Toukokuu oli jo loppumaisillaan ja Viirisen neidet rupesivat muuttoa
valmistamaan Impelään. Kunigunda neiti täytti arkkua ja Agaata
kapsäkkiä. Martta kantoi tavaroita.
"Kunigunda, oletko pannut kultakukilliset kahvikupit mukaan?" kysyi
Agaata.
"Mitä niillä teemme maalla?"
"Kyllä ne ovat hyvät olemassa. Jos kapteeni ja hänen sisarensa tulevat
meille niin --."
"Eihän kapteeni ennenkään ole ollut ja nyt kun hän on leskenä,
niin --."
"Se nyt on sama, mutta pane kuitenkin kupit mukaan. Martta, mene
tuomaan kultakukilliset kupit Kunigunda röökinälle. -- Kapteeni ei ole
ollut, sanoit sinä, mutta hänen sisarensa on tuttu meille ja hän on nyt
veljensä luona."
"Jaa, Miila on hänen luonansa. Mutta Agaata, oletko kapsäkkiin pannut
pöytälampun purpuranpunaisen silkkihunnun?"
"Mitä sillä tekisimme? Kesähän nyt on."
"On niin, mutta syksypuoleen tarvitsee jo sytyttää lamppua ja silloin
on erittäin hauskaa istua tuossa purppurahohteessa, jota lampunhuntu
levittää huoneeseen."
"Jaa, todellakin. -- Martta, tuo piironkini ylimmäisestä laatikosta se
punainen lampunhuntu, joka siellä on oikeanpuolisessa etunurkassa."
Martta riensi taas ja Inkeri perässä, ikään kuin hänelläkin olisi ollut
kova kiire.
Hetken perästä tuli Martta takaisin ja sanoi, että Severi ja Impelän
toiset rengit olivat tulleet kuormia ottamaan. Hevoset olivat jo
pihassa.
"Vai ovat, no hyvä, Kunigundan arkku näkyykin jo kohta olevan täysi.
Kysy Taavalta, onko hän muistanut panna munkki- ja lättypannut mukaan.
Ai, lääkepotit myöskin vielä ovat paperiin käärittävät. Kunigunda, mitä
lääkkeitä me otamme mukaamme?"
"Koinruohon ja Tiilemannin tippoja. Jos Inkerin vatsa kipeäksi tulisi,
niin kyllä niitä tarvitaan. -- Mutta oletko pannut vaksinahkaa mukaan
kylmiä kääreitä varten?"
"En ole. Martta, piironkini vasemmanpuolisessa laatikossa on
vaksinahka-käärö, tuo se tänne. -- Älä vielä mene, kuule, siellä on
myöskin isävainajani pitkä harmaa sukka, tuo sekin tänne."
Tuokion kuluttua toi Martta sekä nahkakäärön että sukan.
"Kas niin, nyt minä menen panemaan potit tähän sukkaan", sanoi
Kunigunda. "Mitä siihen nyt panisinkaan? Täytyy kirjoittaa lapulle
ensin, että muistan kaikki."
"Saahan niitä jäljestäpäinkin, jos unohtuisi jotakin, mutta Kiinan
pulveria kuitenkin täytyy ottaa ja puhdistettua tärpättiä sekä
terveydensuolaa", tuumi Agaata.
"Prinssintippoja myöskin tarvitaan; jos Inkeri sattuisi peljästymään,
niin silloin ne ovat suuresta tarpeesta."
"Niin, ja Valleriaana tippoja täytyy myöskin ottaa -- jos sattuisi
saamaan kohtausta, niin 15 tahi 20 tippaa tekisi hyvän vaikutuksen ensi
hädässä."
Kunigunda neiti rupesi nyt etsimään apteekistansa kaikkia näitä mukaan
otettavia potteja ja kun hän oli ne paperiin käärinyt ja pistänyt
sukkaan, oli siinä vieläkin hyvää tilaa.
"Vielä tähän mahtuu muutama pullo Maria Farinaa. Tuo, Martta, ne ovat
piironkini päällä ja Amykos-potti myöskin."
"Mutta välttämättömästi täytyy Martan sitte mennä apteekiin tuomaan
lyijyvedellä sekotettua ruusuvettä; sattuu usein maalla olemaan vetoa,
että silmät tulevat kipeiksi, mutta tuollaisella ruusuvedellä kun
hautoo, niin tulevat terveiksi."
"Niin, lähde vain oitis apteekiin, että tämä sukka saadaan täyteen ja
sitte kiinni", sanoi Kunigunda.
Martta läksi. Pihalla seisoi Severi kuormien vieressä, mutta Martan oli
niin kiire, ett'ei hän orpanaansa huomannutkaan.
"Hei kuinka ylpeä", sanoi Severi, "eikö enään hyvää huomentakaan
mainita maalaiselle?"
"Hyvää päivää, en huomannutkaan sinua, kun on kova kiire apteekiin.
Kyllä sitten maalla sanon sinulle vaikka hyvää päivää ja iltaa, kun
sinne vain kerran taas pääsisin." Martta kiirehti apteekiin eikä kauan
siellä viipynytkään.
Raitis kevättuuli suhahteli ilmassa ja kaupungin puutarhoissa linnut
livertelivät. -- "Oi, miten kaunista on kaikkialla!" ajatteli Martta,
Hän muisti kotilampea, jossa hän näin keväällä oli käynyt verkkoja
laskemassa, kotirantaa, jossa hän monesti oli jalkojansa huuhdellut. --
Paljon muistoja johtui hänen mieleensä, mutta kiire, kiire oli, ei
Martta joutunut uneksimaan. "Olen toisen palkkalainen, täytyy kiirehtiä
kotia", tuumi hän. Hetkeksi nousi raskas tunne Martan sydämmeen, vaan
samassa tämä raitismielinen tyttö taas ajatteli: "Kukapa ei ole toisen
palkkalainen? -- sitähän kaikki ihmiset ovat -- sekä ylhäiset että
alhaiset, ja kaikilla on velvollisuuksia täytettävänä; mitäpä minä
nureksisin." Impelän miehet ja kyökki-Taava olivat sillä aikaa saaneet
kuormat valmiiksi ja Severi ajoi Impelän vaunut esiin.
"Joko nyt lähdette? Odottakaa vähän, että kuulen, mihinkä minä asetun",
sanoi Martta.
"Vaunuissa sinä menet, kuten röökinä vain", pilkkasi Taava.
"Jahka kysyn; olisihan hauskaa kerran koettaa, millaiselta vaunuissa
ajaminen tuntuu." Martta meni sisälle ja Kunigunda neiti otti häneltä
pullon, joka vielä sai tilansa tuohon pitkään sukkaan.
"Menenkö minä kuormien muassa, miehet ovat jo lähdössä?"
"Et, sinä istut kuskipenkille Severin kanssa, ja Inkerin me pidämme
sylissämme. Rupea nyt vain panemaan vaatteita tytön päälle, sillä nyt
mennään."
"Nyt mennään", huudahti Inkeri ja hyppi iloissaan niin, että Martan oli
vaikea saada päällysvaatteita hänen yllensä.
"Inkeri pääsee maalle", sanoi Martta, "ja siellä Impelässä on suuri,
suuri piha, jossa Inkeri saa juosta niin paljo kuin haluttaa."
"Niinkö kovaa, että oikein? Eikö Martan yhtään tarvitse huutaa, että
Inkeri lankee?"
"Ei yhtään."
"Kovasti on lystiä!"
Martta sai vaatteet lapsen ylle, ja sitte mentiin ulos. Kaikki istuivat
he jo vaunuissa. Severi tarttui ohjin, Martta hyppäsi kuskipenkille
Severin rinnalle ja sitte lähdettiin kaupungista.
Nyt Martastakin tuntui hauskalta, kun kaupungista maalle ajettiin,
vasta nyt hän oikein tiesi, että kesä tuloaan teki, sillä niityt ja
pellot olivat vehmasta kasvia täynnänsä, ja leivot liitelivät livertäen
ilmassa. Hänen ajatuksensa lentelivät kotia ja hän kysyi Severiltä:
"Muistatko tuota Jylhämäen vuorenloukeroa, jota me kammarina pidimme
lapsena ollessamme?"
"Muistan minä, mutta lammella minusta hauskinta oli."
"Niin, kun kalassa oltiin. Ovatkohan Miina ja Maalu nyt saaneet kaloja?
Mitähän siellä nyt tehnevät?"
"Eikö ole heistä mitään tietoja ollut?"
"Ei ole. Eivät käy kaupungissa, kun on pitkä matka. Mutta katso, tuolla
tulee kyyti, kun ajaa noin kovasti, väistyppäs aikoinaan."
"Kyllä sitä vielä ennättää, ei ole kiirettä", vastasi Severi.
Vastaan tulia ajoi aika vauhtia, ja juuri kuin Severi aikoi väistää,
ajoi hän niin läheltä tuliaa, että vaunun pyörät sattuivat
vastaantulian rattaisiin.
"Hyvää päivää, Miila", sanoi Kunigunda.
"Aih, kah, kapteeni ja Miila!" huudahti Agaata.
"Nöyrin palvelianne!"
"Hyvää päivää! Menikö mitään rikki?"
"Ei vaaraa mitään. Polleni pysähtyi kuin naulattu. Tuo kuski lurjus ei
osannut väistyä aikoinaan."
"Jaa, se oli aivan hänen syynsä", myönsi Kunigunda.
Muutamia sanoja vaihetettiin ja sitte sanottiin hyvästi. Agaata vielä
huusi, että Miila vain kaikella muotoa pian kävisi Impelässä. Sitten he
taas ajoivat kukin eri suunnallensa, ja olivat pian ehtineet toistensa
näkyvistä.
"Miksikä ei Severi väistynyt aikoinaan, kun Martta juuri huomautti?"
kysyi Agaata vähän terävästi.
"Mitä hekin ajoivat niin hurjasti", vastasi Severi aivan levollisesti.
"Parempi on aikoinaan varoa, ett'ei vaaraan joudu, se on paras kaikissa
asioissa", neuvoi Agaata. "Severi panee vain sen toistaiseksi
mieleensä. Hyvä, ettei sentään mitään vahinkoa tullut."
He ajoivat eteenpäin ilman mitään muuta tapahtumaa ja puolen tunnin
kuluttua joutuivat Impelään.
Tämän kartanon asuinrakennus oli puusta ja vanhan-aikuinen. Sen
ylikerrassa oli kaksi kammaria ja näitten akkunoista oli näkö-ala
erittäin kaunis: saarikas järvi, jota koivujen ja kuusien koristamat
niemekkeet ympäröivät, tekivät sen mitä viehättävimmäksi. Alikerrasta
ei näkö-ala ollut yhtä kaunis, sillä puutarha oli niin tuuhea, että
esti järveä näkymästä. Puutarhan käytävät olivat, kuten vanhaan aikaan
oli tapana, suorat, ja niitten molemmilla puolin kasvoi kaikellaisia
harvinaisia, vanhoja lehtipuita, joittenka latvakset muodostivat
katoksia noihin käytäviin. Piha oli tasainen ja ruohokas, siellä oli
ainoastaan yksi puu, vanha lehmus, mutta se oli niin suuri, että
lukuisakin seura sen alla olisi mahtunut istumaan. Tämän suojassa
Viirisen neidet tavallisesti istuivatkin kahvia juomassa sekä yksin
ollessaan että vieraittensa seurassa.
Martan mielestä Impelä oli niin kaunis paikka, että hän sanoi: "Mitä
sitten taivaassa, kun täälläkin jo on näin ihanaa." Ja vaikea on sanoa,
kumpika täällä oli onnellisempi, Inkerikö vai hänen hoitajansa.
Talon rengit ja piiat katselivat uteliaasti uutta tulokasta ja kylläpä
Marttaa sopi katsella, ei suinkaan muodossa eikä käytöksessä ollut
moitteen sijaa. Renki Matti, kun päivälliselle tuli, sanoi: "Ai
sentään, kun toimme tänne nätin tytön, sitä nyt taas kelpaa tämän kesän
katsella."
"Hm, kaupungin tyttö, tietäneekö paremmin kuin Kiven Eeva, kasvaako
'nakriit puussa vai maassa,'" ivaili vouti.
"Kyllä se tyttö tietääkin vähän enemmän, kuin moni muu", vakuutti
Severi.
"Muutenko Severinkin on aina tehnyt mieli kaupunkiin, kun vain vähänkin
asiaa on ollut", sanoi Impelän karjakko, Anna-Maija.
"Mitäpä muuten", sanoi Severi. "Ehkä et muista, että kotini on
kaupungissa."
"No kyllä sinne vain Martankin vuoksi sopii mennä", vakuutti Matti, "se
on niin heikkarin sievä tyttö, että voi veikkonen sentään. Ruvetaanpa
tytöstä kilpailemaan, Severi!"
"Kaikki räppänät tässä, tuskin reserviin kelpasit."
"Mutta kun kelpasin hyvinkin, sitte kun kerran sinne otettiin, ja
ampuminen kävi kuin pästä pojilta vain."
"Kas noin, kyllä Matti itseänsä kiittää osaa."
"Totta kai, eihän sitä muutkaan tee", vastasi Matti ja nousi ruoalta
sekä läksi iloisena taas ulos toimiinsa. Mutta Martta asetteli Viirisen
neitojen kanssa kapineita paikoilleen eikä tietänyt ensinkään, minkä
leikkipuheen esineenä hän ruokatuvassa oli.