se paras
olikin. Mitäpä he siinä suotta nuoruuttaan olisivat kuluttaneet
odottaen. Onhan nikkari-Kallu kelpo työmies, ei Anttilan yhtään
tarvinnut estellä tytärtään Kallua ottamasta, kyllä siinä vain miestä
on. Vai kuulutettiin nyt".
Muija läksi seuroineen ja kirkolta tuliat jatkoivat matkaansa. Tultiin
Impelään vievälle tienhaaralle, jonnekka Severi ja Martta poikkesivat.
Kun kahdenkesken jäivät, sanoi Severi: "Martta, mitäs tässä mekään
suotta nuoruuttamme kulutamme".
"Eihän se suotta kulukkaan, työhön kuin hyvin kelpaamme kumpikin".
"Mutta kulutamme itseämme toisten työssä, kun omaammekin voisimme
tehdä".
"Siitähän palkan saamme".
"Mutta minä haluaisin omaan olooni jo, etkö sinä suostu tulemaan
kumppanikseni?"
"Kyllä kai sitten, enhän minä kestään muusta huoli kuin sinusta".
"Ja syksyllä mennään kuulutukseen, minä aion ruveta muurariksi
kaupungissa".
"Ja minä muurarin vaimoksi. Minä autan sinua sekoittamalla vettä, savea
ja soraa; siten olemme taas yhdessä työssä, kuten ennen lapsena
ollessamme".
"Niin ollaan, ja toivon että hyvin toimeen tullaan".
"Eiköhän sentään maalla olisi parempi oltava, kaupungissa sanotaan
miesten joutuvan moniin kiusauksiin".
"Enhän ole viinaan menevä, kyllä siellä pysyn sellaisena kuin
ennenkin".
Näin jutellessaan olivat jo ennättäneet Impelään. Muutamilla
yksinkertaisilla sanoilla olivat he elämäänsä koskevan tärkeän
päätöksen tehneet.
Iltapäivällä Martta käveli Inkerin kanssa puutarhassa, hän oli iloinen
kuten ennenkin ja jutteli lapselle kaikenmoisia kukista ja linnuista,
mutta sydämmensä tuntui niin täydeltä, että hän kaipaili omaisia,
joille olisi saattanut puhua kaikki. -- "Jospa Miina olisi täällä, ei,
äiti -- voi jos saisin nähdä äitini", huokasi Martta, ja hän, jonka
heleää ääntä ei kukaan ollut kuullut, siitä asti kuin hän palvelukseen
tuli, hän nyt huojensi sydämmensä laulamalla Jylhämäessä sepitettyjä
laulujansa:
Minun jos hän unhottaisi, ei hän mull' oo luotu.
Mutt' en toista kullaks ota, vaikka oiskin suotu.
"Mitä Martta huutaa?" kysyi Inkeri ihmeissään, hän kun ei koskaan ennen
ollut Martan lauluääntä kuullut, eikä täditkään milloinkaan hänelle
laulaneet.
"Minä vain laulan", vastasi Martta,
"Laula vielä, Martta laulaa nyt Inkerille!"
Martta otti tytön syliinsä ja rupesi hänelle laulamaan kaikellaisia
kansanlauluja, joita hän ennen oli laulanut kotilammella kalassa
ollessaan. Lapsi kuunteli noita yksitoikkoisia, surunsekaisia ääniä
siksi, että hän uneen vaipui. Martta nousi, viedäkseen Inkeriä sisään,
ja samassa häntä jo huudettiinkin. Haalmanska ja Hilma olivat tulleet
häntä katsomaan. Martta vei Inkerin sisälle ja pani vuoteelle lapsen
lepäämään sekä meni sitten Haalmanskaa ja Hilmaa tapaamaan.
"Hyvää päivää, Martta", sanoi Hilma, "mitenkä sinä täällä maalla nyt
olet voinut? Tulin Haalmanskan kanssa sinua helssaamaan. Kun
Haalmanskan teki mieli poikaansa katsomaan, niin minä heti lupasin
tulla mukaan, on hauskaa nähdä Severiäkin, hänpä oli aina niin kovin
snälli poika, että minä oikein tykkäsin hänestä."
"Missä Severi on? Vieläkö tänne jäätte?" kysyi Haalmanska.
"En tiedä, minnekkä lienee mennyt", vastasi Martta, ja jätti viimeisen
kysymyksen ilman vastausta. "Ehkä on mennyt levolle tallinparveen."
"Ai, häntä täytyy herättää. Mennään ulos häntä hakemaan." Mutta ulos
kun tulivat, näkivätkin Severin voudin keralla istuvan tallin
kynnyksellä. "Päivää, Severi, nyt minä tulin tänne teitä helssaamaan,
mutta tulevana pyhänä täytyy teidän tulla vastavuoroa Hämeenlinnaan,
siellä tulee kovasti hauskaa. Prankoori pitää silloin juhlaa parkissa.
Sinne laitetaan lava, jossa tanssitaan ja prankoorin oma musiikki
soittaa. Tulkaa oikein varmaan."
"Tokkohan sopii päästäkkään; en nyt vielä tiedä", vastasi Severi.
"Juu, juu, kyllä maar, sanokaa vain, että tahdotte mennä. Minun
luokseni teidän sopii tulla kortteeriin ja sitte pidetään oikein
hauskaa."
"Kiitos vain, mutta äidin luo me kortteeriin menisimme."
"Tietysti, mitähän everstin herrasväki siitä sanoisi, jos me heidän
kyökkiinsä tulisimme", sanoi Martta.
"En minä enään everstillä olekkaan, olen omassa olossani. Tykkäsin että
oma priiheeti sentään on parempi, kuin vieraita palvella."
"Miten sinä nyt toimeen tulet?" kysyi Martta.
Vouti, joka ääneti oli kuunnellut Hilman puhetta, sanoi nyt varsin
vakavasti: "No näes, se priiheeti kai niitä kaupungin likkoja elättää."
Hilma ei ollut tuota kuulevinaan, vaan vastasi: "Minä stryykään ja
ompelen."
"Mennään nyt sisälle, täti jo odottaa", sanoi Martta.
"Onko äiti täällä?"
"On hän. Hyvänen aika, emmekö siitä puhuneetkaan!" huudahti Martta.
"Ette ikään, menkää nyt sitte edellä, minä tulen kohta."
Kun tytöt olivat menneet, sanoi vouti: "Tuo Hilma on aika tytön
kekkuli, kyllä hänen näin ennen, kun hän röökinöillä palveli; keikkui
ja kieppui, että harmitti. Varo itseäsi vain, Severi, nyt hän sinua
mielittelee."
"Ei ole hätää."
"No niin -- kyllä ymmärrän, pysy sinä vain paremmassa kiinni."
Severi meni äitiänsä tervehtimään. Hilma oli neitien luona ja Martta
keitti kahvia vieraillensa.
"Mitä nyt tuumaatte, jäättekö tänne tulevaksi vuodeksi?" kysyi
Haalmanska.
"Emme", vastasi Severi. "Ajattelin juuri, että osui hyvin, kun tänne
nyt tulitte, sillä pyytäisin teitä katselemaan minulle sopivaa huonetta
tulevaksi vuotta, minä kun aion omaan olooni ruveta, aion kaupunkiin
muurariksi."
"Mikähän sinun päähäsi nyt on pistänyt, täytyy kai sinulle sitten
katsoa muijaakin, et suinkaan sinä itse rupea keittämään?"
"Se on katsottuna jo",
"Ethän vain tuota Hilma häiläkkää aikone ottaa?"
"Hui hai, arvatkaa paremmin vain."
"Täti, kelpaanko minä miniäksenne?" sanoi Martta ja tarttui
ystävällisesti tätinsä käteen.
"Hyvä lapsi, kyllähän se käy päinsä näinkin, vaikka olettekin
sisarusten lapsia. -- Olisittehan saattaneet mennä suvusta edemmäksi,
-- mutta onpa niitä ennenkin tapahtunut liittoja orpanien välillä. Hm
-- vai niin, te ette siis enään jää tänne, enkä teitä muuallekaan saa
toimittaa, Röökinäthän tarvitsevat nyt toiset palkolliset teidän
sijaanne. Jahka nyt Hilma tulee pois tuolta sisältä, niin minun täytyy
mennä asiasta puhumaan röökinöille. Se on varsin välttämätöntä, sillä
parhaat palkolliset jo ottavat paikat itselleen. Tietävätkö täällä jo
liitostanne?"
"Ei kukaan", vastasi Severi, "vasta tänään se tapahtuikin."
"Vai niin, antakaas kun minä sitten puhun röökinöille."
"Juokaa nyt ensin kahvia ja menkää sitten vasta."
"No niin, paras ehkä on, sopiihan minun käskeä Hilmaa sitten tänne
kahvia juomaan, niin saan röökinäin kanssa kahdenkesken jutella."
Haalmanska joi kahvinsa ja meni sitten Viirisen neitien luo kammariin.
"Suokaa anteeksi, että tulin näin rohkeasti oikoiseen tänne vain,
vaikka olen tämmöinen ämmän-kakkula kuin olenkin -- mutta röökinäthän
aina ovat olleet niin erinomaisen heveliä minulle. Hilma, mene sinä
kyökkiin, Martta odottaa sinua kahvia juomaan." Hilma meni ja
Haalmanska jatkoi: "Niin maar, niin maar, on se kumma, miten kaikki
ihmiset ovat hyviä, kapteenska Plomroosikin aina minulle sanoo: 'sööta
snälla madam', niin hän sanoo."
"Istukaa, Haalmanska", kehotti Agaata neiti.
"Kiitoksia, hyvää se tekeekin, istuminen, kun on kulkenut pitkän
matkan. Tulin kuulemaan, kuinka täällä poikani on toimeen tullut.
Ajattelin, että ottaisin samalla selkoa, vieläkö herrasväki pitää
häntä, mutta kuulin tuolla kyökissä, että poika paha ei enään aiokkaan
palvella."
"Eikö, siitä ei meillä ole ollut aavistustakaan. Mitä hän aikoo?"
"Hm -- hankkii kaupunkiin omaan oloonsa, on näette oman pesän
toimeenpano tullut mieleen; poika on Martan kihlannut, heidän on ollut
hyvä väli jo lapsuudesta."
"Martan!" huudahti Kunigunda, "no enpä minä halusta olisi Marttaa
antanut pois. -- Vai vie Severi Martan meiltä!"
"Kai maar sitten, koska käski minun toimittaa huonetta kaupungista
itselleen. Hän aikoo muurariksi ruveta."
Inkeri, joka tätinsä huudahdukseen oli herännyt ja kuullut, kun täti
sanoi, että Severi vie Martan, seisoi nyt aivan suorana vuoteellaan ja
kysyi pelästyneen näköisenä: "Mihinkä Severi Martan vie?"
Tädit joutuivat vähän hämilleen, eivätkä tietäneet heti, mitä vastata,
mutta Haalmanska sanoi aivan iloisesti: "Severi vie syksyllä Martan
omaan kotiinsa kaupunkiin ja pikku Inkeri tulee sitten häntä
katsomaan."
"Ei saa viedä", sanoi lapsi ja juoksi oikopäätä kyökkiin. Siellä kun
näki Severin, meni hänen eteensä ja löi jalkaansa lattiaan, huutaen:
"Ei Severi saa! Ei Severi saa!"
"Mitä en saa? Enkö saa juoda kahvia?" kysyi Severi, joka juuri joi
Martan tarjoamaa kahvia.
"Ei saa viedä Marttaa", sanoi lapsi, jonka silmistä kyyneleet rupesivat
tipahtelemaan.
Severi ja Martta punastuivat, mutta Hilma rupesi nauramaan ja kysyi:
"Kuka niin on sanonut, että Severi Martan vie?"
"Ämmä sanoi", nyyhkytti Inkeri.
"Vai niin, katsoppas vain! Kratulus sitten", lausui Hilma.
"Niitä lapsia", sanoi Martta itsekseen, vaan samassa osui hän katsomaan
ulos ja huudahti:
"Vieraita tulee, Inkeri menee röökinöille sanomaan."
Inkeri juoksi, unhottaen surunsa, tätiensä luo ilmoittamaan, että
vieraita tulee.
"Ai, vai tulee, minunkin täytyy mennä kyökkiin sitten", sanoi
Haalmanska ja lähti, mutta neidet riensivät vieraitansa vastaan.